Miten kertoisit _rehellisesti_ lapsiperhe-elämästä lapsia harkitsevalle?

Vierailija kirjoitti:

Tunteiden vahvistuminen oli itselle yllätys. Jos ennen skaala oli +10/-10, niin lasten myötä se olikin +100/-100. Olin nuorena hyvin rakastunut mieheeni, mutta en sentään itkenyt sen vuoksi. Rakkautta löytyi joka lapsen myötä aina vain lisää, eli rakkauden määrä ei puolittunut kuten pelkäsin.

Rakkauteen lapseen ei ole puoliintumisaikaa. Se vaan moninkertaistuu. Ärsytttävää.

Minulle oli järkytys se miten huonossa jamassa lapsiperheiden palvelut on.

Joka asiasta joutuu tappelemaan.

Hassua, mä taas kertoisin päin vastoin kuin moni muu täällä. Helpompaa kuin olisi voinut etukäteen ajatella ja oman elämän saa asteittain takaisin siitä eteenpäin kun lapsi on about 6kk. Jos on valmis muutaman kuukauden elämään 24/7 tissitakiaisen (huutavan sellaisen) kanssa, niin siitä eteenpäin suunta on vaan ylöspäin. Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sen helpompaa elämä on.

Johtuisiko mun kokemukset siitä että pelkäsin etukäteen hysteerisesti koko elämäni menettämistä ja valmistauduin henkisesti ainakin neljän vuoden h*lvettiin? Kaikki kauhutarinat lukeneena en voinut kuin todeta että äitiyshän on kivaa ja mulla voi olla myös omia juttuja! Ja nyt joku tulee kertomaan erityislapsesta, toki tiedostan että erityistapaukset voivat olla oma lukunsa.

Hyvin sanottu tuo että elämä on pois päältä. Näinhän se on, kun lapset ovat pieniä. Omaa elämää ei ole. Ollenkaan. Univaje on aivan kaamea. Kaikesta omasta joutuu luopumaan. Pikkuvauva-aikana jopa ruokavaliostaan (vauvan vatsa ei kestä mitään) ja vaatteistaan (sotkee kaiken kuolaan, maitoon, oksennukseen jne.). Mitään ei jää jäljelle. Sitä on vain pystyynkuollut zombie ekat pari vuotta.

Pieni hetki ihmisen elämää on oman lapsen pikkulapsiaika. Siksi en ole koskaan ymmärtänyt velojen ehdottomuutta vanhemmuuden kamaluudesta.

Olin 28v kun ainokaiseni syntyi. Maisteri, ulkomailla vaihdossa ollut, festarit ja irtosuhteet koluttu, paljon matkustellut. Nyt lapseni on 17 ja itse 45. Olen hyvässä työssä ja tunnen itseni ihan nuoreksi vielä. Matkustellaan miehen kanssa, harrastan omia juttujani, urheilen, käyn ravintoloissa ja teatterissa jne. Ja tätä samaa hyvässä lykyssä seuraavat 45 vuotta. Olen äärettömän onnellinen, että sain viettää muutamat vuodet elämästäni täysin erilaista elämää. Raskastakin joskus tietysti, mutta pitääkö elämän aina olla niin iisiä. Poikani on fantastinen tyyppi, samoin tyttöystävänsä. Hauska seurata heidän elämää.

Yhden kanssa ei ole niin rankkaa, jos on kotona viihtyvää tyyppiä ja jos lapsi on terve. Lapsi on ihana, mutta toki sitä miettii mitä ongelmia voi hänenkin elämään tulla ja se tuntuu tietenkin pahalta. On kuitenkin ihanaa huolehtia omasta poikasestaan.

Up

Esim. tamponin asettaminen ilman silminnäkijöitä on arjen luksusta. Samoin nukkua 6 tuntia putkeen edes kerran puolessa vuodessa. Hiljaisuutta osaa arvostaa uudella tavalla, jos muistaa miltä se kuulosti. Vanhenee nelinkertaisella nopeudella ja sen huomaa ulkopuolisetkin. Kaikki asiat mitä ei voi tehdä pikkulapsen hereillä ollessa on tehtävä öisin, kuten maalattava seinä, silitettävä verhot, ym. Sekin on pois vähäisistä yöunista.

Silti sen arvoista.

Ei ole omia lapsia. Asun miehen ja hänen seitsenvuotiaan kanssa. Siisteydestä on tingittävä, koska valitettavasti hyvin opetettu lapsikin sotkee enemmän kuin aikuinen. Lapsi on hyvin omatoiminen. Osaa itse tehdä voileivän, käydä suihkussa, pukeutua jne. Mutta joskus häm tarvitsee muistuttamista. Vapaa-aikaa meillä on ihan hyvin. Töiden jälkeen lapsi leikkii kavereiden kanssa, katsoo telkkaria tai askartelee itsekseen. Välillä piirretään lapsen kanssa tai mennään puistoon. Lapsi menee arkisin nukkumaan 20-21 välillä, joten loppuilta on vapaa. Kotona täytyy tietenkin jomman kumman olla. Lapsi nukkuu hyvin sikeästi, joten ei tarvitse hissutella. (Seksielämä voi hyvin.)

Lapsi osaa käyttäytyä. On kohtelias vieraille eikä riehu ja kilju. Välillä hän on liian ylivilkas, mutta uskoo kun sanoo kerran. Mies on kasvattanut hänet hyvin. Lapsi ei keskeytä aikuisten keskustelua tai alvariinsa huuda huomiota.

Yhteenvetona lapsiperhearki on ihan jees, kun lapsi on jo kouluikäinen. Riippuu toki siitä, onko jaksanut kasvattaa hyvin. Lapsi antaa paljon arkeen. On kiva seurata hänen oivalluksiaan ja oppimistaan. Hän on myös hyvin ihana persoona. Ei koskaan sano pahaa, tulee jopa lohduttamaan pehmoleluilla, jos olen surullinen. Olemme aika sosiaalisia, joten vierailemme paljon muilla lapsiperheillä ja he käyvät meillä. Meillä on myös hyvä tukiverkosto. Miehen vanhemmat auttavat joskus lapsen vahtimisessa.

Negatiivisia puolia: pitää siivota enemmän. Lapsi on hajamielinen ja pitää katsoa perään, että sulkee oven, pesee kädet vessassa käynnin jälkeen, ei unohda reppuaan kyläpaikkaan jne. Joskus se on turhauttavaa, kun ovista pitää pitää puhe lähes joka ikinen päivä.

Tämän lapsen perusteella suosittelisin. Toki en ollut mukana lapsen elämässä ensimmäistä viittä vuotta, joten missasin hankalan pikkulapsiajan.

Kaikki on sen arvoista! Pikkulapsiaika on joitakin vuosia elämästäsi (jos siis et aio viittä tai kymmentä pukata). Väsymys silloin ohimenevä vaihe. Lapset ovat koko elämän ilo. Niin suurta rakkautta ei ole muuta. Mikään ei ole tärkeämpää kuin omat lapset. Tämä on minun rehellinen mielipide ja kokemus.

En jaksa lukea ketjua mutta kannattaa suhtautua niin kuin ultrajuoksuun. Veto on rankka ja pitkä, ja välillä sitä kyseenalaistaa että mitä hitto oikein teen, mutta maalissa on voittaja olo eikä kaduta ettei tullut jäätyä sohvalle.

Täälllä on paljon näitä hölönpölön, kaikki on sen arvoista -fantasioijia. Totuus on se, että lasten kasvattaminen on todella rankkaa ja joutuu luopumaan kaikesta omasta, omasta elämästä kokonaan. Ilman lapsia elämä olisi kokonaan toinen.

Yleensä ihmiset ovat saavuttaneet kaikenlaista ennen kuin hankkivat lapsia, miksi eivät vain jatkaisi samaan malliin ilman niitä lapsia ja nauttisi saavutustensa hedelmistä sen sijaan, että luopuisivat niistä.

Lapset on parasta mitä meillä on. Heitä rakastan eniten ja he ovat hienoja henkilöitä.

Tähän suodattimeksi sanon, että meidän lapset ovat olleet erittäin toivottuja ja hyvin vaikeasti saatuja hedelmöityshoidoilla. Eli se varmaan värittää vähän näkemystäni.

He ovat olleet kohtuullisia nukkujia eli kummallakaan ole allergioita eli erityistarpeita. Lisäksi olen itse poikkeuksellisen hyvä nukkuja.

Jos itselläsi on ajatus että et halua lapsia niin älä turhaan tee niitä. Muussa tapauksessa suosittelen lämpimästi.

Vierailija kirjoitti:

Pieni hetki ihmisen elämää on oman lapsen pikkulapsiaika. Siksi en ole koskaan ymmärtänyt velojen ehdottomuutta vanhemmuuden kamaluudesta.

Olin 28v kun ainokaiseni syntyi. Maisteri, ulkomailla vaihdossa ollut, festarit ja irtosuhteet koluttu, paljon matkustellut. Nyt lapseni on 17 ja itse 45. Olen hyvässä työssä ja tunnen itseni ihan nuoreksi vielä. Matkustellaan miehen kanssa, harrastan omia juttujani, urheilen, käyn ravintoloissa ja teatterissa jne. Ja tätä samaa hyvässä lykyssä seuraavat 45 vuotta. Olen äärettömän onnellinen, että sain viettää muutamat vuodet elämästäni täysin erilaista elämää. Raskastakin joskus tietysti, mutta pitääkö elämän aina olla niin iisiä. Poikani on fantastinen tyyppi, samoin tyttöystävänsä. Hauska seurata heidän elämää.

Yritän sivistää sinua, joskaan kaltaisesi eivät yleensä kyllä ymmärrä vaikka rautalangasta vääntäisi:

Vela ei halua olla raskaana. Vela ei halua hoitaa vauvaa, ei taaperoa, ei tarhaikäistä, ei koululaista, eikä teinia, eivätkä velat halua lapsenlapsia. Kyse siis ei ole vain muutamasta vuodesta, vaan vähintään 15-20 vuodesta, tehden jotain mitä ei missään nimessä halua tehdä. Se että sinulle vain pikkulapsiaika oli rankkaa on SINUN kokemuksesi, eikä se tarkoita että kaikki muut kokisivat samoin.

Lisäksi omalta kohdalta voin todeta että sain ekan oman alan työpaikan kun olin 27. Ekan loman sain peruskoulun jälkeen kun olin 28. Ekan kerran kävin ruotsia pidemmällä kun olin 28. En siis todellakaan ollut "elänyt ja nauttinut" vielä siihen ikään mennessä, vaan opiskellut ja tehnyt hanttihommia ja stressannut rahasta ja tulevaisuudesta. Olen nyt 40 enkä todellakaan ole vielä kyllästynyt vapauteen, tai koe että kaikki olisi jo nähty.

Yritä siis olla yleistämatta sun omia mielipiteitä ja elämää muihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni hetki ihmisen elämää on oman lapsen pikkulapsiaika. Siksi en ole koskaan ymmärtänyt velojen ehdottomuutta vanhemmuuden kamaluudesta.

Olin 28v kun ainokaiseni syntyi. Maisteri, ulkomailla vaihdossa ollut, festarit ja irtosuhteet koluttu, paljon matkustellut. Nyt lapseni on 17 ja itse 45. Olen hyvässä työssä ja tunnen itseni ihan nuoreksi vielä. Matkustellaan miehen kanssa, harrastan omia juttujani, urheilen, käyn ravintoloissa ja teatterissa jne. Ja tätä samaa hyvässä lykyssä seuraavat 45 vuotta. Olen äärettömän onnellinen, että sain viettää muutamat vuodet elämästäni täysin erilaista elämää. Raskastakin joskus tietysti, mutta pitääkö elämän aina olla niin iisiä. Poikani on fantastinen tyyppi, samoin tyttöystävänsä. Hauska seurata heidän elämää.

Yritän sivistää sinua, joskaan kaltaisesi eivät yleensä kyllä ymmärrä vaikka rautalangasta vääntäisi:

Vela ei halua olla raskaana. Vela ei halua hoitaa vauvaa, ei taaperoa, ei tarhaikäistä, ei koululaista, eikä teinia, eivätkä velat halua lapsenlapsia. Kyse siis ei ole vain muutamasta vuodesta, vaan vähintään 15-20 vuodesta, tehden jotain mitä ei missään nimessä halua tehdä. Se että sinulle vain pikkulapsiaika oli rankkaa on SINUN kokemuksesi, eikä se tarkoita että kaikki muut kokisivat samoin.

Lisäksi omalta kohdalta voin todeta että sain ekan oman alan työpaikan kun olin 27. Ekan loman sain peruskoulun jälkeen kun olin 28. Ekan kerran kävin ruotsia pidemmällä kun olin 28. En siis todellakaan ollut "elänyt ja nauttinut" vielä siihen ikään mennessä, vaan opiskellut ja tehnyt hanttihommia ja stressannut rahasta ja tulevaisuudesta. Olen nyt 40 enkä todellakaan ole vielä kyllästynyt vapauteen, tai koe että kaikki olisi jo nähty.

Yritä siis olla yleistämatta sun omia mielipiteitä ja elämää muihin.

Ymmärrän että toi on tahditon kommentti. Kullakin on omat syynsä, haluaako lisääntyä vai ei. Eikä se muille kuulu.

Mutta mitä ihmettä sinä edes teet tässä keskustelussa, jos sinulla ei ole omakohtaista kokemusta lapsiperheestä? Tämä keskustelu ei ole veloille. Yritetään pitää keskustelu positiivisena ja _aiheessa_, jooko?

-Sivustaseuraaja

Vierailija kirjoitti:

Täälllä on paljon näitä hölönpölön, kaikki on sen arvoista -fantasioijia. Totuus on se, että lasten kasvattaminen on todella rankkaa ja joutuu luopumaan kaikesta omasta, omasta elämästä kokonaan. Ilman lapsia elämä olisi kokonaan toinen.

Yleensä ihmiset ovat saavuttaneet kaikenlaista ennen kuin hankkivat lapsia, miksi eivät vain jatkaisi samaan malliin ilman niitä lapsia ja nauttisi saavutustensa hedelmistä sen sijaan, että luopuisivat niistä.

Miksi tollainen asenne? Ihmiset kertovat omista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan ja sä tuut ivailemaan fantasioista.

Jos haluat puhua vela-elämän autuudesta, perusta oma ketju. Tässä ketjussa kysyttiin lapsellisten ihmisten kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni hetki ihmisen elämää on oman lapsen pikkulapsiaika. Siksi en ole koskaan ymmärtänyt velojen ehdottomuutta vanhemmuuden kamaluudesta.

Olin 28v kun ainokaiseni syntyi. Maisteri, ulkomailla vaihdossa ollut, festarit ja irtosuhteet koluttu, paljon matkustellut. Nyt lapseni on 17 ja itse 45. Olen hyvässä työssä ja tunnen itseni ihan nuoreksi vielä. Matkustellaan miehen kanssa, harrastan omia juttujani, urheilen, käyn ravintoloissa ja teatterissa jne. Ja tätä samaa hyvässä lykyssä seuraavat 45 vuotta. Olen äärettömän onnellinen, että sain viettää muutamat vuodet elämästäni täysin erilaista elämää. Raskastakin joskus tietysti, mutta pitääkö elämän aina olla niin iisiä. Poikani on fantastinen tyyppi, samoin tyttöystävänsä. Hauska seurata heidän elämää.

Yritän sivistää sinua, joskaan kaltaisesi eivät yleensä kyllä ymmärrä vaikka rautalangasta vääntäisi:

Vela ei halua olla raskaana. Vela ei halua hoitaa vauvaa, ei taaperoa, ei tarhaikäistä, ei koululaista, eikä teinia, eivätkä velat halua lapsenlapsia. Kyse siis ei ole vain muutamasta vuodesta, vaan vähintään 15-20 vuodesta, tehden jotain mitä ei missään nimessä halua tehdä. Se että sinulle vain pikkulapsiaika oli rankkaa on SINUN kokemuksesi, eikä se tarkoita että kaikki muut kokisivat samoin.

Lisäksi omalta kohdalta voin todeta että sain ekan oman alan työpaikan kun olin 27. Ekan loman sain peruskoulun jälkeen kun olin 28. Ekan kerran kävin ruotsia pidemmällä kun olin 28. En siis todellakaan ollut "elänyt ja nauttinut" vielä siihen ikään mennessä, vaan opiskellut ja tehnyt hanttihommia ja stressannut rahasta ja tulevaisuudesta. Olen nyt 40 enkä todellakaan ole vielä kyllästynyt vapauteen, tai koe että kaikki olisi jo nähty.

Yritä siis olla yleistämatta sun omia mielipiteitä ja elämää muihin.

Ymmärrän että toi on tahditon kommentti. Kullakin on omat syynsä, haluaako lisääntyä vai ei. Eikä se muille kuulu.

Mutta mitä ihmettä sinä edes teet tässä keskustelussa, jos sinulla ei ole omakohtaista kokemusta lapsiperheestä? Tämä keskustelu ei ole veloille. Yritetään pitää keskustelu positiivisena ja _aiheessa_, jooko?

-Sivustaseuraaja

Jos sivusta seuraaja osaa lukea, kommentoimani kirjoittaja oli se joka veti velat mukaan. Kritisoi häntä Offtopicista, älä minua. Tämän takia monesta velasta tulee lapsi- ja äitivihaaja, btw. Meidän pitäisi kuunnella olkiukkoja hymysuin, sanomatta mitään, kun Pyhät Äidit puhuu paskaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pieni hetki ihmisen elämää on oman lapsen pikkulapsiaika. Siksi en ole koskaan ymmärtänyt velojen ehdottomuutta vanhemmuuden kamaluudesta.

Olin 28v kun ainokaiseni syntyi. Maisteri, ulkomailla vaihdossa ollut, festarit ja irtosuhteet koluttu, paljon matkustellut. Nyt lapseni on 17 ja itse 45. Olen hyvässä työssä ja tunnen itseni ihan nuoreksi vielä. Matkustellaan miehen kanssa, harrastan omia juttujani, urheilen, käyn ravintoloissa ja teatterissa jne. Ja tätä samaa hyvässä lykyssä seuraavat 45 vuotta. Olen äärettömän onnellinen, että sain viettää muutamat vuodet elämästäni täysin erilaista elämää. Raskastakin joskus tietysti, mutta pitääkö elämän aina olla niin iisiä. Poikani on fantastinen tyyppi, samoin tyttöystävänsä. Hauska seurata heidän elämää.

Yritän sivistää sinua, joskaan kaltaisesi eivät yleensä kyllä ymmärrä vaikka rautalangasta vääntäisi:

Vela ei halua olla raskaana. Vela ei halua hoitaa vauvaa, ei taaperoa, ei tarhaikäistä, ei koululaista, eikä teinia, eivätkä velat halua lapsenlapsia. Kyse siis ei ole vain muutamasta vuodesta, vaan vähintään 15-20 vuodesta, tehden jotain mitä ei missään nimessä halua tehdä. Se että sinulle vain pikkulapsiaika oli rankkaa on SINUN kokemuksesi, eikä se tarkoita että kaikki muut kokisivat samoin.

Lisäksi omalta kohdalta voin todeta että sain ekan oman alan työpaikan kun olin 27. Ekan loman sain peruskoulun jälkeen kun olin 28. Ekan kerran kävin ruotsia pidemmällä kun olin 28. En siis todellakaan ollut "elänyt ja nauttinut" vielä siihen ikään mennessä, vaan opiskellut ja tehnyt hanttihommia ja stressannut rahasta ja tulevaisuudesta. Olen nyt 40 enkä todellakaan ole vielä kyllästynyt vapauteen, tai koe että kaikki olisi jo nähty.

Yritä siis olla yleistämatta sun omia mielipiteitä ja elämää muihin.

Ymmärrän että toi on tahditon kommentti. Kullakin on omat syynsä, haluaako lisääntyä vai ei. Eikä se muille kuulu.

Mutta mitä ihmettä sinä edes teet tässä keskustelussa, jos sinulla ei ole omakohtaista kokemusta lapsiperheestä? Tämä keskustelu ei ole veloille. Yritetään pitää keskustelu positiivisena ja _aiheessa_, jooko?

-Sivustaseuraaja

Jos sivusta seuraaja osaa lukea, kommentoimani kirjoittaja oli se joka veti velat mukaan. Kritisoi häntä Offtopicista, älä minua. Tämän takia monesta velasta tulee lapsi- ja äitivihaaja, btw. Meidän pitäisi kuunnella olkiukkoja hymysuin, sanomatta mitään, kun Pyhät Äidit puhuu paskaa.

Että sellainen positiivinen vela-purkaus. 

Lapseni ovat nyt pieniä koululaisia. Kumpikin nukkui vauvana vain lyhyitä pätkiä kerrallaan. Heräsin pahimpina öinä lähes 20 kertaa, ja se oli kiduttavaa. Alkuvuosina luulin tulevani hulluksi, kiitos väsymyksen ja vähäisten taukomahdollisuuksien. En jaksanut kuin pakolliset asiat. Kämppä oli mullinmallin (ja on joskus vieläkin). Omat haaveet ja tavoitteet piti laittaa hattuhyllylle odottamaan aikaa parempaa. Omien juttujen ja yksinolon puute vaikutti minuun huonosti. Tuntui, ettei vauva-arki lopu koskaan. 

Tunteet olivat synkkiä, mutta silti sain voimaa vauvoistani / lapsistani. He ovat ihaninta, mitä elämässäni on. Omat lapseni ovat ns. helpommasta päästä, ei ole kroonisia sairauksia tms. Heistä on kasvanut hienoja ja hauskoja yksilöitä. Olen ylpeä, että minustakin on ollut äidiksi, vaikka en ole "tehdasasetuksiltani" kovinkaan äidillistä sorttia. Nyt minulla on jo enemmän omaa aikaa ja suunnitelmia. Lasten asiat menevät silti kaiken edelle, ja pyrin hoitamaan hommat asiallisesti.

Oman kokemukseni mukaan voin suositella vanhemmuutta. 

Kannattaa viettää paljon aikaa erilaisten lapsiperheiden seurassa ja mielellään myös hoitaa näitä lapsia pidempiäkin aikoja ilman vanhempien läsnäoloa, niin saat paremmin osviittaa että millaista se arki lasten kanssa oikeasti on.

Itse työskentelin 5 vuotta lastenhoitajana perheissä ennen omien hankkimista ja paljon tuli opittua, että miten haluaa omien lastensa kanssa toimia ja miten ei. 

Omalla kohdallani (nyt jo 5 lasta) rankinta on ollut ehdottomasti raskausajat. Pahoinvointia ja pyörtyilyä koko 9 kuukautta, joten sanomattakin selvää, että raskausaikoina en ole voinut oikein mitään tehdä. Kieltämättä oli ensimmäisen raskauden kohdalla suuri järkytys normaalisti niin aktiiviselle ja paljon töitä tekevälle ihmiselle.

Synnytykset olleet raskausaikaan nähden erittäin helppoja, ensimmäinenkin syntyi täysin ilman kipulääkkeitä (2.asteen repeämien kera), kun en ymmärtänyt synnytyksen olevan niin pitkällä. Eli ei ne synnytyskivut mitään mahdottomia ole lainkaan, jos ei kaikista matalinta kipukynnystä ole.

Lasten kanssa elämä onkin sitten ollut ihanaa enkä ole edes kokenut arkea rankaksi. En kai muuten olisi näin montaa lasta halunnut. Omaa aikaa jos tarvitaan, niin palkataan satunnaisesti lastenhoitaja (kerran kahdessa kuukaudessa yleensä), kun oma lähipiirimme on vielä työelämässä.