Miten toiset löytävät aina uuden kumppanin, mutta toiset eivät milloinkaan?

Olisko toisilla vaan paremmat ihmissuhdetaidot...

Ainakin mun tietämät ihmiset jotka ei löydä kumppania on jollain tapaa haastavia käytökseltään. Voimakkaita mielipiteitä, itsekkyyttä, suorastaan huonoa käytöstä tai päihdeongelmaa.

Jos pohdituttaa miksi sukset menee ristiin aina toisten kanssa voisiko tästä käydä puhumassa jonkun ammattilaisen kanssa?

Ap tutustupa käsitteeseen oma mukavuusalue ja sitten sen ulkopuolinen alue...

Introverttien vaikea löytää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselleni on kyllä aina jossain vaiheessa löytynyt uusi kumppani, muttei mitenkään hirveän nopeasti tai helposti. Seuraa kyllä löytyy helposti mutta että oikeasti välittää ja haluaa sitoutua, niin ei ole helppoa. Yleensä kumppani on löytynyt juuri silloin kun olen oppinut nauttimaan elämästä ilman kumppania. Olen tästä oppinut, että sen saat mistä luovut -periaate pitää paikkansa. Kun en ole etsinyt enkä kaivannut niin hups, siinä se onkin ollut.

Eli ei kannata hampaat irvessä etsiä. Sen jotenkin vaistoaa ihmisestä ja se karkottaa.

Tässä olen 40 vuotta elämästäni yksin nauttinut, miksiköhän sitä kumppania ei ole tyrkylle tullut koskaan? Ai niin, olen mies.

Jos murjottaa kotonaan ja töissä yksinään niin eipä niitä tyrkyllä tulijoita ole muillakaan. Itse pitää olla avoimin mielin aktiivisesti liikkeellä.

Niin, paitsi jos olet nainen.

Aivan sama ongelma niillä naisilla, jotka käy töissä naisvaltaisilla työpaikalla, käyvät lähikaupassa ja menevät kotiin kirjaston kautta neulomaan, leipomaan ja lukemaan. Kerran viikossa käy jumpassa, jossa on pelkästään naisia. Kun ei joudu arjessaan erilaisten myös erisukuouolta olevien ihmisten kanssa tekemisiin niin eipä se kumppani ehdokas mistään ilmesty tyrkylle.

Näitäkin naisia tullaan joskus iskemään jossain. Ja Tinderiin vain kun menee, niin yhteydenottoja tulee enemmän, kuin ehtii pläräämään. Ei siis voi edes verrata miesten tilanteeseen.

No ei muuten tulla! Eikä ole jonoa oven takana -siellä on tosin nyt sataa kaatamalla ja asun muutenkin haja-asutusalueella-, eikä niitä iskijöitä näy kaupan kassajonossa, bussissa/junassa/metrossa/spårassa, tai yhtään missään muuallakaan. Ei ole ikinä näkynyt, nuorempanakaan. Tinderissä en ole ollut, enkä mene, mutta tuskinpa sielläkään mitään viestitulvaa tulisi. Ihan aikuisten oikeasti, meitäkin naisia on, jotka olemme miehille täysin näkymättömiä ja joille parisuhde on yhtä todennäköinen kuin matka kuuhun. Tai 7 ja lisänumerot oikein lotossa. Tasoakaan ei voi enää laskea, koska nekrofilia ei sytytä ja laitontakin se taitaa olla.

Eivätkös naiset tälläkin palstalla ole käyttäneet valtavasti aikaa kertoakseen, etteivät halua miehiltä lähestymisiä missään julkisilla paikoilla, koska ovat tulleet paikalle vain treenaamaan/ostoksille/viettämään aikaa kavereiden kanssa, jne. jne...? 

Yleisesti ottaen naisia ei kannata lähestyä, tulee vain vaivautuneita tilanteita. Ei sitten tullut koskaan mentyä naimisiin tai perustettua perhettä ei auttanut vaikka rimaakin alensin. Nyt 50-vuotiaana tuli vapaa-aikaa lisää aloin käydä lähiöbaarissa karaokessa, tietokilpailuissa bilettämässä ja ties missä. Parin vuoden aikana olen tutustunut moniin naisiin, ikähaarukka on 30-65V. Aika moni ihmettelee että miksei mulla ole perhettä, no en tiedä itsekään vaikka puitteetkin on kunnossa. Nyt on myöhäistä, ihmettelen vaan että mikä minussa oli vikana silloin 30-vuotiaana kun en kelvannut kellekään, kai olin suht hiljainen ja huono itseluottamus. Jotenkin jäi sellainen fiilis, että naiset oli silloin tylyjä ja läsnäoloni oli vain häiriöksi.

n45v kirjoitti:

En minäkään käsitä. Siis sitä, miksi jotkut ei löydä. Mulle ei ole tuottanut mitään vaikeuksia. Aina löytyy uusi melko pian. Eikä se ole naamasta kiinni, yksi paljon minua kauniimpi tuttu tuskaili kun ei millään löydy. Ehkä jotkut on krantumpia, tai sitten tutustuminen on niille jotenkin hankalaa.

Minä olen vastakohtasi. Olen 41 vuotias ja toki olen löytänyt useampiakin kiinnostavia miehiä, mutta ongelma on että kukaan ei ole koskaan ollut kiinnostunut minusta.

Olen ollut koulukiusattu 12 vuoden ajan ulkonäköni vuoksi, joka on myös vaikuttanut siihen että olen sosiaalisesti todella kömpelö. Diagnoosia ei ole, mutta nyttemmin alkanut epäillä itselläni jotakin autismia tai vastaavaa, koska tuntuu että minulla ja muilla ei olisi ikäänkuin edes yhteistä kieltä, niin vikaan sosiaalinen kanssakäyminen minulla aina menee.

Omasta nirsoudesta ei siis ole kiinni, vaan siitä että minä olen jotenkin viallinen. En tiedä miten, joten en voi korjatakaan sitä.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa välttää liian naisellisia puheenaiheita, useimpia miehiä ei kiinnosta shoppailu, muoti, kauneudenhoito tai horoskoopit. Kannattaa myös välttää liian spesifistä tulevaisuuden suunnittelua, ei kannata mainita avioliitto- tai lapsihaaveita aivan varhaisessa vaiheessa.

Itse olen aika epänainen, mitä mainitsemisiin aiheisiin tulee, mutta ei niitä miehiä kiinnosta formulatkaan, mitä itse intohimoisesti seuraan. Ymmärrän toki, ettei kaikkia, mutta kun ei oikein ketään. Itse en taas välitä futiksesta, ja lätkästä vain paikanpäällä katsottuna, mutta en muuten.

Vierailija kirjoitti:

n45v kirjoitti:

En minäkään käsitä. Siis sitä, miksi jotkut ei löydä. Mulle ei ole tuottanut mitään vaikeuksia. Aina löytyy uusi melko pian. Eikä se ole naamasta kiinni, yksi paljon minua kauniimpi tuttu tuskaili kun ei millään löydy. Ehkä jotkut on krantumpia, tai sitten tutustuminen on niille jotenkin hankalaa.

Minä olen vastakohtasi. Olen 41 vuotias ja toki olen löytänyt useampiakin kiinnostavia miehiä, mutta ongelma on että kukaan ei ole koskaan ollut kiinnostunut minusta.

Olen ollut koulukiusattu 12 vuoden ajan ulkonäköni vuoksi, joka on myös vaikuttanut siihen että olen sosiaalisesti todella kömpelö. Diagnoosia ei ole, mutta nyttemmin alkanut epäillä itselläni jotakin autismia tai vastaavaa, koska tuntuu että minulla ja muilla ei olisi ikäänkuin edes yhteistä kieltä, niin vikaan sosiaalinen kanssakäyminen minulla aina menee.

Omasta nirsoudesta ei siis ole kiinni, vaan siitä että minä olen jotenkin viallinen. En tiedä miten, joten en voi korjatakaan sitä.

Sinä sentään ymmärrät että ongelma on sinussa eikä kaikissa muissa. Incelit ei koskaan pääse noin pitkälle.

Sosiaalisia tapoja voi ja kannattaa opiskella, aloittaa siitä että osaa olla kaveri ja ystävä. Ellei nuo onnistu, niin miten se parisuhdekaan.

Omasta mielestä täydelliset on niitä vihonviimeisiä.

Minä olen aina löytänyt hyvän parisuhteen, ja olen ollut hyvin valikoiva. Mutta minulla onkin paljon harrastuksia joissa myös vastakkaista sukupuolta, enkä ole hiljainen hiiri. Keskimääräinen ulkonäkö riittää vallan mainiosti, ellei sitten kuvittele itsetsään mitään älyttömiä (kuten että olisi täydellinen ja muissa olisi vika, kun ei kelpaa).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

n45v kirjoitti:

En minäkään käsitä. Siis sitä, miksi jotkut ei löydä. Mulle ei ole tuottanut mitään vaikeuksia. Aina löytyy uusi melko pian. Eikä se ole naamasta kiinni, yksi paljon minua kauniimpi tuttu tuskaili kun ei millään löydy. Ehkä jotkut on krantumpia, tai sitten tutustuminen on niille jotenkin hankalaa.

Minä olen vastakohtasi. Olen 41 vuotias ja toki olen löytänyt useampiakin kiinnostavia miehiä, mutta ongelma on että kukaan ei ole koskaan ollut kiinnostunut minusta.

Olen ollut koulukiusattu 12 vuoden ajan ulkonäköni vuoksi, joka on myös vaikuttanut siihen että olen sosiaalisesti todella kömpelö. Diagnoosia ei ole, mutta nyttemmin alkanut epäillä itselläni jotakin autismia tai vastaavaa, koska tuntuu että minulla ja muilla ei olisi ikäänkuin edes yhteistä kieltä, niin vikaan sosiaalinen kanssakäyminen minulla aina menee.

Omasta nirsoudesta ei siis ole kiinni, vaan siitä että minä olen jotenkin viallinen. En tiedä miten, joten en voi korjatakaan sitä.

Sinä sentään ymmärrät että ongelma on sinussa eikä kaikissa muissa. Incelit ei koskaan pääse noin pitkälle.

Sosiaalisia tapoja voi ja kannattaa opiskella, aloittaa siitä että osaa olla kaveri ja ystävä. Ellei nuo onnistu, niin miten se parisuhdekaan.

Omasta mielestä täydelliset on niitä vihonviimeisiä.

Minä olen aina löytänyt hyvän parisuhteen, ja olen ollut hyvin valikoiva. Mutta minulla onkin paljon harrastuksia joissa myös vastakkaista sukupuolta, enkä ole hiljainen hiiri. Keskimääräinen ulkonäkö riittää vallan mainiosti, ellei sitten kuvittele itsetsään mitään älyttömiä (kuten että olisi täydellinen ja muissa olisi vika, kun ei kelpaa).

Nyt tuli puheeksi muut ihmissuhteet, niin tosiaan - nekään eivät toimi. Minulla on uskomaton taito ryssiä ihmissuhteet ylipäätään, useampia kavereiksi tai ystäviksi luulemaani ihmistä olen menettänyt kun he ovat katkaisseet välit tai jopa suuttuneet silmittömästi minulle. Ja kuten sanottua, kun en tiedä missä on vika niin en kykene sitä korjaamaan. Ihan vilpittömästi olen kuvitellut olevani ystävällinen, lojaali, avulias ja hyvä ihminen. Totuus ei voi olla se, jos ihmiset eivät halua olla kanssani tekemisissä, jos jopa suututan muita. Jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen kuinka vaikealta tuntuu kun ei olekaan niin hyvä ja epäitsekäs ihminen, vaan aivan päinvastoin tökerö ja epätoivottu ja ei osaa muuttaa itseään syystä että ei tiedä mikä ongelma oikeastaan on.

Nyttemmin olen hyväksynyt tilanteen, että ihmissuhteet eivät ole minun juttuni, voin vain keskittyä yrittämään olla mahdollisimman hyvä muille aidosti, mutta mitään sen enempää en enää muilta odota. Eivät he halua olla ystäviäni, syytä jos alan pohtia niin voin pyöritellä sitä maailman loppuun asti siltikään tajuamatta.

Ongelman juurisyy voi myös olla lapsuudessa koetut hylkäämiskokemukset / nuoruuden rakkauden taholta koettu hylkääminen (hylkäämiset ja torjumiset), pettäminen tms sivuuttaminen.

Turvallisesta luotettavasta suhteesta vaillejääminen.

Sitten aikuisiällä ei enää luota kehenkään, ei uskalla heittäytyä ja antaa itsestään enää emotionaalisesti juuri mitään ja näin suhteet jäävät pinnallisiksi ja lyhyiksi.

Mitä useamman jätetyksi tulemisen tunteen kokee (huom. myös lyhyistä mitäänsanomattomista ihastussuhteista) sitä vähemmän uskaltaa ja viitsii enää itsestään antaa ja ehkä tiedostamattaankin ei enää anna itsensä edes ihastua kehenkään.

Kun ei ihastu, ei satuta itseään KUN tämäkin suhde taas loppuu kohta.

Ja kierre on valmis.

Itse ollut 30 v tässä limbossa. Valitettavasti 🥺

Vierailija kirjoitti:

Ap tutustupa käsitteeseen oma mukavuusalue ja sitten sen ulkopuolinen alue...

So? Ei mun mies ainakaan vie muo epämukavuusalueelle, päinvastoin. Jos ihmisen kanssa on heti alkuun jotenkin paha olla, niin kannattaa lopettaa siihen.

Vierailija kirjoitti:

Jos naisilla on mies vaatimus: Komea,pitkä,seksikäs,hurmuri,nallekarhu ja jumalattoman rikas, niin varmasti menee aikaa ennenkuin tärppää.... jos tärppää.

Ei se oikein noinkaan voi olla,itse olen 184 88 lihastakin löytyy ja sitä rahaakin eli ei ole työn tarvetta.En polta,en juo,muutenkin kaikki ok,vaan eipä naisia kiinosta vaikka kuvan kanssa treffipalstoilla olen ollut sanotaanko vuosia.En siis missään tindereissä niihin en mene.Tässä on varmaan ikäni se este eli 6kymp,koska nuorempana kyllä naisia oli ehkä liikaakin niin silloin ainakin ulkonäkökin oli kunnossa,tosin mielestäni on vieläkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos naisilla on mies vaatimus: Komea,pitkä,seksikäs,hurmuri,nallekarhu ja jumalattoman rikas, niin varmasti menee aikaa ennenkuin tärppää.... jos tärppää.

Ei se oikein noinkaan voi olla,itse olen 184 88 lihastakin löytyy ja sitä rahaakin eli ei ole työn tarvetta.En polta,en juo,muutenkin kaikki ok,vaan eipä naisia kiinosta vaikka kuvan kanssa treffipalstoilla olen ollut sanotaanko vuosia.En siis missään tindereissä niihin en mene.Tässä on varmaan ikäni se este eli 6kymp,koska nuorempana kyllä naisia oli ehkä liikaakin niin silloin ainakin ulkonäkökin oli kunnossa,tosin mielestäni on vieläkin.

Sinä taidat olla Allu ja hyvä esimerkki ihmisestä, joka ei yhtään näe itsessään vikaa, vaikka se muille on päivänselvä.

Uskon kohtaloon, kun aika ja ihminen on valmis, niin sopiva kumppani ilmaantuu. Oli aikoja, jolloin en eron jälkeen kaivannut kumppania, vaan lapset olivat etusijalla. Kun lapset aikuistuivat ja muuttivat pois, annoin itselleni luvan etsiä kumppania. Olin avoin uusille tuttavuuksille ja löysin miehen, jonka kanssa olen nyt ollut reilut 20 vuotta.

Jostain syystä tuntuu siltä, että nykypäivänä joutuu varsinkin naisena selitellä kumppanin etsintää, koska kaikki naiset ympärillä ovat "täysin onnellisia yksin ilman miestä". Tai niin he ainakin jankuttavat itselleen. Jossain vaiheessa on tultu siihen pisteeseen, että unelma naimisiinmenosta nähdään säälittävänä, naiset jotka haaveleivat aviomiehestä ja tavallisesta perheestä ovat säälittäviä neitoja, jotka eivät pärjää yksin. Itse olen aina halunnut naimisiin ja perheen enkä ymmärrä mitä kummaa siinä on. Olenkin aktiivisesti etsinyt kumppania, seurustellut useamman miehen kanssa ennen kuin nykyinen kihlattu löytyi, enkä sitä ole ystäviltäni mitenkään peitellyt. Tiedän kyllä, mitä jotkut ihmiset, varsinkin naiset, ympärilläni minusta ajattelevat...

Joustavat ja matalat vaatimukset kumppanin suhteen?

Täällä myös yksi jonka ihmissuhteet eivät koskaan onnistu.

Olen reilu 40v ja takana 1 avioliitto ja pari pidempää suhdetta jotka kaikki ovat menneet pieleen. Kaikissa tapauksissa minut on jätetty. Taustoiltani olen laiminlyöty lapsi ja 9 v. peruskoulussa kiusattu. Työyhteisössä olen suosittu ja pidetty ja minulla on paljon tuttavia. Läheisiä ystäviä ei juurikaan enää ole. Viimeisimmäksi isosiskoni totesi minun olevan vaikea ihminen ja laittoi välit poikki.

Kyllä se surulliseksi vetää kun ei tahtomattaan ole hankala tai dramaattinen. En yleensä edes riitele kenenkään kanssa vaan vetäydyn jo ennen konfliktia. Olen vuosikausia laukannut terapiassa ja yrittänyt etsiä ja korjata kaikki vikani. Hassua että mitä enemmän niitä korjaa, niin lisää tuntuu vain tulevan.

Usein ihmetellään miten olen sinkku. Päällepäin kaikki on kunnossa, mutta kaipa olen niin varautunut tai epäluuloinen tai jotakin että kaikki alkavat suhteet jäävät pinnallisiksi ja kuivuvat kasaan.

Silloin kun erosin avioliitossani, muutama tuttu erosi samoihin aikoihin. Heillä kaikilla on nykyään uudet kumppanit ja joillakin jopa lapsia niiden kanssa. Joillekin se suhteen muodostaminen on helppoa, toisille maailman vaikeinta.

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä tuntuu siltä, että nykypäivänä joutuu varsinkin naisena selitellä kumppanin etsintää, koska kaikki naiset ympärillä ovat "täysin onnellisia yksin ilman miestä". Tai niin he ainakin jankuttavat itselleen. Jossain vaiheessa on tultu siihen pisteeseen, että unelma naimisiinmenosta nähdään säälittävänä, naiset jotka haaveleivat aviomiehestä ja tavallisesta perheestä ovat säälittäviä neitoja, jotka eivät pärjää yksin. Itse olen aina halunnut naimisiin ja perheen enkä ymmärrä mitä kummaa siinä on. Olenkin aktiivisesti etsinyt kumppania, seurustellut useamman miehen kanssa ennen kuin nykyinen kihlattu löytyi, enkä sitä ole ystäviltäni mitenkään peitellyt. Tiedän kyllä, mitä jotkut ihmiset, varsinkin naiset, ympärilläni minusta ajattelevat...

Ehkä ajatus heiillä on, että jos sopivaa ei löydy niin ovat onnellisia myös ilman miestä. Ettei onni riipu onko miestä tai ei.

Ei ehkä ole kyse, että pitäisivät kummallisena niitä, jotka aktiivisesti etsivät kumppania.

Tai korosta, etteivät tarvitse miestä.

Eivät itse ehkä sitten niin aktiivisesti etsi, mutta jos sopiva tulee eteen.

Voi olla tietenkin niitäkin naisia jotka oikein korostavat onnellisuuttaan ilman miestä. Mutta ei kannata välittää vaan elää niinkuin itse katsoo itselleen parhaaksi.

Naisiin on aivopesty nyt tämä vahvan naisen juttu ja että on mahtavaa olla lapsettomana ilman perhettä ja panostaa työelämään. Ettekö käsitä, että se on rikkaiden juonia jolla saadaan maailman väkilukua alas ja samalla pidettyä väkeä eli naisia töissä mahdollisimman paljon heille rahaa tuottamassa.

Siinä on joku sellainen psyykkinen juttu. Kiintymyssuhde häiriöitä ja tunnelukkoja. Ripustautuva persoonallisuus on esim. sellainen joka löytää aina uuden kumppanin, ts. henkilön johon ripustautua.

Itse olin keski-ikään saakka parisuhdekokematon, jotain hataria yrityksiä ehkä pari tuossa välissä. Nuorena yritin aktiivisemminkin deittailla, mutta ongelmani on tainnut aina olla jonkinasteinen autistisuuteni ja tietynlainen "tajuamattomuus" ja estoisuus. Vaikka minusta on oltu kiinnostuneita, en ole jotenkin älynnyt toimia asian eteen ja ne on sitten vaan lipuneet ohi. Tämä viimeisinkään ei nyt mikään varsinainen parisuhde ollut, ehkä ennemmin muutaman kuukauden tapailu/etäsuhde jossa nämä omat ongelmani toden teolla tulivat esille ja olin täysin pulassa. Se alkoi kyllä varsinaisella ihmeellä, jollaista ei aiemmin ole tapahtunut kun facessa vain aloin juttelemaan jollekin ja häneltä tulikin yllättäen kiinnostunutta palautetta. Aina kun on käynyt niin, että ketään ei ole ne lähestymiseni kiinnostaneet tai sitten se on muuten vaan nopeasti hiipunut. Muttei sillä kertaa. Mutta nyt on nyt ja itseluottamukseni on täysin mennyttä deittailujen suhteen, en usko että minusta on sellaiseen ja uskon että aikamoisen rauhassa saan olla kun en itse tikkua laita ristiin.