Lue keskustelun säännöt.
Huono omatunto että mietin eroa, vaikka menimme naimisiin vasta viime kesänä
21.07.2020 |
Noin 6v. yhdessä jo, ja avioiduimme vuosi sitten juhannuksena. Nyt olen tässä vasta havahtunut siihen etten voi hyvin ja kun tässä koronakeväänä on ollut aikaa mietiskellä, olen hoksannut mikä mättää. Ehkä olen sen tajunnut sisimmässäni jo aikaa sitten, mutta nyt olen kyennyt myöntämään sen itsellenikin. Suhteessamme on tietynlaista henkistä vallankäyttöä ja hienovaraista sivaltavaa ilkeyttä miehen puolelta ja minä olen liian mukautuvainen ja nielen liikaa sellaista mitä joku muu ei sietäisi yhtään.
En nyt ala avaamaan tähän sen enempää noita tilanteita, mutta lähinnä mietin että miten pääsisin eroon syyllisyydentunteestani että haluankin ehkä erota? Naimisiin mentiin sillä ajatuksella että loppuelämä ollaan yhdessä, mutta en kyllä haluakaan elää tässä ahdistuksessa ja munankuorilla tätä ainutkertaista ihanaa elämää... Joudun koko ajan jotenkin pienentämään tai suurentamaan itseäni jotta "kelpaan", ei se ole rakkautta vaikka mies sitä vakuutteleekin.
Mies ei siis varmasti tulisi ymmärtämään ratkaisuani, vaan kääntäisi asian luultavasti täysin minun niskaani. Senkin olen valmis tavallaan hyväksymään, että hänelle ei ehkä menisi perille erohaluni syyt.
Mutta miten eroon tästä inhottavasta syyllisyydentunteesta ja häpeästäkin, että aikuisena ihmisenä en tämän paremmin nähnyt mihin sitouduin ja että haluan pois tästä? Kohtalotovereita?
Kommentit (51)
No eroat vaan ihan huumorilla :) sä kuihdut tossa liitossa niin, että kohta ei ole enää sinua, jota pelastaa. Tämä on tosi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos miehesi mielestäsi siis oikeasti on narsisti ja sinä olet nyt vasta avannut silmäsi, niin eihän siinä oikeasti auta edes pariterapia. Itsensä ja onnellisuutensa asettaminen ensisijaiseksi on jokaisen ihmisen velvollisuus eikä siitä tulisi tuntea syyllisyyttä, naisille kuitenkin on usein kaadettu sellainen taakka, että tuntevat syyllisyyttä kaikesta mahdollisesta ja varsinkin vastuuta muiden tunteista.
Mitäs jos kuitenkin ennen lopullista eroa sanoisit miehelle, että olet avannut silmäsi näiden asioiden suhteen ja tunnet naineesi tuntemattoman. Jos hän ei ole narsisti niin hän todennäköisesti järkyttyy, narsistina kääntää kaiken sinun pipipääsi oikuksi. Helppo testi. Anna palaa loppuaikoina myös samalla mitalla takaisin ja joka kerta kertoa, että tällä tavallako haluamme toisillemme puhua? Näin sinä puhut minulle, tuntuuko hyvältä. Minusta ei tunnu enkä aio enää kuunnella. Prostituutioksi haukkumisen voi samantien kääntää takaisin, gigolo/rattopoika/mitä näitä nyt on. "Prostituoitu tuo kaljaa" "Gigolo hakee itse oluensa"... Kuittailuun vastataan kuittailulla. Ja joka kerta kysymys, että miksi meidän pitää puhua toisillemme näin ikävästi. Äänekästä huokailua ja itkun tuhertamista, että elän hirviön kanssa.
Näin siis minä tein kun parisuhteemme kriisiytyi ja mieheni kohteli minua paskasti, käänsin kaiken takaisin samantien. Toimin peilinä, ihmiset välillä tarvitsevat peilin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä taitaa olla sellainen tilanne, että vaikka mies muuttaisikin tiettyjä tapojaan kommunikoida, tietäisin koko ajan että pinnan alla kytee. Ajatukset ja asenteethan eivät kuitenkaan muuttuisi, vaikka hän jättäisi minulle kuittailematta. Se on se mikä häiritsisi joka tapauksessa.
Kuittailun lisäksi mm. "huumorilla" hu*rittelu, en vaan jaksa tätä ja koen että olen venynyt tarpeeksi ja liian monta kertaa sanonut asioista. Aina tulee jotain uutta ja joudun tuntemaan itseni pikkumaiseksi kun huomautan taas uudesta asiasta. Tässä on dynamiikka niin pielessä.
Olen ihan rikki ja valmis lähtemään. Mutta se vaan juuri että nolottaa ja ärsyttää niin pirusti. Ja tämä syyllisyyden tunne...
-ap
Muutos lähtee aina itsestä. Nyt otat jämäkämmän asenteen ja asetat rajat miehellesi. Miksi tunnet itsesi pikkumaiseksi huomauttaessasi asioista? Miksi tunnet syyllisyyttä?
Olen oppinut pitkän parisuhteeni aikana, että aina kannattaa ottaa puheeksi asiat, jotka vaivaavat mieltä. Joko tiedät, miksi mies huorittelee sinua huumorilla? Oletko kysynyt, miksi hänellä on tarve tehdä niin? Haluaako hän tahallaan loukata sinua vai eikö hän ymmärrä, että se on loukkaavaa.
Puhukaa asioista.
Olen tässäkin ketjussa kertonut, että olen puhunut miehelleni.
Aloitusviestissäni kaipasin neuvoja siihen mistä saisin voimaa olla tuntematta syyllisyyttä siitä että haluan pois tästä.
En halunnut alkaa syvällisemmin kuvailemaan tilanteita joita meillä on, mutta tietynlaisesta vallankäytöstä ja syyllistämisestä ja manipuloinnista on kyse. Vyyhti on monisyinen ja alkanut hahmottua minulle pikkuhiljaa, avioitumisen jälkeen yhä selvemmin. En halua olla suhteessa, jossa minun pitää koko ajan vahtia rajojani ja olla varpaillani.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä taitaa olla sellainen tilanne, että vaikka mies muuttaisikin tiettyjä tapojaan kommunikoida, tietäisin koko ajan että pinnan alla kytee. Ajatukset ja asenteethan eivät kuitenkaan muuttuisi, vaikka hän jättäisi minulle kuittailematta. Se on se mikä häiritsisi joka tapauksessa.
Kuittailun lisäksi mm. "huumorilla" hu*rittelu, en vaan jaksa tätä ja koen että olen venynyt tarpeeksi ja liian monta kertaa sanonut asioista. Aina tulee jotain uutta ja joudun tuntemaan itseni pikkumaiseksi kun huomautan taas uudesta asiasta. Tässä on dynamiikka niin pielessä.
Olen ihan rikki ja valmis lähtemään. Mutta se vaan juuri että nolottaa ja ärsyttää niin pirusti. Ja tämä syyllisyyden tunne...
-ap
Muutos lähtee aina itsestä. Nyt otat jämäkämmän asenteen ja asetat rajat miehellesi. Miksi tunnet itsesi pikkumaiseksi huomauttaessasi asioista? Miksi tunnet syyllisyyttä?
Olen oppinut pitkän parisuhteeni aikana, että aina kannattaa ottaa puheeksi asiat, jotka vaivaavat mieltä. Joko tiedät, miksi mies huorittelee sinua huumorilla? Oletko kysynyt, miksi hänellä on tarve tehdä niin? Haluaako hän tahallaan loukata sinua vai eikö hän ymmärrä, että se on loukkaavaa.
Puhukaa asioista.
Olen tässäkin ketjussa kertonut, että olen puhunut miehelleni.
Aloitusviestissäni kaipasin neuvoja siihen mistä saisin voimaa olla tuntematta syyllisyyttä siitä että haluan pois tästä.
En halunnut alkaa syvällisemmin kuvailemaan tilanteita joita meillä on, mutta tietynlaisesta vallankäytöstä ja syyllistämisestä ja manipuloinnista on kyse. Vyyhti on monisyinen ja alkanut hahmottua minulle pikkuhiljaa, avioitumisen jälkeen yhä selvemmin. En halua olla suhteessa, jossa minun pitää koko ajan vahtia rajojani ja olla varpaillani.
-ap
Ymmärrän, oikeastaan ainut oikea paikka voimaantumiseesi olisi "eroterapia". Ihan siis yksityisterapia, jossa terapeutin kanssa viikoittain käytte läpiä tulevaa eroa ja sitten aikanaan eron jälkeisen ajan. Sieltä saat voimaa olla tuntematta syyllisyyttä. Hyvä ystävä tietenkin on melkein yhtä hyvä kuin terapia, mutta ei välttämättä aina saatavilla tai jaksa lähteä kovinkaan pitkään eroprosessiin mukaan.. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Narsistit saattavat ruveta eron hetkellä aika hankaliksi tyypeiksi, joiden loppuelämän tehtäväksi muodostuu eksän kiusaaminen.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sua. Mieheni käyttäytyi myös epäkunnioittavasti minua kohtaan, mutta hän onneksi muutti käytöstään. Toivon,että muutos on pysyvä eikä lipsu vanhoihin kaavoihinsa.
Jos luulet ettei tilannetta kannata korjata niin aloita ihmeessä yksilöterapia kuitenkin!
Jos mies suullaan sanoo rakastavansa mutta käytös sanoo toista josta tulee paha olo, on ratkaisu selvä. Erehtyminen on inhimillistä ja varsinkin jos on erehdytetty. Jos mies ei tajuakaan vikaansa nyt, menee aivan liian kauan että mahdollisesti joskus tajuaisi. Miksi odottelisit. Suhdetta pidetään jotta elämä olisi onnellisempaa ja täydempää, ei onnettomampaa kuin vaikka sinkkuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieti vaikka niin että jos lapsesi tai hyvä ystäväsi olisi sinun tilanteessa, olisiko heidän eronsa sinun mielestäsi pahempi vai parempi asia kuin pysyä suhteessa. Monesti auttaa kun katsoo vähän ulkoapäin asioita. Pidätkö muiden eroja yleensä häpeällisinä?
Sitä paitsi nykyajan Suomessa avioero ei ole avoeroa juurikaan kummempi juttu. Kunhan et mene heti facebookiin hehkuttamaan uutta kumppania.
Onko teillä lapsia? Jos on, niin yrittäisin vielä puhua miehen kanssa ja laittaa miehen käytökselle rajat.
Jos ei ole lapsia, niin ei kannata pitkittää, koska ero koskee vain teitä kahta. Mitä väliä sillä on, milloin menitte naimisiin. Parempi vaan, mitä nopeammin huomaa, ettei tämä ollutkaan se oikea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä taitaa olla sellainen tilanne, että vaikka mies muuttaisikin tiettyjä tapojaan kommunikoida, tietäisin koko ajan että pinnan alla kytee. Ajatukset ja asenteethan eivät kuitenkaan muuttuisi, vaikka hän jättäisi minulle kuittailematta. Se on se mikä häiritsisi joka tapauksessa.
Kuittailun lisäksi mm. "huumorilla" hu*rittelu, en vaan jaksa tätä ja koen että olen venynyt tarpeeksi ja liian monta kertaa sanonut asioista. Aina tulee jotain uutta ja joudun tuntemaan itseni pikkumaiseksi kun huomautan taas uudesta asiasta. Tässä on dynamiikka niin pielessä.
Olen ihan rikki ja valmis lähtemään. Mutta se vaan juuri että nolottaa ja ärsyttää niin pirusti. Ja tämä syyllisyyden tunne...
-ap
Muutos lähtee aina itsestä. Nyt otat jämäkämmän asenteen ja asetat rajat miehellesi. Miksi tunnet itsesi pikkumaiseksi huomauttaessasi asioista? Miksi tunnet syyllisyyttä?
Olen oppinut pitkän parisuhteeni aikana, että aina kannattaa ottaa puheeksi asiat, jotka vaivaavat mieltä. Joko tiedät, miksi mies huorittelee sinua huumorilla? Oletko kysynyt, miksi hänellä on tarve tehdä niin? Haluaako hän tahallaan loukata sinua vai eikö hän ymmärrä, että se on loukkaavaa.
Puhukaa asioista.
Olen tässäkin ketjussa kertonut, että olen puhunut miehelleni.
Aloitusviestissäni kaipasin neuvoja siihen mistä saisin voimaa olla tuntematta syyllisyyttä siitä että haluan pois tästä.
En halunnut alkaa syvällisemmin kuvailemaan tilanteita joita meillä on, mutta tietynlaisesta vallankäytöstä ja syyllistämisestä ja manipuloinnista on kyse. Vyyhti on monisyinen ja alkanut hahmottua minulle pikkuhiljaa, avioitumisen jälkeen yhä selvemmin. En halua olla suhteessa, jossa minun pitää koko ajan vahtia rajojani ja olla varpaillani.
-ap
Ymmärrän, oikeastaan ainut oikea paikka voimaantumiseesi olisi "eroterapia". Ihan siis yksityisterapia, jossa terapeutin kanssa viikoittain käytte läpiä tulevaa eroa ja sitten aikanaan eron jälkeisen ajan. Sieltä saat voimaa olla tuntematta syyllisyyttä. Hyvä ystävä tietenkin on melkein yhtä hyvä kuin terapia, mutta ei välttämättä aina saatavilla tai jaksa lähteä kovinkaan pitkään eroprosessiin mukaan.. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Narsistit saattavat ruveta eron hetkellä aika hankaliksi tyypeiksi, joiden loppuelämän tehtäväksi muodostuu eksän kiusaaminen.
Hyvä ja konkreettinen vinkki, kiitos. -ap
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä lapsia? Jos on, niin yrittäisin vielä puhua miehen kanssa ja laittaa miehen käytökselle rajat.
Jos ei ole lapsia, niin ei kannata pitkittää, koska ero koskee vain teitä kahta. Mitä väliä sillä on, milloin menitte naimisiin. Parempi vaan, mitä nopeammin huomaa, ettei tämä ollutkaan se oikea.
Ei ole lapsia, asia on onneksi vain meidän välinen. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä lapsia? Jos on, niin yrittäisin vielä puhua miehen kanssa ja laittaa miehen käytökselle rajat.
Jos ei ole lapsia, niin ei kannata pitkittää, koska ero koskee vain teitä kahta. Mitä väliä sillä on, milloin menitte naimisiin. Parempi vaan, mitä nopeammin huomaa, ettei tämä ollutkaan se oikea.
Ap on kertonut puhuneensa miehensä kanssa asiasta vakavissaan eikä muutosta ole tapahtunut, h*orittelu ja muu ala-arvoinen käytös sen kuin jatkuu. Itse en missään nimessä rohkaisisi ap:ta enää yrittämään "edes" lasten takia, jos heitä on kuvioissa. Tuossa saavat lapsetkin huonoa mallia parisuhteesta, että se muka kuuluisi rakkauteen kiusata, piikitellä ja painostaa toista. Lisäksi mies saattaa alkaa kohdistaa samanmoista käytöstä lapsiinkin.
Joka tapauksessa sinun ap ei missään nimessä kannata tuntea syyllisyyttä siitä, että haluat lopettaa suhteen sinua väheksyvään ja alistavaan mieheen. Avioliitolle on aikojen saatossa annettu ihan liikaa painoarvoa, sitä on romantisoitu äärimmäisyyksiin ja sen vuoksi ymmärrän, että tunnet olosi syylliseksi. Mutta: se on oikeasti vain juridinen sopimus, jonka voi ja saa tarvittaessa purkaa. Bisneskielelle käännettynä asian voisi ilmaista niin, että toinen yhtiökumppani (=miehesi), käyttäytyy tavalla, josta koituu merkittäviä haittoja yhteisen yrityksenne toiminnalle ja toimivuudelle ja siksi katsot parhaaksi lopettaa liikekumppanuuden tähän. Yritysmaailmassa tuskin kukaan olettaisi, että tällaista liikekumppanuutta pitää vaan jaksaa, kun siihen on kerran mennyt sitoutumaan.
Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Mieti vaikka niin että jos lapsesi tai hyvä ystäväsi olisi sinun tilanteessa, olisiko heidän eronsa sinun mielestäsi pahempi vai parempi asia kuin pysyä suhteessa. Monesti auttaa kun katsoo vähän ulkoapäin asioita. Pidätkö muiden eroja yleensä häpeällisinä?
Sitä paitsi nykyajan Suomessa avioero ei ole avoeroa juurikaan kummempi juttu. Kunhan et mene heti facebookiin hehkuttamaan uutta kumppania.
En sinänsä pidä avioeroa häpeällisenä, risoo vaan kun tilanne on näin nopeasti saavuttanut tämän pisteen. Ymmärrän järjellä toki, että ei tässä sen takia tietenkään pidä kärvistellä. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä lapsia? Jos on, niin yrittäisin vielä puhua miehen kanssa ja laittaa miehen käytökselle rajat.
Jos ei ole lapsia, niin ei kannata pitkittää, koska ero koskee vain teitä kahta. Mitä väliä sillä on, milloin menitte naimisiin. Parempi vaan, mitä nopeammin huomaa, ettei tämä ollutkaan se oikea.
Ap on kertonut puhuneensa miehensä kanssa asiasta vakavissaan eikä muutosta ole tapahtunut, h*orittelu ja muu ala-arvoinen käytös sen kuin jatkuu. Itse en missään nimessä rohkaisisi ap:ta enää yrittämään "edes" lasten takia, jos heitä on kuvioissa. Tuossa saavat lapsetkin huonoa mallia parisuhteesta, että se muka kuuluisi rakkauteen kiusata, piikitellä ja painostaa toista. Lisäksi mies saattaa alkaa kohdistaa samanmoista käytöstä lapsiinkin.
Joka tapauksessa sinun ap ei missään nimessä kannata tuntea syyllisyyttä siitä, että haluat lopettaa suhteen sinua väheksyvään ja alistavaan mieheen. Avioliitolle on aikojen saatossa annettu ihan liikaa painoarvoa, sitä on romantisoitu äärimmäisyyksiin ja sen vuoksi ymmärrän, että tunnet olosi syylliseksi. Mutta: se on oikeasti vain juridinen sopimus, jonka voi ja saa tarvittaessa purkaa. Bisneskielelle käännettynä asian voisi ilmaista niin, että toinen yhtiökumppani (=miehesi), käyttäytyy tavalla, josta koituu merkittäviä haittoja yhteisen yrityksenne toiminnalle ja toimivuudelle ja siksi katsot parhaaksi lopettaa liikekumppanuuden tähän. Yritysmaailmassa tuskin kukaan olettaisi, että tällaista liikekumppanuutta pitää vaan jaksaa, kun siihen on kerran mennyt sitoutumaan.
Voimia!
Erittäin silmiä avaava näkökulma, kiitos! -ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä taitaa olla sellainen tilanne, että vaikka mies muuttaisikin tiettyjä tapojaan kommunikoida, tietäisin koko ajan että pinnan alla kytee. Ajatukset ja asenteethan eivät kuitenkaan muuttuisi, vaikka hän jättäisi minulle kuittailematta. Se on se mikä häiritsisi joka tapauksessa.
Kuittailun lisäksi mm. "huumorilla" hu*rittelu, en vaan jaksa tätä ja koen että olen venynyt tarpeeksi ja liian monta kertaa sanonut asioista. Aina tulee jotain uutta ja joudun tuntemaan itseni pikkumaiseksi kun huomautan taas uudesta asiasta. Tässä on dynamiikka niin pielessä.
Olen ihan rikki ja valmis lähtemään. Mutta se vaan juuri että nolottaa ja ärsyttää niin pirusti. Ja tämä syyllisyyden tunne...
-ap
Menit naimisiin miehen kanssa joka huorittelee sinua? Vai onko tämä provo, jossa provoilu tulee vasta asiallisen aloituksen jälkeen? Oli kumpi hyvänsä, olet hyvien neuvojen ulottumattomissa.
Ei ole provo, miksi se kortti aina nostetaan? Ihan tässä on todellinen tilanne ja ahdistus, johon kaipasin näkökulmia. Viitteitä on siis ollut alusta saakka, mutta ensimmäisen kerran esim. tuo hu*rittelu tuli vasta tässä vastikään kuvioon. Huumoria, huumoria... ja minä pikkumainen jos en sitä ymmärrä.
Painetta ja sitä tietynlaista pientä kuittailevaa ilkeyttä on muutoinkin jotenkin nyt enemmän sen jälkeen kun menimme naimisiin.
Asiat ovat suurinpiirtein ok ja elämme usein hyvää ja kivaa elämää, mutta siksi minulla on kestänytkin tämän kaiken, kokonaisdynamiikan hahmottaminen ja se miksi voin niin huonosti.
-ap
Miten tosissasi olet puhunut noista asioista miehellesi? Oletko oikeasti sanonut, että jos ruma puhuminen ei lopu niin on ero edessä? Jos oikeasti rakastat miestäsi niin olisi oikein antaa hänellekin mahdollisuus muuttaa käytöstään, jos hän on muuten hyvä mies.
Jos nyt vain eroat ilman, että yritätte yhdessä ensin ratkaista ongelmaa niin kyllä voisin katsoa hieman kieroon, anteeksi vain. Ajatukseni on kuitenkin se, että naimisiinmenon jälkeen lähtökohtaisesti ongelmia yritetään ratkaista yhdessä eikä niin, että toinen päättää päässään asian olevan näin ja sitten tekee yksin sen perusteella lopulliset päätökset.
Tietenkin asia on eri, jos on pahempaa fyysistä tai henkistä väkivaltaa, mutta ilman tätä en kyllä ymmärrä miksei asiasta keskustelu ja vaikka yhteinen terapia voisi olla vaihtoehto. Jos et edes anna mahdollisuutta tälle, niin ensimmäisenä tulee se mieleen että haluat vaan keksiä itsellesi syyn miksi voisit erota miehestä.
Tämä on hyvä kyseenalaistus, kiitos. Mietin.
Olen kyllä puhunut ihan tosissani. Miehessä on sellaisia piirteitä, että syy kuitenkaan ei yleensä koskaan ole hänessä, vaan muissa, olosuhteissa, toisen huumorintajuttomuudessa, missä vaan. Siksi jotenkin aavistelen, ettei pariterapia välttämättä toisi apua vaan asiat keikahtaisivat hassusti ja olisin vielä enemmän sekaisin tämän tilanteen kanssa.
-ap
Terapiassa on oikeastaan 3 mahdollisuutta:
1. Menette terapiaan ja mies tajuaa kuinka rumasti sinulle puhuu ja korjaa käytöksensä,
2. Menette terapiaan ja terapeutti osoittaa miehen myrkyllisen käytöksen ja mies alkaa kommentoida jotain puoskarointiin viittaavaa ja lopettaa terapian, tai
3. Mies hurmaa terapeutin ja kaikki ongelmat kääntyvät sinun syyksesi.
Joka tapauksessa saat selvyyden ja poistat huonon omatunnon eroajatuksista.
Vaihtoehdoissa 2 ja 3 kannattaa varmistaa turvallinen lähtö, koska silloin mies on vähintään narsisti ja pahimmillaan psykopaatti jolloin eroaminen saattaa olla hyvinkin vaarallista mutta sitäkin tarpeellisempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti vaikka niin että jos lapsesi tai hyvä ystäväsi olisi sinun tilanteessa, olisiko heidän eronsa sinun mielestäsi pahempi vai parempi asia kuin pysyä suhteessa. Monesti auttaa kun katsoo vähän ulkoapäin asioita. Pidätkö muiden eroja yleensä häpeällisinä?
Sitä paitsi nykyajan Suomessa avioero ei ole avoeroa juurikaan kummempi juttu. Kunhan et mene heti facebookiin hehkuttamaan uutta kumppania.
En sinänsä pidä avioeroa häpeällisenä, risoo vaan kun tilanne on näin nopeasti saavuttanut tämän pisteen. Ymmärrän järjellä toki, että ei tässä sen takia tietenkään pidä kärvistellä. -ap
Pitääkö hyviä hoksottimiaankin hävetä? Jos miehesi ei ennen avioliittoa noin räikeästi käyttäytynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä taitaa olla sellainen tilanne, että vaikka mies muuttaisikin tiettyjä tapojaan kommunikoida, tietäisin koko ajan että pinnan alla kytee. Ajatukset ja asenteethan eivät kuitenkaan muuttuisi, vaikka hän jättäisi minulle kuittailematta. Se on se mikä häiritsisi joka tapauksessa.
Kuittailun lisäksi mm. "huumorilla" hu*rittelu, en vaan jaksa tätä ja koen että olen venynyt tarpeeksi ja liian monta kertaa sanonut asioista. Aina tulee jotain uutta ja joudun tuntemaan itseni pikkumaiseksi kun huomautan taas uudesta asiasta. Tässä on dynamiikka niin pielessä.
Olen ihan rikki ja valmis lähtemään. Mutta se vaan juuri että nolottaa ja ärsyttää niin pirusti. Ja tämä syyllisyyden tunne...
-ap
Menit naimisiin miehen kanssa joka huorittelee sinua? Vai onko tämä provo, jossa provoilu tulee vasta asiallisen aloituksen jälkeen? Oli kumpi hyvänsä, olet hyvien neuvojen ulottumattomissa.
Ei ole provo, miksi se kortti aina nostetaan? Ihan tässä on todellinen tilanne ja ahdistus, johon kaipasin näkökulmia. Viitteitä on siis ollut alusta saakka, mutta ensimmäisen kerran esim. tuo hu*rittelu tuli vasta tässä vastikään kuvioon. Huumoria, huumoria... ja minä pikkumainen jos en sitä ymmärrä.
Painetta ja sitä tietynlaista pientä kuittailevaa ilkeyttä on muutoinkin jotenkin nyt enemmän sen jälkeen kun menimme naimisiin.
Asiat ovat suurinpiirtein ok ja elämme usein hyvää ja kivaa elämää, mutta siksi minulla on kestänytkin tämän kaiken, kokonaisdynamiikan hahmottaminen ja se miksi voin niin huonosti.
-ap
Mies tykkää huoritella. Sä et tykkää huorittelusta. Joka tuli kuvioihin äsken. Mikä tässä on vielä on epäselvää. Tilanne etenee, kohta sua läpsitään. Jos joku ihmettelee eroa sano että se alko huoritella ja semmosta kaikkee. Sitten ei ihmetellä. Jätä häpeä miehelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä taitaa olla sellainen tilanne, että vaikka mies muuttaisikin tiettyjä tapojaan kommunikoida, tietäisin koko ajan että pinnan alla kytee. Ajatukset ja asenteethan eivät kuitenkaan muuttuisi, vaikka hän jättäisi minulle kuittailematta. Se on se mikä häiritsisi joka tapauksessa.
Kuittailun lisäksi mm. "huumorilla" hu*rittelu, en vaan jaksa tätä ja koen että olen venynyt tarpeeksi ja liian monta kertaa sanonut asioista. Aina tulee jotain uutta ja joudun tuntemaan itseni pikkumaiseksi kun huomautan taas uudesta asiasta. Tässä on dynamiikka niin pielessä.
Olen ihan rikki ja valmis lähtemään. Mutta se vaan juuri että nolottaa ja ärsyttää niin pirusti. Ja tämä syyllisyyden tunne...
-ap
Menit naimisiin miehen kanssa joka huorittelee sinua? Vai onko tämä provo, jossa provoilu tulee vasta asiallisen aloituksen jälkeen? Oli kumpi hyvänsä, olet hyvien neuvojen ulottumattomissa.
Ei ole provo, miksi se kortti aina nostetaan? Ihan tässä on todellinen tilanne ja ahdistus, johon kaipasin näkökulmia. Viitteitä on siis ollut alusta saakka, mutta ensimmäisen kerran esim. tuo hu*rittelu tuli vasta tässä vastikään kuvioon. Huumoria, huumoria... ja minä pikkumainen jos en sitä ymmärrä.
Painetta ja sitä tietynlaista pientä kuittailevaa ilkeyttä on muutoinkin jotenkin nyt enemmän sen jälkeen kun menimme naimisiin.
Asiat ovat suurinpiirtein ok ja elämme usein hyvää ja kivaa elämää, mutta siksi minulla on kestänytkin tämän kaiken, kokonaisdynamiikan hahmottaminen ja se miksi voin niin huonosti.
-ap
Miten tosissasi olet puhunut noista asioista miehellesi? Oletko oikeasti sanonut, että jos ruma puhuminen ei lopu niin on ero edessä? Jos oikeasti rakastat miestäsi niin olisi oikein antaa hänellekin mahdollisuus muuttaa käytöstään, jos hän on muuten hyvä mies.
Jos nyt vain eroat ilman, että yritätte yhdessä ensin ratkaista ongelmaa niin kyllä voisin katsoa hieman kieroon, anteeksi vain. Ajatukseni on kuitenkin se, että naimisiinmenon jälkeen lähtökohtaisesti ongelmia yritetään ratkaista yhdessä eikä niin, että toinen päättää päässään asian olevan näin ja sitten tekee yksin sen perusteella lopulliset päätökset.
Tietenkin asia on eri, jos on pahempaa fyysistä tai henkistä väkivaltaa, mutta ilman tätä en kyllä ymmärrä miksei asiasta keskustelu ja vaikka yhteinen terapia voisi olla vaihtoehto. Jos et edes anna mahdollisuutta tälle, niin ensimmäisenä tulee se mieleen että haluat vaan keksiä itsellesi syyn miksi voisit erota miehestä.
Tämä on hyvä kyseenalaistus, kiitos. Mietin.
Olen kyllä puhunut ihan tosissani. Miehessä on sellaisia piirteitä, että syy kuitenkaan ei yleensä koskaan ole hänessä, vaan muissa, olosuhteissa, toisen huumorintajuttomuudessa, missä vaan. Siksi jotenkin aavistelen, ettei pariterapia välttämättä toisi apua vaan asiat keikahtaisivat hassusti ja olisin vielä enemmän sekaisin tämän tilanteen kanssa.
-ap
Terapiassa on oikeastaan 3 mahdollisuutta:
1. Menette terapiaan ja mies tajuaa kuinka rumasti sinulle puhuu ja korjaa käytöksensä,
2. Menette terapiaan ja terapeutti osoittaa miehen myrkyllisen käytöksen ja mies alkaa kommentoida jotain puoskarointiin viittaavaa ja lopettaa terapian, tai
3. Mies hurmaa terapeutin ja kaikki ongelmat kääntyvät sinun syyksesi.Joka tapauksessa saat selvyyden ja poistat huonon omatunnon eroajatuksista.
Vaihtoehdoissa 2 ja 3 kannattaa varmistaa turvallinen lähtö, koska silloin mies on vähintään narsisti ja pahimmillaan psykopaatti jolloin eroaminen saattaa olla hyvinkin vaarallista mutta sitäkin tarpeellisempaa.
Jos mies olisi ok, olisi ymmärtänyt jo miten rumasti puhuu kun kerran siitä on huomautettu. Ei siihen terapeuttia tarvita. Riskinä on että jos mies on vaikkapa narsisti, homma saattaa oikeasti keikahtaa niin että aloittajalla on terapian myötä pakka niin sekaisin ettei saa lähdetyksi kun syyttelee itseään.
Vierailija kirjoitti:
N. 7v välein tulee yllättäin kriisit. Ei muuta kuin yrität. Puskea siitä yli, niin taas pääsee nauttimaan. Eikä se ruoho oikeasti ole vihreämpää toisella puolella. Jos omilla voimilla ei onnistu läpi menemään niin sitten terapiaa yksin tai kaksin.
Miten niin ei ole vihreämpää? Eihän tässä edes haikailla toista miestä vaan nykyisen käytös mättää eikä suhde tunnu hyvältä.
Vierailija kirjoitti:
Tässä taitaa olla sellainen tilanne, että vaikka mies muuttaisikin tiettyjä tapojaan kommunikoida, tietäisin koko ajan että pinnan alla kytee. Ajatukset ja asenteethan eivät kuitenkaan muuttuisi, vaikka hän jättäisi minulle kuittailematta. Se on se mikä häiritsisi joka tapauksessa.
Kuittailun lisäksi mm. "huumorilla" hu*rittelu, en vaan jaksa tätä ja koen että olen venynyt tarpeeksi ja liian monta kertaa sanonut asioista. Aina tulee jotain uutta ja joudun tuntemaan itseni pikkumaiseksi kun huomautan taas uudesta asiasta. Tässä on dynamiikka niin pielessä.
Olen ihan rikki ja valmis lähtemään. Mutta se vaan juuri että nolottaa ja ärsyttää niin pirusti. Ja tämä syyllisyyden tunne...
-ap
No, Mä luulen että sulla tili pelko persiiseen, että tätäkö tämä on. Sähän olet itsesi kanssa ihan lukossa. Miksi haluat irti? Veikkaan, että haluat irti, koska et uskalla kohdata omia klikkejäsi etkä uskalla tuoda niitä julki. Et uskalla löytää itsestäsi vahvuutta. Kuvittelet, että miehellä pinnan alla kytee. Sä vaan luulet. Luulet, kun et tuo itseäsi esiin,
Kuka sun lapsuuden perheessä oli se aggressiivinen? Ihan selvästi peilaat sitä.
Psykologi olisi sinulle se oikea paikka.
Omia mörkökäsi sinä pelkäät. Ei siinä ole miehellä tekemistä.
Pelkäät ja paljon.
Siitä tuo välttely johtuu ja tuo, että luulet jotain.
PUHU.
Ja mene psykologin juttusille.
Vierailija kirjoitti:
N. 7v välein tulee yllättäin kriisit. Ei muuta kuin yrität. Puskea siitä yli, niin taas pääsee nauttimaan. Eikä se ruoho oikeasti ole vihreämpää toisella puolella. Jos omilla voimilla ei onnistu läpi menemään niin sitten terapiaa yksin tai kaksin.
Luuletko että ilkeilyyn oikeasti auttaa läpi puskeminen? Vaikkei toinen muuta käytöstään?
Muutos lähtee aina itsestä. Nyt otat jämäkämmän asenteen ja asetat rajat miehellesi. Miksi tunnet itsesi pikkumaiseksi huomauttaessasi asioista? Miksi tunnet syyllisyyttä?
Olen oppinut pitkän parisuhteeni aikana, että aina kannattaa ottaa puheeksi asiat, jotka vaivaavat mieltä. Joko tiedät, miksi mies huorittelee sinua huumorilla? Oletko kysynyt, miksi hänellä on tarve tehdä niin? Haluaako hän tahallaan loukata sinua vai eikö hän ymmärrä, että se on loukkaavaa.
Puhukaa asioista.