Lue keskustelun säännöt.
Huono omatunto että mietin eroa, vaikka menimme naimisiin vasta viime kesänä
21.07.2020 |
Noin 6v. yhdessä jo, ja avioiduimme vuosi sitten juhannuksena. Nyt olen tässä vasta havahtunut siihen etten voi hyvin ja kun tässä koronakeväänä on ollut aikaa mietiskellä, olen hoksannut mikä mättää. Ehkä olen sen tajunnut sisimmässäni jo aikaa sitten, mutta nyt olen kyennyt myöntämään sen itsellenikin. Suhteessamme on tietynlaista henkistä vallankäyttöä ja hienovaraista sivaltavaa ilkeyttä miehen puolelta ja minä olen liian mukautuvainen ja nielen liikaa sellaista mitä joku muu ei sietäisi yhtään.
En nyt ala avaamaan tähän sen enempää noita tilanteita, mutta lähinnä mietin että miten pääsisin eroon syyllisyydentunteestani että haluankin ehkä erota? Naimisiin mentiin sillä ajatuksella että loppuelämä ollaan yhdessä, mutta en kyllä haluakaan elää tässä ahdistuksessa ja munankuorilla tätä ainutkertaista ihanaa elämää... Joudun koko ajan jotenkin pienentämään tai suurentamaan itseäni jotta "kelpaan", ei se ole rakkautta vaikka mies sitä vakuutteleekin.
Mies ei siis varmasti tulisi ymmärtämään ratkaisuani, vaan kääntäisi asian luultavasti täysin minun niskaani. Senkin olen valmis tavallaan hyväksymään, että hänelle ei ehkä menisi perille erohaluni syyt.
Mutta miten eroon tästä inhottavasta syyllisyydentunteesta ja häpeästäkin, että aikuisena ihmisenä en tämän paremmin nähnyt mihin sitouduin ja että haluan pois tästä? Kohtalotovereita?
Kommentit (51)
Vierailija kirjoitti:
Et sinä varmaan millään syyllisyydentunteesta ja häpeästä pääse, mutta voit tehdä mitä haluat antamatta moisten tunteiden määräillä sinua. Jos sinun on siis oman hyvinvointisi takia lähdettävä, niin lähde, vaikka sitten tuntien syyllisyyttä ja häpeää. Ne korventavat aikansa ja menevät ohi ajallaan. Mutta ei niiden saa antaa määrätä elämää.
(Toki sitäkin voi miettiä onko vielä muita vaihtoehtoja, esm. pariterapia, tai se että opettelet pitämään rajasi paremmin)
Hyvä näkökulma, kiitos. Kyllä varmaan parempi olisi lähteä kuin yrittää mitään pariterapiaa, tässä on sen kaltaisia aineksia. Yksilöterapiaa olen miettinyt ihan vain jotta saisin näkökulmia ja vahvuutta toimia. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän sua. Mieheni käyttäytyi myös epäkunnioittavasti minua kohtaan, mutta hän onneksi muutti käytöstään. Toivon,että muutos on pysyvä eikä lipsu vanhoihin kaavoihinsa.
Jos luulet ettei tilannetta kannata korjata niin aloita ihmeessä yksilöterapia kuitenkin!
N. 7v välein tulee yllättäin kriisit. Ei muuta kuin yrität. Puskea siitä yli, niin taas pääsee nauttimaan. Eikä se ruoho oikeasti ole vihreämpää toisella puolella. Jos omilla voimilla ei onnistu läpi menemään niin sitten terapiaa yksin tai kaksin.
Kerro nämä mietteesi miehellesi avoimesti. Ei kannata hautoa oman pään sisällä. Avoimuus on reilua kumpaakin kohtaan. Te muodostatte yhdessä sen, mitä parisuhteenne on. Harvoin suhteessaon oikeasti hyvis ja pahis. Ruokitte toinen toistenne käytöstä. Puhukaa ja jos se ei auta ja olosi on edelleen huono, eroa.
Tässä taitaa olla sellainen tilanne, että vaikka mies muuttaisikin tiettyjä tapojaan kommunikoida, tietäisin koko ajan että pinnan alla kytee. Ajatukset ja asenteethan eivät kuitenkaan muuttuisi, vaikka hän jättäisi minulle kuittailematta. Se on se mikä häiritsisi joka tapauksessa.
Kuittailun lisäksi mm. "huumorilla" hu*rittelu, en vaan jaksa tätä ja koen että olen venynyt tarpeeksi ja liian monta kertaa sanonut asioista. Aina tulee jotain uutta ja joudun tuntemaan itseni pikkumaiseksi kun huomautan taas uudesta asiasta. Tässä on dynamiikka niin pielessä.
Olen ihan rikki ja valmis lähtemään. Mutta se vaan juuri että nolottaa ja ärsyttää niin pirusti. Ja tämä syyllisyyden tunne...
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä taitaa olla sellainen tilanne, että vaikka mies muuttaisikin tiettyjä tapojaan kommunikoida, tietäisin koko ajan että pinnan alla kytee. Ajatukset ja asenteethan eivät kuitenkaan muuttuisi, vaikka hän jättäisi minulle kuittailematta. Se on se mikä häiritsisi joka tapauksessa.
Kuittailun lisäksi mm. "huumorilla" hu*rittelu, en vaan jaksa tätä ja koen että olen venynyt tarpeeksi ja liian monta kertaa sanonut asioista. Aina tulee jotain uutta ja joudun tuntemaan itseni pikkumaiseksi kun huomautan taas uudesta asiasta. Tässä on dynamiikka niin pielessä.
Olen ihan rikki ja valmis lähtemään. Mutta se vaan juuri että nolottaa ja ärsyttää niin pirusti. Ja tämä syyllisyyden tunne...
-ap
Huumorilla hu*rittelu??? 🙄
Vierailija kirjoitti:
N. 7v välein tulee yllättäin kriisit. Ei muuta kuin yrität. Puskea siitä yli, niin taas pääsee nauttimaan. Eikä se ruoho oikeasti ole vihreämpää toisella puolella. Jos omilla voimilla ei onnistu läpi menemään niin sitten terapiaa yksin tai kaksin.
Ei minun ole mikään pakko olla missään parisuhteessa, ruoho voi olla tai olla olematta vihreämpää toisaalla. Ihmissuhteissa on toki aina omat kuoppansa. Lähtökohtaisesti en ole "vaihtamassa" mihinkään parempaan ai huonompaan. Yksinkin voi olla oikein hyvä ja kevyt olo. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Soita Naisten linjalle, niin saarät tukea noiden asioiden käsittelyyn. Lopulta sun piyää valita sen väliltä, että otat huonon omantunnon hetkeksi,mutta onnellisen lopouelämän, tai jäät huonoon suhteeseen. Eli pitää ajatella isommassa mittakaavassa.
Yritä kuvitella itsesi 10 v päähän ja katsoa siitä elämääsi taaksepäin. Mitä olisit halunnut sanoa 10 v nuoremmalle itsellesi?
Vierailija kirjoitti:
Soita Naisten linjalle, niin saarät tukea noiden asioiden käsittelyyn. Lopulta sun piyää valita sen väliltä, että otat huonon omantunnon hetkeksi,mutta onnellisen lopouelämän, tai jäät huonoon suhteeseen. Eli pitää ajatella isommassa mittakaavassa.
Yritä kuvitella itsesi 10 v päähän ja katsoa siitä elämääsi taaksepäin. Mitä olisit halunnut sanoa 10 v nuoremmalle itsellesi?
Toden totta, hyvä pointti. Juuri tuota pelkään että 10 vuoden päästä huomaan olevani edelleen tilanteessa joka syö elämäniloa ja sisintäni. Nyt kun olen havahtunut tähän tilanteeseen, minun pitäisi jostain saada vaan rohkeutta lähteä ja pitää huolta omasta hyvinvoinnistani. Kynnys olisi huomattavasti matalampi ellei oltaisi avioiduttu just vuosi sitten. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka olisitkin päättänyt erota, puhu miehesi kanssa. Puhu, puhu, puhu.
Muuten jäin pohtimaan tuota huomauttelua ja huumorilla h*orittelua. Mä olen suht tuoreessa suhteessa joka on vasta vakiintumassa ja olen alkanut huomaamaan mieheni huomauttelun, hän ei minua leikilläänkään h*orittele, mutta huomauttelee ja puhetapa on joskus minun mielestäni ilkeä, tyly. Olen tästä muutamaan otteeseen sanonut, ja on keskusteltu. Ettei aina tarvitse sanoa jotain, jos ei ole hyvää sanottavaa ja että minulle ei tiuskita. Mies on kertonut että puhetapa on jäänyt lapsuudesta, heidän kotona on ollut tapana v*ttuilla ja perheen kesken on puhuttu aika rumasti. Miehen sisäinen puhe on todella rumaa.
Tilanteita on ollut esim miehen ojentaessa kulhon, jonka meinasin tiputtaa, tiuskaisi "älä nyt v*ttu tiputa sitä" (Ihan kuin tahallani olisin pudottamassa), tai kun teen jotain, niin joskus manspleinaa. Näin esimerkkinä.
Mies on ihana muutoin ja nyt työstämme tätä asiaa. Jos tilanne ei muutu, niin katsotaan mutta meillä puhuminen on auttanut. Minä olen ymmärtänyt mistä tämä juontaa juurensa ja mies taas ettei se ole minusta ok ja koen sen loukkaavana. Katsellaan.
Sitä voi ja kannattaa puhua tiettyyn rajaan asti, mutta on vaan suhteita joihin ei kannata jäädä. Mitä elämää se sellainen on kun joutuu koko ajan elämään ilmapiirissä joka ei ole kaunis ja kunnioittava, jossa koko ajan pitää vahtia rajojaan? Aika raskasta, ja kaukana sellaisesta normaalista tilanteesta jossa toki keskustellaan tarpeen tullen.
Jos viitteitä tuolliasesta on jo varhain, ei se kyllä hyvää ennakoi. Kannattaa uskoa ja lähteä heti kun hälärit soi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä taitaa olla sellainen tilanne, että vaikka mies muuttaisikin tiettyjä tapojaan kommunikoida, tietäisin koko ajan että pinnan alla kytee. Ajatukset ja asenteethan eivät kuitenkaan muuttuisi, vaikka hän jättäisi minulle kuittailematta. Se on se mikä häiritsisi joka tapauksessa.
Kuittailun lisäksi mm. "huumorilla" hu*rittelu, en vaan jaksa tätä ja koen että olen venynyt tarpeeksi ja liian monta kertaa sanonut asioista. Aina tulee jotain uutta ja joudun tuntemaan itseni pikkumaiseksi kun huomautan taas uudesta asiasta. Tässä on dynamiikka niin pielessä.
Olen ihan rikki ja valmis lähtemään. Mutta se vaan juuri että nolottaa ja ärsyttää niin pirusti. Ja tämä syyllisyyden tunne...
-ap
Menit naimisiin miehen kanssa joka huorittelee sinua? Vai onko tämä provo, jossa provoilu tulee vasta asiallisen aloituksen jälkeen? Oli kumpi hyvänsä, olet hyvien neuvojen ulottumattomissa.
Monella miehellä tuntuu naimisiinmeno olevan käännekohta. Siis siihen, että voi alkaa vapaasti käyttämään henkistä väkivaltaa, koska nainen on nyt nalkissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä taitaa olla sellainen tilanne, että vaikka mies muuttaisikin tiettyjä tapojaan kommunikoida, tietäisin koko ajan että pinnan alla kytee. Ajatukset ja asenteethan eivät kuitenkaan muuttuisi, vaikka hän jättäisi minulle kuittailematta. Se on se mikä häiritsisi joka tapauksessa.
Kuittailun lisäksi mm. "huumorilla" hu*rittelu, en vaan jaksa tätä ja koen että olen venynyt tarpeeksi ja liian monta kertaa sanonut asioista. Aina tulee jotain uutta ja joudun tuntemaan itseni pikkumaiseksi kun huomautan taas uudesta asiasta. Tässä on dynamiikka niin pielessä.
Olen ihan rikki ja valmis lähtemään. Mutta se vaan juuri että nolottaa ja ärsyttää niin pirusti. Ja tämä syyllisyyden tunne...
-ap
Menit naimisiin miehen kanssa joka huorittelee sinua? Vai onko tämä provo, jossa provoilu tulee vasta asiallisen aloituksen jälkeen? Oli kumpi hyvänsä, olet hyvien neuvojen ulottumattomissa.
Ei ole provo, miksi se kortti aina nostetaan? Ihan tässä on todellinen tilanne ja ahdistus, johon kaipasin näkökulmia. Viitteitä on siis ollut alusta saakka, mutta ensimmäisen kerran esim. tuo hu*rittelu tuli vasta tässä vastikään kuvioon. Huumoria, huumoria... ja minä pikkumainen jos en sitä ymmärrä.
Painetta ja sitä tietynlaista pientä kuittailevaa ilkeyttä on muutoinkin jotenkin nyt enemmän sen jälkeen kun menimme naimisiin.
Asiat ovat suurinpiirtein ok ja elämme usein hyvää ja kivaa elämää, mutta siksi minulla on kestänytkin tämän kaiken, kokonaisdynamiikan hahmottaminen ja se miksi voin niin huonosti.
-ap
Hän on litistänyt sinut etkä ole toiminut normaalisti enää. Sehän onkin noiden päätavoite, että toinen tekee mitä he haluavat eikä uskalla pullikoida vastaan. Ero vaan samantein, ei kannata jäädä kärsimään kun totuus on valjennut. Ansaitset ihmisarvoisen elämän.
Vierailija kirjoitti:
Hän on litistänyt sinut etkä ole toiminut normaalisti enää. Sehän onkin noiden päätavoite, että toinen tekee mitä he haluavat eikä uskalla pullikoida vastaan. Ero vaan samantein, ei kannata jäädä kärsimään kun totuus on valjennut. Ansaitset ihmisarvoisen elämän.
Litistynyt on erittäin kuvaava sana tälle tilenteelleni. Tunnen itseni litistyneeksi, nujertuneeksi. Huomaan etten enää naura kuvissa niinäkään hetkinä kun kaikki on "ok".
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä taitaa olla sellainen tilanne, että vaikka mies muuttaisikin tiettyjä tapojaan kommunikoida, tietäisin koko ajan että pinnan alla kytee. Ajatukset ja asenteethan eivät kuitenkaan muuttuisi, vaikka hän jättäisi minulle kuittailematta. Se on se mikä häiritsisi joka tapauksessa.
Kuittailun lisäksi mm. "huumorilla" hu*rittelu, en vaan jaksa tätä ja koen että olen venynyt tarpeeksi ja liian monta kertaa sanonut asioista. Aina tulee jotain uutta ja joudun tuntemaan itseni pikkumaiseksi kun huomautan taas uudesta asiasta. Tässä on dynamiikka niin pielessä.
Olen ihan rikki ja valmis lähtemään. Mutta se vaan juuri että nolottaa ja ärsyttää niin pirusti. Ja tämä syyllisyyden tunne...
-ap
Menit naimisiin miehen kanssa joka huorittelee sinua? Vai onko tämä provo, jossa provoilu tulee vasta asiallisen aloituksen jälkeen? Oli kumpi hyvänsä, olet hyvien neuvojen ulottumattomissa.
Ei ole provo, miksi se kortti aina nostetaan? Ihan tässä on todellinen tilanne ja ahdistus, johon kaipasin näkökulmia. Viitteitä on siis ollut alusta saakka, mutta ensimmäisen kerran esim. tuo hu*rittelu tuli vasta tässä vastikään kuvioon. Huumoria, huumoria... ja minä pikkumainen jos en sitä ymmärrä.
Painetta ja sitä tietynlaista pientä kuittailevaa ilkeyttä on muutoinkin jotenkin nyt enemmän sen jälkeen kun menimme naimisiin.
Asiat ovat suurinpiirtein ok ja elämme usein hyvää ja kivaa elämää, mutta siksi minulla on kestänytkin tämän kaiken, kokonaisdynamiikan hahmottaminen ja se miksi voin niin huonosti.
-ap
Miten tosissasi olet puhunut noista asioista miehellesi? Oletko oikeasti sanonut, että jos ruma puhuminen ei lopu niin on ero edessä? Jos oikeasti rakastat miestäsi niin olisi oikein antaa hänellekin mahdollisuus muuttaa käytöstään, jos hän on muuten hyvä mies.
Jos nyt vain eroat ilman, että yritätte yhdessä ensin ratkaista ongelmaa niin kyllä voisin katsoa hieman kieroon, anteeksi vain. Ajatukseni on kuitenkin se, että naimisiinmenon jälkeen lähtökohtaisesti ongelmia yritetään ratkaista yhdessä eikä niin, että toinen päättää päässään asian olevan näin ja sitten tekee yksin sen perusteella lopulliset päätökset.
Tietenkin asia on eri, jos on pahempaa fyysistä tai henkistä väkivaltaa, mutta ilman tätä en kyllä ymmärrä miksei asiasta keskustelu ja vaikka yhteinen terapia voisi olla vaihtoehto. Jos et edes anna mahdollisuutta tälle, niin ensimmäisenä tulee se mieleen että haluat vaan keksiä itsellesi syyn miksi voisit erota miehestä.
Minä ja mieheni ollaan autismin kirjoilla ja olen hiljaa mielessäni päättänyt, etten uskalla avioitua hänen kanssaan. Kihloihin mentiin muutama vuosi sitten, jälkiviisaana ajateltuna liian heppoisin perustein.
Meillä on aina välillä rajuja riitoja ja seksielämän laatu on viimeisen vuoden aikana huonontunut. Miehellä ei ole ollut haluja lainkaan muutamaan kuukauteen. On kova pitämään monologeja videopeleistä ja en jaksaisi kuunnella enää. Kaiken huippuna soppaa on keittämässä narsistinen anoppini, joka ajoittain onnistuu manipuloimaan poikaansa.
Jos ero tulee, en aio enää alkaa parisuhteeseen. Satunnaisia f*ckbuddyja voi olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä taitaa olla sellainen tilanne, että vaikka mies muuttaisikin tiettyjä tapojaan kommunikoida, tietäisin koko ajan että pinnan alla kytee. Ajatukset ja asenteethan eivät kuitenkaan muuttuisi, vaikka hän jättäisi minulle kuittailematta. Se on se mikä häiritsisi joka tapauksessa.
Kuittailun lisäksi mm. "huumorilla" hu*rittelu, en vaan jaksa tätä ja koen että olen venynyt tarpeeksi ja liian monta kertaa sanonut asioista. Aina tulee jotain uutta ja joudun tuntemaan itseni pikkumaiseksi kun huomautan taas uudesta asiasta. Tässä on dynamiikka niin pielessä.
Olen ihan rikki ja valmis lähtemään. Mutta se vaan juuri että nolottaa ja ärsyttää niin pirusti. Ja tämä syyllisyyden tunne...
-ap
Menit naimisiin miehen kanssa joka huorittelee sinua? Vai onko tämä provo, jossa provoilu tulee vasta asiallisen aloituksen jälkeen? Oli kumpi hyvänsä, olet hyvien neuvojen ulottumattomissa.
Ei ole provo, miksi se kortti aina nostetaan? Ihan tässä on todellinen tilanne ja ahdistus, johon kaipasin näkökulmia. Viitteitä on siis ollut alusta saakka, mutta ensimmäisen kerran esim. tuo hu*rittelu tuli vasta tässä vastikään kuvioon. Huumoria, huumoria... ja minä pikkumainen jos en sitä ymmärrä.
Painetta ja sitä tietynlaista pientä kuittailevaa ilkeyttä on muutoinkin jotenkin nyt enemmän sen jälkeen kun menimme naimisiin.
Asiat ovat suurinpiirtein ok ja elämme usein hyvää ja kivaa elämää, mutta siksi minulla on kestänytkin tämän kaiken, kokonaisdynamiikan hahmottaminen ja se miksi voin niin huonosti.
-ap
Miten tosissasi olet puhunut noista asioista miehellesi? Oletko oikeasti sanonut, että jos ruma puhuminen ei lopu niin on ero edessä? Jos oikeasti rakastat miestäsi niin olisi oikein antaa hänellekin mahdollisuus muuttaa käytöstään, jos hän on muuten hyvä mies.
Jos nyt vain eroat ilman, että yritätte yhdessä ensin ratkaista ongelmaa niin kyllä voisin katsoa hieman kieroon, anteeksi vain. Ajatukseni on kuitenkin se, että naimisiinmenon jälkeen lähtökohtaisesti ongelmia yritetään ratkaista yhdessä eikä niin, että toinen päättää päässään asian olevan näin ja sitten tekee yksin sen perusteella lopulliset päätökset.
Tietenkin asia on eri, jos on pahempaa fyysistä tai henkistä väkivaltaa, mutta ilman tätä en kyllä ymmärrä miksei asiasta keskustelu ja vaikka yhteinen terapia voisi olla vaihtoehto. Jos et edes anna mahdollisuutta tälle, niin ensimmäisenä tulee se mieleen että haluat vaan keksiä itsellesi syyn miksi voisit erota miehestä.
Tämä on hyvä kyseenalaistus, kiitos. Mietin.
Olen kyllä puhunut ihan tosissani. Miehessä on sellaisia piirteitä, että syy kuitenkaan ei yleensä koskaan ole hänessä, vaan muissa, olosuhteissa, toisen huumorintajuttomuudessa, missä vaan. Siksi jotenkin aavistelen, ettei pariterapia välttämättä toisi apua vaan asiat keikahtaisivat hassusti ja olisin vielä enemmän sekaisin tämän tilanteen kanssa.
-ap
Et sinä varmaan millään syyllisyydentunteesta ja häpeästä pääse, mutta voit tehdä mitä haluat antamatta moisten tunteiden määräillä sinua. Jos sinun on siis oman hyvinvointisi takia lähdettävä, niin lähde, vaikka sitten tuntien syyllisyyttä ja häpeää. Ne korventavat aikansa ja menevät ohi ajallaan. Mutta ei niiden saa antaa määrätä elämää.
(Toki sitäkin voi miettiä onko vielä muita vaihtoehtoja, esm. pariterapia, tai se että opettelet pitämään rajasi paremmin)