Oon niin loppu perhe-elämään

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Millä estät rikkomasta sääntöjä, jos rangaistuksia ei ole ja tunteet (todelliset tai teeskennellyt sellaiset) pitää saada ilmaista aina?

Saisinko sen esimerkin, niin olisi sitä kautta helpompi selittää :) Mitä sellaista tottelemattomuutta teistä voi harjoittaa vaippaikäinen, että siitä pitää langettaa rangaistus, eikä sen sijaan selviä esim. tunteiden sanoittamisella ja asian korjaamisella? Kun itse en koe että olisi mitään tilannetta, missä pitäisi rankaista, koska se on ainoa keino saada lapsi olemaan rikkomatta sääntöjä.

Miten olisi vaikka käskyjen vastustelu ja vinkuminen? Mistään vauvasta ei ilmeisesti kuitenkaan ole kyse vaan jo sen ikäisestä, joka ymmärtää asioita.

Sitä en kyllä ymmärrä, että miten vaikka 3-vuotias alkaa ottaa säännöt vakavasti jos sille sanoo, että "äiti näkee, että olet surullinen" (tai jotain) ja sitten asian ns. korjaa eli antaa lapsen saada tahtonsa läpi. Lapsikin tavoittelee omaa etuaan ja on taitava manipuloimaan, jotta asiat menisivät niin kuin hän katsoo hyväksi eikä niin kuin äiti katsoo hyväksi.

Lapsi ottaa säännöt vakavasti, koska lapsen ei anneta rikkoa sääntöä ja silti samaan aikaan annetaan tilaa lapsen tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois. 

Esimerkki: lapsi ei halua väentungoksessa istua rattaissa. Turvallisuusnäkökulmasta aikuinen tietää, että on istuttava rattaissa. Pysähdytään hetkeksi (jos mahdollista) ja sanotaan, että minä ymmärrän, että sinusta olisi kiva liikkua täällä itseksesi. Sinulla on paha mieli, koska haluaisit juosta ja kävellä. Nyt et voi juosta ja kävellä, koska saatat joutua erillesi äidistä ja isistä. Kun mennään kohta puistoon, niin siellä saat juosta. 

En ymmärrä, että missä vaiheessa nämä ns. vanhan polven kasvattajat kuvittelevat, että tuossa annettaisiin periksi? Ihminen nyt ylipäänsä kasvaa sosiaalisissa verkostoissa ja vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin, joten jos ylipäänsä huomion antamista pidetään negatiivisena asiana, niin sitten en jaksa edes aloittaa. Se on sen verran surullinen ajatusmaailma se. 

"Annetaan tilaa tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois". Voi elämän kevät näiden teidän "tunteidenne" kanssa... Ilmeisesti tosiaan koko maailma on teidän ideologian mielestä jotain tunteiden ilmaisua ja kaikki ratkeaa kunhan vaan "sanoitetaan" ja "saa ilmaista tunteen".

Esimerkkisikään ei ole mitenkään kovin edustava mitä tulee erilaiseen tottelemattomuuteen. Eksymisongelma väen tungoksessa on totta kai helppo ratkaista joko siten, että lapsi kävelee valjaissa vierellä tai on valjailla kiinni rattaissa. Mutta useimpiin tottelemattomuuden lajeihin et löydä tällaista helppoa ratkaisua millä lasta yksinkertaisesti estetään olemasta tottelematon. Esimerkiksi rumia puheita et voi suoraan estää, kiusaamista et voi suoraan estää, paikkojen sotkemista et voi suoraan estää, hommien teosta kieltäytymistä et voi suoraan estää.

Tuleehan sieltä niitä esimerkkejä :)

Rumat puheet - näissä olen lähtenyt ensin ihan keskustelemaan lapsen kanssa. Mistä on kuullut sellaisia? Tietääkö mitä ne tarkoittaa? Miksi sellaisia ei ole sopivaa puhua seurassa. Jos lapsi on ihan pieni niin huomioimattomuus toimii -> ei lapsi jaksa toistella mitään rumia puheita jos kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Omalla pojalla on välillä näitä vaiheita että on oppinut jotain kirosanoja tms ja sitten on tarve niitä höpistä. Niitä on sitten voinut höpistä omassa huoneessa niin ettei ne häiritse muita. Aika nopeasti se kiinnostus on sitten loppunut. Noin yleensä sanoisin että vanhemmat on se tärkein malli lapsille että miten puhutaan. Jos aikuiset kiroilee tai puhuu rumasti niin ei pidä ihmetellä jos lapsikin tekee niin.

Meidän lapset ei ole koskaan varsinaisesti kiusanneet ketään paitsi tietty toisiaan. Silloin on ollut aina hyvä puhua että miltä toisesta tuntui ja miltä se sama tuntuisi itsestä, ja muistatko kun sisko teki niin sulle ja se tuntui pahalta jne. Edelleen kiusaavat välillä toisiaan, se on osa sisaruutta. Mutta yhtä usein sanoittavat ihan itse toisilleen miltä se tuntuu kun toinen tekee niin ja oma-aloitteisesti osaavat myös sovitella ja pyytää anteeksi. Uskon että tämä on auttanut myös siellä päiväkoti- ja koulumaailmassa jonkin verran.

Paikkoja jos sotkee ne joutuu siivoamaan. Täysin looginen seuraamus.

Hommien teosta kieltätymistä ei voi estää. Riippuu ihan hommista. Jos keskustelu ei ole auttanut niin viime kädessä on tehty niin että esim. uusia leluja ei saanut ottaa ennenkuin vanhat on siivottu. Tai pelata (huvi) ei saanut ennenkuin läksyt (työt) on hoidettu. Molemmissa kyllä yleensä auttaa avun tarjoaminen (siivoa sinä nuo niin äiti auttaa näissä jne).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Millä estät rikkomasta sääntöjä, jos rangaistuksia ei ole ja tunteet (todelliset tai teeskennellyt sellaiset) pitää saada ilmaista aina?

Saisinko sen esimerkin, niin olisi sitä kautta helpompi selittää :) Mitä sellaista tottelemattomuutta teistä voi harjoittaa vaippaikäinen, että siitä pitää langettaa rangaistus, eikä sen sijaan selviä esim. tunteiden sanoittamisella ja asian korjaamisella? Kun itse en koe että olisi mitään tilannetta, missä pitäisi rankaista, koska se on ainoa keino saada lapsi olemaan rikkomatta sääntöjä.

Miten olisi vaikka käskyjen vastustelu ja vinkuminen? Mistään vauvasta ei ilmeisesti kuitenkaan ole kyse vaan jo sen ikäisestä, joka ymmärtää asioita.

Sitä en kyllä ymmärrä, että miten vaikka 3-vuotias alkaa ottaa säännöt vakavasti jos sille sanoo, että "äiti näkee, että olet surullinen" (tai jotain) ja sitten asian ns. korjaa eli antaa lapsen saada tahtonsa läpi. Lapsikin tavoittelee omaa etuaan ja on taitava manipuloimaan, jotta asiat menisivät niin kuin hän katsoo hyväksi eikä niin kuin äiti katsoo hyväksi.

Lapsi ottaa säännöt vakavasti, koska lapsen ei anneta rikkoa sääntöä ja silti samaan aikaan annetaan tilaa lapsen tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois. 

Esimerkki: lapsi ei halua väentungoksessa istua rattaissa. Turvallisuusnäkökulmasta aikuinen tietää, että on istuttava rattaissa. Pysähdytään hetkeksi (jos mahdollista) ja sanotaan, että minä ymmärrän, että sinusta olisi kiva liikkua täällä itseksesi. Sinulla on paha mieli, koska haluaisit juosta ja kävellä. Nyt et voi juosta ja kävellä, koska saatat joutua erillesi äidistä ja isistä. Kun mennään kohta puistoon, niin siellä saat juosta. 

En ymmärrä, että missä vaiheessa nämä ns. vanhan polven kasvattajat kuvittelevat, että tuossa annettaisiin periksi? Ihminen nyt ylipäänsä kasvaa sosiaalisissa verkostoissa ja vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin, joten jos ylipäänsä huomion antamista pidetään negatiivisena asiana, niin sitten en jaksa edes aloittaa. Se on sen verran surullinen ajatusmaailma se. 

"Annetaan tilaa tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois". Voi elämän kevät näiden teidän "tunteidenne" kanssa... Ilmeisesti tosiaan koko maailma on teidän ideologian mielestä jotain tunteiden ilmaisua ja kaikki ratkeaa kunhan vaan "sanoitetaan" ja "saa ilmaista tunteen".

Esimerkkisikään ei ole mitenkään kovin edustava mitä tulee erilaiseen tottelemattomuuteen. Eksymisongelma väen tungoksessa on totta kai helppo ratkaista joko siten, että lapsi kävelee valjaissa vierellä tai on valjailla kiinni rattaissa. Mutta useimpiin tottelemattomuuden lajeihin et löydä tällaista helppoa ratkaisua millä lasta yksinkertaisesti estetään olemasta tottelematon. Esimerkiksi rumia puheita et voi suoraan estää, kiusaamista et voi suoraan estää, paikkojen sotkemista et voi suoraan estää, hommien teosta kieltäytymistä et voi suoraan estää.

Tuleehan sieltä niitä esimerkkejä :)

Rumat puheet - näissä olen lähtenyt ensin ihan keskustelemaan lapsen kanssa. Mistä on kuullut sellaisia? Tietääkö mitä ne tarkoittaa? Miksi sellaisia ei ole sopivaa puhua seurassa. Jos lapsi on ihan pieni niin huomioimattomuus toimii -> ei lapsi jaksa toistella mitään rumia puheita jos kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Omalla pojalla on välillä näitä vaiheita että on oppinut jotain kirosanoja tms ja sitten on tarve niitä höpistä. Niitä on sitten voinut höpistä omassa huoneessa niin ettei ne häiritse muita. Aika nopeasti se kiinnostus on sitten loppunut. Noin yleensä sanoisin että vanhemmat on se tärkein malli lapsille että miten puhutaan. Jos aikuiset kiroilee tai puhuu rumasti niin ei pidä ihmetellä jos lapsikin tekee niin.

Meidän lapset ei ole koskaan varsinaisesti kiusanneet ketään paitsi tietty toisiaan. Silloin on ollut aina hyvä puhua että miltä toisesta tuntui ja miltä se sama tuntuisi itsestä, ja muistatko kun sisko teki niin sulle ja se tuntui pahalta jne. Edelleen kiusaavat välillä toisiaan, se on osa sisaruutta. Mutta yhtä usein sanoittavat ihan itse toisilleen miltä se tuntuu kun toinen tekee niin ja oma-aloitteisesti osaavat myös sovitella ja pyytää anteeksi. Uskon että tämä on auttanut myös siellä päiväkoti- ja koulumaailmassa jonkin verran.

Paikkoja jos sotkee ne joutuu siivoamaan. Täysin looginen seuraamus.

Hommien teosta kieltätymistä ei voi estää. Riippuu ihan hommista. Jos keskustelu ei ole auttanut niin viime kädessä on tehty niin että esim. uusia leluja ei saanut ottaa ennenkuin vanhat on siivottu. Tai pelata (huvi) ei saanut ennenkuin läksyt (työt) on hoidettu. Molemmissa kyllä yleensä auttaa avun tarjoaminen (siivoa sinä nuo niin äiti auttaa näissä jne).

Niin siis toisin sanoen rankaiset omaan huoneeseen käskemisellä (rumista puheista), lelujen ostokiellolla (siivoamattomuudesta) tai pelikiellolla (läksyjen/töiden tekemättömyydestä) jos käytös ei ole toivottua.

Ja hyvä niin. Ihan turha on elätellä kuvitelmia siitä, että kaikki ratkeaa puhumalla. Kun todellisuus ja ideologia kohtaavat, niin todellisuus voittaa toivottavasti aina.

Kiva kuulla ap, että teillä menee nyt jo paremmin. Mietin ilmaisuasi "saamaton mies" (voi toki jollakin olla myös vaimo se passiivinen osapuoli). Usein hermo meneekin siihen toiseen aikuiseen, joka  passiivisuudellaan jättäytyy taustalle; kaikkien kotihommien organisoinnin, lasten kanssa olemisen ja ylipäätään arkisten asioiden hoidon. Ikäänkuin hengailee siinä taustalla eikä älyä itse yhtään tarttua mihinkään. Enkä tarkoita lasten komentamista vaan heidän kanssaan olemista, hoksaamista että vaihtaa vaipan, laittaa tiskit tai ruokaa, suunnittelee jotain yhteistä kivaa ja aikuisena sen tajuamista ettei ole yhtään vähemmän vastuussa perheestä ja parisuhteesta itse ja voi ihan oma-aloitteisesti toimia.

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla ap, että teillä menee nyt jo paremmin. Mietin ilmaisuasi "saamaton mies" (voi toki jollakin olla myös vaimo se passiivinen osapuoli). Usein hermo meneekin siihen toiseen aikuiseen, joka  passiivisuudellaan jättäytyy taustalle; kaikkien kotihommien organisoinnin, lasten kanssa olemisen ja ylipäätään arkisten asioiden hoidon. Ikäänkuin hengailee siinä taustalla eikä älyä itse yhtään tarttua mihinkään. Enkä tarkoita lasten komentamista vaan heidän kanssaan olemista, hoksaamista että vaihtaa vaipan, laittaa tiskit tai ruokaa, suunnittelee jotain yhteistä kivaa ja aikuisena sen tajuamista ettei ole yhtään vähemmän vastuussa perheestä ja parisuhteesta itse ja voi ihan oma-aloitteisesti toimia.

Nainen ei ole yhtään vähemmän vastuussa perheen elatuksesta kuin mies ja voi ihan oma-aloitteisesti maksaa vähintään puolet menoista.

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla ap, että teillä menee nyt jo paremmin. Mietin ilmaisuasi "saamaton mies" (voi toki jollakin olla myös vaimo se passiivinen osapuoli). Usein hermo meneekin siihen toiseen aikuiseen, joka  passiivisuudellaan jättäytyy taustalle; kaikkien kotihommien organisoinnin, lasten kanssa olemisen ja ylipäätään arkisten asioiden hoidon. Ikäänkuin hengailee siinä taustalla eikä älyä itse yhtään tarttua mihinkään. Enkä tarkoita lasten komentamista vaan heidän kanssaan olemista, hoksaamista että vaihtaa vaipan, laittaa tiskit tai ruokaa, suunnittelee jotain yhteistä kivaa ja aikuisena sen tajuamista ettei ole yhtään vähemmän vastuussa perheestä ja parisuhteesta itse ja voi ihan oma-aloitteisesti toimia.

Nainen ei ole yhtään vähemmän vastuussa perheen elatuksesta kuin mies ja voi ihan oma-aloitteisesti maksaa vähintään puolet menoista.

Ohis

Ohis nimenomaan, ap ei kertonut onko töissä vai hoitaako lapsia kotona. Jos mies ajattelis ettei hänen tarvi tehdä kotona mitään kun käy töissä niin mies on törppö (enkä tarkoita nyt ap:n tapausta vaan yleisesti). Kummassakin tapauksessa vastuu perheestä on yhteinen. Jos ei halua muuta kuin taloudenhoitajan niin miksi alkaa parisuhteeseen, palkkaisi sit sellaisen. Ja oot varmaan huomannut ettei kaikista ammateista makseta samaa palkkaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla ap, että teillä menee nyt jo paremmin. Mietin ilmaisuasi "saamaton mies" (voi toki jollakin olla myös vaimo se passiivinen osapuoli). Usein hermo meneekin siihen toiseen aikuiseen, joka  passiivisuudellaan jättäytyy taustalle; kaikkien kotihommien organisoinnin, lasten kanssa olemisen ja ylipäätään arkisten asioiden hoidon. Ikäänkuin hengailee siinä taustalla eikä älyä itse yhtään tarttua mihinkään. Enkä tarkoita lasten komentamista vaan heidän kanssaan olemista, hoksaamista että vaihtaa vaipan, laittaa tiskit tai ruokaa, suunnittelee jotain yhteistä kivaa ja aikuisena sen tajuamista ettei ole yhtään vähemmän vastuussa perheestä ja parisuhteesta itse ja voi ihan oma-aloitteisesti toimia.

Nainen ei ole yhtään vähemmän vastuussa perheen elatuksesta kuin mies ja voi ihan oma-aloitteisesti maksaa vähintään puolet menoista.

Ohis

No meillä kyllä minä (nainen) tienaan enemmän kuin mieheni ja maksan asuntolainaa jopa enemmän.  Silti tuota on meilläkin, että mies mielellään vetäytyy noista yhteisistä perheasioista ( yhteisen ajan suunnittelu, lasten asiat, omatoiminen kodin asioihin tarttuminen jne ). Autoon liittyvät asiat hän kyllä hoitaa ja meillä pestään autoa useammin mitä kotia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla ap, että teillä menee nyt jo paremmin. Mietin ilmaisuasi "saamaton mies" (voi toki jollakin olla myös vaimo se passiivinen osapuoli). Usein hermo meneekin siihen toiseen aikuiseen, joka  passiivisuudellaan jättäytyy taustalle; kaikkien kotihommien organisoinnin, lasten kanssa olemisen ja ylipäätään arkisten asioiden hoidon. Ikäänkuin hengailee siinä taustalla eikä älyä itse yhtään tarttua mihinkään. Enkä tarkoita lasten komentamista vaan heidän kanssaan olemista, hoksaamista että vaihtaa vaipan, laittaa tiskit tai ruokaa, suunnittelee jotain yhteistä kivaa ja aikuisena sen tajuamista ettei ole yhtään vähemmän vastuussa perheestä ja parisuhteesta itse ja voi ihan oma-aloitteisesti toimia.

Nainen ei ole yhtään vähemmän vastuussa perheen elatuksesta kuin mies ja voi ihan oma-aloitteisesti maksaa vähintään puolet menoista.

Ohis

Ohis nimenomaan, ap ei kertonut onko töissä vai hoitaako lapsia kotona. Jos mies ajattelis ettei hänen tarvi tehdä kotona mitään kun käy töissä niin mies on törppö (enkä tarkoita nyt ap:n tapausta vaan yleisesti). Kummassakin tapauksessa vastuu perheestä on yhteinen. Jos ei halua muuta kuin taloudenhoitajan niin miksi alkaa parisuhteeseen, palkkaisi sit sellaisen. Ja oot varmaan huomannut ettei kaikista ammateista makseta samaa palkkaa?

Nimenomaan, kaikista ammateista ei makseta samaa palkkaa mutta jostain syytä juuri sille matalapalkka-alalle on päästävä jos se kiinnostaa, perheen elatuksesta viis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla ap, että teillä menee nyt jo paremmin. Mietin ilmaisuasi "saamaton mies" (voi toki jollakin olla myös vaimo se passiivinen osapuoli). Usein hermo meneekin siihen toiseen aikuiseen, joka  passiivisuudellaan jättäytyy taustalle; kaikkien kotihommien organisoinnin, lasten kanssa olemisen ja ylipäätään arkisten asioiden hoidon. Ikäänkuin hengailee siinä taustalla eikä älyä itse yhtään tarttua mihinkään. Enkä tarkoita lasten komentamista vaan heidän kanssaan olemista, hoksaamista että vaihtaa vaipan, laittaa tiskit tai ruokaa, suunnittelee jotain yhteistä kivaa ja aikuisena sen tajuamista ettei ole yhtään vähemmän vastuussa perheestä ja parisuhteesta itse ja voi ihan oma-aloitteisesti toimia.

Nainen ei ole yhtään vähemmän vastuussa perheen elatuksesta kuin mies ja voi ihan oma-aloitteisesti maksaa vähintään puolet menoista.

Ohis

No meillä kyllä minä (nainen) tienaan enemmän kuin mieheni ja maksan asuntolainaa jopa enemmän.  Silti tuota on meilläkin, että mies mielellään vetäytyy noista yhteisistä perheasioista ( yhteisen ajan suunnittelu, lasten asiat, omatoiminen kodin asioihin tarttuminen jne ). Autoon liittyvät asiat hän kyllä hoitaa ja meillä pestään autoa useammin mitä kotia.

Tämä.

Nainen tienaa aina enemmän ja mies aina vetäytyy kotitöistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla ap, että teillä menee nyt jo paremmin. Mietin ilmaisuasi "saamaton mies" (voi toki jollakin olla myös vaimo se passiivinen osapuoli). Usein hermo meneekin siihen toiseen aikuiseen, joka  passiivisuudellaan jättäytyy taustalle; kaikkien kotihommien organisoinnin, lasten kanssa olemisen ja ylipäätään arkisten asioiden hoidon. Ikäänkuin hengailee siinä taustalla eikä älyä itse yhtään tarttua mihinkään. Enkä tarkoita lasten komentamista vaan heidän kanssaan olemista, hoksaamista että vaihtaa vaipan, laittaa tiskit tai ruokaa, suunnittelee jotain yhteistä kivaa ja aikuisena sen tajuamista ettei ole yhtään vähemmän vastuussa perheestä ja parisuhteesta itse ja voi ihan oma-aloitteisesti toimia.

Nainen ei ole yhtään vähemmän vastuussa perheen elatuksesta kuin mies ja voi ihan oma-aloitteisesti maksaa vähintään puolet menoista.

Ohis

No meillä kyllä minä (nainen) tienaan enemmän kuin mieheni ja maksan asuntolainaa jopa enemmän.  Silti tuota on meilläkin, että mies mielellään vetäytyy noista yhteisistä perheasioista ( yhteisen ajan suunnittelu, lasten asiat, omatoiminen kodin asioihin tarttuminen jne ). Autoon liittyvät asiat hän kyllä hoitaa ja meillä pestään autoa useammin mitä kotia.

Tämä.

Nainen tienaa aina enemmän ja mies aina vetäytyy kotitöistä.

Mun add-mieheen toimii sama kuin kaksivuotiaisiin. Aikataulu, kaksi selkeää vaihtoehtoa, ei perääntymismahdollisuutta. "Tänään täytyy imuroida ja tiskata, kumman haluat tehdä?" Ehkä sama toimisi normivätyksiinkin. Eipä olisi perhe ollut kasassa, jos ei olisi ollut yhteistyökykyä, vaikka aloittaminen ei ole vahvin ominaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Millä estät rikkomasta sääntöjä, jos rangaistuksia ei ole ja tunteet (todelliset tai teeskennellyt sellaiset) pitää saada ilmaista aina?

Saisinko sen esimerkin, niin olisi sitä kautta helpompi selittää :) Mitä sellaista tottelemattomuutta teistä voi harjoittaa vaippaikäinen, että siitä pitää langettaa rangaistus, eikä sen sijaan selviä esim. tunteiden sanoittamisella ja asian korjaamisella? Kun itse en koe että olisi mitään tilannetta, missä pitäisi rankaista, koska se on ainoa keino saada lapsi olemaan rikkomatta sääntöjä.

Miten olisi vaikka käskyjen vastustelu ja vinkuminen? Mistään vauvasta ei ilmeisesti kuitenkaan ole kyse vaan jo sen ikäisestä, joka ymmärtää asioita.

Sitä en kyllä ymmärrä, että miten vaikka 3-vuotias alkaa ottaa säännöt vakavasti jos sille sanoo, että "äiti näkee, että olet surullinen" (tai jotain) ja sitten asian ns. korjaa eli antaa lapsen saada tahtonsa läpi. Lapsikin tavoittelee omaa etuaan ja on taitava manipuloimaan, jotta asiat menisivät niin kuin hän katsoo hyväksi eikä niin kuin äiti katsoo hyväksi.

Lapsi ottaa säännöt vakavasti, koska lapsen ei anneta rikkoa sääntöä ja silti samaan aikaan annetaan tilaa lapsen tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois. 

Esimerkki: lapsi ei halua väentungoksessa istua rattaissa. Turvallisuusnäkökulmasta aikuinen tietää, että on istuttava rattaissa. Pysähdytään hetkeksi (jos mahdollista) ja sanotaan, että minä ymmärrän, että sinusta olisi kiva liikkua täällä itseksesi. Sinulla on paha mieli, koska haluaisit juosta ja kävellä. Nyt et voi juosta ja kävellä, koska saatat joutua erillesi äidistä ja isistä. Kun mennään kohta puistoon, niin siellä saat juosta. 

En ymmärrä, että missä vaiheessa nämä ns. vanhan polven kasvattajat kuvittelevat, että tuossa annettaisiin periksi? Ihminen nyt ylipäänsä kasvaa sosiaalisissa verkostoissa ja vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin, joten jos ylipäänsä huomion antamista pidetään negatiivisena asiana, niin sitten en jaksa edes aloittaa. Se on sen verran surullinen ajatusmaailma se. 

"Annetaan tilaa tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois". Voi elämän kevät näiden teidän "tunteidenne" kanssa... Ilmeisesti tosiaan koko maailma on teidän ideologian mielestä jotain tunteiden ilmaisua ja kaikki ratkeaa kunhan vaan "sanoitetaan" ja "saa ilmaista tunteen".

Esimerkkisikään ei ole mitenkään kovin edustava mitä tulee erilaiseen tottelemattomuuteen. Eksymisongelma väen tungoksessa on totta kai helppo ratkaista joko siten, että lapsi kävelee valjaissa vierellä tai on valjailla kiinni rattaissa. Mutta useimpiin tottelemattomuuden lajeihin et löydä tällaista helppoa ratkaisua millä lasta yksinkertaisesti estetään olemasta tottelematon. Esimerkiksi rumia puheita et voi suoraan estää, kiusaamista et voi suoraan estää, paikkojen sotkemista et voi suoraan estää, hommien teosta kieltäytymistä et voi suoraan estää.

Tuleehan sieltä niitä esimerkkejä :)

Rumat puheet - näissä olen lähtenyt ensin ihan keskustelemaan lapsen kanssa. Mistä on kuullut sellaisia? Tietääkö mitä ne tarkoittaa? Miksi sellaisia ei ole sopivaa puhua seurassa. Jos lapsi on ihan pieni niin huomioimattomuus toimii -> ei lapsi jaksa toistella mitään rumia puheita jos kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Omalla pojalla on välillä näitä vaiheita että on oppinut jotain kirosanoja tms ja sitten on tarve niitä höpistä. Niitä on sitten voinut höpistä omassa huoneessa niin ettei ne häiritse muita. Aika nopeasti se kiinnostus on sitten loppunut. Noin yleensä sanoisin että vanhemmat on se tärkein malli lapsille että miten puhutaan. Jos aikuiset kiroilee tai puhuu rumasti niin ei pidä ihmetellä jos lapsikin tekee niin.

Meidän lapset ei ole koskaan varsinaisesti kiusanneet ketään paitsi tietty toisiaan. Silloin on ollut aina hyvä puhua että miltä toisesta tuntui ja miltä se sama tuntuisi itsestä, ja muistatko kun sisko teki niin sulle ja se tuntui pahalta jne. Edelleen kiusaavat välillä toisiaan, se on osa sisaruutta. Mutta yhtä usein sanoittavat ihan itse toisilleen miltä se tuntuu kun toinen tekee niin ja oma-aloitteisesti osaavat myös sovitella ja pyytää anteeksi. Uskon että tämä on auttanut myös siellä päiväkoti- ja koulumaailmassa jonkin verran.

Paikkoja jos sotkee ne joutuu siivoamaan. Täysin looginen seuraamus.

Hommien teosta kieltätymistä ei voi estää. Riippuu ihan hommista. Jos keskustelu ei ole auttanut niin viime kädessä on tehty niin että esim. uusia leluja ei saanut ottaa ennenkuin vanhat on siivottu. Tai pelata (huvi) ei saanut ennenkuin läksyt (työt) on hoidettu. Molemmissa kyllä yleensä auttaa avun tarjoaminen (siivoa sinä nuo niin äiti auttaa näissä jne).

Niin siis toisin sanoen rankaiset omaan huoneeseen käskemisellä (rumista puheista), lelujen ostokiellolla (siivoamattomuudesta) tai pelikiellolla (läksyjen/töiden tekemättömyydestä) jos käytös ei ole toivottua.

Ja hyvä niin. Ihan turha on elätellä kuvitelmia siitä, että kaikki ratkeaa puhumalla. Kun todellisuus ja ideologia kohtaavat, niin todellisuus voittaa toivottavasti aina.

En rankaise. Omaan huoneeseen ei ole pakko mennä, mutta se on meidän kodin sääntö että jos haluaa jutella rumia niin sillä ei saa häiritä muita.

Lelujen ostamisesta en puhunut mitään, vaan uusia leluja ei oteta leikkeihin jos vanhat on siivoamatta.

Looginen seuraamus ja rangaistus on eri asioita. Seuraamuksessa lapsi itse tietoisesti valitsee mitä tekee (koska hänelle on ensin asia selitetty ja aikuinen antanut vaihtoehdot) ja sitten hän kantaa sen valintansa loogiset seuraamukset. Lapsi oppii tämän kautta mm. syy-seuraus yhteyksiä, kantamaan vastuuta, keskustelemaan.

Rangaistukset taas yleisimmin ei ole mitään loogista, itse tekoon liittyvää, vaan nimenomaan vain aikuisen halua rangaista lasta, näyttää hänelle “paikkansa” ja alleviivata sitä omaa ylivertaisuutta (jos et usko niin minä kyllä näytän sinulle). Usein se on ihan kostamistakin (nolasit, ärsytit, vaivasit minua ja nyt minä rankaisen sinua satuttamalla sinua takaisin).

Minä en ole väittänyt että kaikki ratkeaa puhumalla, vaikka alleviivaan keskustelun tärkeyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla ap, että teillä menee nyt jo paremmin. Mietin ilmaisuasi "saamaton mies" (voi toki jollakin olla myös vaimo se passiivinen osapuoli). Usein hermo meneekin siihen toiseen aikuiseen, joka  passiivisuudellaan jättäytyy taustalle; kaikkien kotihommien organisoinnin, lasten kanssa olemisen ja ylipäätään arkisten asioiden hoidon. Ikäänkuin hengailee siinä taustalla eikä älyä itse yhtään tarttua mihinkään. Enkä tarkoita lasten komentamista vaan heidän kanssaan olemista, hoksaamista että vaihtaa vaipan, laittaa tiskit tai ruokaa, suunnittelee jotain yhteistä kivaa ja aikuisena sen tajuamista ettei ole yhtään vähemmän vastuussa perheestä ja parisuhteesta itse ja voi ihan oma-aloitteisesti toimia.

Nainen ei ole yhtään vähemmän vastuussa perheen elatuksesta kuin mies ja voi ihan oma-aloitteisesti maksaa vähintään puolet menoista.

Ohis

No meillä kyllä minä (nainen) tienaan enemmän kuin mieheni ja maksan asuntolainaa jopa enemmän.  Silti tuota on meilläkin, että mies mielellään vetäytyy noista yhteisistä perheasioista ( yhteisen ajan suunnittelu, lasten asiat, omatoiminen kodin asioihin tarttuminen jne ). Autoon liittyvät asiat hän kyllä hoitaa ja meillä pestään autoa useammin mitä kotia.

Tämä.

Nainen tienaa aina enemmän ja mies aina vetäytyy kotitöistä.

Mistähän keksit tuon yleistyksen "aina"? Eihän kirjoittaja sellaista väittänytkään. Mutta meillä myös sama, tienaan enemmän mutta silti mies jotenkin olettaa minun olevan enemmän vastuussa myös kotona ja heittäytyy passiiviseksi. Mutta ei tässä tulojen suuruudesta ollut kyse vaan aikuisen kyvystä ottaa oma-aloitteisesti vastuuta. Monista miehistä tulee isoja poikia perheen myötä vaikka aiemmin olisi vastuuta jaettukin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla ap, että teillä menee nyt jo paremmin. Mietin ilmaisuasi "saamaton mies" (voi toki jollakin olla myös vaimo se passiivinen osapuoli). Usein hermo meneekin siihen toiseen aikuiseen, joka  passiivisuudellaan jättäytyy taustalle; kaikkien kotihommien organisoinnin, lasten kanssa olemisen ja ylipäätään arkisten asioiden hoidon. Ikäänkuin hengailee siinä taustalla eikä älyä itse yhtään tarttua mihinkään. Enkä tarkoita lasten komentamista vaan heidän kanssaan olemista, hoksaamista että vaihtaa vaipan, laittaa tiskit tai ruokaa, suunnittelee jotain yhteistä kivaa ja aikuisena sen tajuamista ettei ole yhtään vähemmän vastuussa perheestä ja parisuhteesta itse ja voi ihan oma-aloitteisesti toimia.

Nainen ei ole yhtään vähemmän vastuussa perheen elatuksesta kuin mies ja voi ihan oma-aloitteisesti maksaa vähintään puolet menoista.

Ohis

No meillä kyllä minä (nainen) tienaan enemmän kuin mieheni ja maksan asuntolainaa jopa enemmän.  Silti tuota on meilläkin, että mies mielellään vetäytyy noista yhteisistä perheasioista ( yhteisen ajan suunnittelu, lasten asiat, omatoiminen kodin asioihin tarttuminen jne ). Autoon liittyvät asiat hän kyllä hoitaa ja meillä pestään autoa useammin mitä kotia.

Tämä.

Nainen tienaa aina enemmän ja mies aina vetäytyy kotitöistä.

Mistähän keksit tuon yleistyksen "aina"? Eihän kirjoittaja sellaista väittänytkään. Mutta meillä myös sama, tienaan enemmän mutta silti mies jotenkin olettaa minun olevan enemmän vastuussa myös kotona ja heittäytyy passiiviseksi. Mutta ei tässä tulojen suuruudesta ollut kyse vaan aikuisen kyvystä ottaa oma-aloitteisesti vastuuta. Monista miehistä tulee isoja poikia perheen myötä vaikka aiemmin olisi vastuuta jaettukin.

Siitä että annetaan yksittäisen henkilön kokemus yleispäteväksi esimerkiksi johonkin asiaan. Vieläpä sellaiseen asiaan, jossa päinvastainen tilanne (ainakin tienaamisen suhteen) on huomattavasti yleisempää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Millä estät rikkomasta sääntöjä, jos rangaistuksia ei ole ja tunteet (todelliset tai teeskennellyt sellaiset) pitää saada ilmaista aina?

Saisinko sen esimerkin, niin olisi sitä kautta helpompi selittää :) Mitä sellaista tottelemattomuutta teistä voi harjoittaa vaippaikäinen, että siitä pitää langettaa rangaistus, eikä sen sijaan selviä esim. tunteiden sanoittamisella ja asian korjaamisella? Kun itse en koe että olisi mitään tilannetta, missä pitäisi rankaista, koska se on ainoa keino saada lapsi olemaan rikkomatta sääntöjä.

Miten olisi vaikka käskyjen vastustelu ja vinkuminen? Mistään vauvasta ei ilmeisesti kuitenkaan ole kyse vaan jo sen ikäisestä, joka ymmärtää asioita.

Sitä en kyllä ymmärrä, että miten vaikka 3-vuotias alkaa ottaa säännöt vakavasti jos sille sanoo, että "äiti näkee, että olet surullinen" (tai jotain) ja sitten asian ns. korjaa eli antaa lapsen saada tahtonsa läpi. Lapsikin tavoittelee omaa etuaan ja on taitava manipuloimaan, jotta asiat menisivät niin kuin hän katsoo hyväksi eikä niin kuin äiti katsoo hyväksi.

Lapsi ottaa säännöt vakavasti, koska lapsen ei anneta rikkoa sääntöä ja silti samaan aikaan annetaan tilaa lapsen tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois. 

Esimerkki: lapsi ei halua väentungoksessa istua rattaissa. Turvallisuusnäkökulmasta aikuinen tietää, että on istuttava rattaissa. Pysähdytään hetkeksi (jos mahdollista) ja sanotaan, että minä ymmärrän, että sinusta olisi kiva liikkua täällä itseksesi. Sinulla on paha mieli, koska haluaisit juosta ja kävellä. Nyt et voi juosta ja kävellä, koska saatat joutua erillesi äidistä ja isistä. Kun mennään kohta puistoon, niin siellä saat juosta. 

En ymmärrä, että missä vaiheessa nämä ns. vanhan polven kasvattajat kuvittelevat, että tuossa annettaisiin periksi? Ihminen nyt ylipäänsä kasvaa sosiaalisissa verkostoissa ja vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin, joten jos ylipäänsä huomion antamista pidetään negatiivisena asiana, niin sitten en jaksa edes aloittaa. Se on sen verran surullinen ajatusmaailma se. 

"Annetaan tilaa tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois". Voi elämän kevät näiden teidän "tunteidenne" kanssa... Ilmeisesti tosiaan koko maailma on teidän ideologian mielestä jotain tunteiden ilmaisua ja kaikki ratkeaa kunhan vaan "sanoitetaan" ja "saa ilmaista tunteen".

Esimerkkisikään ei ole mitenkään kovin edustava mitä tulee erilaiseen tottelemattomuuteen. Eksymisongelma väen tungoksessa on totta kai helppo ratkaista joko siten, että lapsi kävelee valjaissa vierellä tai on valjailla kiinni rattaissa. Mutta useimpiin tottelemattomuuden lajeihin et löydä tällaista helppoa ratkaisua millä lasta yksinkertaisesti estetään olemasta tottelematon. Esimerkiksi rumia puheita et voi suoraan estää, kiusaamista et voi suoraan estää, paikkojen sotkemista et voi suoraan estää, hommien teosta kieltäytymistä et voi suoraan estää.

Tuleehan sieltä niitä esimerkkejä :)

Rumat puheet - näissä olen lähtenyt ensin ihan keskustelemaan lapsen kanssa. Mistä on kuullut sellaisia? Tietääkö mitä ne tarkoittaa? Miksi sellaisia ei ole sopivaa puhua seurassa. Jos lapsi on ihan pieni niin huomioimattomuus toimii -> ei lapsi jaksa toistella mitään rumia puheita jos kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Omalla pojalla on välillä näitä vaiheita että on oppinut jotain kirosanoja tms ja sitten on tarve niitä höpistä. Niitä on sitten voinut höpistä omassa huoneessa niin ettei ne häiritse muita. Aika nopeasti se kiinnostus on sitten loppunut. Noin yleensä sanoisin että vanhemmat on se tärkein malli lapsille että miten puhutaan. Jos aikuiset kiroilee tai puhuu rumasti niin ei pidä ihmetellä jos lapsikin tekee niin.

Meidän lapset ei ole koskaan varsinaisesti kiusanneet ketään paitsi tietty toisiaan. Silloin on ollut aina hyvä puhua että miltä toisesta tuntui ja miltä se sama tuntuisi itsestä, ja muistatko kun sisko teki niin sulle ja se tuntui pahalta jne. Edelleen kiusaavat välillä toisiaan, se on osa sisaruutta. Mutta yhtä usein sanoittavat ihan itse toisilleen miltä se tuntuu kun toinen tekee niin ja oma-aloitteisesti osaavat myös sovitella ja pyytää anteeksi. Uskon että tämä on auttanut myös siellä päiväkoti- ja koulumaailmassa jonkin verran.

Paikkoja jos sotkee ne joutuu siivoamaan. Täysin looginen seuraamus.

Hommien teosta kieltätymistä ei voi estää. Riippuu ihan hommista. Jos keskustelu ei ole auttanut niin viime kädessä on tehty niin että esim. uusia leluja ei saanut ottaa ennenkuin vanhat on siivottu. Tai pelata (huvi) ei saanut ennenkuin läksyt (työt) on hoidettu. Molemmissa kyllä yleensä auttaa avun tarjoaminen (siivoa sinä nuo niin äiti auttaa näissä jne).

Niin siis toisin sanoen rankaiset omaan huoneeseen käskemisellä (rumista puheista), lelujen ostokiellolla (siivoamattomuudesta) tai pelikiellolla (läksyjen/töiden tekemättömyydestä) jos käytös ei ole toivottua.

Ja hyvä niin. Ihan turha on elätellä kuvitelmia siitä, että kaikki ratkeaa puhumalla. Kun todellisuus ja ideologia kohtaavat, niin todellisuus voittaa toivottavasti aina.

En rankaise. Omaan huoneeseen ei ole pakko mennä, mutta se on meidän kodin sääntö että jos haluaa jutella rumia niin sillä ei saa häiritä muita.

Lelujen ostamisesta en puhunut mitään, vaan uusia leluja ei oteta leikkeihin jos vanhat on siivoamatta.

Looginen seuraamus ja rangaistus on eri asioita. Seuraamuksessa lapsi itse tietoisesti valitsee mitä tekee (koska hänelle on ensin asia selitetty ja aikuinen antanut vaihtoehdot) ja sitten hän kantaa sen valintansa loogiset seuraamukset. Lapsi oppii tämän kautta mm. syy-seuraus yhteyksiä, kantamaan vastuuta, keskustelemaan.

Rangaistukset taas yleisimmin ei ole mitään loogista, itse tekoon liittyvää, vaan nimenomaan vain aikuisen halua rangaista lasta, näyttää hänelle “paikkansa” ja alleviivata sitä omaa ylivertaisuutta (jos et usko niin minä kyllä näytän sinulle). Usein se on ihan kostamistakin (nolasit, ärsytit, vaivasit minua ja nyt minä rankaisen sinua satuttamalla sinua takaisin).

Minä en ole väittänyt että kaikki ratkeaa puhumalla, vaikka alleviivaan keskustelun tärkeyttä.

Varmaan samalla logiikalla poistaisit rangaistukset yhteiskunnasta kokonaan? Kun eihän niissä ole mitään loogista vaan ne ovat vain alistamis-, kostamis- ja nolauskeino.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla ap, että teillä menee nyt jo paremmin. Mietin ilmaisuasi "saamaton mies" (voi toki jollakin olla myös vaimo se passiivinen osapuoli). Usein hermo meneekin siihen toiseen aikuiseen, joka  passiivisuudellaan jättäytyy taustalle; kaikkien kotihommien organisoinnin, lasten kanssa olemisen ja ylipäätään arkisten asioiden hoidon. Ikäänkuin hengailee siinä taustalla eikä älyä itse yhtään tarttua mihinkään. Enkä tarkoita lasten komentamista vaan heidän kanssaan olemista, hoksaamista että vaihtaa vaipan, laittaa tiskit tai ruokaa, suunnittelee jotain yhteistä kivaa ja aikuisena sen tajuamista ettei ole yhtään vähemmän vastuussa perheestä ja parisuhteesta itse ja voi ihan oma-aloitteisesti toimia.

Nainen ei ole yhtään vähemmän vastuussa perheen elatuksesta kuin mies ja voi ihan oma-aloitteisesti maksaa vähintään puolet menoista.

Ohis

No meillä kyllä minä (nainen) tienaan enemmän kuin mieheni ja maksan asuntolainaa jopa enemmän.  Silti tuota on meilläkin, että mies mielellään vetäytyy noista yhteisistä perheasioista ( yhteisen ajan suunnittelu, lasten asiat, omatoiminen kodin asioihin tarttuminen jne ). Autoon liittyvät asiat hän kyllä hoitaa ja meillä pestään autoa useammin mitä kotia.

Tämä.

Nainen tienaa aina enemmän ja mies aina vetäytyy kotitöistä.

Mun add-mieheen toimii sama kuin kaksivuotiaisiin. Aikataulu, kaksi selkeää vaihtoehtoa, ei perääntymismahdollisuutta. "Tänään täytyy imuroida ja tiskata, kumman haluat tehdä?" Ehkä sama toimisi normivätyksiinkin. Eipä olisi perhe ollut kasassa, jos ei olisi ollut yhteistyökykyä, vaikka aloittaminen ei ole vahvin ominaisuus.

Tuotakin kokeiltu mutta entä jos asianomainen suuttuu jos häntä yrittää pyytää/käskeä tekemään jotakin? Mitään ei tapahdu kuin "katotaan", "jos ehtii" jne. koska kukaan ei saa määräillä mitä hän tekee.  Ominaisuus ilmentynyt vasta perheellistyttyä, jos olisi ollut seurusteluaikana tollanen niin ei olisi mennyt jatkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla ap, että teillä menee nyt jo paremmin. Mietin ilmaisuasi "saamaton mies" (voi toki jollakin olla myös vaimo se passiivinen osapuoli). Usein hermo meneekin siihen toiseen aikuiseen, joka  passiivisuudellaan jättäytyy taustalle; kaikkien kotihommien organisoinnin, lasten kanssa olemisen ja ylipäätään arkisten asioiden hoidon. Ikäänkuin hengailee siinä taustalla eikä älyä itse yhtään tarttua mihinkään. Enkä tarkoita lasten komentamista vaan heidän kanssaan olemista, hoksaamista että vaihtaa vaipan, laittaa tiskit tai ruokaa, suunnittelee jotain yhteistä kivaa ja aikuisena sen tajuamista ettei ole yhtään vähemmän vastuussa perheestä ja parisuhteesta itse ja voi ihan oma-aloitteisesti toimia.

Nainen ei ole yhtään vähemmän vastuussa perheen elatuksesta kuin mies ja voi ihan oma-aloitteisesti maksaa vähintään puolet menoista.

Ohis

No meillä kyllä minä (nainen) tienaan enemmän kuin mieheni ja maksan asuntolainaa jopa enemmän.  Silti tuota on meilläkin, että mies mielellään vetäytyy noista yhteisistä perheasioista ( yhteisen ajan suunnittelu, lasten asiat, omatoiminen kodin asioihin tarttuminen jne ). Autoon liittyvät asiat hän kyllä hoitaa ja meillä pestään autoa useammin mitä kotia.

Tämä.

Nainen tienaa aina enemmän ja mies aina vetäytyy kotitöistä.

Mun add-mieheen toimii sama kuin kaksivuotiaisiin. Aikataulu, kaksi selkeää vaihtoehtoa, ei perääntymismahdollisuutta. "Tänään täytyy imuroida ja tiskata, kumman haluat tehdä?" Ehkä sama toimisi normivätyksiinkin. Eipä olisi perhe ollut kasassa, jos ei olisi ollut yhteistyökykyä, vaikka aloittaminen ei ole vahvin ominaisuus.

Tuotakin kokeiltu mutta entä jos asianomainen suuttuu jos häntä yrittää pyytää/käskeä tekemään jotakin? Mitään ei tapahdu kuin "katotaan", "jos ehtii" jne. koska kukaan ei saa määräillä mitä hän tekee.  Ominaisuus ilmentynyt vasta perheellistyttyä, jos olisi ollut seurusteluaikana tollanen niin ei olisi mennyt jatkoon.

Riippuu ihan siitä, kauanko jaksat, ellei tiukka keskustelukaan auta. Siinä vaiheessa, jos toinen on vain taakka, kannattaa harkita elämänlaadun parantamista sillä, että lakkaa vetämästä taakkaa perässään. Hyväksikäyttö ei ole koskaan ok, ei parisuhteessa, ei perheessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Millä estät rikkomasta sääntöjä, jos rangaistuksia ei ole ja tunteet (todelliset tai teeskennellyt sellaiset) pitää saada ilmaista aina?

Saisinko sen esimerkin, niin olisi sitä kautta helpompi selittää :) Mitä sellaista tottelemattomuutta teistä voi harjoittaa vaippaikäinen, että siitä pitää langettaa rangaistus, eikä sen sijaan selviä esim. tunteiden sanoittamisella ja asian korjaamisella? Kun itse en koe että olisi mitään tilannetta, missä pitäisi rankaista, koska se on ainoa keino saada lapsi olemaan rikkomatta sääntöjä.

Miten olisi vaikka käskyjen vastustelu ja vinkuminen? Mistään vauvasta ei ilmeisesti kuitenkaan ole kyse vaan jo sen ikäisestä, joka ymmärtää asioita.

Sitä en kyllä ymmärrä, että miten vaikka 3-vuotias alkaa ottaa säännöt vakavasti jos sille sanoo, että "äiti näkee, että olet surullinen" (tai jotain) ja sitten asian ns. korjaa eli antaa lapsen saada tahtonsa läpi. Lapsikin tavoittelee omaa etuaan ja on taitava manipuloimaan, jotta asiat menisivät niin kuin hän katsoo hyväksi eikä niin kuin äiti katsoo hyväksi.

Lapsi ottaa säännöt vakavasti, koska lapsen ei anneta rikkoa sääntöä ja silti samaan aikaan annetaan tilaa lapsen tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois. 

Esimerkki: lapsi ei halua väentungoksessa istua rattaissa. Turvallisuusnäkökulmasta aikuinen tietää, että on istuttava rattaissa. Pysähdytään hetkeksi (jos mahdollista) ja sanotaan, että minä ymmärrän, että sinusta olisi kiva liikkua täällä itseksesi. Sinulla on paha mieli, koska haluaisit juosta ja kävellä. Nyt et voi juosta ja kävellä, koska saatat joutua erillesi äidistä ja isistä. Kun mennään kohta puistoon, niin siellä saat juosta. 

En ymmärrä, että missä vaiheessa nämä ns. vanhan polven kasvattajat kuvittelevat, että tuossa annettaisiin periksi? Ihminen nyt ylipäänsä kasvaa sosiaalisissa verkostoissa ja vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin, joten jos ylipäänsä huomion antamista pidetään negatiivisena asiana, niin sitten en jaksa edes aloittaa. Se on sen verran surullinen ajatusmaailma se. 

"Annetaan tilaa tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois". Voi elämän kevät näiden teidän "tunteidenne" kanssa... Ilmeisesti tosiaan koko maailma on teidän ideologian mielestä jotain tunteiden ilmaisua ja kaikki ratkeaa kunhan vaan "sanoitetaan" ja "saa ilmaista tunteen".

Esimerkkisikään ei ole mitenkään kovin edustava mitä tulee erilaiseen tottelemattomuuteen. Eksymisongelma väen tungoksessa on totta kai helppo ratkaista joko siten, että lapsi kävelee valjaissa vierellä tai on valjailla kiinni rattaissa. Mutta useimpiin tottelemattomuuden lajeihin et löydä tällaista helppoa ratkaisua millä lasta yksinkertaisesti estetään olemasta tottelematon. Esimerkiksi rumia puheita et voi suoraan estää, kiusaamista et voi suoraan estää, paikkojen sotkemista et voi suoraan estää, hommien teosta kieltäytymistä et voi suoraan estää.

Tuleehan sieltä niitä esimerkkejä :)

Rumat puheet - näissä olen lähtenyt ensin ihan keskustelemaan lapsen kanssa. Mistä on kuullut sellaisia? Tietääkö mitä ne tarkoittaa? Miksi sellaisia ei ole sopivaa puhua seurassa. Jos lapsi on ihan pieni niin huomioimattomuus toimii -> ei lapsi jaksa toistella mitään rumia puheita jos kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Omalla pojalla on välillä näitä vaiheita että on oppinut jotain kirosanoja tms ja sitten on tarve niitä höpistä. Niitä on sitten voinut höpistä omassa huoneessa niin ettei ne häiritse muita. Aika nopeasti se kiinnostus on sitten loppunut. Noin yleensä sanoisin että vanhemmat on se tärkein malli lapsille että miten puhutaan. Jos aikuiset kiroilee tai puhuu rumasti niin ei pidä ihmetellä jos lapsikin tekee niin.

Meidän lapset ei ole koskaan varsinaisesti kiusanneet ketään paitsi tietty toisiaan. Silloin on ollut aina hyvä puhua että miltä toisesta tuntui ja miltä se sama tuntuisi itsestä, ja muistatko kun sisko teki niin sulle ja se tuntui pahalta jne. Edelleen kiusaavat välillä toisiaan, se on osa sisaruutta. Mutta yhtä usein sanoittavat ihan itse toisilleen miltä se tuntuu kun toinen tekee niin ja oma-aloitteisesti osaavat myös sovitella ja pyytää anteeksi. Uskon että tämä on auttanut myös siellä päiväkoti- ja koulumaailmassa jonkin verran.

Paikkoja jos sotkee ne joutuu siivoamaan. Täysin looginen seuraamus.

Hommien teosta kieltätymistä ei voi estää. Riippuu ihan hommista. Jos keskustelu ei ole auttanut niin viime kädessä on tehty niin että esim. uusia leluja ei saanut ottaa ennenkuin vanhat on siivottu. Tai pelata (huvi) ei saanut ennenkuin läksyt (työt) on hoidettu. Molemmissa kyllä yleensä auttaa avun tarjoaminen (siivoa sinä nuo niin äiti auttaa näissä jne).

Niin siis toisin sanoen rankaiset omaan huoneeseen käskemisellä (rumista puheista), lelujen ostokiellolla (siivoamattomuudesta) tai pelikiellolla (läksyjen/töiden tekemättömyydestä) jos käytös ei ole toivottua.

Ja hyvä niin. Ihan turha on elätellä kuvitelmia siitä, että kaikki ratkeaa puhumalla. Kun todellisuus ja ideologia kohtaavat, niin todellisuus voittaa toivottavasti aina.

En rankaise. Omaan huoneeseen ei ole pakko mennä, mutta se on meidän kodin sääntö että jos haluaa jutella rumia niin sillä ei saa häiritä muita.

Lelujen ostamisesta en puhunut mitään, vaan uusia leluja ei oteta leikkeihin jos vanhat on siivoamatta.

Looginen seuraamus ja rangaistus on eri asioita. Seuraamuksessa lapsi itse tietoisesti valitsee mitä tekee (koska hänelle on ensin asia selitetty ja aikuinen antanut vaihtoehdot) ja sitten hän kantaa sen valintansa loogiset seuraamukset. Lapsi oppii tämän kautta mm. syy-seuraus yhteyksiä, kantamaan vastuuta, keskustelemaan.

Rangaistukset taas yleisimmin ei ole mitään loogista, itse tekoon liittyvää, vaan nimenomaan vain aikuisen halua rangaista lasta, näyttää hänelle “paikkansa” ja alleviivata sitä omaa ylivertaisuutta (jos et usko niin minä kyllä näytän sinulle). Usein se on ihan kostamistakin (nolasit, ärsytit, vaivasit minua ja nyt minä rankaisen sinua satuttamalla sinua takaisin).

Minä en ole väittänyt että kaikki ratkeaa puhumalla, vaikka alleviivaan keskustelun tärkeyttä.

Varmaan samalla logiikalla poistaisit rangaistukset yhteiskunnasta kokonaan? Kun eihän niissä ole mitään loogista vaan ne ovat vain alistamis-, kostamis- ja nolauskeino.

Kyllähän monet rangaistusmuodot on meidänkin yhteiskunnasta poistettu koska ne ovat perustuneet vain alistamiseen, kostamiseen ja nolaamiseen. Nykyinen vankeinhoitolaitoskin pyrkii kyllä kuntouttamaan ja parantamaan vankeja mikäli se on mahdollista, tutkimustenkin mukaan pelkkä rankaisu (vankina pitäminen) johtaa vain isompiin ongelmiin/ rikoksen uusimiseen.

Mutta pysytään nyt kuitenkin lasten kasvatuksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla ap, että teillä menee nyt jo paremmin. Mietin ilmaisuasi "saamaton mies" (voi toki jollakin olla myös vaimo se passiivinen osapuoli). Usein hermo meneekin siihen toiseen aikuiseen, joka  passiivisuudellaan jättäytyy taustalle; kaikkien kotihommien organisoinnin, lasten kanssa olemisen ja ylipäätään arkisten asioiden hoidon. Ikäänkuin hengailee siinä taustalla eikä älyä itse yhtään tarttua mihinkään. Enkä tarkoita lasten komentamista vaan heidän kanssaan olemista, hoksaamista että vaihtaa vaipan, laittaa tiskit tai ruokaa, suunnittelee jotain yhteistä kivaa ja aikuisena sen tajuamista ettei ole yhtään vähemmän vastuussa perheestä ja parisuhteesta itse ja voi ihan oma-aloitteisesti toimia.

Nainen ei ole yhtään vähemmän vastuussa perheen elatuksesta kuin mies ja voi ihan oma-aloitteisesti maksaa vähintään puolet menoista.

Ohis

No meillä kyllä minä (nainen) tienaan enemmän kuin mieheni ja maksan asuntolainaa jopa enemmän.  Silti tuota on meilläkin, että mies mielellään vetäytyy noista yhteisistä perheasioista ( yhteisen ajan suunnittelu, lasten asiat, omatoiminen kodin asioihin tarttuminen jne ). Autoon liittyvät asiat hän kyllä hoitaa ja meillä pestään autoa useammin mitä kotia.

Tämä.

Nainen tienaa aina enemmän ja mies aina vetäytyy kotitöistä.

Mun add-mieheen toimii sama kuin kaksivuotiaisiin. Aikataulu, kaksi selkeää vaihtoehtoa, ei perääntymismahdollisuutta. "Tänään täytyy imuroida ja tiskata, kumman haluat tehdä?" Ehkä sama toimisi normivätyksiinkin. Eipä olisi perhe ollut kasassa, jos ei olisi ollut yhteistyökykyä, vaikka aloittaminen ei ole vahvin ominaisuus.

Tuotakin kokeiltu mutta entä jos asianomainen suuttuu jos häntä yrittää pyytää/käskeä tekemään jotakin? Mitään ei tapahdu kuin "katotaan", "jos ehtii" jne. koska kukaan ei saa määräillä mitä hän tekee.  Ominaisuus ilmentynyt vasta perheellistyttyä, jos olisi ollut seurusteluaikana tollanen niin ei olisi mennyt jatkoon.

Riippuu ihan siitä, kauanko jaksat, ellei tiukka keskustelukaan auta. Siinä vaiheessa, jos toinen on vain taakka, kannattaa harkita elämänlaadun parantamista sillä, että lakkaa vetämästä taakkaa perässään. Hyväksikäyttö ei ole koskaan ok, ei parisuhteessa, ei perheessä.

Oot varmaan oikeassa. Mutta kiinnostasi tietää kuinka paljon lapsuuden perheolot tuohon vaikuttaa, Minun molemmat vanhemmat aina olleet töissä, miehen äiti ollut aina kotona. Hän tottunut siihen että äiti hoitaa kotiasiat ja se sopinut hyvin heidän perheelle. Tuo rooliodotus jäänyt näköjään päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Millä estät rikkomasta sääntöjä, jos rangaistuksia ei ole ja tunteet (todelliset tai teeskennellyt sellaiset) pitää saada ilmaista aina?

Saisinko sen esimerkin, niin olisi sitä kautta helpompi selittää :) Mitä sellaista tottelemattomuutta teistä voi harjoittaa vaippaikäinen, että siitä pitää langettaa rangaistus, eikä sen sijaan selviä esim. tunteiden sanoittamisella ja asian korjaamisella? Kun itse en koe että olisi mitään tilannetta, missä pitäisi rankaista, koska se on ainoa keino saada lapsi olemaan rikkomatta sääntöjä.

Miten olisi vaikka käskyjen vastustelu ja vinkuminen? Mistään vauvasta ei ilmeisesti kuitenkaan ole kyse vaan jo sen ikäisestä, joka ymmärtää asioita.

Sitä en kyllä ymmärrä, että miten vaikka 3-vuotias alkaa ottaa säännöt vakavasti jos sille sanoo, että "äiti näkee, että olet surullinen" (tai jotain) ja sitten asian ns. korjaa eli antaa lapsen saada tahtonsa läpi. Lapsikin tavoittelee omaa etuaan ja on taitava manipuloimaan, jotta asiat menisivät niin kuin hän katsoo hyväksi eikä niin kuin äiti katsoo hyväksi.

Lapsi ottaa säännöt vakavasti, koska lapsen ei anneta rikkoa sääntöä ja silti samaan aikaan annetaan tilaa lapsen tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois. 

Esimerkki: lapsi ei halua väentungoksessa istua rattaissa. Turvallisuusnäkökulmasta aikuinen tietää, että on istuttava rattaissa. Pysähdytään hetkeksi (jos mahdollista) ja sanotaan, että minä ymmärrän, että sinusta olisi kiva liikkua täällä itseksesi. Sinulla on paha mieli, koska haluaisit juosta ja kävellä. Nyt et voi juosta ja kävellä, koska saatat joutua erillesi äidistä ja isistä. Kun mennään kohta puistoon, niin siellä saat juosta. 

En ymmärrä, että missä vaiheessa nämä ns. vanhan polven kasvattajat kuvittelevat, että tuossa annettaisiin periksi? Ihminen nyt ylipäänsä kasvaa sosiaalisissa verkostoissa ja vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin, joten jos ylipäänsä huomion antamista pidetään negatiivisena asiana, niin sitten en jaksa edes aloittaa. Se on sen verran surullinen ajatusmaailma se. 

"Annetaan tilaa tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois". Voi elämän kevät näiden teidän "tunteidenne" kanssa... Ilmeisesti tosiaan koko maailma on teidän ideologian mielestä jotain tunteiden ilmaisua ja kaikki ratkeaa kunhan vaan "sanoitetaan" ja "saa ilmaista tunteen".

Esimerkkisikään ei ole mitenkään kovin edustava mitä tulee erilaiseen tottelemattomuuteen. Eksymisongelma väen tungoksessa on totta kai helppo ratkaista joko siten, että lapsi kävelee valjaissa vierellä tai on valjailla kiinni rattaissa. Mutta useimpiin tottelemattomuuden lajeihin et löydä tällaista helppoa ratkaisua millä lasta yksinkertaisesti estetään olemasta tottelematon. Esimerkiksi rumia puheita et voi suoraan estää, kiusaamista et voi suoraan estää, paikkojen sotkemista et voi suoraan estää, hommien teosta kieltäytymistä et voi suoraan estää.

Tuleehan sieltä niitä esimerkkejä :)

Rumat puheet - näissä olen lähtenyt ensin ihan keskustelemaan lapsen kanssa. Mistä on kuullut sellaisia? Tietääkö mitä ne tarkoittaa? Miksi sellaisia ei ole sopivaa puhua seurassa. Jos lapsi on ihan pieni niin huomioimattomuus toimii -> ei lapsi jaksa toistella mitään rumia puheita jos kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Omalla pojalla on välillä näitä vaiheita että on oppinut jotain kirosanoja tms ja sitten on tarve niitä höpistä. Niitä on sitten voinut höpistä omassa huoneessa niin ettei ne häiritse muita. Aika nopeasti se kiinnostus on sitten loppunut. Noin yleensä sanoisin että vanhemmat on se tärkein malli lapsille että miten puhutaan. Jos aikuiset kiroilee tai puhuu rumasti niin ei pidä ihmetellä jos lapsikin tekee niin.

Meidän lapset ei ole koskaan varsinaisesti kiusanneet ketään paitsi tietty toisiaan. Silloin on ollut aina hyvä puhua että miltä toisesta tuntui ja miltä se sama tuntuisi itsestä, ja muistatko kun sisko teki niin sulle ja se tuntui pahalta jne. Edelleen kiusaavat välillä toisiaan, se on osa sisaruutta. Mutta yhtä usein sanoittavat ihan itse toisilleen miltä se tuntuu kun toinen tekee niin ja oma-aloitteisesti osaavat myös sovitella ja pyytää anteeksi. Uskon että tämä on auttanut myös siellä päiväkoti- ja koulumaailmassa jonkin verran.

Paikkoja jos sotkee ne joutuu siivoamaan. Täysin looginen seuraamus.

Hommien teosta kieltätymistä ei voi estää. Riippuu ihan hommista. Jos keskustelu ei ole auttanut niin viime kädessä on tehty niin että esim. uusia leluja ei saanut ottaa ennenkuin vanhat on siivottu. Tai pelata (huvi) ei saanut ennenkuin läksyt (työt) on hoidettu. Molemmissa kyllä yleensä auttaa avun tarjoaminen (siivoa sinä nuo niin äiti auttaa näissä jne).

Niin siis toisin sanoen rankaiset omaan huoneeseen käskemisellä (rumista puheista), lelujen ostokiellolla (siivoamattomuudesta) tai pelikiellolla (läksyjen/töiden tekemättömyydestä) jos käytös ei ole toivottua.

Ja hyvä niin. Ihan turha on elätellä kuvitelmia siitä, että kaikki ratkeaa puhumalla. Kun todellisuus ja ideologia kohtaavat, niin todellisuus voittaa toivottavasti aina.

En rankaise. Omaan huoneeseen ei ole pakko mennä, mutta se on meidän kodin sääntö että jos haluaa jutella rumia niin sillä ei saa häiritä muita.

Lelujen ostamisesta en puhunut mitään, vaan uusia leluja ei oteta leikkeihin jos vanhat on siivoamatta.

Looginen seuraamus ja rangaistus on eri asioita. Seuraamuksessa lapsi itse tietoisesti valitsee mitä tekee (koska hänelle on ensin asia selitetty ja aikuinen antanut vaihtoehdot) ja sitten hän kantaa sen valintansa loogiset seuraamukset. Lapsi oppii tämän kautta mm. syy-seuraus yhteyksiä, kantamaan vastuuta, keskustelemaan.

Rangaistukset taas yleisimmin ei ole mitään loogista, itse tekoon liittyvää, vaan nimenomaan vain aikuisen halua rangaista lasta, näyttää hänelle “paikkansa” ja alleviivata sitä omaa ylivertaisuutta (jos et usko niin minä kyllä näytän sinulle). Usein se on ihan kostamistakin (nolasit, ärsytit, vaivasit minua ja nyt minä rankaisen sinua satuttamalla sinua takaisin).

Minä en ole väittänyt että kaikki ratkeaa puhumalla, vaikka alleviivaan keskustelun tärkeyttä.

Varmaan samalla logiikalla poistaisit rangaistukset yhteiskunnasta kokonaan? Kun eihän niissä ole mitään loogista vaan ne ovat vain alistamis-, kostamis- ja nolauskeino.

Kyllähän monet rangaistusmuodot on meidänkin yhteiskunnasta poistettu koska ne ovat perustuneet vain alistamiseen, kostamiseen ja nolaamiseen. Nykyinen vankeinhoitolaitoskin pyrkii kyllä kuntouttamaan ja parantamaan vankeja mikäli se on mahdollista, tutkimustenkin mukaan pelkkä rankaisu (vankina pitäminen) johtaa vain isompiin ongelmiin/ rikoksen uusimiseen.

Mutta pysytään nyt kuitenkin lasten kasvatuksessa.

Jos aikuinen ei tottele sääntöjä ilman sakkorangaistuksen uhkaa, niin miksi sitten lapsi tottelisi sääntöjä ilman rangaistuksen uhkaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiva kuulla ap, että teillä menee nyt jo paremmin. Mietin ilmaisuasi "saamaton mies" (voi toki jollakin olla myös vaimo se passiivinen osapuoli). Usein hermo meneekin siihen toiseen aikuiseen, joka  passiivisuudellaan jättäytyy taustalle; kaikkien kotihommien organisoinnin, lasten kanssa olemisen ja ylipäätään arkisten asioiden hoidon. Ikäänkuin hengailee siinä taustalla eikä älyä itse yhtään tarttua mihinkään. Enkä tarkoita lasten komentamista vaan heidän kanssaan olemista, hoksaamista että vaihtaa vaipan, laittaa tiskit tai ruokaa, suunnittelee jotain yhteistä kivaa ja aikuisena sen tajuamista ettei ole yhtään vähemmän vastuussa perheestä ja parisuhteesta itse ja voi ihan oma-aloitteisesti toimia.

Nainen ei ole yhtään vähemmän vastuussa perheen elatuksesta kuin mies ja voi ihan oma-aloitteisesti maksaa vähintään puolet menoista.

Ohis

No meillä kyllä minä (nainen) tienaan enemmän kuin mieheni ja maksan asuntolainaa jopa enemmän.  Silti tuota on meilläkin, että mies mielellään vetäytyy noista yhteisistä perheasioista ( yhteisen ajan suunnittelu, lasten asiat, omatoiminen kodin asioihin tarttuminen jne ). Autoon liittyvät asiat hän kyllä hoitaa ja meillä pestään autoa useammin mitä kotia.

Tämä.

Nainen tienaa aina enemmän ja mies aina vetäytyy kotitöistä.

Mun add-mieheen toimii sama kuin kaksivuotiaisiin. Aikataulu, kaksi selkeää vaihtoehtoa, ei perääntymismahdollisuutta. "Tänään täytyy imuroida ja tiskata, kumman haluat tehdä?" Ehkä sama toimisi normivätyksiinkin. Eipä olisi perhe ollut kasassa, jos ei olisi ollut yhteistyökykyä, vaikka aloittaminen ei ole vahvin ominaisuus.

Tuotakin kokeiltu mutta entä jos asianomainen suuttuu jos häntä yrittää pyytää/käskeä tekemään jotakin? Mitään ei tapahdu kuin "katotaan", "jos ehtii" jne. koska kukaan ei saa määräillä mitä hän tekee.  Ominaisuus ilmentynyt vasta perheellistyttyä, jos olisi ollut seurusteluaikana tollanen niin ei olisi mennyt jatkoon.

Riippuu ihan siitä, kauanko jaksat, ellei tiukka keskustelukaan auta. Siinä vaiheessa, jos toinen on vain taakka, kannattaa harkita elämänlaadun parantamista sillä, että lakkaa vetämästä taakkaa perässään. Hyväksikäyttö ei ole koskaan ok, ei parisuhteessa, ei perheessä.

Oot varmaan oikeassa. Mutta kiinnostasi tietää kuinka paljon lapsuuden perheolot tuohon vaikuttaa, Minun molemmat vanhemmat aina olleet töissä, miehen äiti ollut aina kotona. Hän tottunut siihen että äiti hoitaa kotiasiat ja se sopinut hyvin heidän perheelle. Tuo rooliodotus jäänyt näköjään päälle.

Paljon. Mulla on perhe-elämä jo takana, ja olen sitä väliinputoajaikäluokkaa, jossa ns perinteiset mallit (miesten työt, naisten työt) vielä sitkuttelivat, siitä huolimatta, että ollaan jo kaupunkilaisia ja naisetkin täysillä työelämässä. Yksi sun toinen yritti muiluttaa lapset ja kodin naiselle "kun se käy helpommin". Mullakaan ensimmäinen aviomies ei tajunnut, toinen tajusi, ettei epäreiluudella pitkälle pötkitä. Oma tytär on parikymppinen eikä enää astu samaan ansaan, toivoa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Millä estät rikkomasta sääntöjä, jos rangaistuksia ei ole ja tunteet (todelliset tai teeskennellyt sellaiset) pitää saada ilmaista aina?

Saisinko sen esimerkin, niin olisi sitä kautta helpompi selittää :) Mitä sellaista tottelemattomuutta teistä voi harjoittaa vaippaikäinen, että siitä pitää langettaa rangaistus, eikä sen sijaan selviä esim. tunteiden sanoittamisella ja asian korjaamisella? Kun itse en koe että olisi mitään tilannetta, missä pitäisi rankaista, koska se on ainoa keino saada lapsi olemaan rikkomatta sääntöjä.

Miten olisi vaikka käskyjen vastustelu ja vinkuminen? Mistään vauvasta ei ilmeisesti kuitenkaan ole kyse vaan jo sen ikäisestä, joka ymmärtää asioita.

Sitä en kyllä ymmärrä, että miten vaikka 3-vuotias alkaa ottaa säännöt vakavasti jos sille sanoo, että "äiti näkee, että olet surullinen" (tai jotain) ja sitten asian ns. korjaa eli antaa lapsen saada tahtonsa läpi. Lapsikin tavoittelee omaa etuaan ja on taitava manipuloimaan, jotta asiat menisivät niin kuin hän katsoo hyväksi eikä niin kuin äiti katsoo hyväksi.

Lapsi ottaa säännöt vakavasti, koska lapsen ei anneta rikkoa sääntöä ja silti samaan aikaan annetaan tilaa lapsen tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois. 

Esimerkki: lapsi ei halua väentungoksessa istua rattaissa. Turvallisuusnäkökulmasta aikuinen tietää, että on istuttava rattaissa. Pysähdytään hetkeksi (jos mahdollista) ja sanotaan, että minä ymmärrän, että sinusta olisi kiva liikkua täällä itseksesi. Sinulla on paha mieli, koska haluaisit juosta ja kävellä. Nyt et voi juosta ja kävellä, koska saatat joutua erillesi äidistä ja isistä. Kun mennään kohta puistoon, niin siellä saat juosta. 

En ymmärrä, että missä vaiheessa nämä ns. vanhan polven kasvattajat kuvittelevat, että tuossa annettaisiin periksi? Ihminen nyt ylipäänsä kasvaa sosiaalisissa verkostoissa ja vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin, joten jos ylipäänsä huomion antamista pidetään negatiivisena asiana, niin sitten en jaksa edes aloittaa. Se on sen verran surullinen ajatusmaailma se. 

"Annetaan tilaa tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois". Voi elämän kevät näiden teidän "tunteidenne" kanssa... Ilmeisesti tosiaan koko maailma on teidän ideologian mielestä jotain tunteiden ilmaisua ja kaikki ratkeaa kunhan vaan "sanoitetaan" ja "saa ilmaista tunteen".

Esimerkkisikään ei ole mitenkään kovin edustava mitä tulee erilaiseen tottelemattomuuteen. Eksymisongelma väen tungoksessa on totta kai helppo ratkaista joko siten, että lapsi kävelee valjaissa vierellä tai on valjailla kiinni rattaissa. Mutta useimpiin tottelemattomuuden lajeihin et löydä tällaista helppoa ratkaisua millä lasta yksinkertaisesti estetään olemasta tottelematon. Esimerkiksi rumia puheita et voi suoraan estää, kiusaamista et voi suoraan estää, paikkojen sotkemista et voi suoraan estää, hommien teosta kieltäytymistä et voi suoraan estää.

Tuleehan sieltä niitä esimerkkejä :)

Rumat puheet - näissä olen lähtenyt ensin ihan keskustelemaan lapsen kanssa. Mistä on kuullut sellaisia? Tietääkö mitä ne tarkoittaa? Miksi sellaisia ei ole sopivaa puhua seurassa. Jos lapsi on ihan pieni niin huomioimattomuus toimii -> ei lapsi jaksa toistella mitään rumia puheita jos kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Omalla pojalla on välillä näitä vaiheita että on oppinut jotain kirosanoja tms ja sitten on tarve niitä höpistä. Niitä on sitten voinut höpistä omassa huoneessa niin ettei ne häiritse muita. Aika nopeasti se kiinnostus on sitten loppunut. Noin yleensä sanoisin että vanhemmat on se tärkein malli lapsille että miten puhutaan. Jos aikuiset kiroilee tai puhuu rumasti niin ei pidä ihmetellä jos lapsikin tekee niin.

Meidän lapset ei ole koskaan varsinaisesti kiusanneet ketään paitsi tietty toisiaan. Silloin on ollut aina hyvä puhua että miltä toisesta tuntui ja miltä se sama tuntuisi itsestä, ja muistatko kun sisko teki niin sulle ja se tuntui pahalta jne. Edelleen kiusaavat välillä toisiaan, se on osa sisaruutta. Mutta yhtä usein sanoittavat ihan itse toisilleen miltä se tuntuu kun toinen tekee niin ja oma-aloitteisesti osaavat myös sovitella ja pyytää anteeksi. Uskon että tämä on auttanut myös siellä päiväkoti- ja koulumaailmassa jonkin verran.

Paikkoja jos sotkee ne joutuu siivoamaan. Täysin looginen seuraamus.

Hommien teosta kieltätymistä ei voi estää. Riippuu ihan hommista. Jos keskustelu ei ole auttanut niin viime kädessä on tehty niin että esim. uusia leluja ei saanut ottaa ennenkuin vanhat on siivottu. Tai pelata (huvi) ei saanut ennenkuin läksyt (työt) on hoidettu. Molemmissa kyllä yleensä auttaa avun tarjoaminen (siivoa sinä nuo niin äiti auttaa näissä jne).

Niin siis toisin sanoen rankaiset omaan huoneeseen käskemisellä (rumista puheista), lelujen ostokiellolla (siivoamattomuudesta) tai pelikiellolla (läksyjen/töiden tekemättömyydestä) jos käytös ei ole toivottua.

Ja hyvä niin. Ihan turha on elätellä kuvitelmia siitä, että kaikki ratkeaa puhumalla. Kun todellisuus ja ideologia kohtaavat, niin todellisuus voittaa toivottavasti aina.

En rankaise. Omaan huoneeseen ei ole pakko mennä, mutta se on meidän kodin sääntö että jos haluaa jutella rumia niin sillä ei saa häiritä muita.

Lelujen ostamisesta en puhunut mitään, vaan uusia leluja ei oteta leikkeihin jos vanhat on siivoamatta.

Looginen seuraamus ja rangaistus on eri asioita. Seuraamuksessa lapsi itse tietoisesti valitsee mitä tekee (koska hänelle on ensin asia selitetty ja aikuinen antanut vaihtoehdot) ja sitten hän kantaa sen valintansa loogiset seuraamukset. Lapsi oppii tämän kautta mm. syy-seuraus yhteyksiä, kantamaan vastuuta, keskustelemaan.

Rangaistukset taas yleisimmin ei ole mitään loogista, itse tekoon liittyvää, vaan nimenomaan vain aikuisen halua rangaista lasta, näyttää hänelle “paikkansa” ja alleviivata sitä omaa ylivertaisuutta (jos et usko niin minä kyllä näytän sinulle). Usein se on ihan kostamistakin (nolasit, ärsytit, vaivasit minua ja nyt minä rankaisen sinua satuttamalla sinua takaisin).

Minä en ole väittänyt että kaikki ratkeaa puhumalla, vaikka alleviivaan keskustelun tärkeyttä.

Varmaan samalla logiikalla poistaisit rangaistukset yhteiskunnasta kokonaan? Kun eihän niissä ole mitään loogista vaan ne ovat vain alistamis-, kostamis- ja nolauskeino.

Kyllähän monet rangaistusmuodot on meidänkin yhteiskunnasta poistettu koska ne ovat perustuneet vain alistamiseen, kostamiseen ja nolaamiseen. Nykyinen vankeinhoitolaitoskin pyrkii kyllä kuntouttamaan ja parantamaan vankeja mikäli se on mahdollista, tutkimustenkin mukaan pelkkä rankaisu (vankina pitäminen) johtaa vain isompiin ongelmiin/ rikoksen uusimiseen.

Mutta pysytään nyt kuitenkin lasten kasvatuksessa.

Jos aikuinen ei tottele sääntöjä ilman sakkorangaistuksen uhkaa, niin miksi sitten lapsi tottelisi sääntöjä ilman rangaistuksen uhkaa?

Aikuiset rikolliset ovat yleensä niitä, joille ei ole lapsena opetettu riittäviä tunnetaitoja eikä positiivisesti vahvistettu lapsen minäkuvaa, vaan on esim. hakattu tai nolattu.