Oon niin loppu perhe-elämään

Ei muuta ku lähtee vaan, jos sille tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua harmittaa lapsissa parisuhteen seksielämän köyhtyminen. Ei enää ikinä spontaania seksiä. Sitten sitä viikkokausia valmistellaan, että saadaan lapset mummille hoitoon yhdeksi yöksi, että sitten.... Ja sitten kun päivä tulee, niin kyseessä on aina peruspano. Ei ole voimia, jaksamista, eikä oikein edes ideoita.... eihän niitä voi edes olla, kun ei ole ehditty panemaan. Ideat ei synny itsekseen, se vaatii sitä seksuaalista kanssakäymistä. Ja jos jotain erilaista on, niin ne ideat on niitä "ennen lapsia" olevia vanhoja ideoita. 

Fakta on, että seksielämä köyhtyy ja vähenee oleellisesti. Mies katsoo pornoa, kun ei muuta pysty saamaan. Minä masturboin suihkussa, kun se on ainoa hetki missä voi olla hetken yksin. Ei tämä kivaa ole seksin suhteen.

Muistan päiväkodissa kun kaveri kertoi että vanhemmat panivat jopa samassa sängyssä missä hän oli itse päiväunilla. Esitti nukkuvaa.

Eli ei välttämättä tarvitse viikkotolkulla valmistella ":D"

En kyllä usko tuota. Pk-ikäiset( sellainen joka nukkuu päikkäreitä, alle 5 v ?) ei pysty tuollaista kertomaan ja vielä muistamaan aikuisiällä? On varmaan sun kaverisi myöhemmin kehittämä kuvitelma, mutta tokko tuota vielä pk:ssa kertoi sinulle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Siis toisin sanoen elät tässä tunnekasvattajien ah-niin-muodikkaassa todellisuudessa, missä kaikki inhimillinen toiminta yritetään sovittaa johonkin "tunteiden ilmaisun" muottiin?

No eikö sinun mielestäsi tunteet ole melkoisen iso osa ihmisen elämää? Tunteet värittää käytännössä meidän jokaista hetkeä tällä maapallolla. Tälläkin hetkellä sulla on joku tunne päällä; se tunne värittää myös tota sun vastausta. Saitko sinä lapsena muuten ilmaista tunteitasi, vai miksi vaikuttaa siltä että suhtaudut koko tunneasiaan melko negatiivisesti? Etenkin inhimilliseen toimintaan liittyy tunteet erittäin vahvasti.

Yhteiskunta ja sen toimivuus on rakennettu sille, että faktoille annetaan yleensä isompi painoarvo kuin tunteille. Jos siirrytään pääosin tunnepohjaiseen päätöksentekoon ja vielä julistetaan, että "tunteiden ilmaisu" on pyhä, niin anarkia siitä seuraa, ja yleinen toimimattomuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Millä estät rikkomasta sääntöjä, jos rangaistuksia ei ole ja tunteet (todelliset tai teeskennellyt sellaiset) pitää saada ilmaista aina?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua harmittaa lapsissa parisuhteen seksielämän köyhtyminen. Ei enää ikinä spontaania seksiä. Sitten sitä viikkokausia valmistellaan, että saadaan lapset mummille hoitoon yhdeksi yöksi, että sitten.... Ja sitten kun päivä tulee, niin kyseessä on aina peruspano. Ei ole voimia, jaksamista, eikä oikein edes ideoita.... eihän niitä voi edes olla, kun ei ole ehditty panemaan. Ideat ei synny itsekseen, se vaatii sitä seksuaalista kanssakäymistä. Ja jos jotain erilaista on, niin ne ideat on niitä "ennen lapsia" olevia vanhoja ideoita. 

Fakta on, että seksielämä köyhtyy ja vähenee oleellisesti. Mies katsoo pornoa, kun ei muuta pysty saamaan. Minä masturboin suihkussa, kun se on ainoa hetki missä voi olla hetken yksin. Ei tämä kivaa ole seksin suhteen.

Muistan päiväkodissa kun kaveri kertoi että vanhemmat panivat jopa samassa sängyssä missä hän oli itse päiväunilla. Esitti nukkuvaa.

Eli ei välttämättä tarvitse viikkotolkulla valmistella ":D"

En kyllä usko tuota. Pk-ikäiset( sellainen joka nukkuu päikkäreitä, alle 5 v ?) ei pysty tuollaista kertomaan ja vielä muistamaan aikuisiällä? On varmaan sun kaverisi myöhemmin kehittämä kuvitelma, mutta tokko tuota vielä pk:ssa kertoi sinulle?

Kertoi päiväkodissa. Lapsi alkaa muistaa enemmälti 3v lähtien ja muistankin paljon tapahtumia siltä ajalta kun olin 3v. Nykyään aliarvioin lapsia ihan samalla lailla kuin aikuiset aliarvioivat meitä pienenä, mutta helpottaa ymmärtämistä paljon kun muistaa niin paljon itse lapsuudestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Millä estät rikkomasta sääntöjä, jos rangaistuksia ei ole ja tunteet (todelliset tai teeskennellyt sellaiset) pitää saada ilmaista aina?

Saisinko sen esimerkin, niin olisi sitä kautta helpompi selittää :) Mitä sellaista tottelemattomuutta teistä voi harjoittaa vaippaikäinen, että siitä pitää langettaa rangaistus, eikä sen sijaan selviä esim. tunteiden sanoittamisella ja asian korjaamisella? Kun itse en koe että olisi mitään tilannetta, missä pitäisi rankaista, koska se on ainoa keino saada lapsi olemaan rikkomatta sääntöjä.

Kiitti tsempeistä, alkaa jo aamun tunnekuohut helpottaa ja käytiin ulkoilemassa ja kaikilla oli kivaa. Kuopus herää meillä joka aamu kuudelta mikä myös minua aamu-unista väsyttää, ja väsyneenä kaikki tuntuu niin paljon raskaammalta. Tukiverkkoja ei meillä kauheasti ole, isovanhemmat asuvat lähellä mutta heillä on omat työnsä ja menonsa ja ovat ilmaisseet olevansa niin väsyneitä, että harvemmin heiltä viitsin hoitoapua kysellä, saatikka että he sitä tarjoaisivat itse. Lapsenvahtiin ei ole usein varaa. Eiköhän tämä tästä, jatkuvastihan se on helpompaa kun lapset kasvaa. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Voi kuule... mä oon 4 lapsen äiti ja 3 heistä jo aikuisia, mutta tää kuopus..välillä todellakin tuntuu etten enää jaksa. Niin kiinni mussa.

Juuri tästä syystä iltatähteä ei kannata tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Millä estät rikkomasta sääntöjä, jos rangaistuksia ei ole ja tunteet (todelliset tai teeskennellyt sellaiset) pitää saada ilmaista aina?

Saisinko sen esimerkin, niin olisi sitä kautta helpompi selittää :) Mitä sellaista tottelemattomuutta teistä voi harjoittaa vaippaikäinen, että siitä pitää langettaa rangaistus, eikä sen sijaan selviä esim. tunteiden sanoittamisella ja asian korjaamisella? Kun itse en koe että olisi mitään tilannetta, missä pitäisi rankaista, koska se on ainoa keino saada lapsi olemaan rikkomatta sääntöjä.

Miten olisi vaikka käskyjen vastustelu ja vinkuminen? Mistään vauvasta ei ilmeisesti kuitenkaan ole kyse vaan jo sen ikäisestä, joka ymmärtää asioita.

Sitä en kyllä ymmärrä, että miten vaikka 3-vuotias alkaa ottaa säännöt vakavasti jos sille sanoo, että "äiti näkee, että olet surullinen" (tai jotain) ja sitten asian ns. korjaa eli antaa lapsen saada tahtonsa läpi. Lapsikin tavoittelee omaa etuaan ja on taitava manipuloimaan, jotta asiat menisivät niin kuin hän katsoo hyväksi eikä niin kuin äiti katsoo hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Ja sitten seuraavan sukupolven vauvafoorumilla puhutaan satojen sivujen edestä siitä, että mikä helkkari siinä on, kun parisuhteessa/perheessä/työpaikalla/harrastuksissa vaan sulkeudutaan eikä pystytä puhumaan vaikeista asioista. No just sehän siinä on, kun on lapsuudesta asti opetettu siihen, että ainakaan negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei ole sallittua ja niitä kohdatessa pitää vain vetäytyä olemaan yksin ja varoa puhumasta niistä tunteista kenellekään. Olen sataprosenttisen varma, että monet "kiukutteleva lapsi menkööt yksin omaan huoneeseensa ja takaisin saa tulla kun osaa olla kiukuttelematta"-mammat puolestaan ihmettelevät, että miksi sen miehen on niin vaikea puhua tunteistaan ja siitä, mitä elämässä haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Millä estät rikkomasta sääntöjä, jos rangaistuksia ei ole ja tunteet (todelliset tai teeskennellyt sellaiset) pitää saada ilmaista aina?

Saisinko sen esimerkin, niin olisi sitä kautta helpompi selittää :) Mitä sellaista tottelemattomuutta teistä voi harjoittaa vaippaikäinen, että siitä pitää langettaa rangaistus, eikä sen sijaan selviä esim. tunteiden sanoittamisella ja asian korjaamisella? Kun itse en koe että olisi mitään tilannetta, missä pitäisi rankaista, koska se on ainoa keino saada lapsi olemaan rikkomatta sääntöjä.

Miten olisi vaikka käskyjen vastustelu ja vinkuminen? Mistään vauvasta ei ilmeisesti kuitenkaan ole kyse vaan jo sen ikäisestä, joka ymmärtää asioita.

Sitä en kyllä ymmärrä, että miten vaikka 3-vuotias alkaa ottaa säännöt vakavasti jos sille sanoo, että "äiti näkee, että olet surullinen" (tai jotain) ja sitten asian ns. korjaa eli antaa lapsen saada tahtonsa läpi. Lapsikin tavoittelee omaa etuaan ja on taitava manipuloimaan, jotta asiat menisivät niin kuin hän katsoo hyväksi eikä niin kuin äiti katsoo hyväksi.

Lapsi ottaa säännöt vakavasti, koska lapsen ei anneta rikkoa sääntöä ja silti samaan aikaan annetaan tilaa lapsen tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois. 

Esimerkki: lapsi ei halua väentungoksessa istua rattaissa. Turvallisuusnäkökulmasta aikuinen tietää, että on istuttava rattaissa. Pysähdytään hetkeksi (jos mahdollista) ja sanotaan, että minä ymmärrän, että sinusta olisi kiva liikkua täällä itseksesi. Sinulla on paha mieli, koska haluaisit juosta ja kävellä. Nyt et voi juosta ja kävellä, koska saatat joutua erillesi äidistä ja isistä. Kun mennään kohta puistoon, niin siellä saat juosta. 

En ymmärrä, että missä vaiheessa nämä ns. vanhan polven kasvattajat kuvittelevat, että tuossa annettaisiin periksi? Ihminen nyt ylipäänsä kasvaa sosiaalisissa verkostoissa ja vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin, joten jos ylipäänsä huomion antamista pidetään negatiivisena asiana, niin sitten en jaksa edes aloittaa. Se on sen verran surullinen ajatusmaailma se. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Millä estät rikkomasta sääntöjä, jos rangaistuksia ei ole ja tunteet (todelliset tai teeskennellyt sellaiset) pitää saada ilmaista aina?

Saisinko sen esimerkin, niin olisi sitä kautta helpompi selittää :) Mitä sellaista tottelemattomuutta teistä voi harjoittaa vaippaikäinen, että siitä pitää langettaa rangaistus, eikä sen sijaan selviä esim. tunteiden sanoittamisella ja asian korjaamisella? Kun itse en koe että olisi mitään tilannetta, missä pitäisi rankaista, koska se on ainoa keino saada lapsi olemaan rikkomatta sääntöjä.

Miten olisi vaikka käskyjen vastustelu ja vinkuminen? Mistään vauvasta ei ilmeisesti kuitenkaan ole kyse vaan jo sen ikäisestä, joka ymmärtää asioita.

Sitä en kyllä ymmärrä, että miten vaikka 3-vuotias alkaa ottaa säännöt vakavasti jos sille sanoo, että "äiti näkee, että olet surullinen" (tai jotain) ja sitten asian ns. korjaa eli antaa lapsen saada tahtonsa läpi. Lapsikin tavoittelee omaa etuaan ja on taitava manipuloimaan, jotta asiat menisivät niin kuin hän katsoo hyväksi eikä niin kuin äiti katsoo hyväksi.

Tuo ei nyt vielä ole mikään tilanne, kerro tarkemmin mikä käsky ja mitä lapsi vinkuu?

Puhut niin ympäripyöreitä että vaikea vastata. Mikä sääntö pitää ottaa vakavasti? Jos sääntö on vaikka että tielle ei juosta, ja lapsi juoksee silti, ja alkaa itkemään kun kielletään ja estetään, niin hänelle nimenomaan on hyvä sanoa vaikka uudestaan että näen että sinua harmittaa, mutta tielle ei saa juosta koska se on vaarallista. Tottakai lasta saa komentaa ja estää juoksemasta sinne tielle. Lasta voi lohduttaa kun häntä harmittaa ja kertoa vaikka missä on sallittua juosta ja sanoa että voitte juosta siellä lenkin päätteeksi. Jos ei siltikään usko, sanotaan että sitten pitää pitää aikuisen kädestä kiinni. -> lapsi ei saa tahtoaan läpi, säännöistä pidetään kiinni, lapsen tunteet ja tarpeet tulee huomioitu ja sanoitettu, tottelemattomuudesta tulee looginen seuraamus mutta 0 kpl rangaistusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Ja sitten seuraavan sukupolven vauvafoorumilla puhutaan satojen sivujen edestä siitä, että mikä helkkari siinä on, kun parisuhteessa/perheessä/työpaikalla/harrastuksissa vaan sulkeudutaan eikä pystytä puhumaan vaikeista asioista. No just sehän siinä on, kun on lapsuudesta asti opetettu siihen, että ainakaan negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ei ole sallittua ja niitä kohdatessa pitää vain vetäytyä olemaan yksin ja varoa puhumasta niistä tunteista kenellekään. Olen sataprosenttisen varma, että monet "kiukutteleva lapsi menkööt yksin omaan huoneeseensa ja takaisin saa tulla kun osaa olla kiukuttelematta"-mammat puolestaan ihmettelevät, että miksi sen miehen on niin vaikea puhua tunteistaan ja siitä, mitä elämässä haluaa. 

Päinvastoin. Tuo tunnekasvatushan pian lyö läpi täysillä, ja kohta aikuisiakaan ei enää rangaista vaan "sanoitetaan" vain. Siinä sitä sitten aikanaan ihmetellään, että miksi ihmisillä ei ole enää mitään kunnioitusta esivaltaa kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Yleensä siinä vaiheessa, kun käsketään suoraan huoneeseen, niin asiasta on puhuttu jo aika monta kertaa ja se on taatusti lapsellakin tiedossa, että mikä asia siihen rangaistukseen johti.

Lapsen mielipide ei toki ole merkityksetön, mutta lapsen mielipiteen kuuntelu ei myöskään saa tarkoittaa sitä, että säännöistä aletaan joustaa, tai että valta perheessä siirtyy vanhemmilta lapselle. Se ei myöskään ole syy rikkoa sääntöjä, että on joku "vaikea ja inhottava tunne". Lapsen pitää oppia, ettei maailma pyöri sen ympärillä, että mikä tunne hänellä mahdollisesti on sillä hetkellä.

Sanoin nimenomaan ettei pidä antaa periksi, enkä missään kohtaa sanonut että lapsen pitäisi antaa rikkoa sääntöjä. Kyseenalaistin rangaistukset kasvatuskeinona ja kysyin siksi että mitä sellaista tottelemattomuutta voisi harjoittaa esim. Ap:n vaippaikäinen lapsi, mistä pitäisi “rankaista”?

Millä estät rikkomasta sääntöjä, jos rangaistuksia ei ole ja tunteet (todelliset tai teeskennellyt sellaiset) pitää saada ilmaista aina?

Saisinko sen esimerkin, niin olisi sitä kautta helpompi selittää :) Mitä sellaista tottelemattomuutta teistä voi harjoittaa vaippaikäinen, että siitä pitää langettaa rangaistus, eikä sen sijaan selviä esim. tunteiden sanoittamisella ja asian korjaamisella? Kun itse en koe että olisi mitään tilannetta, missä pitäisi rankaista, koska se on ainoa keino saada lapsi olemaan rikkomatta sääntöjä.

Miten olisi vaikka käskyjen vastustelu ja vinkuminen? Mistään vauvasta ei ilmeisesti kuitenkaan ole kyse vaan jo sen ikäisestä, joka ymmärtää asioita.

Sitä en kyllä ymmärrä, että miten vaikka 3-vuotias alkaa ottaa säännöt vakavasti jos sille sanoo, että "äiti näkee, että olet surullinen" (tai jotain) ja sitten asian ns. korjaa eli antaa lapsen saada tahtonsa läpi. Lapsikin tavoittelee omaa etuaan ja on taitava manipuloimaan, jotta asiat menisivät niin kuin hän katsoo hyväksi eikä niin kuin äiti katsoo hyväksi.

Lapsi ottaa säännöt vakavasti, koska lapsen ei anneta rikkoa sääntöä ja silti samaan aikaan annetaan tilaa lapsen tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois. 

Esimerkki: lapsi ei halua väentungoksessa istua rattaissa. Turvallisuusnäkökulmasta aikuinen tietää, että on istuttava rattaissa. Pysähdytään hetkeksi (jos mahdollista) ja sanotaan, että minä ymmärrän, että sinusta olisi kiva liikkua täällä itseksesi. Sinulla on paha mieli, koska haluaisit juosta ja kävellä. Nyt et voi juosta ja kävellä, koska saatat joutua erillesi äidistä ja isistä. Kun mennään kohta puistoon, niin siellä saat juosta. 

En ymmärrä, että missä vaiheessa nämä ns. vanhan polven kasvattajat kuvittelevat, että tuossa annettaisiin periksi? Ihminen nyt ylipäänsä kasvaa sosiaalisissa verkostoissa ja vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin, joten jos ylipäänsä huomion antamista pidetään negatiivisena asiana, niin sitten en jaksa edes aloittaa. Se on sen verran surullinen ajatusmaailma se. 

"Annetaan tilaa tunteidenilmaisulle eikä yritetä mitätöidä tunnetta pois". Voi elämän kevät näiden teidän "tunteidenne" kanssa... Ilmeisesti tosiaan koko maailma on teidän ideologian mielestä jotain tunteiden ilmaisua ja kaikki ratkeaa kunhan vaan "sanoitetaan" ja "saa ilmaista tunteen".

Esimerkkisikään ei ole mitenkään kovin edustava mitä tulee erilaiseen tottelemattomuuteen. Eksymisongelma väen tungoksessa on totta kai helppo ratkaista joko siten, että lapsi kävelee valjaissa vierellä tai on valjailla kiinni rattaissa. Mutta useimpiin tottelemattomuuden lajeihin et löydä tällaista helppoa ratkaisua millä lasta yksinkertaisesti estetään olemasta tottelematon. Esimerkiksi rumia puheita et voi suoraan estää, kiusaamista et voi suoraan estää, paikkojen sotkemista et voi suoraan estää, hommien teosta kieltäytymistä et voi suoraan estää.

Tuota se on. Mä selvisin sillä että nostin vaan välillä kädet pystyyn. Pakottamalla ja vaatimalla ei onnistunut mikään.

Saan nyt varmaan kasan kiviä niskaan, mutta mä kyllästyin siihen jatkuvaan ruoan kanssa kiukutteluun ja nirsoiluun ja jatkuvaan ruoan roskiin mättämiseen kun mikään ruoka ei maistunut ja tein vain sellaista ruokaa mikä varmasti upposi. Niillä mentiin pari vuotta ja nyt on alettu taas pikkuhiljaa totuttelemaan muihinkin ruokiin. Lapsi on koko ajan kasvanut normaalisti ja on terve vaikka ruoka ei niin monipuolista aina ollutkaan.

En minäkään varmaan ole millään tavalla sopiva äidiksi ja monessa asiassa mennyt matalista aidoista ja tehnyt varmasti kaikki kasvatusvirheet mitä on. Eniten opin että äidiksi kasvetaan koko ajan ja kaikki kasvatusmetodit ei vaan ole yleispäteviä ja välillä voi ottaa löysemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se nopeasti loppuu niin kuin elämäkin.

Keski-ikä tulee (tuntuu tulevan) nopeammin jos lisääntyy. Sitten on sen jälkeen omaa aikaa kunnes lapset tuovat omat lapsensa hoitoon samalla ovenavauksella kun muuttavat itse pois kotoa.

Ite toivon enää vain kuolemaani olen 50 kymppinen, lapseni käyttää huumeita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se nopeasti loppuu niin kuin elämäkin.

Keski-ikä tulee (tuntuu tulevan) nopeammin jos lisääntyy. Sitten on sen jälkeen omaa aikaa kunnes lapset tuovat omat lapsensa hoitoon samalla ovenavauksella kun muuttavat itse pois kotoa.

Ite toivon enää vain kuolemaani olen 50 kymppinen, lapseni käyttää huumeita.

Meilläkin yliopistolla tuntuu välillä että kaikki sosiaaliset ihmiset käyttävät bileissä huumeita. Käyttäydyin rauhallisesti kunnes alkoivat tivata syytä käyttämättömyydelleni, sen jälkeen alkoi pöytää kaatumaan. Stana miten raivostuttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi asutaan Englannissa, missä lapsia saa vielä kasvattaa!

Niin tosiaan Englannissa. Skotlannissa sen sijaan siirtyivät hiljattain tälle pohjoismaiselle linjalle, missä kurinpito on first and foremost jotain mikä on lapselle haitallista, traumaattista ja muutenkin väärin ja tarpeetonta.

Oon niin onnellinen että mut kasvatettiin etten hyppiny silmille.

Jäi koulu kesken kun en pystyny keskittyy ku koko ajan hakattii imurin putkella mut eipähän tarvi raataa enää.

Ei kukaan puhunut mistään hakkaamisesta, paitsi sinä. Terv Se Englannissa asuva äiti

Ihmeellistä, kun kuitenkin reissuissa aina ne englantilaisten lapset ovat niitä huonokäytöksisiä riehuvia apinoita, joita ei edes yritetä komentaa.