Oon niin loppu perhe-elämään

Millaiseksi luulit?

Kurinpuute?

Olette kuitenkin yhdessä. Mieheni veljenpoika meni yhteen naisen kanssa, he saivat lapsen ja nainen rikkoi suhteen ennen kuin lasta ehdittiin kastaa. (Näyttää siltä, että nainen oikeasti halusi vain hankkia lapsen ja sille hyvätuloisen 50% elättäjän, ei puolisoa.) Veljenpoika meni siis oikeasti ansaan - hän on kiinni siinä lapsessaan väh 18 vuotta ja joutuu viikoittain olemaan tekemisissä exänsä kanssa. Hän täytti just 50 ja lapsi on vasta 7 joten ei mitään ihme näkymiä muuta kuin tuota viikko sinne, viikko tänne systeemiä vielä vuosikausia. Ei ihme, ettei ole ryhtynyt kuin etäsuhteisiin tämän kokemuksen jälkeen ja on varmaan jatkuvasti ihan naatti siitä söheltämisestä.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi asutaan Englannissa, missä lapsia saa vielä kasvattaa!

Niin tosiaan Englannissa. Skotlannissa sen sijaan siirtyivät hiljattain tälle pohjoismaiselle linjalle, missä kurinpito on first and foremost jotain mikä on lapselle haitallista, traumaattista ja muutenkin väärin ja tarpeetonta.

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi asutaan Englannissa, missä lapsia saa vielä kasvattaa!

Niin tosiaan Englannissa. Skotlannissa sen sijaan siirtyivät hiljattain tälle pohjoismaiselle linjalle, missä kurinpito on first and foremost jotain mikä on lapselle haitallista, traumaattista ja muutenkin väärin ja tarpeetonta.

Oon niin onnellinen että mut kasvatettiin etten hyppiny silmille.

Jäi koulu kesken kun en pystyny keskittyy ku koko ajan hakattii imurin putkella mut eipähän tarvi raataa enää.

Mua harmittaa lapsissa parisuhteen seksielämän köyhtyminen. Ei enää ikinä spontaania seksiä. Sitten sitä viikkokausia valmistellaan, että saadaan lapset mummille hoitoon yhdeksi yöksi, että sitten.... Ja sitten kun päivä tulee, niin kyseessä on aina peruspano. Ei ole voimia, jaksamista, eikä oikein edes ideoita.... eihän niitä voi edes olla, kun ei ole ehditty panemaan. Ideat ei synny itsekseen, se vaatii sitä seksuaalista kanssakäymistä. Ja jos jotain erilaista on, niin ne ideat on niitä "ennen lapsia" olevia vanhoja ideoita. 

Fakta on, että seksielämä köyhtyy ja vähenee oleellisesti. Mies katsoo pornoa, kun ei muuta pysty saamaan. Minä masturboin suihkussa, kun se on ainoa hetki missä voi olla hetken yksin. Ei tämä kivaa ole seksin suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Vierailija kirjoitti:

Mua harmittaa lapsissa parisuhteen seksielämän köyhtyminen. Ei enää ikinä spontaania seksiä. Sitten sitä viikkokausia valmistellaan, että saadaan lapset mummille hoitoon yhdeksi yöksi, että sitten.... Ja sitten kun päivä tulee, niin kyseessä on aina peruspano. Ei ole voimia, jaksamista, eikä oikein edes ideoita.... eihän niitä voi edes olla, kun ei ole ehditty panemaan. Ideat ei synny itsekseen, se vaatii sitä seksuaalista kanssakäymistä. Ja jos jotain erilaista on, niin ne ideat on niitä "ennen lapsia" olevia vanhoja ideoita. 

Fakta on, että seksielämä köyhtyy ja vähenee oleellisesti. Mies katsoo pornoa, kun ei muuta pysty saamaan. Minä masturboin suihkussa, kun se on ainoa hetki missä voi olla hetken yksin. Ei tämä kivaa ole seksin suhteen.

Muistan päiväkodissa kun kaveri kertoi että vanhemmat panivat jopa samassa sängyssä missä hän oli itse päiväunilla. Esitti nukkuvaa.

Eli ei välttämättä tarvitse viikkotolkulla valmistella ":D"

Vierailija kirjoitti:

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Itse asiassa jos useimpiin ulkomaihin vertaa, niin suomalaiset vanhemmat sietävät poikkeuksellisen paljon huonoa käytöstä ja ns. nenille hyppimistä lapsiltaan ennen kuin mahdollisesti puuttuvat siihen.

Jos menet vaikka Venäjälle tai Keski-Eurooppaan, niin nopeasti huomaat eron. Ei siellä paljoa katsella sormien välistä tottelemattomuutta ja rangaistus napsahtaa nopeaan jos lapsi ei puhetta usko. Vanhemmat eivät siellä myöskään häpeä lapsen rankaisemista, toisin kuin Suomessa, missä siitä on tullut enemmän ja enemmän paheksuttu juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Itse asiassa jos useimpiin ulkomaihin vertaa, niin suomalaiset vanhemmat sietävät poikkeuksellisen paljon huonoa käytöstä ja ns. nenille hyppimistä lapsiltaan ennen kuin mahdollisesti puuttuvat siihen.

Jos menet vaikka Venäjälle tai Keski-Eurooppaan, niin nopeasti huomaat eron. Ei siellä paljoa katsella sormien välistä tottelemattomuutta ja rangaistus napsahtaa nopeaan jos lapsi ei puhetta usko. Vanhemmat eivät siellä myöskään häpeä lapsen rankaisemista, toisin kuin Suomessa, missä siitä on tullut enemmän ja enemmän paheksuttu juttu.

Tämä.

Suomen tulisi ottaa mallia näistä kehittyneemmistä maista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi asutaan Englannissa, missä lapsia saa vielä kasvattaa!

Niin tosiaan Englannissa. Skotlannissa sen sijaan siirtyivät hiljattain tälle pohjoismaiselle linjalle, missä kurinpito on first and foremost jotain mikä on lapselle haitallista, traumaattista ja muutenkin väärin ja tarpeetonta.

Oon niin onnellinen että mut kasvatettiin etten hyppiny silmille.

Jäi koulu kesken kun en pystyny keskittyy ku koko ajan hakattii imurin putkella mut eipähän tarvi raataa enää.

Ei kukaan puhunut mistään hakkaamisesta, paitsi sinä. Terv Se Englannissa asuva äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa että jonain päivänä ne vielä kehittävät teknologiaa niin kuin sinäkin, kun meillä on niin korkea äo toisin kuin ulkomailla.

Niin ole tyytyväinen että lapsesi ovat älykkäitä koska ovat osanneet syntyä Suomeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Siis toisin sanoen elät tässä tunnekasvattajien ah-niin-muodikkaassa todellisuudessa, missä kaikki inhimillinen toiminta yritetään sovittaa johonkin "tunteiden ilmaisun" muottiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Mistä tulee tämä kuvitelma, että jos lasta rankaisee, niin silloin lasta ei voi opettaa?

Rangaistuksia tarvitaan toisaalta siihen, että läheskään aina lapsi ei ole halukas noudattamaan sitä mitä hänelle on opetettu ja toisaalta siihen, että lapsi oppii, että rikkomukset pitää sovittaa eli "paha saa palkkansa". Myöskin tottelemattomuutta on paljon muutakin kuin vaikka tuota sotkun aiheuttamista, eli ei rangaistuksia voi kuin harvoin korvata sillä, että lapsi siivoaa sotkunsa.

Toki voidaan lähteä sille linjalle, että jätetään huono käytös huomiotta tai vaan yritetään siirtää lapsen huomio muualle. Mutta käytännössä se on sama asia kuin huonon käytöksen katsominen sormien välistä, ja sillä taktiikalla on myös samat seuraukset kuin muullakin kurin puutteella. Eli siis se, ettei lapsi ota sääntöjä eikä vanhemman auktoriteettia vakavasti.

Siitä, että hyvin usein rangaistusta todellakin pidetään “opetuksena”. Eli vaikkapa jos vingut -> menet huoneeseesi etkä tule ulos ennenkuin osaat käyttäytyä. Hyvin perinteinen menetelmä kasvattaa. No lapsi oppii että minun mielipiteellä ei ole väliä ja tämä vaikea ja inhottava tunne pitää piilottaa, muuten saan rangaistuksen. Aikuisen näkökulmasta lapsi toki oppi olemaan vinkumatta ja problem solved ja aikuinen saa kokea saaneensa auktoriteettiaseman.

Mitä sellaista tottelemattomuutta harjoittaa vaippaikäinen, josta ei voi antaa loogista seuraamusta, vaan siitä pitää rangaista?

Pakkaa kamas, lähde salaa aamulla ja lähetä miehellesi linkki Leevi and The Leavingsin kappaleeseen "Kerro terveiset lapsille" ennen kuin ghostaat hänet. Sitten voitkin aloittaa uuden elämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset pitää opettaa siihen, ettei vinkumisella ja vastustamisella saavuta mitään, vaan päinvastoin tekee oman olonsa ikävämmäksi.

Eli: Tekee selkeät säännöt lapsille siitä, että häiritsevä käytös ja tottelemattomuus on kielletty, ja sitten valvoo johdonmukaisesti niiden sääntöjen noudattamista. Jos lapsi rikkoo sääntöä, niin lapsen ei pidä saada sillä tottelemattomuudellaan tahtoaan läpi (vinkujille siis ei pidä antaa periksi) ja toisekseen lapselle pitää langettaa rangaistus/seuraamus siitä, että rikkoi sääntöä. Rangaistuksen/seuraamuksen pitää olla sellainen, että lapsi ei tosissaan halua sitä kokea ja toisaalta lapselle pitää selkeästi selittää, että miksi joutui kärsimään rangaistuksen/seuraamuksen, ja että miten siltä voi välttyä jatkossa. Sääntöjen noudattamisesta ja rangaistuksista/seuraamuksista ei pidä lipsua, sillä jos lipsuu, niin lapsi alkaa ajatella, että sääntö ei ole ehdoton ja että vastustamisella tai vinkumisella voi saavuttaa jotain.

Ei vinkujille pidä antaa periksi, mutta kyllä lapsen nyt pitää saada kohtuuden nimissä ilmaista halujaan, tunteitaan, pettymyksiään ilman että siitä tulee heti rangaistus.

Meillä ihan toimiva keino on ollut todeta yhdessä että ymmärrän että haluat, mutta et saa koska x ja y, ymmärrän että sua harmittaa ja se saa harmittaa. Lapsi saa ilmaista mielipiteensä ja tunteensa ja tulee kuulluksi, eikä silti saa mitenkään määräillä asioista. Nykyään isompi (8v) osaa jo aika hyvin itsekkin sanoa että harmittaa kun en saa, ei ala kiukkuamaan, sen sijaan voi esim. kysyä saako sitten kun on isompi tms. Eli oppinut että asiat selviää juttelemalla, että hänen mielipiteensä kuunnellaan ja sillä on väliä. Ja että asioista saa pahastua eikä se ole maailmanloppu ja rangaistuksen aika.

Käytin aika paljon tuollaista tiukkaa rankaisemista kun olivat pieniä kun niin nyt vaan on totuttu Suomessa tekemään. Sit oltiin usein lasten kanssa napit vastakkain ja tilanne tuntui valtataistelulta (jota se on). Kun tein suunnanmuutoksen niin suhde lapsiini parani ja heidän kitinätkin väheni. Ei toki kokonaan koska lapset on lapsia ja vasta opettelevat, ja ollaan me aikuisetkin usein keskeneräisiä. Ei lapsi halua olla pomo tai olla hankala, hän vasta opettelee ja esim. tunteiden ilmaisu ja hallinta on monelle vaikeaa. Monelle opetetaan vain tunteiden nielaiseminen, eli rangaistaan jos lapsi on “hankala”.

Siinä on iso ero, että ilmaiseeko lapsi halujaan asiallisesti vai meneekö se vinkumisen ja jankkaamisen puolelle.

Lapsella ei tavallisesti ole kykyä ilmaista halujaan “asiallisesti”, se on asia joka pitää opettaa. Eikä sitä opeteta niin että rangaistaan. Aikuisen pitää olla mallina ja auttajana siinä että lapsi ylipäätään oppii tunnistamaan tunteitaan ja hillitsemään itseään, saatikka sitten ilmaisemaan ja käsittelemään niitä oikealla tavalla. Ja jos ap:n lapset on kovin pieniä (vaipoissa) niin ihan mahtavia suorituksia ei voi lapsilta vielä odottaa. Pitää tarttua niihin pieniin onnistumisiin. Huonon käytöksen voi jättää huomiotta ja siirtää huomiota muualle/ näyttää oikeaa mallia, harvemmin mitään rangaistuksia tarvitaan. Ei ainakaan siitä voi rangaista että lapsi haluaa jotakin. Jos lapsi taas esim. rikkoo jotakin koska ei saa haluaamansa, niin seuraamus on että lapsi siivoaa sotkunsa, mutta aikuinen voi siinäkin olla apuna, ei ole tarvetta ottaa siihen mitään rankaisuaspektia.

Ja tiedän että tämä on vaikeaa, monelle ihan edes ajatuksen tasolla. Meidät itsemme on kasvatettu rankaisemalla suurin osa. Itselleni se meinaa aina vaan edelleen puskea läpi, se lapsuudessa opittu on meillä selkärangassa Ja voi tuntua tosi oikealta, tai ainakin ainoalta keinolta jos on itse tunteiden vallassa ja pitää reagoida nopeasti. Ja kyllä minustakin tuli totteleva ja kiltti lapsi, mutta menikin sitten vuosia että opin ilmaisemaan omia halujani/ tunteitani tai näyttämään muille oman haavoittuvuuteni. Yhden avioliiton se on minulle maksanut, monta ystävyyssuhdetta, olen siirtänyt sitä omiin lapsiini.. mutta aina voi yrittää toimia paremmin.

Siis toisin sanoen elät tässä tunnekasvattajien ah-niin-muodikkaassa todellisuudessa, missä kaikki inhimillinen toiminta yritetään sovittaa johonkin "tunteiden ilmaisun" muottiin?

No eikö sinun mielestäsi tunteet ole melkoisen iso osa ihmisen elämää? Tunteet värittää käytännössä meidän jokaista hetkeä tällä maapallolla. Tälläkin hetkellä sulla on joku tunne päällä; se tunne värittää myös tota sun vastausta. Saitko sinä lapsena muuten ilmaista tunteitasi, vai miksi vaikuttaa siltä että suhtaudut koko tunneasiaan melko negatiivisesti? Etenkin inhimilliseen toimintaan liittyy tunteet erittäin vahvasti.

I feel you. Sitten kun joku vaihe ja uhma loppuu, niin tuleekin jo seuraava. Inhoan valitusta ja kiukuttelua. Sellaista jatkuvaa asioiden vinkumista.

Tuonpa takia itse tein vain yhden lapsen enkä väsynyt perhe elämään, nyt tytär 32 v ja sama aviomies jo vuodesta 1985, eli näin minulle sopi, tuskin olisin jaksanut enempää ja onnistuin sen takia kun tajusin omat voimani. Lapselle on äiti kaikkein tärkein ja hän rakastaa vaikket aina jaksakaan olla täydellinen, olet läsnä ja kuuntelet. Ota se oma pieni henkireikä itsellesi kun sellainen tulee.