Lue keskustelun säännöt.
Pahimmat ANOPPI/APPIUKKO kokemukset
Tuli tuosta mieleen, kun jonkun anoppi oli laittanyt uuteen uskoon nuo keittiönkaapit :D
Mulla oli ihan kauhee ex anoppi ( HUOM! EX), kun ekan kerran tapasimme, hän teki harvinaisen selväksi, että hänen poikansa tarvitsee jonkun laihemman naisen. Ja en ollut edes lihava, vain vähän löllerö, itseasiassa hoikempi kuin anoppi itse.
Kommentit (1705)
Appiukko onnitteli vauvan syntymästä halaamalla ja taputteli samalla takapuoltani
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Homosuhde apen kanssa. Tuntitaksa 5000€.
No aika paljon se kyllä veloittaa...
mies34v kirjoitti:
olen mies ja tykkään tyttöillä kotosalla... kotona olin niin tuli ilman ovikelloa soittamatta kun oli ovikellosta patteri loppunu. no hävetti se mutta ei siinä mitään mutta kertonut 3:lle vaimon siskoillekin näystään. kiva nyt nähdä ketään niistä kun kaikki tietää
Mitä on tyttöily?
Vierailija kirjoitti:
mies34v kirjoitti:
olen mies ja tykkään tyttöillä kotosalla... kotona olin niin tuli ilman ovikelloa soittamatta kun oli ovikellosta patteri loppunu. no hävetti se mutta ei siinä mitään mutta kertonut 3:lle vaimon siskoillekin näystään. kiva nyt nähdä ketään niistä kun kaikki tietää
Mitä on tyttöily?
jostain syystä erikseen annettu nimitys sille että mies pukeutuu naisten vaatteisiin ja leikkii olevansa nainen
Ex-appi pillastui jostain ulkomaanmatkalla ja ajoi koko perheensä + minä kyydissään tuhatta ja sataa pitkin jyrkkiä vuoristoteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Appiukko syö lihaa! Kuolis hiton juntti!
Elokapina – Extinction Rebellion Finland julistaa Suomeen ilmastohätätilan. Elämme keskellä ilmaston ja ekologian kriisiä ja vaadimme, että tilanteeseen suhtaudutaan sen vaatimalla vakavuudella. Esitämme kolme vaatimusta hallitukselle, medialle ja koko yhteiskunnalle. Käytämme kansalaistottelemattomuutta ja väkivallatonta suoraa toimintaa – muiden demokraattisten keinojen ohella – saadaksemme aikaan tarvittavia yhteiskunnallisia järjestelmätason muutoksia.
Toivottavasti Äitienpäivänä ei ollut anopin ja appiukon pakkotapaamisia!
On aikuisia, nössöjä miehiä, jotka ovat täysin vanhan ja luonnehäiriöisen äitinsä komennettavissa. Anoppi määrää jopa, miten äitienpäivää kuuluu viettää. Äitienpäivänä matkustetaan koko päiväksi anoppilaan, jossa aikuinen poika, miniä ja lapset viettävät äitienpäivää miehen äidin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eniten sylettää se, että appivanhempani ovat kasvattaneet avopuolisoni tunnekylmässä lapsuudessa.
Kaikki hellyyden ja läheisyyden osoitukset loistavat poissaolollaan.
Itse täytyy joka ikinen kerta tehdä aloite, mikäli halajaa edes sitä yhtä kylmää ja jäykkää halausta.
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti Äitienpäivänä ei ollut anopin ja appiukon pakkotapaamisia!
On aikuisia, nössöjä miehiä, jotka ovat täysin vanhan ja luonnehäiriöisen äitinsä komennettavissa. Anoppi määrää jopa, miten äitienpäivää kuuluu viettää. Äitienpäivänä matkustetaan koko päiväksi anoppilaan, jossa aikuinen poika, miniä ja lapset viettävät äitienpäivää miehen äidin kanssa.
Ei, onneksi ollaan lasten tulon jälkeen vietetty päivää ihan omalla porukalla. Anopille ollaan käyty viemässä pikaisesti kukka, kun miltei naapurissa asuu. Tänä vuonna lapset oli oksennustaudissa, mies kävi yksin. Kuulemma oli tullut suoraa huutoa, kun lapset ei olleet mukana. Mies kyllä oli yrittänyt selittää, että kipeinä ovat, mutta kuulemma mun juoni, että just äitienpäivänä ollaan kipeitä.
No, jatkossakin pysytään tuosta mielenvikaisesta hullusta kaukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollaan oltu mieheni kanssa yhdessä yli 20 vuotta. Aivan alkuun en kelvannut (ekat 10 vuotta) vaan appiukko teki kerta toisensa jälkeen erittäin selväksi, että en kelpaa hänen pojalleen, koska en ole tarpeeksi "nöyrä ja tottelevainen puoliso." Olen kiltti ihminen ja tämmöiset menee kerta toisensa jälkeen kunnolla ihon alle.
Kerran mies oli vieressä kuulemassa tätä samaa virttä, että vaimon tehtävä on olla miehelleen alamainen, poikansa on kuulemma pahasti tossun alla. Mieheni pisti isälleen kertaheitolla luun kurkkuun kun vastasi, että: Entäs sitten, mitä se sulle edes kuuluu, jos tykkään olla tossun alla." Tää on naurattanut jälkikäteen, vaikka totuus on, että meillä tehdään päätökset yhteisistä asioista yhdessä, eikä niin, että toinen pomottaa ja toinen vikisee. Appihan heidän parisuhteessaan päättää yksin kaiken.
Appiukko haluaa päättää myös kaikki meidän asiat. Millaisia autoja saamme ajaa, millaisessa kodissa saisimme asua. (Koko, väri, asumismuoto, sisustus ja millainen piha saisi olla). Ei vain ymmärrä, kun ollaan alkuun asiallisesti sanottu, että valitsimme omiin tarpeisiimme hyvän asunnon, sisustuksen tai auton. Myöhemmin sitten lakkasimme kommentoimasta hänen vaatimuksiaan.
Hankimme kesämökin 2018 ja kutsuimme heidätkin katsomaan sitä, miten ihana ja luonnonkaunis paikka voikaan kesämökillä olla. No eihän se ollut alkuunkaan hänen arvolleen sopiva paikka. Ihana mustikkametsä pitäisi jyrätä ja tilalle tulisi laittaa betonikivetystä. Kaikki puut pitäisi kaataa, etteivät vain kaadu mökin tai saunan päälle. (Puusto on ihan hyväkuntoista, tuttu arboristi kävi ne katsomassa) Mökki oli väärän värinen, pyöröhirsi mautonta, hiekkaranta puuttuu, eikä pihaan pääse autolla. Niin ja telkkariakaan ei ole. Kerrottiin, ettei töllöllä tee mitään, kun mökille tullaan olemaan ulkona, mutta se ei vaikuta asiaan. Mulla tuli ihan itku, kun niin ihana luonnontilainen mökkimme oli appiukolle pelkkä kehittämiskohde. Kauan etsimme nimenomaan sellaista, missä ei ole istutuksia, nurmikkoa, eikä naapureita lähellä. Se, että rantaviivaa oli paljon enemmän kuin tarpeeksi ja laiturilta pääsee jalkoja sotkematta veteen, ei ollut mitään. Turha edes ihmetellä, miksi eivät saaneet uudelleen kutsua. Tämä on vähän jopa sääli anopin kannalta, sillä hän tuntui ihastuneen mökkimiljööseemme, mutta hänellä ei ole ajokorttia, joten jos anopin vain kutsuu, appi tulee aina bonuksena.
Ja sitten nämä lapsiasiat. Alusta asti olemme tienneet, ettemme halua lapsia. Tätä ei appivanhemmat ole hyväksyneet. Alkuun kyselivät usein, että milloin saadaan lapsenlapsia, "kun kaikilla muillakin on". Vastasimme aina totuudenmukaisesti, ettemme halua lapsia. Tämähän ei käynyt, alkoi aina kunnon käännytyssaarna siitä miten ihania lapsenlapset on ja kukas teistä sitten huolehtii, kun olette jo vanhoja yms. Muutatte mielenne ja kaikki muutkin ikivihreät. Ymmärrän, että jos on toiveissa omat lapsenlapset, niin voi tulla ikävänä totuutena, että kaikki eivät halua lapsia. Mulla alkaa ikääkin jo olla siihen malliin, ettei lapsia edes kohta enää ole mahdollista saada. Toiset eivät edes voi lapsia saada, voisi käydä tahattomastikin. Tässä ollaan nyt 23 vuotta kuunneltu sitä tahdittomuutta, että milloin niitä lapsenlapsia tulee. En itse kehtaisi moisia kysellä, en ymmärrä, miten muutkaan kehtaa.
Viimeinen pisara miehelleni oli kuitenkin se, että nyt he muuttavat samaan kaupunkiin. Appi ei kertonut edes vaimolleen. Anoppi sen sijaan on aina halunnut Turkuun, eikä tänne. Hän on pettynyt. Pelkäämme, että kaikenlaiset avunpyynnöt tulevat lisääntymään, kun välimatkaa on enää 6km. Aika näyttää, mutta emme ilahtuneet tästä kuviosta.
Vierailija kirjoitti:
Anoppi vei poikamme kirjastoon ja lainasivat kirjan, jossa lapsen äiti on kuollut ja on enkelinä taivaassa.
Nyt tarvitsisi tietää vähän tarkempia tietoja. Oliko ainutkertainen tapaus viedä lapsi kirjastoon, vai tekikö sitä useinkin ja lainasi kaikkea muutakin? Oliko nimenomaan tarkoitus mennä hakemaan tällainen kirja? Jos oli, voisiko siihen olla muitakin syitä kuin se, että jotenkin toivoo äidin kuolemaa, jos nyt sitä tarkoitit. Minusta hyvin kaukaa haettua. Voihan olla ajatuksena vaikka opettaa lasta ymmärtämään erilaisia lasten tilanteita ja kuinka kaikilla ei ole äitiä. Tai jos se kirja ihan vain sattui tulemaan vastaan. Ei minullakaan ole mitään hirveän tarkkaan mietittyjä perusteita lainata kirjoja lapsille, vaan joskus vaan poimitaan jotain nopeasti kansia katsoen.
Oliko anoppi jotenkin muutenkin vihjaillut äidin kuolemasta? Jos se ei ollut hänen tapanaan, tuskin tuo kirjakaan mitään tarkoitti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun tapasin anopin ensimmäisen kerran heitti ojentamani ruusut roskiin ja huusi "nyt hu""a ulos täältä!"
Lähdimme ja poikakaveri koetti lohduttaa "äidillä on vaikeaa,kyllä se sinusta tykkää".
No ei tykännyt,kun värjäsin hiukset soitti pojalleen iloisena ettå sinä et taida enää "Tiinan
" kanssa olla olla kun kuulemma olit Primassa jonkun mustahiuksisen tytön kanssa, katkaisi vihoissaan puhelun kun mies sanoi ettå kyllä se edelleen "Tiina " on .
Kun muutimme yhteen anoppi toi sinne rumia koriste-esineitä ja maton,raahasin kaikki kirppikselle ja anoppi sai kohtauksen kun huomasi etteivät olekaan esillä . Toi lisää ja mies sanoi että älä äiti viitsi kun "Tiina" vie nuokin vain kirppikselle. Sen jälkeen anoppi aloitti ruokaterrorin, eli toi meille tekemiään ruokia kun minä en muka osannut ja sitten lähti tekoitkien kun sanoin tehneeni just makaronilaatikkoa ja Mansikkarahkaa.
Kun tulin raskaaksi anoppi ilmoitti ettei sitä hoida. Ristiäisiin tuli oluelta haisten päällään superlyhyt farkkuhame ja ohut toppi ilman rintaliivejä. Haukkui tarjottavat ja lapsen nimen.
Kutsui sisukkaasti lasta mieleisellään nimellä, kunnes lapsi kasvettuaan sanoi että älä mummo oo tyhmä mä olen "Minttu" enkä mikään " Siiri"!
Kerronko edes shown mikä tuli kun ostimme remontoitavan talon.. anopin mielestä meillä oli selvä asumusero kun asuimme edelleen vuokralla kerrostalossa,siihen asti kunnes talo olisi rempattu. Anoppi uskoi tosiaan että mies asui siellä remontin keskellä ja minä kerrostalossa!
Kun talo oli valmis ja muutimme,ei anoppi tullut katsomaan valmista taloa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppi vei poikamme kirjastoon ja lainasivat kirjan, jossa lapsen äiti on kuollut ja on enkelinä taivaassa.
Äidin menetys on jokaisen lapsen suurin pelko.
Mummini, joka kasvatti minut (ei ollut äitiä) ja oli siis käytännössä äitini, halusi kai pönkittää tärkeyttään tai kaipasi nähdä reaktioni. Siksi kertoi jotain ahdistavaa juttua, jossa sai aiheen esittää lauseen: "jos äit kuoloo" tarkoittaen itseään. Siinä vaiheessa sitten purskahdin itkuun ja sitten hän lohdutti, että ei hän kuole. Olin noin 4-5-vuotias, mutta muistan sen pahan olon ja pelon tunteen. Tämä episodi jäi mieleen, mutta on tunne, ettei tilanne ollut ainutkertainen.
Mummillani oli kuitenkin ollut rankka elämä ja hän oli saanut käydä koulua vain hyvin minimaalisesti. Siinä valossa voin ymmärtää hänen pienen ylilyöntinsä, koska oikeasti hän oli hellä ja kiltti.
Modernin isoäidin pitäisi tajuta paremmin motiivinsa, eikä hakea kirjastosta tukea omille salaisille haaveilleen piittaamatta pätkääkään siitä ahdistuksesta, jota herättää lapsessa. Pientä lasta ei todellakaan tule "valmistaa" vanhemman kuolemaan, ellei vanhempi ole kuolemansairas.
Voi, menneinä vuosikymmeninä sitä puhuttiin, että jos mummi tai ukki kuolee.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei muuta kuin, muistakaa että joskus olette ehkä jonkun anoppi tai appi. Ja teidän kummallisia toilauksia päivitellään tai teidät haukutaan maan rakoon
Meinaatko todella, että ryhdyn solvaamaan miniän tai vävyn ulkonäköä koko suvulle?
Luuletko, että soitan nelikymppiselle miniälle, neljän lapsen äidille, raivopuhelun kuinka LASTEN ON SAATAVA RUOKAA JOKA PÄIVÄ VOI HERRAN JUMALA!Oikeasti, en aio käyttäytyä niin!
Olen ihan normaali fiksu ihminen, vaikka niitä miniöitä tuleekin.Anteeksi mutta et sinä kovin fiksulta vaikuta.
Sivulause erotetaan päälauseesta pilkulla.
Vierailija kirjoitti:
Anoppi tuli saunasta ilkosillaan ja melkeinpä työnsi isot rintansa naamalleni. Kysyi että haluaisitko tulla saunaan kanssani, kun tuo tytär ei tykkää saunomisesta?
Veti aika hiljaiseksi.M39
Kai sentään menit kuitenkin kun pyydettiin?
Jotkut vävyt ihan fantasioivat tuollaisista ehdotuksista.
Minun koko lapsuuttani varjosti kuoleman pelko, kun tunnevaurioitunut mummo
(isäni äiti) ja oma äitini puhuivat kuolemasta, sairauksistaan ja kuinka he kuolevat pian.
Olivat ihan terveitä, mutta pelottelivat kuolemalla.
Pelkäsin jättää äitiä yksin hetkeksikään ettei kuole sillä välin, kun oli aina kuolemassa johonkin mysteeritautiin.
Monta eri tautia muka sairastu aina syövästä
MS-tautiin.
Mummoni eli lopulta monta vuosikymmentä ja kuoli 95-vuotiaana.
Ja äitini elää yhä.
Olen nyt yli 40v ja ymmärtänyt, miten tuhoisaa marttyyrimummo ja äiti voi olla psyykeelle.
Lapsuus oli pelkoa ja huolta ja muistan muitakin kohtaamisia vanhojen ihmisten kanssa,
jossa itkettiin lapselle omia huolia.
Se oli ajan tapa, ikävä kyllä, syyllistävää ja ripustautuvaa.
Sen vuoksi mieheni äiti saa tavata lasta vain muutaman kerran vuodessa ja valvotusti eikä ikinä tule hoitamaan lasta.
On erittäin kontrolloiva, manipuloiva ja syyllistävä, olen huomannut uhriutumisen tason olevan mummoni tasolla.
Lastani en tule altistamaan samalle syyllistämiselle, jota harjoittaa poikaansa.
Mies ei onneksi enää aikuisena syyllisty, mutta selvästi edelleen kokee velvollisuudekseen jotenkin hyysätä äitiään.
Kävimme tästä isot riidat vauvavuotena,
kun anoppi vaati nähdä lasta ja yritti kävellä ylitseni.
Mies onneksi tajusi, ettei äitinsä välittänyt minusta tai lapsesta vaan omasta mummoilustaan.
Hänen täytyi saada larpata mummoutta vaikkei kyennyt edes alkukantaiseen hellyyden osoittamiseen eikä sylissä pitämiseen.
Olen sanonut, että mies voi vierailla äitinsä luona jos siltä tuntuu, mutta anopin oikuille ei meidän poikaa altisteta.
Voivat nähdä kyllä aika ajoin, mutta reilu tunti kerrallaan ja siinäkin ajassa anoppi kuulemma ehtii moittia minua ja uhriutua.
Miestä harmittaa, kun on vasta lapsen myötä älynnyt, millaisen taakan joutui itsekin lapsena kantamaan äitinsä itsekkyyden takia.
Ja edes sitä tuntia ei anoppi pysty keskittymään lapseen, kun jo täytyy päästä kritisoimaan minua.
Kerran kylässä ollessaan vartin verran puuhasi lapsen kanssa, kun jo piti alkaa puhua itsestään ja ignoorata lapsi.
Mutta eihän se lapsi olekaan hänelle kuin joku egon jatke, ei hän lapsesta aidosti välitä.
Kävipä kerran niin että autoni takapyörä irtosi. Appi ja anoppi istuivat kyydissä. Anoppi vielä kysyi kenenkäs pyörä toi on? Kun pyörä ohitti auton.
Anoppi kävi siivomassa ja tuomassa ruokaa jääkaappiin.. 30vuotiaalle pojalleen. En tiedä mitä appi tuosta tykkäsi vai liekö sai samanlaista passausta. Minä en anopille kelvannut kun olen vain siivooja jolla on yksi tatuointi. Mieskaverini alkoi lopulta nähdä minut äitinsä silmin ja yhä useammin suusta kuului "Äiti ei tykkää kun.." Jätin miehen. Viitisen vuotta eromme jälkeen hyväksyin pyyntönsä facebook-kaveruudesta, on alkoholin pöhöttämä ihmisraunio jolle äiti käy täyttämässä jääkaappia.
Siinäpä anoppi sitten ihmettelee, miksi saa lapsenlapsia! (mies on ainoa lapsi). On varmasti jokaisen tyttöystävän vuosien varrella moittinut ja miehenkin kääntänyt heitä vastaan.
Minulla oli psyykkisesti sairas anoppi. Tulin kerran kotiin. Anoppi oli käynyt kylässä. Oli laittanut omat matot ja verhot, taulut seinille. Vahakankaan oli kiinnittänyt nastoilla ruokapöytään kiinni.
Menisi sydän pysähtyä, kun avasin koti-oven.
Tarina päättyi niin, että pakkasin kaiken anopin tuoman peräkärryyn ja vein kärryn hänen pihaansa.
Hääpäivämme aamuna anoppi kertoi minulle että päivä on kamala kun viimeinenkin viedään.
Eli minä vien hänen kultapoikansa, jessus kunpa olisin sanonut etten vie ja jättänyt äidin ja pojan elämään yhdessä ihanaa elämää.
Mieheni vanhemmat sisarukset olivat jo aviossa.
Olis nyt edes jotain positiivista anoppi sanonut, mielipiteensä teki selväksi silloin eikä ole muuttunut.