Lue keskustelun säännöt.
Pahimmat ANOPPI/APPIUKKO kokemukset
Tuli tuosta mieleen, kun jonkun anoppi oli laittanyt uuteen uskoon nuo keittiönkaapit :D
Mulla oli ihan kauhee ex anoppi ( HUOM! EX), kun ekan kerran tapasimme, hän teki harvinaisen selväksi, että hänen poikansa tarvitsee jonkun laihemman naisen. Ja en ollut edes lihava, vain vähän löllerö, itseasiassa hoikempi kuin anoppi itse.
Kommentit (1705)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anoppi suuttui, kun hankimme koiran. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt hankkia sen sijaan lapsi. No yritettiin kyllä, mutta tuloksetta. Sitten anoppi sanoi, että hän ei ainakaan tule koiraa ikinä vahtimaan, saamme pärjätä sen kanssa itse. Ei olisi pyydettykään. Ihan kuin joku pienen lapsen äiti, joka luulee että koiran hoito jäisi hänen vastuulleen.
Mun anoppi taas on närkästynyt, kun me ei hankita koiraa. Lapset kuulemma tarvitsee koiran.
Minunkin anoppi on sitä mieltä, että meidän pitäisi koira ottaa eikä tehdä enempää lapsia. No, koiraa ei tähä taloon tule, mutta mitähän anoppi mahtaa tuumia, kun kerrotaan että viides lapsi on tulossa ;)
Kuinka paljon anoppi on joutunut hoitamaan niitä neljää edellistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekisipä joku ketjun pahimmista miniäkandidaateista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
14-v pojan äiskä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt tekee mieli oikeen valittaa kun kerrankin saa..
Exän äiti on ihme vanhoillinen.. Ja jotenkin ylihuolehtiva..
Oltiin melkein 4 vuotta yhdessä, ei saatu olla toistemme luona yötä ENNEN kuin rippikoulu oli käyty (Ei siis missään tapauksessa!)
Ei saatu nukkua samassa sängyssä kuin vasta 17-vuotiaina <- tää on ihan älytön.En minäkään kyllä antais alle 14-vuotiaiden yökyläillä... Ihan liian nuoria kun kuitenkin alkaa tuossa iässä seksi jo kiinnostamaan. 14-vuotias on ihan lapsi vaikka olis jo vuosia "seukkailtu". Ehkä 16-vuotiailta hyväksyisin jos seurustelevat.
ja sinä olet täysin varma että 14-vuotiaita kiinnostaa seksi vain yöllä?
Varmaan suurinta osaa 14-vuotiaista ei seksi kiinnosta vielä lainkaan. AInakaan käytännössä.
Kyllä kiinnostaa. Ainakin 50% on siitä kiinnostuneita. Täysin eri asia on kuinka moni heistä pääsee sitä harrastamaan.
Vierailija kirjoitti:
Tekisipä joku ketjun pahimmista miniäkandidaateista.
Osaat vastata ketjuun, mutta et aloittaa uutta?
Minun anoppini veti herneet nenään kuopukseni ristiäisissä kun siellä ei ollut jotain tiikerikakkua jonka olisi halunnut ja alkoi rähisemään pitopalvelulle kuinka hänen poikansa on siitä maksanut. Vanhempani olivat antaneet pitopalvelun lahjaksi. Vein anopin ulos ja sanoin ettei mitään tiikerikakkua ole tilattu koska kukaan ei ollut sellaista pyytänyt ja pyysin ettei hän aiheuttaisi kohtausta.
Virhe. Anoppi alkoi rähisemään minulle kuinka minä vain loisin hänen poikansa kustannuksella joten minulla ei ole sanottavaa. Minä tienaan n.90 000 vuodessa ja hänen poikansa 38 000. Asunto missä asuimme oli minun ostamani jo ennen kuin tapasin hänen poikansa ja meillä on avioehto. Anoppi huusi minulle kaikkien kuullen miten yritän hyötyä hänen pojastaan. Mieheni ja Appeni oli pakko raahata anoppi autoon kaikkien katsoessa. Sain seuraavana päivänä apelta kukkakimpun ja pahoittelut. Appeni yrittää selitellä kuinka hänen vaimollaan on vaikeaa kun ainoa (36vee) poikansa on lähtenyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun anoppini on katkera ja ilkeä. Huomauttelee piilokettuilemalla kaikille asioista. Esimerkiksi minun uravalintaani psykologina hän kommentoi "tyhjäpäisen ja ongelmaisen ihmisen valintana (mutta!! Ei tietenkään siis koske minua..:D)
Lisäksi kommentoi samaan tyyliin ulkonäköäni ja persoonaani.
On myös sanonut pojalleen suoraan että " voi että kun olisin tehnyt abortin sillloin 22-vuotiaana kun sain sinut". Suosii varmaan tästä syystä toista poikaansa. Nuorempaa veljeä. Ainoa asia josta kehuu miestäni on tämän ulkonäkö. Siitäkin löytää kuitenkin vikoja.
Anoppi juoruaa minkä kerkeää kun aihetta saa. Oli mm kertonut koko suvulleen jossain juhlissa minun masennuksestani ja siitäkin "vitsaillen".
En halua häntä lähelle tulevia lapsiamme.Ohis, mutta taas esimerkki että mt-ongelmista kärsivä hakeutuu mt-alalle. Ei siinä mitään, hyvä että on omakohtaista kokemusta.
Saattaapa toki olla niinkin, että psykologi, jolla ei aiemmin ole ollut mielenterveysongelmia, sairastuu masennukseen. Se kun tahtoo olla aika tavallinen sairaus näin terveyskeskuksessa työskentelevän näkökulmasta, eikä siitä oikein pysty hyvää vitsiäkään vääntämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anopinkieli kirjoitti:
Itselläni on ollut parikin pidempiaikaista anoppia. Yksi anoppi oli liian symbioosissa aikuisen poikansa kanssa, kohteli minua hyvin, mutta monesti tuli tunne että äiti-poika-suhde on kohtuu erottamaton. Olin jopa mustasukkainen. Toinen anoppi on ollut raskas päällepäsmäri, kuitenkin olemme nykyään hyvissä väleissä. Tunnetason arpia on kuitenkin jäänyt ja nyt kun olen itsekin anoppi, on suorituspaineita olla ”oikeanlainen”. Että olisin lähestyttävä, kiva ja sopivasti läsnä, ei tunkeva. Että osaisin sanoa ääneen positiivisia kehuja jne asioita. Toivoisin olevani vieraanvarainen, enkä tuputtava. Tunne on, että metsään menee. Yritän joko liikaa tai omat metodini eivät pure tässä keississä. On kamalaa kun tekee parhaansa ollakseen mahdollisimman vähän haittana ja kuitenkin tuntee ärsyttävänsä. Olen tehnyt omista kokemuksista ja muiden kertomista suppean päätelmän, että ihminen jolla on rakas ja terve suhde omiin vanhempiinsa tai ollaan ns parhaita kavereita, ei tarvitse appivanhempia eikä ne suhteet tyydytä, ja ne ketkä ovat jääneet omien vanhempiensa taholta puutteeseen, saattavat löytää appivanhemmista jotakin korvaavaa ja suhteesta voi tulla todella hieno.
Olisi mukava kuulla miniä/vävykokenuksia lisää. Suhteet ovat kuitenkin AINA vastavuoroisia tai oikeastaan kahdensuuntaisia.
Olet MELKEIN oikeassa tuossa viimeisessä toteamuksessa. Mulla on aivan hirveät omat vanhemmat, siis todella ilkeät ja julmat ja väkivaltaiset, väkivaltaa tulee vielä mun aikuisiälläkin. Olisin todellla TOIVONUT että saan läheisen suhteen appiksiin ja halunnut heistä isovanhemmat lapsillemme (kun niitä mun narsistisia vanhempia ei kiinnosta edes tavata koskaan), mutta ei onnistunut, koska appivanhemmat suosii ja palvoo tytärtään, ja ovat tyttären luona joka ikinen päivä.
Pojalleen sanoivat päin naamaa että ”miniän lapset eivät ole oikeita lapsenlapsia, vain tyttäremme lapset ovat”. Jännittävä ajatus että lapsemme - joiden isä siis anopin poika on - ovat jotain vieraita ”miniän lapsia”, ihan kuin ei edes omaa sukua.
No nyt sit eletään ilman omia vanhempia ja ilman appivanhempia, lapsillamme ei ole ainuttakaan isovanhempaa elämässä.
Aina ei elämä mene niinkuin toivoo.Järkyttävää! Samalla kun vähätellään miniää, lyödään myös omaa poikaa kun ei hyväksytä tämän lasta perheeseen. Minulla on poika ja jos miniä synnyttää joskus lapsen/lapsia, rakastan niitä yhtä paljon kuin omaa poikaani ja miniää.
Niin varmasti, jos miniä antaa luvan.
Luvan saamisen edellytyksenä on käyttäytyä kuin ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oudoin anoppikokemus oli ja on, kun ensin miehen kanssa seurustelemaan aloitettuani anoppi pisti mieheen välit poikki ja kieltäytyi näkemästä minua ollenkaan. Tästä noin reilu vuosi eteenpäin, halusi tavata, suostuin. Ehdotti minulle tapaamista kahden kesken, koska halusi kertoa pojastaan minulle jotain kahdenkeskistä asiaa, pidin tätä aika erikoisena enkä mennyt. Tämän jälkeen tapasimme vielä kerran, jonka jälkeen ajauduimme miehen kanssa pahaan kriisiin jonka johdosta miehen äiti vittuili ja pisti taas välit poikki meihin molempiin. Hämmentävä ihminen, mutta myös ilmeisesti alkoholisti joten se selittänee paljon.
Minulla on ollut hyvät appivanhemmat aina. Paremmat jopa kuin poikansa.
Yksi ainoa huono asia yhdestä anopista. Hän oli langan laiha ja ainaisella laihtarilla. Hän tyrkytti laihista kaikille. Oma tyttärensä sairastui anoreksiaan ja minun tyttäreni valittaa aina että mummilla ei saa syödä tarpeeksi. Nyt kun en itse enää käy tuolla ja valvo että omat lapset saa riittävästi ruokaa, niin huolettaa kyllä anopin suhtautuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun anoppini oli mukava minulle siihen saakka kuin sai tietää että nukuin päikkärit keskellä päivää. Meillä oli alle vuoden ikäiset kaksoset ja tein edelleen normaalit duunini etänä. Olin vain yövalvomisen takia väsynyt.
Tuo kyllä loppui kun seinään kun anoppini tapansa mukaan selosti sukujuhlissa laiskuuttani ja tämän sisko sanoi anopille että sinähän et ole tehnyt päivääkään töitä ja ainoan lapsesikin lähetit mummolle kasvatettavaksi. Lemppari-täti :)
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ihan kiva anoppi. Pari juttua naurattaa menneiltä vuosilta.
Me saatiin esikoinen ja anoppihan tykkäsi. Alkuun vähän ihmetytti, kun anoppi vauvalle puhuessaan käytti minä-muotoa. Piti purra huulta, kun anoppi ensimmäistä kertaa vauvan nähdessään leperteli tälle "voi kun minä olen niin kaunis". Kun menin makuuhuoneeseen imettämään lasta, anoppi tuli perässä, suunnilleen löi nenänsä minun paljaaseen rintaan lapsen posken viereen ja sanoi "näin minä syön tisumaitoa" ja teki suullaan imemisääniä. Olin kieltämättä hämmentynyt.
Hieman hassu, mutta kiltti anoppi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun anoppini oli mukava minulle siihen saakka kuin sai tietää että nukuin päikkärit keskellä päivää. Meillä oli alle vuoden ikäiset kaksoset ja tein edelleen normaalit duunini etänä. Olin vain yövalvomisen takia väsynyt.
Tuo kyllä loppui kun seinään kun anoppini tapansa mukaan selosti sukujuhlissa laiskuuttani ja tämän sisko sanoi anopille että sinähän et ole tehnyt päivääkään töitä ja ainoan lapsesikin lähetit mummolle kasvatettavaksi. Lemppari-täti :)
Hyvä täti!
Kiitos tästä ketjusta, kivasti vertaistukea
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kumppanini perheen kanssa kun on tovin elänyt, tuntuu kuin olisi hullujenhuoneella.
Oma ehkä-anoppi on vanhempi ja vanhanaikainen ihminen, elämänsä kotiäitinä ollut ja sillä tavoin epäsosiaalinen, että kehuskelee vain itsellään ja perheellään, eikä kuuntele muita yhtään. Siis ihan säälittä alkaa puhumaan päälle kesken toisen ihmisen lauseen. Hän elää jonkinlaisessa mielikuvitusmaailmassa missä hänen tyttärensä on maailman etevin ja paheksuu kaikkea mistä minä ja hänen poikansa pidämme. Pahinta on se, että naisen paras ystävä, hänen 45-vuotias tyttärensä ja kumppanini sisko on täsmälleen samanlainen. Yleensä "anoppi" ja tytär paheksuvat ja halveksivat juttujamme, mutta alkavat sitten usein matkimaan ja esittämään, että ovat kyseiset jutut aivan itse keksineet. Oikeasti on olo, että olen kahden emotionaaliselta iältään 12-vuotiaan kanssa välillä.
Tämä "anoppi" on alusta lähtien yrittänyt meitä ja siskon perhettä usuttamaan jonkinlaiseen kilpailutilanteeseen mihin sisko on lähtenyt antaumuksella mukaan ja me emme, koska ei mitään tarvetta. Oma kommunikointini "anopin" kanssa on noin 80% sitä, että istun hiljaa kuuntelemassa miten erinomainen elämä tällä siskolla on, miten kaikki rakastavat häntä, miten hyvä ura naisella on, ja toisaalta miten hän niin ihailee tytärtään kun tämän elämä on niin vaikeaa.
Realiteetti on tietenkin aivan toinen. Siskolla ei ole uraa, ystäviä, hyvää avioliittoa, ja vain yksi lapsi. Olen vuosien varrella tajunnut useaan otteeseen, että tarinat ovat vain tarinoita joiden tarkoitus on nostaa omaa häntää ja tuoda "anopille" ja tämän tyttärelle parempi mieli.
Omakehun määrä ja itsereflektion puute on sitä luokkaa, että naurattaisi ellei olisi 10 vuoden jälkeen alkanut vähän kyllästyttämään. Tarinat ovat oikeasti kuin puhuisi mielikuvitusmaailmassa elävien ihmisten kanssa. Hyvä esimerkki on lähiajoilta sellainen, että kumppanini ja tämän sisko olivat nuorempana samoissa harrastuspiireissä minkä vetäjänä heidän isänsä toimi. Sieltä kumpikin tunsivat pojan, joka on nykyään vaimonsa kanssa meille erittäin läheisiä ystäviä. Satun siis tietämään perheestä luonnollisesti paljon ja heidän ystäväpiiristään. Sisko ei ole näitä ihmisiä tavannut kuin ohimennen vuosien varrella, ei koskaan soita eikä tiedä heistä mitään. "Anoppi" ja sisko olivat selvästi kerran jutelleet asiasta ja oletan, että siskoa harmitti kun olimme perheen kanssa niin paljon läheisempiä. "Anoppi" tuli sitten meille kertomaan, että tämä perhe on siskon läheisimpiä ystäviä. Sisko seuraavan kerran meidät tavatessaan puhui samanlaisia. Teki mieli nauraa päin naamaa sille jauhamisen määrälle mutta kohteliaana ihmisenä naureskelin mielessäni.
Tälläisiä tapauksia on vuosien varrella tapahtunut useita. Mutta syy miksi en ole juurikaan enää tekemisissä perheen kanssa on näiden tapa piilokettuilla kaikella mahdollisella. Kumppanini menestyksekästä uraa pilkataan, omaa korkeakoulutustani pilkataan, sitä että viitsin meikata, että matkailemme muuallakin kuin kotimaassa. Lista on loputon.
Siinä kohtaa kun "anoppi" sairastui syöpään ja vihjaili sairaalassa, että sellaiset ihmiset kuin oma äitini ja isäni ansaitsevat syövän hänen sijastaan, laitoin tapaamiset ja puhelut niin minimiin, että menee kuukausia etten heistä kuule. Korona-aika on ollut onnekasta aikaa.
Ja niinkuin monella muullakin, kumppani häpeää perheensä käytöstä ja tapaa näitä aivan omasta halustaan todella vähän ja silloinkin joudun häntä usuttamaan menemään.
UuEm kirjoitti:
Kumppanini perheen kanssa kun on tovin elänyt, tuntuu kuin olisi hullujenhuoneella.
Oma ehkä-anoppi on vanhempi ja vanhanaikainen ihminen, elämänsä kotiäitinä ollut ja sillä tavoin epäsosiaalinen, että kehuskelee vain itsellään ja perheellään, eikä kuuntele muita yhtään. Siis ihan säälittä alkaa puhumaan päälle kesken toisen ihmisen lauseen. Hän elää jonkinlaisessa mielikuvitusmaailmassa missä hänen tyttärensä on maailman etevin ja paheksuu kaikkea mistä minä ja hänen poikansa pidämme. Pahinta on se, että naisen paras ystävä, hänen 45-vuotias tyttärensä ja kumppanini sisko on täsmälleen samanlainen. Yleensä "anoppi" ja tytär paheksuvat ja halveksivat juttujamme, mutta alkavat sitten usein matkimaan ja esittämään, että ovat kyseiset jutut aivan itse keksineet. Oikeasti on olo, että olen kahden emotionaaliselta iältään 12-vuotiaan kanssa välillä.
Tämä "anoppi" on alusta lähtien yrittänyt meitä ja siskon perhettä usuttamaan jonkinlaiseen kilpailutilanteeseen mihin sisko on lähtenyt antaumuksella mukaan ja me emme, koska ei mitään tarvetta. Oma kommunikointini "anopin" kanssa on noin 80% sitä, että istun hiljaa kuuntelemassa miten erinomainen elämä tällä siskolla on, miten kaikki rakastavat häntä, miten hyvä ura naisella on, ja toisaalta miten hän niin ihailee tytärtään kun tämän elämä on niin vaikeaa.
Realiteetti on tietenkin aivan toinen. Siskolla ei ole uraa, ystäviä, hyvää avioliittoa, ja vain yksi lapsi. Olen vuosien varrella tajunnut useaan otteeseen, että tarinat ovat vain tarinoita joiden tarkoitus on nostaa omaa häntää ja tuoda "anopille" ja tämän tyttärelle parempi mieli.
Omakehun määrä ja itsereflektion puute on sitä luokkaa, että naurattaisi ellei olisi 10 vuoden jälkeen alkanut vähän kyllästyttämään. Tarinat ovat oikeasti kuin puhuisi mielikuvitusmaailmassa elävien ihmisten kanssa. Hyvä esimerkki on lähiajoilta sellainen, että kumppanini ja tämän sisko olivat nuorempana samoissa harrastuspiireissä minkä vetäjänä heidän isänsä toimi. Sieltä kumpikin tunsivat pojan, joka on nykyään vaimonsa kanssa meille erittäin läheisiä ystäviä. Satun siis tietämään perheestä luonnollisesti paljon ja heidän ystäväpiiristään. Sisko ei ole näitä ihmisiä tavannut kuin ohimennen vuosien varrella, ei koskaan soita eikä tiedä heistä mitään. "Anoppi" ja sisko olivat selvästi kerran jutelleet asiasta ja oletan, että siskoa harmitti kun olimme perheen kanssa niin paljon läheisempiä. "Anoppi" tuli sitten meille kertomaan, että tämä perhe on siskon läheisimpiä ystäviä. Sisko seuraavan kerran meidät tavatessaan puhui samanlaisia. Teki mieli nauraa päin naamaa sille jauhamisen määrälle mutta kohteliaana ihmisenä naureskelin mielessäni.
Tälläisiä tapauksia on vuosien varrella tapahtunut useita. Mutta syy miksi en ole juurikaan enää tekemisissä perheen kanssa on näiden tapa piilokettuilla kaikella mahdollisella. Kumppanini menestyksekästä uraa pilkataan, omaa korkeakoulutustani pilkataan, sitä että viitsin meikata, että matkailemme muuallakin kuin kotimaassa. Lista on loputon.
Siinä kohtaa kun "anoppi" sairastui syöpään ja vihjaili sairaalassa, että sellaiset ihmiset kuin oma äitini ja isäni ansaitsevat syövän hänen sijastaan, laitoin tapaamiset ja puhelut niin minimiin, että menee kuukausia etten heistä kuule. Korona-aika on ollut onnekasta aikaa.
Ja niinkuin monella muullakin, kumppani häpeää perheensä käytöstä ja tapaa näitä aivan omasta halustaan todella vähän ja silloinkin joudun häntä usuttamaan menemään.
Mun mies ei oikein halua jutella äitinsä vähintäänkin häiriintyneestä käytöksestä, mutta ei hän sitä näytä häpeään. Enemmänkin sellaista "voi ei, joko taas" - tyylistä tuskastumista havaittavissa. On niin paljon nähnyt äitinsä outoja tempauksia, että harvemmin yllättyy enää mistään. Ja ollaan kyllä tietoisesti vähennetty yhteyden pitoa.
UuEm kirjoitti:
Kumppanini perheen kanssa kun on tovin elänyt, tuntuu kuin olisi hullujenhuoneella.
Oma ehkä-anoppi on vanhempi ja vanhanaikainen ihminen, elämänsä kotiäitinä ollut ja sillä tavoin epäsosiaalinen, että kehuskelee vain itsellään ja perheellään, eikä kuuntele muita yhtään. Siis ihan säälittä alkaa puhumaan päälle kesken toisen ihmisen lauseen. Hän elää jonkinlaisessa mielikuvitusmaailmassa missä hänen tyttärensä on maailman etevin ja paheksuu kaikkea mistä minä ja hänen poikansa pidämme. Pahinta on se, että naisen paras ystävä, hänen 45-vuotias tyttärensä ja kumppanini sisko on täsmälleen samanlainen. Yleensä "anoppi" ja tytär paheksuvat ja halveksivat juttujamme, mutta alkavat sitten usein matkimaan ja esittämään, että ovat kyseiset jutut aivan itse keksineet. Oikeasti on olo, että olen kahden emotionaaliselta iältään 12-vuotiaan kanssa välillä.
Tämä "anoppi" on alusta lähtien yrittänyt meitä ja siskon perhettä usuttamaan jonkinlaiseen kilpailutilanteeseen mihin sisko on lähtenyt antaumuksella mukaan ja me emme, koska ei mitään tarvetta. Oma kommunikointini "anopin" kanssa on noin 80% sitä, että istun hiljaa kuuntelemassa miten erinomainen elämä tällä siskolla on, miten kaikki rakastavat häntä, miten hyvä ura naisella on, ja toisaalta miten hän niin ihailee tytärtään kun tämän elämä on niin vaikeaa.
Realiteetti on tietenkin aivan toinen. Siskolla ei ole uraa, ystäviä, hyvää avioliittoa, ja vain yksi lapsi. Olen vuosien varrella tajunnut useaan otteeseen, että tarinat ovat vain tarinoita joiden tarkoitus on nostaa omaa häntää ja tuoda "anopille" ja tämän tyttärelle parempi mieli.
Omakehun määrä ja itsereflektion puute on sitä luokkaa, että naurattaisi ellei olisi 10 vuoden jälkeen alkanut vähän kyllästyttämään. Tarinat ovat oikeasti kuin puhuisi mielikuvitusmaailmassa elävien ihmisten kanssa. Hyvä esimerkki on lähiajoilta sellainen, että kumppanini ja tämän sisko olivat nuorempana samoissa harrastuspiireissä minkä vetäjänä heidän isänsä toimi. Sieltä kumpikin tunsivat pojan, joka on nykyään vaimonsa kanssa meille erittäin läheisiä ystäviä. Satun siis tietämään perheestä luonnollisesti paljon ja heidän ystäväpiiristään. Sisko ei ole näitä ihmisiä tavannut kuin ohimennen vuosien varrella, ei koskaan soita eikä tiedä heistä mitään. "Anoppi" ja sisko olivat selvästi kerran jutelleet asiasta ja oletan, että siskoa harmitti kun olimme perheen kanssa niin paljon läheisempiä. "Anoppi" tuli sitten meille kertomaan, että tämä perhe on siskon läheisimpiä ystäviä. Sisko seuraavan kerran meidät tavatessaan puhui samanlaisia. Teki mieli nauraa päin naamaa sille jauhamisen määrälle mutta kohteliaana ihmisenä naureskelin mielessäni.
Tälläisiä tapauksia on vuosien varrella tapahtunut useita. Mutta syy miksi en ole juurikaan enää tekemisissä perheen kanssa on näiden tapa piilokettuilla kaikella mahdollisella. Kumppanini menestyksekästä uraa pilkataan, omaa korkeakoulutustani pilkataan, sitä että viitsin meikata, että matkailemme muuallakin kuin kotimaassa. Lista on loputon.
Siinä kohtaa kun "anoppi" sairastui syöpään ja vihjaili sairaalassa, että sellaiset ihmiset kuin oma äitini ja isäni ansaitsevat syövän hänen sijastaan, laitoin tapaamiset ja puhelut niin minimiin, että menee kuukausia etten heistä kuule. Korona-aika on ollut onnekasta aikaa.
Ja niinkuin monella muullakin, kumppani häpeää perheensä käytöstä ja tapaa näitä aivan omasta halustaan todella vähän ja silloinkin joudun häntä usuttamaan menemään.
Mun anopin miehen sairastuttua edellisten tautien myötä dementiaan, hän julisti kovaan ääneen ja kaikkialla, ettei aio jäädä kotiin kusihousun vangiksi. Käytti nyt jo edesmenneestä puolisostaan todella törkeää kieltä, eikä osoittanut hänelle tippaakaan myötätuntoa saati ymmärrystä. Ihan kuin puoliso olisi valinnut sairastua dementiaan.
Varmasti dementikon kanssa eläminen on haastavaa, kun aluksi oli vaikea löytää hoitopaikkaa. Mutta tuo, miten hän puolisostaan puhui, oli todella kylmäävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tänään on lapseni syntymäpäivä, tätä ketjua lukiessani tuli mieleen anopin ja apen vierailu synnytysosastolla, siis lapsenlapsen tapaaminen ekaa kertaa.
Anoppi kailotti ovelta ” täälläkö se nyt sitte on”. Noh, olis voinu edes onnitella ja nätisti vauvaa katsoa.
Appi oli tuppisuu, ilmeisesti pakotettu mukaan. Ei katsonut lasta eikä minua nyt tietenkään. Istahti tuolille ja väänteli naamaansa( jokin outo maneeri kiusallisiin tilanteisiin).Saimme valita kahdesta sairaalasta kumpaan menemme synnyttämään. Onneksi mieheni oli samaa mieltä kanssani ja menimme sinne mihin ei vieraita päästetty :D Toiseen sairaalaan olisi kuka vaan saanut kävellä sisälle lähes tulkoon milloin vain.
Teimme päätöksen sairaalasta sen jälkeen kun miehen sukulaiset kilvan pohtivat milloin vauva syntyy ja ehtiikö kaikki sitten varmasti HETI paikalle.
Tästä tulee mieleen mieheni suku. Miehen veli vaimoineen odottaa ensimmäistä lastaan. Miehen äiti ilmoitti, että hän tulee sitten heti lapsen synnyttyä paikalle, ja aikoo kuulemma viipyä vähintään pari viikkoa. Äiti asuu sen verran kaukana, että hänet pitäisi majoittaa, eli hän ei pysty vain päiväseltään käymään. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että miehen äiti hengailee meillä ja miehen veljen perheessä monta viikkoa putkeen.
Eikä siinä vielä kaikki. Miehen eno on tulossa perheineen tännepäin siinä vaiheessa kun lapsi on todennäköisesti 1-2 viikon ikäinen, ja haluaa ehdottomasti nähdä lapsen. Miehen veli oli sanonut, että hän ei ole varma voiko ottaa heitä vastaan vielä siinä vaiheessa, kun ei tiedä kuinka asiat lähtevät sujumaan ja miten nopeasti vaimonsa toipuu jne. Vaimo oli myös esittänyt toiveen, ettei ensimmäisinä viikkoina tulisi vieraita, varsinkin nyt kun on korona, eikä hän ole saanut rokotetta raskaudestaan johtuen. Eno oli vetänyt tästä herneet nenään.
Voi luoja…
Kuulostaapa ihanalta! Aoppi ottaa ohjat käsiin heti paikalla.
Kun me lisäännyimme 70-80-luvun molemmin puolin, KUTSUIMME sukulaiset katsomaan vauvaa aikaisintaan sitten, kun hän oli 2 viikon ikäinen.
Tulivat nätisti rotinoineen ja palasivat koteihinsa muutaman tunnin vierailtuaan. Jos pitempimatkalaiset tarvitsivat yöpaikan, he menivät toisen sukulaisen luo, jossa ei ollut vastasyntynyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on mitä ihanin anoppi ja appiukko, mutta sitten taas oma äitini... aiheuttaa jonkin verran harmaita hiuksia aina kun tulee käymään.
Tiiättekö sen, kun äiti rakas yrittää 10 vuoden seurustelunkin jälkeen saada minut deittailemaan hänen mielestä minulle sopivia miesehdokkaita. Tietenkin lääkäreitä, oikein arjalaisen näköisiä ja sinisilmäisiä. On jo jutellut heille kuulemma etukäteen, että hänellä olisi tällainen "sinkku" tyttö.
Puolisoni on aina ollut hänelle jotenkin kauhean vaikea paikka. Kun äitini tulee miun appivanhemmille kylään juhlapyhinä niin äitini on saattanut ihan kaikkien kuullen ilmaista, että tuo "Jarnon" veli olisi minulle kaikin puolin sopivampi ! Ja jos on saanut hyvän lahjan niin se on tietenkin puolisoni veljeltä (aina ollut puolisoltani)
Mentiin naimisiin, saatiin jälkikasvua. Lapset ovat ihania, mutta valitettavan isänsä näköisiä :DDD Ja "voi voi kun tuolla sinun puolisolla on noita erityislapsen piirteitä niin kauhulla odotan miten paha adhd jälkikasvulla tulee olemaan" Ja näitä hän möläyttelee kaikkien kuullen...
Meillä on puolison kanssa 2 lapsen perhe ja äitini saattaa yhtäkkiä tulla ovelle satojen kilsojen päästä ilmoittamatta ja ryhtyy pahimmillaan penkomaan meidän kaappeja ja sättimään miten roskiskomero on törkyinen ja puolisolla reikäinen paita ja haisee hielle. Yleensä tosin rauhoittuu kahvilla ja jollain ruualla.Vaikea selittää, jutut eivät ole liian räikeitä, mutta niitä on määrällisesti niin paljon, että pöljempikin ymmärtää, ettei rakkaalla ihanalla äidilläni ole niitä käytöstapoja tai sosiaalista älykkyyttä joka tilanteeseen. Hän ei ole aivan typerä, itseasiassa hän on perinteisessä mielessä kovinkin älykäs - matemaattis-palikka akselilla ja ikuinen opiskelija/itsensä kehittäjä omalla sarallaan.
Olen äärrimmäisen kiitollinen, että omat appivanhemmat antavat mennä äitini puheet toisesta korvasta ulos ja välillä myö joudutaan nauramaan ihan porukalla jollekin uudelle äitini kujeelle. Puolisoni olis sen sijaan täysin kypsä hankkimaan lähestymiskieltoa ja ollaan sovittu ettei mummo lähe lasten kanssa ulkomaille kuin vasta täysi-ikäisenä. Minusta tuntuu ettei mieheni ole kertonut kaikkea mitä äitini on hänelle mennyt selittelemään.
Kannattaisiko oikeasti katkaista välit tuollaiseen ihmiseen ja ottaa se lähestymiskielto.
Samaa mieltä. Kerrotut sanomiset ovat äärimmäisen loukkaavia kirjoittajan miestä kohtaan, kunnianloukkauksia suorastaan ja tuntuvat varmasti miehestä hyvin pahoilta. Kirjoittaja saisi laittaa äitinsä ankaralla kädellä ojennukseen ja jos ei käytös parane lähestymiskiellon uhallakaan, niin se kielto sitten toteutukseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
14-v pojan äiskä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt tekee mieli oikeen valittaa kun kerrankin saa..
Exän äiti on ihme vanhoillinen.. Ja jotenkin ylihuolehtiva..
Oltiin melkein 4 vuotta yhdessä, ei saatu olla toistemme luona yötä ENNEN kuin rippikoulu oli käyty (Ei siis missään tapauksessa!)
Ei saatu nukkua samassa sängyssä kuin vasta 17-vuotiaina <- tää on ihan älytön.En minäkään kyllä antais alle 14-vuotiaiden yökyläillä... Ihan liian nuoria kun kuitenkin alkaa tuossa iässä seksi jo kiinnostamaan. 14-vuotias on ihan lapsi vaikka olis jo vuosia "seukkailtu". Ehkä 16-vuotiailta hyväksyisin jos seurustelevat.
ja sinä olet täysin varma että 14-vuotiaita kiinnostaa seksi vain yöllä?
Varmaan suurinta osaa 14-vuotiaista ei seksi kiinnosta vielä lainkaan. AInakaan käytännössä.
Heh heh.
Muistanpa hyvin mikä kiinnosti 14-vuotiaana vuonna 1969. Käytännössä pussailu. Niitä pikkuisen vanhempia harjoitupartnereita olisi kiinnostanut "vaikka mikä"... Mutta minä päätin. :D
Tai kuukauden myöhässä...