Pahimmat ANOPPI/APPIUKKO kokemukset

Parhaimmat anoppi/appiukkokokemukset. Tulisiko ketjulle mittaa 64 sivua?

Epäilen? On niin paljon mukavampaa puhua p*skaa muista.

Vierailija kirjoitti:

Parhaimmat anoppi/appiukkokokemukset. Tulisiko ketjulle mittaa 64 sivua?

Epäilen? On niin paljon mukavampaa puhua p*skaa muista.

Traumaattisille kokemuksille kaipaa enemmän vertaistukea kuin hyville kokemuksille.

T. Kunpa olisi edes jotain hyvää sanottavaa anopista.

Oma anoppini asuu onneksi kauempana mutta hän harjoittaa jatkuvaa puhelin-terrorisointia päivittäin. Jos joku perheestä ei vastaa esim. töiden/harrastusten ym. vuoksi on syy jostain syystä minun. Olen itsekin laittanut anopin puhelimestani äänettömälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anoppi suuttui, kun hankimme koiran. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt hankkia sen sijaan lapsi. No yritettiin kyllä, mutta tuloksetta. Sitten anoppi sanoi, että hän ei ainakaan tule koiraa ikinä vahtimaan, saamme pärjätä sen kanssa itse. Ei olisi pyydettykään. Ihan kuin joku pienen lapsen äiti, joka luulee että koiran hoito jäisi hänen vastuulleen.

Mun anoppi taas on närkästynyt, kun me ei hankita koiraa. Lapset kuulemma tarvitsee koiran.

Minunkin anoppi on sitä mieltä, että meidän pitäisi koira ottaa eikä tehdä enempää lapsia. No, koiraa ei tähä taloon tule, mutta mitähän anoppi mahtaa tuumia, kun kerrotaan että viides lapsi on tulossa ;)

Hahaha! Tästä anopin reaktiosta vois tehdä gallupin! Mun veikkaus on klassinen "ootteko ikinä kuulleet ehkäisystä?"

Meillekin tuli kuulemma liikaa lapsia, kokonaista kaksi.

Mun anoppi sanoi, ettei meidän pidä tehdä lapsia, koska "ei hän niitä ehdi hoitamaan". 

Vierailija kirjoitti:

Koronatilanteen vuoksi päätettiin mennä maistraatissa naimisiin ja jälkikäteen vasta kertoa kaikille.  Vanhemmille ja sisaruksille perheineen järjestettiin ruokailu ja kavereille myöhemmin bileet. 

Ruokailun suhteen kaikki oli jo järjestetty ja valmista kun anoppi sitten tuntia ennen soittaa ettei häntä huvitakaan tulla. Mies yritti vielä puhua, että tulisivat paikalle käymään edes pikaisesti kun kaikki muutkin on tulossa mutta jääräpäinen anoppi piti pintansa ettei hän+appiukko tule.

Nyt on sitten koko suvulle ja ympäri kyliä kaikille puolitutuillekin määkinyt jälkikäteen ettei häntä edes kahville ole kutsuttu ja hän on niin mielensä pahoittanut. Jestas sentäs! 

Tuossa tilanteessa sanoisin kaikille suoraan, että kutsuttu oli mutta kieltäytyi itse tulemasta.

Mun äidillä ei ole ajokorttia, kuljetan 8han mielelläni silloin kun tarvii, mutta kun hän itse tekee siitä aina ongelman.

Jos tulee puhe että jonnekin voisi mennä jne., niin joka kerta ilmoittaa ettei hän sinne pääse kun kävellenkö hän sitten menisi. Samaa kertoo sukulaisillekin ja jos vain kuulen, niin sanon kaikille suoraan, että tottakai voidaan tulla kunhan hän vain lähtisi. Kyllä minä kyyditsen. Kukaan ei pakota mihinkään, mutta ei itse koskaan kieltäydy koska on helpompi syyttää meitä mukuloita kun ei muka saa kyytiä. Eikä voi myöskään sanoa, että hän tulisi mielellään jos vain kyydin saa. Joutuisi alentumaan kysymään sitä kyytiä ja hänhän ei halua olla muista riippuvainen, vaikka kuitenkin on. Se kun on kaikkien tiedossa.

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja! Kun tätä ketjua lukee niin johtopäätös on, että 75% saisi asiansa sovittua ainakin auttavasti, kun avaisivat suunsa ja puhuisivat rehellisesti asiat halki ja olisi tahtotilaa kompromissiin. Usein on kyse myös väärinkäsityksistä. Eri sukupolvilla ja eri puolella maata on erilaisia tapoja ja tottumuksia.

Loput tapauksista on sitten ”toivottomia”, joko sairaita tai muuten käytöshäiriöisiä. Näitä on varmaan tasaisesti joka sukupolvessa.

Ei se puhuminen auta, jos kuuluu siihen ikäluokkaan jotka eivät sitä osaa. Olen puhunut kuin ruuneperi, kertonut että minua loukkaa tietynlainen käytös ja meidän pitäisi pystyä sopimaan pelisäännöt ja huomioida molemmin puolin asioita niin että kaikilla oisi parempi olla. Ei käy, eikä onnistu kun asiat pitää hoitaa kuten hän haluaa, niistä ei yksinkertaisesti pysty keskustelemaan kun vastapuoli vaihtaa puheenaihetta eikä keskustele. Tässä nyt ei ole juuri anopista kyse vaan muusta rajattomasta sukulaisesta johon nyt ei voi kokonaan katkaista yhteyttä, valitettavasti. Se ei onnistu jos haluaa säilyttää jonkinlaisen mielenrauhan edes joskus. En avaa enempää.

Olimme kärsineet pitkään lapsettomuudesta, ja vihdoin ivf-hoidoilla saatiin kauan toivottu lapsi. Ihan omia sukusoluja käyttäen. 

Anoppi sitten tykkäsi mainita, aina kun oli näkevinaan vauvassa jonkun piirteen jota ei kumpaankaan sukuun kuuluvaksi osannut määritellä, että "taitaa olla koeputket menneet sekaisin siellä sairaalassa!" 

Ensimmäisellä kerralla olin hämmentyneenä hiljaa, mutta asian toistuessa useamman kerran totesin lopulta tyynesti: "Niin, hän ei olekaan sitten sinun lapsenlapsesi ollenkaan."

Kyllä naama venähti. Vähän aikaa mietti ja sanoi sitten lauhkeasti: "En sano enää ikinä siitä asiasta mitään." 

Eli jotkut sentään tajuavat kun sanotaan ja parantavat tapansa! :D

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinä on että anoppi kehtaa järjestellä kaapit ja nuuskia paperit. Tekeekö nämä hirmut samaa ollessaan esim ystäviensä luona? Alkavatko siivota samantien kun menevät kylään? Kuvottavaa ja sairasta touhua kun jopa roskis on pakko ratsata jos löytyisi jotain mielenkiintoista. Anopit, hillitkää itsenne tai teille voi käydä niin ettei lapsenne tai lapsenlapsenne pidä yhteyttä tai eivät USKALLA pyytää kylään. Kun kuolette on miniänne mutta myös lapsenne ja lapsenlapsenne vain helpottuneita. Karmeat tarinat käytöksestänne jää elämään muutamiksi vuosiksi ja sen jälkeen teitä ei muistella. Sukututkimukseen joku kuitenkin laittaa elämänkertatietoihin että harrastuksena oli ihmisten kiusaaminen ja haudalla ei käy kukaan.

Kyllä valitettavasti on sellaisiakin vanhoja kurppia jotka tutkii vieraidenkin ihmisten paperit. Pitää esimerkiksi tietää onko varallisuutta :D Tuskin sentään siivoavat. Tuollaisten haudalla ei käy kukaan, kaikki ovat helpottuneita kun eroon pääsevät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinä on että anoppi kehtaa järjestellä kaapit ja nuuskia paperit. Tekeekö nämä hirmut samaa ollessaan esim ystäviensä luona? Alkavatko siivota samantien kun menevät kylään? Kuvottavaa ja sairasta touhua kun jopa roskis on pakko ratsata jos löytyisi jotain mielenkiintoista. Anopit, hillitkää itsenne tai teille voi käydä niin ettei lapsenne tai lapsenlapsenne pidä yhteyttä tai eivät USKALLA pyytää kylään. Kun kuolette on miniänne mutta myös lapsenne ja lapsenlapsenne vain helpottuneita. Karmeat tarinat käytöksestänne jää elämään muutamiksi vuosiksi ja sen jälkeen teitä ei muistella. Sukututkimukseen joku kuitenkin laittaa elämänkertatietoihin että harrastuksena oli ihmisten kiusaaminen ja haudalla ei käy kukaan.

Kyllä valitettavasti on sellaisiakin vanhoja kurppia jotka tutkii vieraidenkin ihmisten paperit. Pitää esimerkiksi tietää onko varallisuutta :D Tuskin sentään siivoavat. Tuollaisten haudalla ei käy kukaan, kaikki ovat helpottuneita kun eroon pääsevät.

Mun anoppi on kyllä koko kylän tuntema tietotoimisto, on kuulemma ihan vahingossa ja epähuomiossa muidenkin luona ollut näpräämässä papereita ja puolihuomaamatta inventoinut pöytähopeat.

Ollaan tulossa paikkakunnalle ja ny jo kurista kurkkua. Anoppi nähty viimeksi 4 vuotta sitten lapsen ristiäisissä. En ole vaikea tai pitkävihainen ihminen mutta tuonihlinen on niin omaa luokkaa että pelkkä ajatus aiheuttaa pahan olon. Toivottavasti ymmärtää olla ottamatta yhteyttä (tai poikaansa pitkään mutta jättäköön minut ja lapsenlapset rauhaan). En yhtään ihmettele enää ettei heillä ole lainkaan ystäviä tai kavereita. (Aluksi ihmettelin).

Anoppi on melko ok, mutta kerran meni yksi debatti omituiseksi. Kysyi kahvipöydässä, että pitäisikö luopua kesä/talviajasta ja kumpi aika saisi jäädä pysyväksi. Minä olin talviajan kannalla, perustelinkin kantani loogisesti. Hänelle se vaan ei kelvannut, vaan yritti saada muutkin perustelemaan, että talviaika on huono valinta. En vaihtanut mielipidettäni, minkä vuoksi mökötti parisen kuukautta.

Eliisa kirjoitti:

Ollaan tulossa paikkakunnalle ja ny jo kurista kurkkua. Anoppi nähty viimeksi 4 vuotta sitten lapsen ristiäisissä. En ole vaikea tai pitkävihainen ihminen mutta tuonihlinen on niin omaa luokkaa että pelkkä ajatus aiheuttaa pahan olon. Toivottavasti ymmärtää olla ottamatta yhteyttä (tai poikaansa pitkään mutta jättäköön minut ja lapsenlapset rauhaan). En yhtään ihmettele enää ettei heillä ole lainkaan ystäviä tai kavereita. (Aluksi ihmettelin).

Mä niin tiedän tuon tunteen. Jos tiedän joutuvani anopin kanssa tekemisiin, on kuin joku kietoisi käden mun rinnan ympäri ja puristaisi. Tuntuu, kuin happi loppuisi. Sekunniksikaan en suostu jäämään kaksin anopin seuraan.

Mun anoppi asuu valitettavasti kävelymatkan päässä, eikä satunnaisista kohtaamisista voi välttyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja! Kun tätä ketjua lukee niin johtopäätös on, että 75% saisi asiansa sovittua ainakin auttavasti, kun avaisivat suunsa ja puhuisivat rehellisesti asiat halki ja olisi tahtotilaa kompromissiin. Usein on kyse myös väärinkäsityksistä. Eri sukupolvilla ja eri puolella maata on erilaisia tapoja ja tottumuksia.

Loput tapauksista on sitten ”toivottomia”, joko sairaita tai muuten käytöshäiriöisiä. Näitä on varmaan tasaisesti joka sukupolvessa.

Ei se puhuminen auta, jos kuuluu siihen ikäluokkaan jotka eivät sitä osaa. Olen puhunut kuin ruuneperi, kertonut että minua loukkaa tietynlainen käytös ja meidän pitäisi pystyä sopimaan pelisäännöt ja huomioida molemmin puolin asioita niin että kaikilla oisi parempi olla. Ei käy, eikä onnistu kun asiat pitää hoitaa kuten hän haluaa, niistä ei yksinkertaisesti pysty keskustelemaan kun vastapuoli vaihtaa puheenaihetta eikä keskustele. Tässä nyt ei ole juuri anopista kyse vaan muusta rajattomasta sukulaisesta johon nyt ei voi kokonaan katkaista yhteyttä, valitettavasti. Se ei onnistu jos haluaa säilyttää jonkinlaisen mielenrauhan edes joskus. En avaa enempää.

Tämä. Keskustelu ei ole kovin hedelmällistä, kun appivanhemmat lähinnä vaihtavat puheenaihetta tai lähtevät pois tilanteesta, jos yrittää ystävällisesti sopia yhteisistä käytännöistä. Toinen, tosin harvinaisempi, vaihtoehto on raivokohtaus. Miten tällaisten ihmisten kanssa ”puhutaan rehellisesti” ja löydetään yhteistä ”tahtotilaa kompromissiin”?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja! Kun tätä ketjua lukee niin johtopäätös on, että 75% saisi asiansa sovittua ainakin auttavasti, kun avaisivat suunsa ja puhuisivat rehellisesti asiat halki ja olisi tahtotilaa kompromissiin. Usein on kyse myös väärinkäsityksistä. Eri sukupolvilla ja eri puolella maata on erilaisia tapoja ja tottumuksia.

Loput tapauksista on sitten ”toivottomia”, joko sairaita tai muuten käytöshäiriöisiä. Näitä on varmaan tasaisesti joka sukupolvessa.

Ei se puhuminen auta, jos kuuluu siihen ikäluokkaan jotka eivät sitä osaa. Olen puhunut kuin ruuneperi, kertonut että minua loukkaa tietynlainen käytös ja meidän pitäisi pystyä sopimaan pelisäännöt ja huomioida molemmin puolin asioita niin että kaikilla oisi parempi olla. Ei käy, eikä onnistu kun asiat pitää hoitaa kuten hän haluaa, niistä ei yksinkertaisesti pysty keskustelemaan kun vastapuoli vaihtaa puheenaihetta eikä keskustele. Tässä nyt ei ole juuri anopista kyse vaan muusta rajattomasta sukulaisesta johon nyt ei voi kokonaan katkaista yhteyttä, valitettavasti. Se ei onnistu jos haluaa säilyttää jonkinlaisen mielenrauhan edes joskus. En avaa enempää.

Tämä. Keskustelu ei ole kovin hedelmällistä, kun appivanhemmat lähinnä vaihtavat puheenaihetta tai lähtevät pois tilanteesta, jos yrittää ystävällisesti sopia yhteisistä käytännöistä. Toinen, tosin harvinaisempi, vaihtoehto on raivokohtaus. Miten tällaisten ihmisten kanssa ”puhutaan rehellisesti” ja löydetään yhteistä ”tahtotilaa kompromissiin”?

Juuri näin. Kun toinen osapuoli tietää ja osaa kaiken eikä viitsi kuunnella, niin onhan sitä täysin turha lyödä päätään seinään ikuisuutta. Ei tuo välirikko anoppiin ole ollut tavoite, mutta nyt mulla on mielenrauha.

Täällä eräs mielestään hyvä anoppi. Miniöitä ja vävyjä on useampi. Olen päättänyt olla puuttumatta lasten kasvatukseen ja muihinkin asioihin. Oma äitini puuttui liikaakin, koskaan ei ollut hyvä, niin tai näin aina väärinpäin, ehkä juuri siksi päätin jo nuorena ettei musta tule samanlaista. Annan lasteni perheiden matkustella ja kulkea keskenään, en ole tungemassa itseäni joka paikkaan mukaan enkä kyläile "liikaa" heidän luonaan. Kehun miniöiden ja vävyjen tekemisiä, aidosti, samoin lasteni tekemisiä. Saavat pitää itse laittamansa verhot ja kalusteet jne. Nurkissa saa olla pölyä, en ala arvostelemaan, mielestäni lastenlapset on tärkeämpiä kuin puunatut paikat. Jotain kai kertonee sekin että yksi miniä on paras kaverini, voidaan puhua mistä vain. On tietty oman ikäisiä kavereitakin molemmilla. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä eräs mielestään hyvä anoppi. Miniöitä ja vävyjä on useampi. Olen päättänyt olla puuttumatta lasten kasvatukseen ja muihinkin asioihin. Oma äitini puuttui liikaakin, koskaan ei ollut hyvä, niin tai näin aina väärinpäin, ehkä juuri siksi päätin jo nuorena ettei musta tule samanlaista. Annan lasteni perheiden matkustella ja kulkea keskenään, en ole tungemassa itseäni joka paikkaan mukaan enkä kyläile "liikaa" heidän luonaan. Kehun miniöiden ja vävyjen tekemisiä, aidosti, samoin lasteni tekemisiä. Saavat pitää itse laittamansa verhot ja kalusteet jne. Nurkissa saa olla pölyä, en ala arvostelemaan, mielestäni lastenlapset on tärkeämpiä kuin puunatut paikat. Jotain kai kertonee sekin että yksi miniä on paras kaverini, voidaan puhua mistä vain. On tietty oman ikäisiä kavereitakin molemmilla. 

Tässä on kaikki avaimet luoda hyvä, toimiva suhde lapsen perheeseen. Kunnioitusta toisten tekemiä ratkaisuja kohtaan, vaikka ne välttämättä eivät ole omaan makuun. Ja miksi olisivat, kun jokainen laittakoon kotinsa itselleen mukavaksi. Siisteyteen voi puuttua ehkä siinä vaiheessa, kun astiat homehtuvat pöydälle ja konttausikäisen riemuksi lattialla pyörii paristoja ja nuppineuloja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juteltiin kerran mökillä nimivaihtoehdoista jos joskus mieheni kanssa tehdään lapsia. Sanoin haluavani pojalleni edesmenneen isäni toisen nimen, johon anoppini vastasi, ettei sitä voida laittaa kun se on jo heidän suvussa (jollakin kaukaisella sukulaisella). Voi tsiisus mietin siinä. Ja joka kerta kun tavataan saan kuulla kuinka minun pitäisi lopettaa harrastukseni ja aloittaa pitämään asunnostamme parempaa huolta... Ja olen siis vasta 25 vuotias... 

Mikäs anopin pojan osuus on asunnon viihtyvyyden parantamisessa? Pitääkö hänenkin luopua harrastuksistaan, jotta voi jynssätä lattialistat hohtaviksi joka torstai?

Mä olin äitiyslomalla ja sohvalla oli pyykkivuori odottamassa vauvan päikkäreitä. Anoppi kaikkitietävänä alkoi näyttää minulle, miten "Pasin" paidat pitää viikata kaappiin. Mä olin 35, enkä ihan ensimmäistä kertaa pyykkivuoren kimpussa.

Voi vi..u näitä poikien mammoja :D:D

Anoppi kiertää vierraillessaan lupaa kysymättä asunnon kaikki huoneet läpi ja kommentoi jos jossain on epäjärjestystä. Tämä kommentti tietenkin minulle, ei tälle pojalle. Kaataa vahingossa kahvit lattialle ja huutaa minua apuun toisesta huoneesta, vaikka poika istuisi vieressä.

Mun anoppi meinaa loksauttaa leukansa lattiaan joka kerta, kun kuulee poikansa tehneen "naisten töitä, kuten tiskannut tai tehnyt jotain lasten kanssa ilman mua.

Mulla on tuollainen isä s. 1940), joka ei koskaan lapsuudenkodissani tehnyt mitään naisten töitä, eikä ylipäätään viettänyt kotona paljoakaan aikaa. Äiti siivosi, kävi kaupassa, leipoi, laittoi ruoan, pesi pyykit, silitti, ompeli vaatteet lapsille, ym. Isä oli illat harrastuksissaan, eikä äidilläkään ollut tietoa, missä milloinkin viiletti, ja äitiä harmitti vastata puhelimeen, jos isää kysyttiin, eikä edes ollut tietoa, missä tämä silläkin hetkellä menee tai milloin tulee. Minulla ei ole veljiä, mutta voisin ajatella, että anoppisi olisi äitini.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on mitä ihanin anoppi ja appiukko, mutta sitten taas oma äitini... aiheuttaa jonkin verran harmaita hiuksia aina kun tulee käymään.

Tiiättekö sen, kun äiti rakas yrittää 10 vuoden seurustelunkin jälkeen saada minut deittailemaan hänen mielestä minulle sopivia miesehdokkaita. Tietenkin lääkäreitä, oikein arjalaisen näköisiä ja sinisilmäisiä. On jo jutellut heille kuulemma etukäteen, että hänellä olisi tällainen "sinkku" tyttö.

Puolisoni on aina ollut hänelle jotenkin kauhean vaikea paikka. Kun äitini tulee miun appivanhemmille kylään juhlapyhinä niin äitini on saattanut ihan kaikkien kuullen ilmaista, että tuo "Jarnon" veli olisi minulle kaikin puolin sopivampi ! Ja jos on saanut hyvän lahjan niin se on tietenkin puolisoni veljeltä (aina ollut puolisoltani)

Mentiin naimisiin, saatiin jälkikasvua. Lapset ovat ihania, mutta valitettavan isänsä näköisiä :DDD Ja "voi voi kun tuolla sinun puolisolla on noita erityislapsen piirteitä niin kauhulla odotan miten paha adhd jälkikasvulla tulee olemaan" Ja näitä hän möläyttelee kaikkien kuullen...

Meillä on puolison kanssa 2 lapsen perhe ja äitini saattaa yhtäkkiä tulla ovelle satojen kilsojen päästä ilmoittamatta ja ryhtyy pahimmillaan penkomaan meidän kaappeja ja sättimään miten roskiskomero on törkyinen ja puolisolla reikäinen paita ja haisee hielle. Yleensä tosin rauhoittuu kahvilla ja jollain ruualla.

Vaikea selittää, jutut eivät ole liian räikeitä, mutta niitä on määrällisesti niin paljon, että pöljempikin ymmärtää, ettei rakkaalla ihanalla äidilläni ole niitä käytöstapoja tai sosiaalista älykkyyttä joka tilanteeseen. Hän ei ole aivan typerä, itseasiassa hän on perinteisessä mielessä kovinkin älykäs - matemaattis-palikka akselilla ja ikuinen opiskelija/itsensä kehittäjä omalla sarallaan.

Olen äärrimmäisen kiitollinen, että omat appivanhemmat antavat mennä äitini puheet toisesta korvasta ulos ja välillä myö joudutaan nauramaan ihan porukalla jollekin uudelle äitini kujeelle. Puolisoni olis sen sijaan täysin kypsä hankkimaan lähestymiskieltoa ja ollaan sovittu ettei mummo lähe lasten kanssa ulkomaille kuin vasta täysi-ikäisenä. Minusta tuntuu ettei mieheni ole kertonut kaikkea mitä äitini on hänelle mennyt selittelemään.

Kannattaisiko oikeasti katkaista välit tuollaiseen ihmiseen ja ottaa se lähestymiskielto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anopinkieli kirjoitti:

Itselläni on ollut parikin pidempiaikaista anoppia. Yksi anoppi oli liian symbioosissa aikuisen poikansa kanssa, kohteli minua hyvin, mutta monesti tuli tunne että äiti-poika-suhde on kohtuu erottamaton. Olin jopa mustasukkainen. Toinen anoppi on ollut raskas päällepäsmäri, kuitenkin olemme nykyään hyvissä väleissä. Tunnetason arpia on kuitenkin jäänyt ja nyt kun olen itsekin anoppi, on suorituspaineita olla ”oikeanlainen”. Että olisin lähestyttävä, kiva ja sopivasti läsnä, ei tunkeva. Että osaisin sanoa ääneen positiivisia kehuja jne asioita. Toivoisin olevani vieraanvarainen, enkä tuputtava. Tunne on, että metsään menee. Yritän joko liikaa tai omat metodini eivät pure tässä keississä. On kamalaa kun tekee parhaansa ollakseen mahdollisimman vähän haittana ja kuitenkin tuntee ärsyttävänsä. Olen tehnyt omista kokemuksista ja muiden kertomista suppean päätelmän, että ihminen jolla on rakas ja terve suhde omiin vanhempiinsa tai ollaan ns parhaita kavereita, ei tarvitse appivanhempia eikä ne suhteet tyydytä, ja ne ketkä ovat jääneet omien vanhempiensa taholta puutteeseen, saattavat löytää appivanhemmista jotakin korvaavaa ja suhteesta voi tulla todella hieno.

Olisi mukava kuulla miniä/vävykokenuksia lisää. Suhteet ovat kuitenkin AINA vastavuoroisia tai oikeastaan kahdensuuntaisia.

Olet MELKEIN oikeassa tuossa viimeisessä toteamuksessa. Mulla on aivan hirveät omat vanhemmat, siis todella ilkeät ja julmat ja väkivaltaiset, väkivaltaa tulee vielä mun aikuisiälläkin. Olisin todellla TOIVONUT että saan läheisen suhteen appiksiin ja halunnut heistä isovanhemmat lapsillemme (kun niitä mun narsistisia vanhempia ei kiinnosta edes tavata koskaan), mutta ei onnistunut, koska appivanhemmat suosii ja palvoo tytärtään, ja ovat tyttären luona joka ikinen päivä.

Pojalleen sanoivat päin naamaa että ”miniän lapset eivät ole oikeita lapsenlapsia, vain tyttäremme lapset ovat”. Jännittävä ajatus että lapsemme - joiden isä siis anopin poika on - ovat jotain vieraita ”miniän lapsia”, ihan kuin ei edes omaa sukua.

No nyt sit eletään ilman omia vanhempia ja ilman appivanhempia, lapsillamme ei ole ainuttakaan isovanhempaa elämässä.

Aina ei elämä mene niinkuin toivoo.

Järkyttävää! Samalla kun vähätellään miniää, lyödään myös omaa poikaa kun ei hyväksytä tämän lasta perheeseen. Minulla on poika ja jos miniä synnyttää joskus lapsen/lapsia, rakastan niitä yhtä paljon kuin omaa poikaani ja miniää.

Niin varmasti, jos miniä antaa luvan.

Vierailija kirjoitti:

14-v pojan äiskä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt tekee mieli oikeen valittaa kun kerrankin saa..

Exän äiti on ihme vanhoillinen.. Ja jotenkin ylihuolehtiva..

Oltiin melkein 4 vuotta yhdessä, ei saatu olla toistemme luona yötä ENNEN kuin rippikoulu oli käyty (Ei siis missään tapauksessa!)

Ei saatu nukkua samassa sängyssä kuin vasta 17-vuotiaina <- tää on ihan älytön.

En minäkään kyllä antais alle 14-vuotiaiden yökyläillä... Ihan liian nuoria kun kuitenkin alkaa tuossa iässä seksi jo kiinnostamaan. 14-vuotias on ihan lapsi vaikka olis jo vuosia "seukkailtu". Ehkä 16-vuotiailta hyväksyisin jos seurustelevat.

ja sinä olet täysin varma että  14-vuotiaita kiinnostaa seksi vain yöllä?

Varmaan suurinta osaa 14-vuotiaista ei seksi kiinnosta vielä lainkaan. AInakaan käytännössä.