Pahimmat ANOPPI/APPIUKKO kokemukset

83 jatkaa.

Oli kerran pienehkö hätätilanne ja jouduin ottamaan oman kissani mukaan exäni luokse muutamaksi yöksi.

Kissani oli kaikille todella ystävällinen ja ei ikinä ollut pahantuulinen. Mutta aina kun näki tämän ex-appiukon niin kissa oli kauhusta kankeana!!! Murisi ja ärisi.. Ja juoksi sähisten piiloon. Yhdessä vaiheessa pidin kissaa sylissä ja appiukko tuli lähemmäs katsomaan mutta kissani sähisi ja murisi...

Sitten appiukko tokaisee: "haluaako kisu kylpyyn tuonne järveen niinku ne kaikki edelliset 30 kissaa häh?"

Sitten tajusin että minkäköhän takia rakas kissani vihasi ja pelkäsi kuollakseen sitä ukkoa.... Hyh. Kissa varmasti aisti mitä pahaa se ukko oli tehny!

Exä kertoikin myöhemmin että hänen isänsä on hukuttamut kaikki siskonsa kissat ja kissanpennut kyseiseen järveen.

Onneksi ei tarvinnut kissaani pitää kuin kolme päivää sen hirviön tykönä... Ja kokoajan olimme makuuhuoneessa kahdestaan kun kissa parka pelkäsi kuollakseen. Aina kun appiukko oli pihalla niin kissa uskalsi tulla makkarista pois.

Kyllä siinä naisesta tehdään melkolailla esineellinen eikä nuilla miehillä taida kovin suuret saannit olla.

Pitäisi jonkun nuoren ja virkeän kaverin hieman kouluttaa tuollaista appiukkoa. Tippuisi ukko puusta ja osaisi kohdella ihmisiä ja olentoja ympärillään. Ei nuita kannata sietää. Itselläni on nyt sellainen asenne elämää kohtaan että oma perhe on number one ja kaikki muu tulee jäljestä. Osa asioista saa jäädä oman onnensa nojaan enkä jää sairauksia kuuntelemaan. Oikeissa tilanteissa pitää kyllä auttaa ja tukea mutta jonnin joutavat mielisairaudet sekä solvaukset olkoon oman onnensa nojassa. Elämässä pitää tähdätä pitkälle eikä jäädä pyörimään oravankehään.

Vaimo oli raskaana nuorempana ja tehtiin abortti. Silloin appivanhemmat kirosi että ei saa synnyttää. Muutama kuukausi sitten saatiin poikavauva. Nyt appivanhemmat jaksaa hehkuttaa viimesen päälle asiaa ja ovat onnellisia. Koita sitten itse tässä jaksaa tuollaista kaksinaamaisuutta kun eivät ole osanneet edes pyytää anteeksi asiaa.

Olenkin ihan viime aikoina kirjoittanut kaksi anoppitarinaa tänne, mutta eri ketjuihin. Laitetaan ne nyt tännekin.

Ex-anoppi oli ihmeellinen hihhuli, joka uskoi ties mihin henkiin, energiahoitoihin, valopalloihin, kristalleihin sun muihin. Se oli omien sanojensa mukaan todella herkkä kaikenlaisille värähtelyille, näki tulevaisuuteen ja ihmisten aurat. Se oli myös vakaasti sitä mieltä, että sen poika oli jotenkin erityislaatuinen ja näkee näitä auroja jne, ja että sen pojalla ja pojan puolisolla olisi jotenkin merkittävä asema jonkin maailmanvärähtelyn tasapainottamisessa tulevaisuudessa.

Anoppi oli sitä mieltä, että poika ei olisi ottanut mua avokikseen, jos minullakin ei olisi näitä maagisia kykyjä. Tästä johtuen anoppi aina kyseli multa, minkä värinen aura kenelläkin vastaantulijalla on, jos liikuttiin jossain yhdessä. En tiennyt yhtään, miten siihen olisi pitänyt suhtautua, joten heittelin vain jotain värejä hatusta. Kas kummaa, nehän meni aina oikein. Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt hoitaa homma jotenkin toisin, kun itse en todellakaan usko tuollaiseen, mutta olin silloin nuori enkä oikeasti osannut reagoida noihin juttuihin.

Anopilla itsellään oli violetti aura (joka on kuulemma vain joillain valaistuneilla ihmisillä) ja sen käsistä lähti parantavia kultasuihkuja. Anoppi yritti tunkea kaikenlaisia parantavia kristalleja ja suojelevia, pyhällä vedellä täytettyjä lasipulloja meidänkin asuntoon ja olisi halunnut järjestellä huonekalut niin, että energiat virtaa paremmin. Siinä vaiheessa onneksi ex tuki mua ja saatiin ne yritykset torpattua, mutta se löi kyllä melkoista kiilaa mun ja anopin väliin.

Nykyinen anoppi ei suostu ymmärtämään sitä, ettei meille ole tulossa lapsia. Se muunmuassa lähettää meille molemmille sähköpostiin myynti-ilmoituksia isoista perheasunnoista, jotka olisi lähellä anoppia (asutaan 300km päässä), jotta anoppi pääsisi helposti auttamaan lastenhoidossa. Aina kun käydään siellä, se jaksaa kuittailla mulle siitä, kuinka sen muut lapset asuu ihan siinä kotipaikkakunnallaan, ja varmaan asuisi tämä munkin mieheni, jos se ei olisi tutustunut minuun.

Ollaan muuttamassa miehen töiden takia ulkomaille. Kun kerrottiin anopille, sen eka kommentti aiheeseen oli, et onkohan se järkevää, kun ulkomailla ei ole sukulaisiakaan saatavilla lapsenhoitoavuksi sitten kun niitä vauvoja alkaa tulla.

Tullaan tosi hyvin juttuun anopin kanssa, kunhan annan näiden vauva- ja asuinpaikkajuttujen solahtaa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

[quote author="Vierailija" time="11.07.2013 klo 19:31"]

meillä anoppi onneksi asuu 600km päässä. Hän ei ole koskaan ollut kiinnostunut lähtemään kotoaan, vaikka hänen poikansa on asunut täällä jo 6 vuotta. Olen ollut mieheni kanssa nyt 4 vuotta, ja jostain kumman syystä anoppi nyt haluaa kyläillä vähintään kerran kuukaudessa. Hän soittelee miehelleni joka ilta n.3kertaa, jos hänellä ei ole mitään asiaa (kuten yleensä) niin hän saattaa soittaa ja kysyä että "pitäisköhän ostaa arlan maitoa vai valion maitoa", yms muuta todella järkevää. tämän lisäksi hän lähettelee kokoajan miehelleni sähköposteja, joten mieheni on siis kokoajan kiinni puhelimessaan. Aiemmin anoppi soitteli 10 kertaa valehtelematta illassa, ja soittaa miehelleni myös hänen työpäiviensä aikana. 

Aina meillä käydessään hän valittaa siitä millaista meillä on, liian vaaleita kalusteita yms. Miksi teillä ei ole kirjahyllyä, yms. "tietää kyllä  kuka on sisustanut". noh, valitettavasti olemme tehneet päätökset kodistamme mieheni kanssa yhdessä. 

hän myös aina jaksaa haukkua minua. piilo v****a harrastaa myös jos olen sanonut jotain esim. tykkääväni vaikka nyt uusista perunoista, niin jonkin ajan kuluttua anoppi aloittaa "mä en kyllä yhtään ymmärrä sellasia ihmisiä jotka tykkää uusista perunoista. huomaa kyllä että ei niillä oo kaikki kotona".  

kun teimme remonttia, omat vanhempani auttoivat meitä todella paljon, ja kävivät välillä hakemassa tarvikkeita joita tarvimme lisää eivätkä huolineet rahaa vaikka sitä kuinka tyrkytimme. anoppi teki sinä päivänä kun oli kaikkein kriittisin remonttipäivä (aikataulu lopussa ja kiire) kunnon maratonpuhelun, puhuakseen vaan paskaa. miehenihän on tietenkin niin lapanen että ei uskalla sanoa äidilleen, että soitellaan myöhemmin. ja, anoppi tiesi että sinä päivänä on hektistä. hän ei missään vaiheessa ole kysynyt miten remonttimme sujui, tms. mutta kun remontin valmistuttua muutimme, anoppi tunki itsensä meille, kaiken sen kaaoksen keskelle. eikä edes tarjonnut minkäänlaista apua, vaan joi omia siidereitään sohvalla. tai siis....hän oli ostanut matkalla siiderit hänelle ja pojalleen.

aina kun hän käy hän tekee kaikkensa jotta minä tuntisin oloni ulkopuoliseksi. hän puhuu  asioista, joista hän tietää, että minä en tiedä niistä ja ihmisistä joista hän on varma että en tunne, ja hän ei tee elettäkään selittääkseen tai avatakseen aihetta. en osaa edes kunnolla selittää millainen hän on.

ahdistun kun kuulen, että hän on tulossa, sillä hänhän aina yöpyy. aamuisin hän tietää että olen lähdössä töihin, niin hän livahtaa vessaan ennen minua ja on siellä kauan, niin että varmasti en pääse sinne edes hakemaan tavaroitani. ja se kälätys......heti aamusta alkaen. viimeksi hänen ollessa meillä, kello oli 21, niin hän tokaisi minulle "pitäsiköhän sun mennä jo nukkumaan, sulla on varmaan herätys aamulla. me voidaan tässä vielä jutella." tokaisin vain, että tiedän kyllä itse koska menen nukkumaan ja koska pitää herätä.kiitos vain.

ja juuri kuulin että anoppi on säntäämässä meille taas. mitähän jos vierassänky katoaisi?

[/quote]

siis ei helvata....sanattomaksi vetää.

Näitä lukiessa arvostus omaa anoppia kohtaan on kasvanut ihan uusiin ulottuvuuksiin.

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 16:31"]

[quote author="Vierailija" time="01.06.2013 klo 12:49"]

Olemme saaneet esikoisemme noin puoli vuotta sitten. Appiukko tuli sitten juttusille juhlissa kysyen minulta, että miten se maha noin pömpöttää, onkos jo toinen tulossa. Voi elämän kevät. Vastasimme, että ei nyt vielä, johon appiukko sitten, että eihän meistä voi koskaan tietää kun olemme ennenkin asioita salailleet. Sitten alkoi neuvoa, kuinka tässä vaiheessa olisi jo pitänyt raskauskilot jumpata pois. /quote]

Appiukkohan oli oikeassa, ei niitä raskauskiloja tartte vuositolkulla pidättää.

[/quote]

No aika harva puolessa vuodessa ehtii saada kaikki ne raskauden aikana saadut kilot pois. Tökeröä kommentoida toisen painoa...

[quote author="Vierailija" time="01.06.2013 klo 13:20"]

Mistä ihmiset oikein repii näitä anoppeja ja appia, tai ylipäätään tällaisia ihmisiä?? Miksi kaikki ihmiset, ketkä minä tapaan, ovat ihan normaaleja ainakin noin suunnilleen?

[/quote]

Vastaat ketjuun "pahimmat kokemuksesi". Pystytkö yhtään arvaamaan, miksi kertomuksissa on pahaa? Kaupan maitohyllyllä varmaan kiroat, kun kauppa myy maitoa...

Itse olen päässyt aika vähällä, mutta anoppi ja mieheni ei kyllä paljoa miettineet kun kotiuduimme vauvan kanssa sairaalasta. Olimme siis juuri tulleet kotiin vastasyntyneen kanssa, minä vielä ihan kipeänä ja todella väsyneenä (olin neljän päivän aikana nukkunut ehkä max 5 tuntia yhteensä) ja olisin halunnut vain rauhoittua ja levätä.

No mitä tekee mies ja anoppi... Alkoivat riidellä mihin pinnasänky sijoitetaan. Sanallisesti nahistelivat asiasta, itse istuin sohvalla vauva sylissäni miettien, että onko nämä nyt helvetti tosissaan ja että lähdetäänkö me sitten vauvan kanssa hotelliin jotta saadaan levätä..

Väliin yritin vielä sanoa, että turhaan siinä tappelette kun vauva nukkuu minun vieressäni, mutta molemmat olivat kuin eivät kuulisikaan. Lopulta pääsivät johonkin yhteisymmärrykseen pinniksen paikasta ja ylpeinä esittelivät minulle, johon jälleen sanoin vauvan nukkuvan vieressäni. Ei kuulema nuku, vaan se nukkuu pinnasängyssä...

Että hieno kotiutuminen oli sairaalasta. Mies ja anoppi riitelevät jostain niin turhasta kuin pinniksen paikasta, minuun suhtaudutaan kuin en olisi edes paikalla ja lopuksi vielä sanellaan missä vauva saa nukkua ja missä ei.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen päässyt aika vähällä, mutta anoppi ja mieheni ei kyllä paljoa miettineet kun kotiuduimme vauvan kanssa sairaalasta. Olimme siis juuri tulleet kotiin vastasyntyneen kanssa, minä vielä ihan kipeänä ja todella väsyneenä (olin neljän päivän aikana nukkunut ehkä max 5 tuntia yhteensä) ja olisin halunnut vain rauhoittua ja levätä.

No mitä tekee mies ja anoppi... Alkoivat riidellä mihin pinnasänky sijoitetaan. Sanallisesti nahistelivat asiasta, itse istuin sohvalla vauva sylissäni miettien, että onko nämä nyt helvetti tosissaan ja että lähdetäänkö me sitten vauvan kanssa hotelliin jotta saadaan levätä..

Väliin yritin vielä sanoa, että turhaan siinä tappelette kun vauva nukkuu minun vieressäni, mutta molemmat olivat kuin eivät kuulisikaan. Lopulta pääsivät johonkin yhteisymmärrykseen pinniksen paikasta ja ylpeinä esittelivät minulle, johon jälleen sanoin vauvan nukkuvan vieressäni. Ei kuulema nuku, vaan se nukkuu pinnasängyssä...

Että hieno kotiutuminen oli sairaalasta. Mies ja anoppi riitelevät jostain niin turhasta kuin pinniksen paikasta, minuun suhtaudutaan kuin en olisi edes paikalla ja lopuksi vielä sanellaan missä vauva saa nukkua ja missä ei.

Kunhan nyt itse huomaat, että sinä sanelet ihan yhtä lailla, missä vauva nukkuu :D

"Sina olet sellainen tyttö, jota en halua poikani puolisoksi." Tämän sain kuulla toisella tapaamiskerralla anopiltani. Siitä alkoi helvetti, vainoaminen. Anoppi teki kaikkensa estääkseen avioliittomme. Mustamaalasi, haukkui, jätti kutsumatta suvun juhliin.

Päätin, että niin kauan kuin silloinen poikaystäväni ja myöhemmin puolisoni kohtelee minua hyvin, en anopista välitä.

Avioiduimme. Heti avioliiton alussa anoppi lähetti 7-sivuisen faksin pojalleen, että miten hän ottaa eron minusta. Eräänä päivänä tulin kotiin. Olin ollut viikon poissa kotoa työn vuoksi. Sillä aikaa anoppi oli tuonut omat tavaransa, sisustanut minun kotini mieleisekseen. Se oli sairain teko häneltä ikinä. Mieheni ei uskaltanut vastustaa äitiään, lopulta pakkasin tavarat peräkärryyn ja ajoin 300 km, vein peräkärryn anopin pihaan.

Lopulta anoppi onnistui tavoitteessaan. Viiden avioliittovuoden jälkeen enää en jaksanut psyykkisesti anopin metkuja. Taitavasti hän valjasti appiukonkin juonitteluihinsa. Ja onnekseni mieheni löysi toisen naisen. Avioliittomme pelastus olisi ollut täydellinen välien katkaisu appivanhempiin. Siihen mieheni ei suostunut.

Sulla on vaan ollut hyvä tuuri. Kirjoittavat kertovai aidosti aidoista kokenuksistaan, sinulla niitä ei nyt valitettavasti ole, onnen pekka.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on maailman paras anoppi!

Minulla molemmat, siis nämä nykyiset. Olenkin joskus vaimolleni sanonut, että appiukko on paras kaverini. Entisistä ei voinut sanoa samaa. Yrittivät kyllä esittää ystvällistä, mutta aina silloin tällöin putkahti esiin, etten ole tarpeeksi hyvä mies heidän tyttärelleen, minulla kun ei ollut perittyä omaisuutta eikä hienoa sukua. Entinen vaimoni oli virallisesti naimisissa minun kanssani, mutta oikeasti äitinsä kanssa, hän määräsi muunmuassa ketä tytär äänestää, mitä kukkia istuttaa mihinkin ja puuttui ihan oikeasti myös kissanristiäisiin yrittäen tuputtaa omaa ehdotustaan kissanpentumme nimeksi. Vaimolle tämä tietenkin olisi sopinut, minulle ei.

Vierailija kirjoitti:

Mistä ihmiset oikein repii näitä anoppeja ja appia, tai ylipäätään tällaisia ihmisiä?? Miksi kaikki ihmiset, ketkä minä tapaan, ovat ihan normaaleja ainakin noin suunnilleen?

Et ehkä tiedä, mitä neljän seinän sisällä tapahtuu. Minunkin anoppini on maailman ihanin ihminen "julkisesti", mutta kirjan voisin hänen ilkeyksistään kirjoittaa. Hän on polkenut itsetuntoni maan rakoon ja vasta nyt, kun on hyvin iäkäs, saattaa mieheni kuullen päästää sammakoita suustaan ja vasta nyt mieheni uskoo, mitä helvettiä olen joutunut kärsimään.

Se, että tapaa "ihan normaalilta" vaikuttavia ihmisiä, ei kerro totuutta.

Ups

Eilen kerrottin vauva uutiset.

Anoppi sanoi pojalleen että siitäs sait tylyn vaivautuneesti. Ja sitten vaihtui aihe. Kummastuttaa koska meillä on hyvät välit ja kuvittelin hänen olevan pullan tuoksuinen mummo kun siltä kovasti vaikutti. Eipä ilahtunut uutisesta emmekä me reaktiosta.

Anoppimme lukitsee autotallin ovet kun tulemme, etttei poikamme pääse katselemaan moottoripyöriä joista tykkää. Muutenkin kaikki lapselle kiellettyä anppilassa.

"Tänne ei tulla  lutkan vaatteissa! Anopin tervehdys kun menin ensi kertaa kylään, kesähelle ja minulla juuri polven yläpuolelle päätyvä hihaton mekko sekä sandaalit joissa vähän korkoa. Mies suuttui äidilleen eikä myöskään jäänyt kahville vaan ajoi meidät asunnolleen, anoppi laittoi perään viestiä että "Tiinalle" pitkät housut ja tulette sitten uudestaan, oletti ilman muuta että tottelemme ja kun meitä ei kuulunut, soitti miehelle itku kurkussa että vartavasten oli pullaa leiponut ja nyt ne ovat kovia !

Kun muutimme yhteen, oli kauhuissaan siitä että olemme "susipari" ja tunki kylään arvostelemaan sisustusta sekä penkomaan  kaappeja. Kerran toi mukanaan verhot, jotka aikoi vaihtaa olohuoneen ikkunaan ja oli jo kiipemässä jakkaralle, kun kun huusin että nyt alas sieltä tai tuuppaan sinut nurin ! Lähti loukkaantuneena ja  ilmaisi miehelle että hänellä on väkivaltainen. arvaamaton morsian ja että miehen pitää varoa.  

Kun  sain lapsen, koetti saada vauvaa jo viikon ikäisenä hoitoon ja oli sitä mieltä' että poika saa anopin isän nimen ja toiseksi nimeksi  tulee miehennimi-poika ( siis jos nyt leikitään että  mies on Pekka, niin Pekanpoika).  Ristiäisistä lähti ovet paukkuen ja  kieltäytyy vieläkin kutsumasta lasta tämän oikealla nimellä!  Ja kun saimme tyttären jolla yllätyksenä down, piti itsestään selvänä että "mongoloidi" laitetaan johonkin laitokseen, mies suuttui tästä niin ettei pitkään aikaa puhunut äidilleen mitään, ei vastannut puheluihin eikä päästänyt kylään. Anoppi ei myöskään ollut ristiäisissä, joissa yllätimme kaikki menemällä samalla naimisiin ja tästä anoppi puolestaan loukkaantui verisesti.  Anopista ei pitkään aikaan kuulunut mitään, kunnes koetti hakea poikamme tarhasta ! Jäi kiinni kun poikaa ei annettu, ei tietenkään sillä anoppia ei oltu merkitty varahakijaksi eikä saanut millään selityksillä poikaa mukaansa.

Sitten muutimme miehen työn perässä toiseen kaupunkiin ja nyt anoppi sitten soittelee viikottain kännissä itkupuheluja, että kun on niiiin ikävä mummin  mussukoita  ja omaa rakasta poikaa.  En pysty tuntemaan sääliä, mieskin on lähinnä ärsyyntynyt.  

Ps. Appiukko on siis kuollut,  kuten joku saattoi arvatakin.

MIhin nuo anopit ja apet liittyy edes?  ei heitä tartte tavata,  Eksien vanhemmat olen vain joitain kertoja tavannut, ei voisi vähempää kiinnostaa heidän asiat kun en heidän kanssaan seurustellut.

Ja ettekö te uskalla sanoa mitään takaisin kun roikutte huonoissa suhteissanne viimeiseen asti,,,