Onko sinua pidetty nälässä lapsena?

Ei tarkoituksella pidetty nälässä, mutta ruokaa oli kuitenkin liian vähän. Syötiin kolme kertaa päivässä melko pieniä määriä ruokaa. Välipalat oli kiellettyjä, ja muutenkin ruokaa säännösteltiin todella tarkasti. Jatkuvasti oli nälkä.

Nyt kolmekymppisenä tunnen edelleen huonoa omaatuntoa, jos syön päivän aikana peräti kaksi hedelmää tai ruoan kanssa kolme pientä perunaa. Syön ihan liikaa, jopa ahmin, ja välillä taas kituutan miniannoksilla, kun tuntuu, etten saa tuntea itseäni kylläiseksi.

80-luvulla.... äiti ja isäpuoli-case taas. Meillä ei syöty koskaan mitään aamulla, eikä jääkaapissa ollut mitään mitä olisi voinut itse ottaa. Vanhemmat söivät töissä ja olivat sitä mieltä, että kouluruoka minulle riittää. Ilman isovanhempiani olisin kuollut nälkään. Kävin heillä usein ja mummo teki minulle eväät mukaan kotiin. Vasta kun olin n. 10 v ja velipuoleni syntyi, meillä alettiin tekemään joskus iltaisinkin ruokaa. Ei tosin säännöllisesti.

Jos sain mummolta rahaa, ostin lättypitsoja, sipsejä ja karkkia. Myöhemmin kun asuin vielä kotona mutta opiskelin, ostin omaan huoneeseeni aamiastarpeet, leipää ja metukkaa, että sain syötyä ennen kouluun lähtöä.

Tuohon aikaan 80-l ei koulu todellakaan puuttunut mihinkään. Minua laiminlyötiin muutenkin pahasti, ei talvivaatteita um, olisin ollut ihan huostaanottomatskua mutta ei siihen aikaan kukaan puuttunut asioihin.

Aikuisena painoni on vaihdellut 55-102 kg välillä, tällä hetkellä rankaisen itseäni olemalla päiväkausia syömättä (pelaan rahani).

Oon puhunut tästä aiemmin vastaavassa keskustelussa.. kyllä pidettiin. Rangaistuksena. Jos sain alle 8 matikan, fysiikan ja kemian äikän ja ruotsin kokeista, isä sanoi etten saa syödä viikkoon. Enkä syönyt, muuta kuin koulussa. En osaa syödä oikein enää.

Vierailija kirjoitti:

Älä ap ainakaan pakota vaimoa puhumaan lapsuusajoistaan, jos hän ei halua. Miksi hänen täytyisi kaivella kipeitä asioita vain siksi että sinulla  on halu ymmärtää? Kun ei puhuminen itsessään edes auta, joskus voi sitoa pahemmin niihin menneisyyden kauhuihin vaan. Jos täytyy, ammattiauttajalle sitten selvittämään niitä, terapiaan - puolisolle puhuminen ei vastaa samaa.

 

Ja ei, ei meillä pidetty nälässä. Koin kyllä useinkin nälkää mutta olin lapsena ahmatti jonka oli nälkä tunnin päästä tukevasta ateriasta. Mutta oikeasti ravinnonpuuttetta ei ollut, sai kyllä hyvälaatuiset aamupalan, välipalan, lounaan, iltapäivän välipalan, päivällisen ja iltapalan joka päivä.

Älä pyydä puhumaan. Rupia ja arpia ei ole hyvä repiä auki.

No jos nirsoili eikä syönyt tarjottua ruokaa, niin sitten oli ilman. Yleensä kyllä nöyrryin nopeasti ja söin mitä oli. Enpä ainakaan rantuksi oppinut.

Kyllä, koska ruokaa ei ollut aina tarpeeksi ja vanhemmat olivat sitä mieltä, että heidän eli äidin ja isän oli tärkeämpää saada tarpeeksi ruokaa, koska he olivat aikuisia ja kävivät töissä. Siksi meille lapsille ei aina riittänyt tarpeeksi ruokaa kotona. Myöskään vaatteisiimme ei käytetty paljon rahaa, jouduimme kulkemaan esim. vanhempien serkkujen vanhoissa vaatteissa. Sitä sitten ihmeteltiin päiväkodissa ja koulussa, että miksi meillä oli aina siellä kova nälkä ja huonot vaatteet, mutta aikuiset eivät tehneet mitään asialle. Myöskään sille ei tehty mitään, että meitä kiusattiin huonoista vaatteista, nälkäisyydestä ja hajusta, koska pesullekaan emme päässeet kovin usein eikä vaatteitakaan kovin usein pesty, koska vesi maksoi. Vanhemmilla oli velkoja ja he säästivät kaikesta, mistä pystyivät voidakseen maksaa velat nopeammin ja käytännössä aina säästökohteet liittyivät meihin lapsiin.

Luojan kiitos minulla oli hyvät vanhemmat, eikä tarvinnut kokea puutetta saati epäoikeudenmukaisuutta.

Ei tieten tahtoen pidetty, mutta yh-äidilläni oli elämänhallinta niin pielessä, että kotona ei ollut jääkaapissa usein muuta kuin maitoa ja HK:n sinistä, jos sitäkään. Nälkä oli, ja söin koulussa kuin hevonen (70-luvulla onneksi sai vielä kunnon täysrasvaista ruokaa koulussakin). Mutta hoikkana/alipainoisena sitä pysyi aina siihen asti, kunnes tuli kilpirauhasongelmia teininä, liekö osin juuri tuon nälän vuoksi.

Minua äiti pakotti syömään esim. kesäkeittoa, en saanut tuolista nousta, ennen kuin olin sen mielestäni kauhean keiton syönyt loppuun. Vaikka olin laiha, minua naapurin poika kutsui nimellä "paksumaha". Paljon myöhemmin opiskeluaikoina selvisi, että minulla on laktoosi-intoleranssi.

Luokkakaverilla käydessä tuli selväksi, että siellä ei koulun jälkeen saanut syödä muuta kuin näkkileipää. Minulle "kunniavieraana" halusi luokkakaverini tehdä voileivän, jossa päällä myös juustoa ja kurkkua. Kylläpä hänen äitinsä raivosi kotiin tultuaan... Mitä muuta tapahtui, en jäänyt 9-vuotiaana katsomaan...

Olin varsinainen kyläluuta juuri sen takia, että kavereilla, serkuilla ja isovanhemmilla tiesi saavansa ruokaa, varsinkin jos jäi yöksi. Söin aina kun oli mahdollisuus, koska kotona ei koskaan ollut mitään. Jos oli joku leivänkannikka niin sekin homeessa.

Vierailija kirjoitti:

Tuohan ei ole pelkkää "nälässä pitämistä", vaan rankkaa pahoinpitelyä. 19 tuntia vuorokaudesta lapsi syömättä?

Luulisi jo koulunkin puuttuneen tuohon. Lapsenhan täytyy olla sairaalloisen laiha tuolla metodilla, veto veks täysin aamutunteinta ja varmaan liittyy muutakin huonoa kotioloihin, jos lasta noin rääkätään. 

Oletko varma, ettei nainen laita omiaan?

En ole tämän kirjoittaja, mutta mistä alapeukut? 

Onhan tuo nimenomaan pahoinpitelyä. Lapsi ei saa ruokaa. 

Onko niin, kun yksi laittaa alapeukun, niin lampaat seuraavat perässä? 

välillä saatto mennä viikkokin ettei kotona saanu ruokaa, oli väkivaltaa alkoholismia yms. kai se jäljet jätti kun olen mielenterveyspotilas.

Meillä oli ruoalla kontrollointia ja arvoasteikon näyttämistä sitä kautta. Äitipuolen ja isän mielestä kasvavan varhaisteinin/teinin ei tarvinnut syödä kuin koulussa lämpimän ruoan. Se kuulemma riitti. Aamupalatarvikkeita ei aina ollut ja iltapalaa ei saanut syödä enää klo 21 jälkeen illalla, jolloin oli kotiintuloaika. Yritin aina tulla mahdollisimman myöhään kotiin, sillä kotona oli joka päivä paljon muutakin henkistä ja toisinaan fyysistä väkivaltaa. Nälkä oli vallitseva tunne usein ja muistan edelleen nälästä johtuvan kovan vatsakivun. Jääkaapissa ja muissa kaapeissa oli kyllä ruokaa sisarpuolilleni ja äitipuolelle, mutta niitä ei saanut me väärän äidin lapset syödä. Jouduin jossakin vaiheessa kirjaimellisesti maksamaan ruoasta isälleni ja äitipuolelleni (olen kirjoittanut tästä ennenkin tänne).

Yläasteen terkkari kiinnitti huomiota alipainooni ja kyseli syömishäiriöstä. Kerroin että en saa kotona ruokaa. Alkuun hän uskoi ja kutsui äitipuoleni koululle neuvotteluun, missä äitipuoleni tietysti valehteli silmät suut täyteen siitä, että ruokaa on vaikka millä mitalla mutta neidille ei vain kelpaa. Ja terkka uskoi äitipuolta ennemmin kuin minua, menin tuolloin tällaisissa altavastaajatilanteissa täysin lukkoon, koska olin niin tottunut henkiseen väkivaltaan ja mitätöitiin ja siihen, ettei minun ajatuksilla tai sanomisilla ole mitään merkitystä.

Sairastuin varhaisaikuisuudessa syömishäiriöön. Se oli niin helppoa, vahingoittaa itseään syömisen kontroloinnilla ja pakkoliikunnalla. Myöhemmin tajusin, että kärsin tuolloin PTSD:stä. Käyn terapiassa edelleen ja se on auttanut, todella paljon. Suhde ruokaan ja syömiseen on silti edelleen erikoinen. Esim. noutopöydässä minun on pakko syödä ihan järkyttävä määrä, mutta toisaalta kestän nälkää suht hyvin. Syömishäiriö ei ole kuitenkaan enää aktiivinen, vaikka taustalla pyöriikin haamuna.

Ammattiauttaja, hyvä terapeutti voi auttaa niitä ihmisiä, jotka pystyvät ja haluavat kohdata omat haamunsa ja traumansa. Jos ihminen ei halua puhua, eikä selvittää asioita, niin et valitettavasti voi pakottaa.

Kannattaa punnita mitä jaksat itse ottaa vastaan ja missä olla tukena. Älä hukkaa ja sairastuta itseäsi liian sairaan ja liian jumissa omissa traumoissaan olevan ihmisen kanssa. Kukaan muu kuin hän itse ei voi itseään pelastaa. Ihan ystävällisenä vinkkinä.

Meitä ei pidetty nälässä, nähnyt olen tapauksen, kun leikki-ikäinen lapsi sai viikkotolkulla vain leipää ja kaakaota, yhtenä päivänä oli perunaa ja jauhelihapihvejä vieraan toimesta, ei tarvinnut käskeä syömään.

Lapsi käyttäytyi oudosti, lopulta puututtiin.

Aamupala ainakin tärkeä, kuka jaksaa nälkäisenä koulua.

Sukupolvi joka nyt 70-vuotiaita, heistä huomaa ettei ruoka ollut itsestään selvyys, aina he kehottavat syömään.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="25.05.2013 klo 15:20"]Muistan 90-luvun laman ja sen ettei aina ollut rahaa ruokaa. Asia mistä ei pysty puhumaan kenellekkään.

Minulla sama homma. Tahallaan ei pidetty nälässä mutta juuri laman aikaan ei yksinkertaisesti aina ollut rahaa ruokaan tai sitä oli aivan liian vähän. Kyllähän se jälkensä jätti mutta en sitä traumaksi sanoisi.

Sama täällä, ylivelkaantuneesta perheestä olen, ja myös nälkä tuli tutuksi. Kaikkinensa noista asioista on kyllä jäänyt traumoja, joita ei ikinä unohda.

Vierailija kirjoitti:

Tuohan ei ole pelkkää "nälässä pitämistä", vaan rankkaa pahoinpitelyä. 19 tuntia vuorokaudesta lapsi syömättä?

Luulisi jo koulunkin puuttuneen tuohon. Lapsenhan täytyy olla sairaalloisen laiha tuolla metodilla, veto veks täysin aamutunteinta ja varmaan liittyy muutakin huonoa kotioloihin, jos lasta noin rääkätään. 

Oletko varma, ettei nainen laita omiaan?

Ei aikoinaan koulu eikä sossujaan mihinkään puuttunut :D. Nykyaikainen lastensuojelu on aika uusi muodossaan ja nykyisiltäkin lastensuojelun työntekijöiltä jää paaaljon lapsia huomaamatta, joilla ei asiat ole kotona kunnossa. Normi ihmisillä on niin lapsenusko näissä asioissa :).

Meillä oma sisarukseni meni silmä ja pää mustana, vartalossa pitkin poikin vyön soljella hakattuja mustelmia ja arvaa mitä sossu siihen aikaan sanoi? Sun pitää vain ymmärtää isääs ja olla kilttinä, hällä on nyt vähän rankkaa. Muutama viikko/kuukausi siitä, niin isä heitti alaikäisen systerin kadulle taas naama mustana ja jätesäkeissä kaikki omaisuus perässä. Kukaan ei puuttunut, ketään ei kiinnostanut tarpeeksi.

Jos oli sellaista ruokaa, josta ei pitänyt (eikä syönyt), sama annos laitettiin eteen seuraavalla ruokailukerralla, kun muu perhe söi jo muuta ruokaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuohan ei ole pelkkää "nälässä pitämistä", vaan rankkaa pahoinpitelyä. 19 tuntia vuorokaudesta lapsi syömättä?

Luulisi jo koulunkin puuttuneen tuohon. Lapsenhan täytyy olla sairaalloisen laiha tuolla metodilla, veto veks täysin aamutunteinta ja varmaan liittyy muutakin huonoa kotioloihin, jos lasta noin rääkätään. 

Oletko varma, ettei nainen laita omiaan?

En ole tämän kirjoittaja, mutta mistä alapeukut? 

Onhan tuo nimenomaan pahoinpitelyä. Lapsi ei saa ruokaa. 

Onko niin, kun yksi laittaa alapeukun, niin lampaat seuraavat perässä? 

Alapeukut viimeisestä lauseesta, jossa kyseenalaistetaan ap:n vaimon lapsuuskokemus.

Pidettiin nälässä. Mielenterveysongelmainen äiti ei huolehtinut, puuttui koko perusturva. Alkoholisti-isä loisti poissaolollaan. Ainoan ruuan sai koulussa ja siksi sinne meni. Kauhea häpeä kotioloista, ei kehdannu kertoa miten asiat oli. Ja tämä tapahtui 90 luvulla. Ja kyllä jätti jälkensä mitä vieläkin selvittää ja ammattiapua onneksi saan. Nuo kokemukset vaikuttanu ihmissuhteisiin ja työhön. Kodista olen onnellinen ja ruuasta ja pienistä asioista kiitollinen.

Äidin alkoholismista ja ajottaisesta työttömyydestä johtuen ruokaa oli vähän. Jääkaapissa oli margariinipaketti ja paljon olutta. Kuivakaapissa jälkiuuniruisleipää, sitä kovaa, joka piti itse leikata, ei mitään valmiiksi siivutettua. Koulussa sain päivän ainoan lämpimän aterian ja aina toivoin, että se olisi jotain muuta kuin puuroa. Viikonloppuna hyvä kun sain yhden perunan ja ruskeaa kastiketta.

Jälki on jäänyt siinä mielessä, että saan outoa mielihyvää siitä, että jääkaappi on täynnä ruokaa ja tarvikkeita mistä tehdä ruokaa. Jälkiuuniruisleipään en kaupassa koske vahingossakaan, herättää ikäviä muistoja.