Onko sinua pidetty nälässä lapsena?

No ei pidetty nälässä, mutta ruoka ei ollut aina hyvää.

Tuollainen varmaan pitäisi käsitellä pitkässä terapiassa, ei varmaan ole mitään sanoja, jotka sanomalla voisi puolisona auttaa tuollaisen kokemuksen käsittelyssä.

Ei pidetty nälässä, päin vastoin. Lautanen oli syötävä tyhjäksi ja jos ei muuten tyhjentynyt, lähdettiin hakemaan risua.

Ja vaikuttaa kyllä edelleen..

Moi, totta kai vaikuttaa monella tavalla - kysehän ei ole ollut pelkästä ruoasta tai nälästä, vaikka nälkä sinänsä on ollut varmaan ihan kamala. Ravitsemuksellisesti kenenkään ei pitäisi olla ilman ruokaa yli 12 tuntia vuorokaudessa - hän on ollut nälässä/ravinnotta 19 tuntia päivässä.

Häntä on laiminlyöty rankasti. Hänen perheessään on ollut laajamittaista elämän rajoittamista - ravinnon rajoittamista, elintilan rajoittamista, tekemisen rajoittamista, itsemääräämisoikeuden rajoittamista, rakkauden rajoittamista, hyväksynnän rajoittamista. Kyse on siis ollut henkisestä väkivallasta. Ja tuollaisessa perheessä on varmasti ollut muutakin sairasta - tämähän on vain yksi pieni asia.

Jos kukaan ei ole tuohon koskaan puuttunut eikä hän ole lapsena uskaltanut kenellekään puhua, hänelle on tullut ihan varmasti vääristynyt kuva itsestään ja siitä, miten häntä saa kohdella.

Toivottavasti vaimosi tajuaa, että häntä on kohdeltu huonosti. Itse olen käynyt pitkään terapiassa ja saanut sieltä todella paljon apua. Toivottavasi vaimosi saa myös jostain apua - hänen ei enää tarvitse elää rajoitusten puitteissa...

Ei ole, olin pikemminkin nirso. Aina on ollut ravitsevaa ruokaa ja välipaloja ainakin viisi kertaa päivässä.

[quote author="Vierailija" time="24.05.2013 klo 14:35"]

Ei pidetty nälässä, päin vastoin. Lautanen oli syötävä tyhjäksi ja jos ei muuten tyhjentynyt, lähdettiin hakemaan risua.

Ja vaikuttaa kyllä edelleen..

[/quote]

Joo, osittain sama täällä. Ruokaa oli tarjolla yllinkyllin, ja haaskaaminen ei ollut suotavaa. Musta tuli läski.

Mutta liikaa syöminen ei ollut tämän aloituksen pointti. Muistan itsekin, kuinka jossain vaiheessa lapsena oli koko ajan nälkä. Olisi ollut piinallista mennä nukkumaan nälkäisenä, saati sitten ketoosin partaalla.

Älä ap ainakaan pakota vaimoa puhumaan lapsuusajoistaan, jos hän ei halua. Miksi hänen täytyisi kaivella kipeitä asioita vain siksi että sinulla  on halu ymmärtää? Kun ei puhuminen itsessään edes auta, joskus voi sitoa pahemmin niihin menneisyyden kauhuihin vaan. Jos täytyy, ammattiauttajalle sitten selvittämään niitä, terapiaan - puolisolle puhuminen ei vastaa samaa.

Ja ei, ei meillä pidetty nälässä. Koin kyllä useinkin nälkää mutta olin lapsena ahmatti jonka oli nälkä tunnin päästä tukevasta ateriasta. Mutta oikeasti ravinnonpuuttetta ei ollut, sai kyllä hyvälaatuiset aamupalan, välipalan, lounaan, iltapäivän välipalan, päivällisen ja iltapalan joka päivä.

[quote author="Vierailija" time="24.05.2013 klo 14:40"]

Moi, totta kai vaikuttaa monella tavalla - kysehän ei ole ollut pelkästä ruoasta tai nälästä, vaikka nälkä sinänsä on ollut varmaan ihan kamala. Ravitsemuksellisesti kenenkään ei pitäisi olla ilman ruokaa yli 12 tuntia vuorokaudessa - hän on ollut nälässä/ravinnotta 19 tuntia päivässä.

Häntä on laiminlyöty rankasti. Hänen perheessään on ollut laajamittaista elämän rajoittamista - ravinnon rajoittamista, elintilan rajoittamista, tekemisen rajoittamista, itsemääräämisoikeuden rajoittamista, rakkauden rajoittamista, hyväksynnän rajoittamista. Kyse on siis ollut henkisestä väkivallasta. Ja tuollaisessa perheessä on varmasti ollut muutakin sairasta - tämähän on vain yksi pieni asia.

Jos kukaan ei ole tuohon koskaan puuttunut eikä hän ole lapsena uskaltanut kenellekään puhua, hänelle on tullut ihan varmasti vääristynyt kuva itsestään ja siitä, miten häntä saa kohdella.

Toivottavasti vaimosi tajuaa, että häntä on kohdeltu huonosti. Itse olen käynyt pitkään terapiassa ja saanut sieltä todella paljon apua. Toivottavasi vaimosi saa myös jostain apua - hänen ei enää tarvitse elää rajoitusten puitteissa...

[/quote]

Kiitos valaisevasta vastauksesta. Pitäkää nössönä, mutta nyt minua itkettää vaimon puolesta.

-aloittaja

[quote author="Vierailija" time="24.05.2013 klo 14:46"]

Älä ap ainakaan pakota vaimoa puhumaan lapsuusajoistaan, jos hän ei halua. Miksi hänen täytyisi kaivella kipeitä asioita vain siksi että sinulla  on halu ymmärtää? Kun ei puhuminen itsessään edes auta, joskus voi sitoa pahemmin niihin menneisyyden kauhuihin vaan. Jos täytyy, ammattiauttajalle sitten selvittämään niitä, terapiaan - puolisolle puhuminen ei vastaa samaa.

Ja ei, ei meillä pidetty nälässä. Koin kyllä useinkin nälkää mutta olin lapsena ahmatti jonka oli nälkä tunnin päästä tukevasta ateriasta. Mutta oikeasti ravinnonpuuttetta ei ollut, sai kyllä hyvälaatuiset aamupalan, välipalan, lounaan, iltapäivän välipalan, päivällisen ja iltapalan joka päivä.

[/quote]

Vaikea on pakottaa, kun toinen vaikenee kuin muuri. Kaipaan molemminpuolista avoimuutta (omassakin historiassa kipeitä ja osittain huonosti käsiteltyjä asioita), jotta suhteemme lujittuisi ja luottamus kasvaisi. Itse olen kokenut puhumisen (mahd. moneen kertaan jauhamisen) olevan ratkaisu ongelmiini. Olen kai ihme jäbä.

aloittaja

Ei todellakaan pidetty. Ukkini pääsi 16-veenä kokemaan venäläisen "siviilien evakointileirin" ja "laihdutuskuurin", ja näki siellä monen kuolevan nälkään, mm. oman sisaruksen. Sen jäljet kyllä näkyi  omassa lapsuudessani, ukkilasta ei lähdetty kotiin kuin ruokapöydän kautta ja leipää vielä taskussakin. Mutta kyllähän sitten kun olin aikuinen, kun ukki alkoi niistä ajoista ja omasta muutenkin kovasta lapsuudestaan mun kanssani jutella, niin kyllä sen silmistä kipu näkyi..äitini taas sanoi, ettei ukki jutellut heille niistä ajoista ikinä, mutta jostain syystä sitten minulle puhui, kun aloin kysellä. Ehkä aikaa oli kulunut siitä tarpeeksi, ja maailma muuttunut. Kerran sanoi, ettei sodasta viitsi puhua, kun sitten tulee öisiä painajaisia. Ukki oli jatkosodan aikaan hyvin pahoissa paikoissa ja tappoi, kun oli pakko.

Asiat voi olla niin pahoja, ettei niitä halua käsitellä, koska se sattuu. Sellaisia asioita pitäisi käsitellä ammattilaisen läsnäollessa.

Siis viesti on se, ettei näistä asioista sovi puhua edes kaikkein lähimmän kanssa??

[quote author="Vierailija" time="24.05.2013 klo 15:00"]

Ei todellakaan pidetty. Ukkini pääsi 16-veenä kokemaan venäläisen "siviilien evakointileirin" ja "laihdutuskuurin", ja näki siellä monen kuolevan nälkään, mm. oman sisaruksen. Sen jäljet kyllä näkyi  omassa lapsuudessani, ukkilasta ei lähdetty kotiin kuin ruokapöydän kautta ja leipää vielä taskussakin. Mutta kyllähän sitten kun olin aikuinen, kun ukki alkoi niistä ajoista ja omasta muutenkin kovasta lapsuudestaan mun kanssani jutella, niin kyllä sen silmistä kipu näkyi..äitini taas sanoi, ettei ukki jutellut heille niistä ajoista ikinä, mutta jostain syystä sitten minulle puhui, kun aloin kysellä. Ehkä aikaa oli kulunut siitä tarpeeksi, ja maailma muuttunut. Kerran sanoi, ettei sodasta viitsi puhua, kun sitten tulee öisiä painajaisia. Ukki oli jatkosodan aikaan hyvin pahoissa paikoissa ja tappoi, kun oli pakko.

Asiat voi olla niin pahoja, ettei niitä halua käsitellä, koska se sattuu. Sellaisia asioita pitäisi käsitellä ammattilaisen läsnäollessa.

[/quote]

Kotona oli ruokaa vähän miten sattuu, mutta se johtui vanhempien alkoholismista eikä siitä, että olisivat erityisesti halunneet nälässä pitää. Välinpitämättömyyttä siis, eikä rankaisukeino. En tiedä johtuuko sitten tästä, että minun on vaikea pysyä kohtuuden rajoissa syömisen suhteen, joko rajoitan tai sitten tyhjenee koko jääkaappi.

Ei pidetty nälässä. Äiti teki aina hyvää ja maittavaa ruokaa, paitsi maksalaatikosta en pitänyt.

On. Isä kielsi syömisen kokonaan klo 18 jälkeen illalla, ja oikeastaan hänen mielestään koululainen/teini ei olisi tarvinnut muuta ruokaa aamupalan ja klo 11 koululounaan lisäksi... Viikonloppuisin jos olimme kahden, ateria-aikaa joutui odottamaan nälissään klo 15-16 saakka. Johti salasyömiseen ja syömishäiriöihin.

Hei ihmejäbä, vaikka sulle toimii se, että puhut asiasta vaikka sen sata kertaa, se ei kaikille toimi...

Mutta toivottavasti teidän suhteenne ei kaadu siihen, että sä haluat työstää lapsuuden traumoja nyt, vaikka vaimosi vielä ei ole siihen ehkä kypsä. Kaikki ajallaan ja tavallaan!

Kyllä. Rangaistukseksi milloin mistäkin en saanut tulla ruokapöytään, ennen kuin olin vähintään pyytänyt anteeksi. Olin kuitenkin itspäinen, ja kun koin rangaistuksen epäoikeudenmukaiseksi, en pyytänyt anteeksi tai tehnyt rangaistukseksi määrättyä työtä, niin silloin tällöin ruokatauko venyi koululounaasta seuraavaan aamuun. Toisaalta meillä päti myös se, mikä monella muullakin, että ruokapöydästä ei saanut nousta ennen kuin lautanen oli tyhjä. Tällä yhtälöllä ei liene mikään ihme, että suhde omiin vanhempiin on nykyään olematon ja suhde ruokaan taas ihan vinksallaan. Viime vuosina olen kuitenkin ihan itsekseni pikku hiljaa kursinut itseäni kokoon, kun jossain vaiheessa vihdoin tajusin, että minua kohdeltiin huonosti. Siihen saakka hartioilla painoi syyllisyys siitä, miten huono ihminen olen enkä ansaitsekaan mitään hyvää tässä elämässä.

Kyllä pidettiin eli jos ei maistanut, joutui pois ruokapöydästä ja sama ruoka tuotiin eteen välipalalla, päivällisellä, iltapalaksi, seuraavana aamuna jne. kunnes se oli syömäkelvotonta (oli tosin jääkaapissa "väliajat"). Saatoin olla syömättä 2-3 päivää, koska äidin mielestä nirso lapsi kyllä oppii syömään, kun on tarpeeksi nälkä. Isä sitten armahti minut ja ilmoitti, että tämä systeemi ei toimi ja sain palan leipää.

Nirsouteen ei auta se, että lapsi ei saa ruokaa. Minulla on vakavia luusto-ongelmia ja erittäin sairas suhtautuminen ruokaan. Enkä edelleenkään syö sieniä, kalaa tai tomaattia.

Pidettiin. En ollut mikään nirso, mutta aina hieman sisaruksiani hitaampi syöjä. Jos vähänkin hidastelin syömisessä, niin ruoka vietiin pois eikä mitään saanut enää sinä päivänä. Lisäksi vanhempani ja sisarukseni aina avoimesti ilkeilivät minulle hitaasta syömisestäni, vaikka parhaani yritin. Erityisen ikävää se oli silloin kun tuli vieraita käymään, niin heille esiteltiin hupinumerona hidasta syömistäni.

Ei pidetty nälässä. Olin nirso, en syönyt juuri mitään. Äitini kertoo, että yhtenä kesänä suostuin syömään 2 viikkoa vaan mustikoita, en mitään muuta.

[quote author="Vierailija" time="24.05.2013 klo 15:59"]

On. Isä kielsi syömisen kokonaan klo 18 jälkeen illalla, ja oikeastaan hänen mielestään koululainen/teini ei olisi tarvinnut muuta ruokaa aamupalan ja klo 11 koululounaan lisäksi... Viikonloppuisin jos olimme kahden, ateria-aikaa joutui odottamaan nälissään klo 15-16 saakka. Johti salasyömiseen ja syömishäiriöihin.

[/quote]

Kiitos kaikille vastauksista ja kokemuksista. Tuolta jostain vuosikymmenten takaa kumpuaa ties mitä lieveilmiöitä, jotka tulevat nyt esiin tavalla tai toisella.

Yllä oleva vastaus on ehkä jotenkin lähellä sitä tilannetta, mikä paremman puoliskoni lapsuudenkodissa vallitsi. Mitään "järkevää" syytä en ole saanut (puristettua) ruuan pihtaamiseen. Joskus olen kuullut, että perhe oli niin köyhä, ettei ruokaa muka ollut. Kuitenkin perheen aikuiset kävivät kumpikin töissä. Omasta mielestäni kyse oli mielivallasta, isäpuolen kokemasta mustasukkaisuudesta, uskoisin. Sitä minä eniten ihmettelen, että biol. vanhempi eli äiti ei pitänyt lastensa puolta ja huolehtinut asianmukaisesta ravitsemuksesta.

aloittaja