Se downista ja assista vängännyt tyyppi sai opiskelupaikan!

Hyviä uutisia: nimittäin sain sen opiskelupaikan! Soitin opinto-ohjaajalle ja opinto-ohjaaja sanoi, että saan sen koulutuspaikan. Pääsen siis opiskelemaan! Jes! Tämä on hieno asia ja ilouutinen että pääsen kouluun! Huomenna kuulemma tulee kirje mutta opo sanoi mulle jo etukäteen että kouluun pääsen. Huomisessa kirjeessa kerrotaan tarkemmin muun muassa siitä, mihin aikaan koulu alkaa ja monesko päivä elokuuta alkaa se koulu ja muutakin tietoa ja ohjeita aloittelevalle opiskelijalle ja uuden opettajan nimi yms kerrottiin siinä.



Keskusteltiin myös työharjoittelupaikoista opinto-ohjaajan kanssa ja kerroin toiveestani päästä pikkuisia 8kk-2v ikäisiä hoitamaan vaikka perhepäivähoitajan kanssa tai johonkin pieneen tarhaan, ei kauheen isoon. Ja opinto-ohjaaja sanoi että nykyään on melko vaikeaa päästä semmoisiin jos ei ole lähihoitajaopiskelija, mutta heillä on ollut palveluavustajaopiskelijoitaki

n mitkä on semmosissa olleet ja opo sanoi, että jos itse löydän jonkun perhepäivähoitajan joka suostuu ottamaan minut hommiin niin ok, se käy koulun puolesta ainakin, mutta pitää muistaa ja huomioida se, että kyseessä ei ole nyt minulle tuttujen ihmisten lapset vaan vieraat lapset. Esim jos Lehmon tai Mutalan yms tarhalle menisin työharjoitteluun, niin saattaa löytyä lapsia joiden oma äiti tai isä tai vaikkapa lapsen täti tai mummi yms ei antaisi minun hoitaa lähipiiriinsä kuuluvia lapsia koska ei luota minuun syystä tai toisesta tai tietää tai on tietävinään yms minusta asioita ja on tavannut minut joskus eikä ole minusta pitänyt. Se on huomioitava aina. Päiväkodeissa on myös erilaiset näkemykset lastenhoidosta ja erilaiset toimintaperiaatteet. Ja eri tyyppisiä ihmisiä työntekijöinä ja lapset on niin tunnepohjainen asia että vaikka koulun puolelta kyllä tykätään että hoitasin lapsia, niin tulee se vastaan että päiväkodin työntekijät tai lasten vanhemmat eivät tykkäisi että minä hoitasin heidän lasta.





Hän sanoi myös, että jos meinaa hoitaa lapsia, on oltava aikuismaisesti käyttäytyvä ja kypsä, ei saa olla ikäisekseen lapsellinen eikä kypsymätön. Lastenhoidossa vaaditaan kypsyyttä, aikuisuutta ja kykyä antaa turvaa lapsille. Tietysti onhan niitä toki 13-15-vuotiaita yläkoululaisiakin lapsia hoitamassa tarhassa lapsia koulun tet-jaksolla mutta nuo ovat eri asia koska tuon ikäinen on itsekin lapsi ja jos lapsi hoitaa aikuisen kanssa yhdessä pientä lasta, niin 13-15-vuotias lapsi on vauvalle tai pienelle lapselle toinen lapsi mutta isompi lapsi joka on kiva leikkikaveri ja esimerkki pienemmälle lapselle. Sen takia mielellään ottavat peruskoulun lapsia avuksi hoitamaan päiväkodin lapsia koska siinä on kyseessä se tuttu ja monen hyvänä pitämä tapa, että iso lapsi hoitaa pientä lasta aikuisen ollessa siinä ohjaamassa ja vahtimassa tilannetta. Mutta minun pitää huomioida että olen jo 30-vuotias ja jos 30-vuotias käyttäytyy kuin 13-vuotias niin ei se sovi semmoinen hoitamaan lapsia. Iso mutta lapsellinen aikuinen voi pelottaa vieraita lapsia vaikkei pahaa tarkoitakaan. Sukulaisten tai kaverien lapsia saan hoitaa yksin tai yhdessä sukulaisen tai kaverin kanssa mutta en mielellään vieraan ihmisen lapsia. Tämä on minun oma kantani ja oman pohdintani tulos, jota ei minuun ole kukaan muu syöttänyt mieleeni vaan minä itse näin päättelin, minulla on oikeus itsekin käyttää järkeäni ja ajatella, kun se tukee minun omaa aikuisuuttani parhaiten että itse teen päätökset, itse harkitsen ja ajattelen mutta jos joku muu alkaa minun puolesta ajatella ja päättää puolestani niin alan heti taantua lapsen asteelle ja olla taas lapsi. Minun pitää itse tehdä ratkaisuni ja valintani eikä tuo lastenhoitohomma edes ole minulla ensisijaisena asiana. Ensisijaisesti mietin muita hommia sekä koulun työharjoitteluun että muuhunkin tilanteisiin ja hommiin.





Päällimmäisenä minulla on mielessäni opetella auttamaan ja avustamaan hyvin sellaista aikuisikäistä invalidia tai vanhusta joka itse osaa määritellä apunsa sisällön, määrän ja toteutustavan ja kykenee itse ottamaan avuntarpeeseensa kantaa ja itse sanomaan mitä tarvitsee ja jota ei tarvitse hoitaa vaan joko avustaa tai ohjata. Minulle heti haastattelussa se sanottiin, että tuo vammaisen avustaminen, esimerkiksi näkövammaisen, liikuntavammaisen tai kehitysvammaisen avustaminen on minulle sopiva juttu ja minun juttu. Samoin siitäkin oli puhetta että vanhainkodissa työskentely ja se että olen vanhusten seurassa ja juttelen niitten kanssa ja autan vanhuksia kotiaskareissa on minun juttu josta oltiin samaa mieltä. Lastenhoitoon suhtauduttiin varauksellisesti ja itse sitä pohdittuani ymmärrän jo, että mikä siinä aiheuttaa sen varauksellisuuden. Pieni lapsi on niin hoitajansa armoilla eikä pieni lapsi osaa ottaa itse kantaa omiin asioihinsa eikä oma tahto ole vielä kehittynyt ja lasta ei avusteta, vaan lasta hoivataan ja valvotaan. Lapsen kanssa on kyettävä tekemään lapsen puolesta kaikki kun pieni lapi ei osaa itse vielä mitään ja lapsella ei ole vielä omaa tahtoa niin kehittyneenä kuin aikuisella eikä kykyä ilmaista tahtoaan. Lapselle on kyettävä antamaan turvaa ja oltava auktoriteetti ja osattava ottaa aikuisen rooli suhteessa lapseen ja osattava olla käytännöllinen ja tilanteen tasalla. Minulta puuttuu kykyä hahmottaa ja osata toimia erilaisissa rooleissa, myös tilanteen tasalla oleminen ei ole aina kovin terävää ja myös arkuutta ja ujoutta ja vaikeutta näyttää omia tunteitani esiintyy paljon. Ja pelkään minä itsekin erästä tuon tyyppistä, minua huomattavasti vanhempaa vaikeasti sairasta tällä paikkakunnalla asuvaa naista. Ihan samoin saattaa vieras pentu pelätä minua kuin minä sitä akkaa.




Ymmärrän ja hyväksyn nyt sairauteni mukanaan tuomat rajoitteet ainakin tuossa lastenhoitoasiassa. Sen tiedän, että toki saan edelleen hoitaa sukulaisen tai kaverin vauvaa tai lasta tai olla apuna hoitamisessa, kun tutut ihmiset ja sukulaiset ja heidän lapset oppii tuntemaan, sitä mieltä oli myöskin opinto-ohjaaja että se on hienoa kun hoidan ja autan hoidossa sukulaisten ja tuttujen lasten ollessa kyseessä, mutta ventovieraitten ihmisten lapset on ihan asia erikseen koska omat vanhemmat haluaa omilla tavoillaan hoitaa ja kasvattaa lapsensa ja lapset ovat omassa kodissa voineet tottua erilaisiin aikuisiin kuin mitä minä olen ja toisenlaiseen elämään ja johdonmukaisuus on tärkeää lapsen turvallisuudentunteen kannalta.




Minä itse olen kovin omalaatuinen tyyppi ja omalaatuisen tyypin lasta voi hoitaa vain toinen omalaatuinen aikuinen. Jos minulla on joskus vauva ja tutustun johonkin lapsettomaan mutta minun tyyppiseen ikätoveriini niin aion antaa hänen hoitaa vauvaani jo siitä asti kun vauva on noin 3kk ikäinen. Koska jos hoitaja on sellainen kuin minä niin toki saa hoitaa ja meinaan tyrkyttää omaa vauvaa semmoselle tyypille hoitoon sillon kun haluan omaa, vauvasta vapaata aikaa ja hän saa pärjätä vauvani kanssa keskenääm sitten kun minä lähen kaverin luokse yöksi yms. Enkä yhtääm välitä ekan tukihenkilön ohjeista vaan häntä uhmaten ja uhallani työnnän omat pentuni itseni tyyppisten asperger-naisten hoitoon tahallani ja ite lähen lätkimään ja haistatan paskat vaan sossuille ja muille lässyille jotka tästä huomauttaa ja totta kai saa kuka vaan joka haluaa minun lasta sylissä pitää, en ees neuvo käsittelyssä yms vaan joka on sanonu hoitavansa saa hoitaa ihan niin paljon kun haluaa ja heti päivän ikästä. Minä en oo mikään ylisuojelija kenenkään kohalla. Onneksi mulla ei ole vielä omaa lasta on vaan nämä kissat. en jaksas lasta hoitaa enkä myöskään jaksas sitä että mulla on ukko. oma vapaa elämä ja vapaaehtoinen lapsettomuus on ihan ok ja kissat on elämäni suola mutta lapsen jos tekis niin siihen olis niin sidottu ja ite haluan olla vielä vapaa ja tehä mistä tykkään ja yritän unohtaa kaikki vauva-ajatukseni koska siinä voi olla perää että olen liian lapsenmielinen ottamaan isoa vastuuta vauvoista. Joku järkevämpi ja vastuullisempi hoitakoon vauvat ja ite pidän hauskaa ja nautin omista jutuistani. Kun en kerta ymmärrä lapsen parasta tuonkaan vertaa niin unohan ne pennut ja mulle riittää tosiaan se että on ne ulkolaiset kummilapset joille vielä kirjotan Lolo-pellen eläinsadun ja on myös sukulaisten pennut jos niitä tulee jollekin sukulaiselle ja myös kaverien lapset ja näen niitä kyllä ja siinä on se hyvä puoli ettei tartte joka päivä ainakaan takapuolia pestä eikä herätä öisin hoitamaan.



Oman lapseni kanssa minulla olis se käytäntö että minne meen, otan sen mukaan, annan muittenkin kuin minun hoitaa sitä ja opetan sen tulemaan toimeen omillani mahollisimman pian ja esim öisin opetan mahd.varhain nukkumaan jo kokonaisia öitä ja oon tiukka ja kuri ja rajat ja säännöt on heti nollavuotiaasta asti enkä hyväksy mitä sattuu käytöstä edes vastasyntyneeltäkään vaan kyllä pienellä sylivauvallakin on jo kova kuri ja tiukat rajat ja sitä hoitaa myös Aulikki, Eppu Epeli tai minun kaveri tai minun vanha äitini jo heti kun se syntyy ja sen pitää vaan sopeutua siihen ja karaistua. Lasta pitää myös karaista eikä aina lelliä eikä hypätä sen joka oikun mukaan. Tämä on minun mielipiteeni. Ja jos saan 49v ikäsenä vauvan ja esikoinen on jotaki 10v ja kuopus 3kk ja mun ympärillä pyörii 30v nainen joka on semmonen kun minä nyt ja samoin  diagnoosein niin otan hänet kyllä hoitamaan vauvaa mun kanssa kahdestaan aluksi ja jos hyvin menee niin saa hoitaa yksin ja kun lapsi on yli 6kk niin yöksikin ottaa kotiinsa ja leikkiä äitiä yms ihan rauhassa ja jos se sanoo että tukihenkilö ei olis tykänny tuosta niin minä soitan tukihenkilölle haukkumapuhelun ja haukun tukihenkilön sitten pystyyn tuosta. Noin oon päättänyt toimia sitten kun mulla on lapsia ja kysyn että minkä nimiset on ne jotka ei oo tai ei olis antanu hänen hoitaa vauvaansa ja soitan sitten ympäri ne kaikki ja haukun ne.







Älkää olko huolissanne, minä meen palveluavustajakoulutukseen ja se ei ole lähihoitajakoulu eikä lastenhoitajakoulu vaan siellä on kaupan alan hommia, keittiöhommia, äidinkieltä, siivousta, toimistotöitä yms mutta ei mitään semmosta penskojen hoidon opettelua. Ajattelin just että toki ihmisten auttaminen on minun juttu, mutta minun juttuni ei ole hoitaa avuttomia inkompetentteja vaan minun juttu on avustaa liikuntavammaista, näkövammaista tai Downin syndroomaa sairastavaa tai vaikkapa vasta leikattua rintasyöpäpotilasta joka osaa ite määritellä apunsa tarpeen, määrän, sisällön ja toteutustavan. Voin ottaa vaikka 2 avustettavaa joista toinen olisi Sihvosen Aulikki ja toinen olisi joku nainen jolla on Downin syndrooma. Aulikki ja omassa asunnossaan asuva hyvin pärjäävä Downi olisivat minun juttu. Downien avustaminen on muutenkin minun juttu ja minut on luotu Downeja varten, minua on kehuttu Downien kanssa olemisesta, entinen ope sanoi että minulla on tasavertainen ja kunnioittava asenne ja suhtautumistapa kun kohtaan Down-henkilön ja eräs Down-henkilö itekin sanoi että oon hyvä ymmärtämään häntä. Downit ja Aulikki olisivat minun juttuni ja Downit ja Aulikki ovat lähellä sydäntä. Jos olisi joskus Downi ja Aulikki yhdessä minun luona käymässä säännöllisesti niin iloitsisin noista ihanista rakkaista ystävistä. Aukki ja downiaiset ovat iloisia ja elämänmyönteisiä ja sosiaalisia ihmisiä, toin hyvin voimakastahtoisia ja itsepäisiä, mutta mulla on se hyvä konsti että kun kehun mitenkä he jonkun asian osaavat niin sen he tekevät taatusti uudestaankin. Heitä on kohdeltava rakkaudella ja lempeästi. Omia tapausesimerkkejäni näistä rakkaista kullanmuruistani on seuraavat: puhuin minun kaverille jolla on Down, että minä oon menossa palveluavustajakoulutukseen ja sanoin hälle että hänenkin kannattas koska hän on semmoinen kiltti ja auttavainen ihminen joka vois pyrkiä vaikka hoitajien avuksi lääkärikeskukselle töihin. Ja hän haki kouluun ja tulee minun kanssa samalle luokalle jos pääsee kouluun. Mulle tuli ajatus hänestä hoitajan apuna siitä, kun minun ollessa sairaalassa se sairaala oli muuten niin tyly ja karu paikka, mutta minun oloani ja yksinäisyyttäni ja tuskaani helpotti kaksi ihmistä: Aulikki ja tämä kaverini. Aulikki oli leikkuusalissa hoitajana ja mulle ystävällinen ja Down-kaverini laitteli mulle tosi ystävällisiä ja sydämellisiä viestejä puhelimeeni. Ja Aulikille kun kehuin Aulikkia mitenkä hyvin hän minua hoitaa, niin hänpä tuli seuraavallakin kerralla ollen vähintään yhtä ihana, rakastava ja sydämellinen ja vaikka muut minut tuomitsi taustojeni takia ihan paskaksi niin Aulikki kunnioitti ja arvosti minuakin ja oli sydämellinen.




Tuosta tuli mieleen se että kenties tulevaisuudessa Aulikki ja joku Down saavat yhdessä työskennellä ja puhaltaa yhteen hiileen ja "vetää yhtä köyttä". Varmasti minun hoitsuina nuo vetäsvät yhtä köyttä ja puhaltasvat yhteen hiileen ja olis tehokas kaksikko hoitamassa minua jos olisin vaikeesti sairas: Aulikki joka on koulutettu sairaanhoitaja ja Down joka on mukautetusti käynyt lähihoitajakoulun. Siinä olisi kaksi ihanaa ihmistä jotka varmasti huomaavat minun tunteet ja tekevät asiat niin että mulla on turvallinen olo siinä tilanteessa.



Aulikki ja Downit on hyviä tyyppejä joita kannattaa tukea.
 
Aulikki löytyy sivuilta www.aulikki.fi