Moniko voi rehellisesti myöntää että tyyti kumppaniinaa paremman puutteessa?

Vierailija kirjoitti:

En uskoakseni ole tyytinyt kumppaniinaa, mitä ikinä se onkin. Olen nimittäin hetero.

Kiitos nauruun purskahduksesta!

Näissä keskusteluissa aina mietityttää se, onko rakkaus tosiaan niin harvinaista? Eivätkö ihmiset nykyään enää ala suhteisiin ihmisten kanssa joihin he ovat rakastuneet? Tiedän kyllä ettei rakkaus pelkästään tee autuaaksi, mutta luulisi että se olisi melko perustavanlaatuinen kriteeri suhteelle, omalla kohdallani näin oli.

Haaveilin nuorempana poikaystävästä, mutta nimenomaan sen rakkauden kautta, ei siksi että olisi joku.

Minulla kävikin tuuri, yetävystyin miehen kanssa ja molemmat rakastuimme toisiimme tämän ystävyyssuhteen päätteeksi. Vuosikymmenen yhdessäolon jälkeenkään ei ole tunne että kunhan on vain joku, molemmat toisillemme täydellisin, komein/kaunein, seksikkäin ja yhteensopivin vaikka aika keskiverto porukkaa kai olemme. Ketään muuta en haluaisi, ja tiedän todellakin olevani miehelleni kaikkein haluttavin.

Hän on minulle paras, ja minä olen hänelle paras. Ei tarvitse tyytiä. Jos häntä ei olisi, olisin yksin ihan vapaaehtoisesti, sillä epäilen että ketään niin täydellisesti sopivaa tulen koskaan enää tapaamaan.

Voin myöntää. Tosin kyse oli ennemminkin siitä etten tajunnut tyytyneeni. Jotenkin elin silmät sumussa silloin ja yritin rämpiä vain eteenpäin. Ehkä en ollut tottunut muutenkaan saamaan toiveitani toteen, joten kuvittelin, että tämä ratkaisu on oikea. Kun ei tiedä mitä hyvä on, ei osaa suunnistaa sitä kohti.

En voi myöntää rehellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Tuttavapiirissä on moniakin, joilla viimeistään eron koittaessa on suoraan myönnetty että on tyydytty siihen mitä on saatu.

Yhdellä parilla seurustelun aloittamista edelsi miehen "mietintätauko", kun hän pohti voiko aloittaa seurustelun ylipainoisen naisen kanssa. No seurustelu aloitettiin ja nyt avioliiton ja muutaman lapsen myötä rouvan paino on kivunnut reippaasti ylöspäin ja hän yrittää epätoivoisesti laihduttaa, samalla miettien kuinkahan miehensä hänet nyt näkee. Avautuu tästä sitten meille tuttavilleen.

Toisella tuntemallani pariskunnalla oli samantyyppiset lähtökohdat ja se ilmeni siten, että mies ilmoitti suoraan että seksiin ryhtyminen on hankalaa kun naisen ylipainoinen kroppa ei sytytä. Yhdessä ovat olleet nyt useita vuosia, ehkä tuohon joku konsti sitten keksitiin.

Kauniita rakkaustarinoita tällaiset 🙄

Minun Tyyti Kumppaniina oli se eka seurustelukumppani, joka joskus lukioajoilta jäi käteen paremman puutteessa ja tipahti matkasta vähän alle kolmekymppisenä. Sitten olin melkein kymmenen vuotta yksin, koska en halunnut ja huolinut ketään enää riesoikseni. Vanhaksipiiaksi vannoutumisesta huolimatta tapasin kuitenkin elämäni miehen, joka vei jalat täysin alta. Hän on maailman paras juuri minulle ja ensimmäinen mies, jota koskaan oikeasti olen rakastanut.

Eli kyllä ja ei. Nuorena ottaa minkä saa mutta aikuisena on mieluummin yksin kuin huonon kanssa.

Onneksi ei tarvitse myöntää.