25v ikäkriisi

Täytän syksyllä 25 ja pahalta tuntuu. Olen vaihtanut alaa kesken kaiken amk:sta yliopiston puolelle, ja tuntuu että valmistun täältäkin auttamattomasti "myöhässä" kun vuosikurssilaiset on kaikki 2-4 vuotta itseä nuorempia.

Säästöjä ei ole yhtään, opintolainaa kylläkin. Olin aiemmin palkkatöissä monta vuotta aiempien opintojen ohella, mutta uuvuin ja sairastuin masennukseen. Niinpä nyt on ollut pakko keskittää voimat vain opiskeluihin, että valmistuisinkin joskus. En haaveile sinänsä mistään omistusasumisesta tai tavaran hamstraamisesta, mutta tasaisempi toimeentulo tulevaisuudessa kiinnostaisi. Tai että pääsisi edes joskus reissuihin tai voisi ostaa musantekoon tarvittavia välineitä enemmän.

Tuntuu että ulkopuolelta tulee paineita esim. hankkia perhettä, vaikken ole varma mitä itse asiasta edes ajattelen. Pelkään etten tiedä tarpeeksi ajoissa ja lasten hankkiminen kiinnostaisi siinä vaiheessa kun se ei ole enää mahdollista.

Toisaalta kaikki on ihan ookoo. Mulla on rakastava poikaystävä, lämmin ystäväpiiri samoissa elämäntilanteissa, kiinnostava opiskeluala. Toisaalta mulla on ahdistus, paska kämppis typerässä opiskelijasolussa, eikä hajuakaan tulevasta.

27 lähestyy uhkaavasti, ei lapsia, ei yliopisto-tutkintoa, ei omakotitaloa ei mitään. Paska koulutus ja pelkkiä pätkätöitä. Pitäis vaihtaa alaa, opiskella, pyöräyttää pari mukulaa, säästää niin sikana että voisit ostaa muutakin kuin hm:n teinivaatteita. Sais edes sen lapsen, niin kokis ittensä normaaliksi. Harmi kun suomessa ei ole mitään psykologeja, joille puhua tuntemuksistaan.. tai on mut maksaa varmaan tonneja ja ajan saat vuoden päähän. Eikä niitä varmaan kiinnosta tämmöinen vuodatus :D

Minä täytän muutaman viikon sisällä 26. Kriisiä on ollut koko vuoden ja pahenee vain... Minulla on paska ammatti, ja olen tällä hetkellä kaiken lisäksi työtön. Kahdessa työhaastattelussa olen ollut lähiaikoina saamatta paikkaa. Olen asunut avoliitossa teinistä saakka. Vuoden aikana minua on ruvennut vaivaamaan aivan älytön vauvakuume. Mies ei vain vielä ole valmis, eikä haluakaan lasta, ennen kuin työkuviot ja raha-asiat ovat paremmalla mallilla. 

Olin peruskoulussa se kympin tyttö, joka masentui. Muutin pieneltä muutaman tuhannen asukkaan kylältä opiskelemaan isoon kaupunkiin 16-vuotiaana. Nyt kaduttaa koko ammatinvalinta, jonka tein lähinnä sillä perusteella, etten joutuisi oman kylän pikkulukioon vanhempien painostamana. Halusin kurjista kotioloista pois, joten valitsin ammattikoulun, koska sitä mahdollisuutta ei omalla kylällä ollut. 

Nyt olen monen kriisin keskellä, sillä mieli tekisi opiskella lisää. Toisaalta taas haluaisin vain löytää mukavan työpaikan tai saada vauvan. Taloudellisesti opiskelu tuntuu tällä hetkellä mahdottomalta. Tuo lähestyvä 30 on minullekin jokin ikä, jolloin pitäisi olla kaikki saavutettuna. Lisäksi pelkään lapsettomuuttakin kamalasti ja mietin, kuinka kauan uskaltaa olla yrittämättä... Eli minulle ikäkriisi ei ole ryppyjen pelkoa ja halua olla ikuisesti nuori. Olen saanut rellestää ja pitää hauskaa. Nyt haluaisin olla äkkiä oikeasti "aikuinen", joka olisi saavuttanut elämässään jotain. 

Ei 25v voi olla mitään ikäkriisiä, sillähän on koko elämä edessä. Toista se on kun oot 40v, ei muksuja, ei työtä, ei omaisuutta, kaikki alkaa syystä tai toisesta v****taan, työkkäri ja Sipilä kumppaneineen höökii päälle ja tässä vaiheesssa elämää kaikki pitäs olla jo pitkällä putkessa.

Mulla on/ OLI pieni alkava kolmenkympin kriisi!

Eilen, kun lueskelin näitä ketjuja niin tajuntani laajeni.

Moni 25-vuotias saattaa haaveilla niistä asioista, jotka minulla jo on tai siis ollut jo kauan!

Minulla on ihana mies, jonka kanssa voin kuvitella viettäväni loppuelämäni, 4- ja 8-vuotiaat lapset, omakotitalo, oma auto, säästöjäkin löytyy 30 000 euroa.

Minulla on poikkeuksellisesti jo 2 ammattia luettuna ja pian 1 AMK-tutkinto ja olen ”vasta” 29-vuotias.

Kiitos näistä ketjuista. Oma kriisi meinaa helpottaa todellakin, kun näitä lukee. En kadu, että olen tehnyt lapset nuorena, olen silti pystynyt opiskelemaan ja säästämään ja tekemään töitä ja ollaan nyt pari vuotta matkusteltu myös lasten kanssa muuallekin kuin Ruotsiin. Eli lasten kanssakin pystyy elämään ja kokemaan, eikä mikään estä viemästä lapsia hoitoon ja lähtemään vaikka viikonloppumatkalle, kuten me teimme viime kesänä ja kävimme esimerkiksi Alankomaissa ;)

Elämä onkin aika ihanaa, kun sen oikein oivaltaa :o

Eilen katselin lapsettomien ystävieni Facebook -kuvia ja HEKIN alkavat myös pikkuhiljaa näyttää vanhemmilta kuin parikymppisiltä, vaikka elävätkin omassa maailmassaan ”ikinuorina” ja aina puhutaan, että ”äitiys saa naisen rupsahtamaan”, pyhhhhh!

Jossakin vaiheessa heillekin tulee vastaan se tosiasia, etteivät he ole ikuisesti nuoria eikä ole myöskään coolia esittää tai leikkiä nuorempaa kuin on. Se aiheuttaa vain myötähäpeää.

Kuka edes haluaisi olla ikuisesti nuori?

Muuten, yksi iso bonus vanhenemisessa on se, että sinut otetaan tosissaan työryhmässä ekaa kertaa ööh, ikinä. Ja minä olen nähnyt monta alaa ja monta työryhmää ja tätä kunnioitusta suorastaan rukoilin parikymppisenä.

Toinen bonus on se, ettei vaan enää kehtaa muunnella totuutta itsestään tai edes halua valehdella itselleen totuutta omasta iästään tai elämästään - sellainen kiiltokuvamainen ”blogielämän” esittely somessa ei tulisi enää kuuloonkaan.

Joku kuvien muokkaaminen samoilla ohjelmilla mitä julkkistyrkyt käyttävät? Siis ihan tavallinen kuva Thaimaasta sotketaan jollakin ihmeellisellä muokkauksella.. ei se kuvakaan näytä enää samalta. Eikä oma naama. Ei ihme, että tulee kriisiä kun muokataan oma naamakin 12 vuotta nuoremmaksi ;)

Vanhetaan siis kaikki arvokkaasti! <3

Olen minäkin melkein kolmekymppinen. Lapsia ei ole EIKÄ TULE!! En koskaan aio luopua vapaudestani, reissaamisesta, harrastuksistani jne. niin kauan kuin minussa henki pihisee!!

Vierailija kirjoitti:

Kriisiä pukkaa, 25v tuntuu niin vanhalta! Vaikka kuinka ajattelee, että Anna Abreu, Taylor Swift... Nuoria ja vetreitä, mutta kyllä ne oikeesti nuoret alkaa oleen sua 10v nuorempia. Suurin osa on jo lopettanut opiskelut, yliopistoistakin on jo valmistuttu. Nykyään yliopitossa opiskelee sukulaislapset, joiden vaippoja vasta "pari vuotta sitten" vaihdoit. 

Alat tippumaan kärryiltä somessa, eihän tän ikäinen voi mitään Snapchattia käyttää, Instassakin alat olemaan senioriluokkaa. Ei ketään kiinnosta #25yofinnishwoman, kaukana ovat galtsuteiniajat, jolloin joku jopa kommentoi. Silti sitä on niin tottunut "some-elämään", koko nuoruushan siinä meni kun kuvilla "heruteltiin" ja kommentoitiin.

Paras keino tähän kriisiin on hankkiutua raskaaksi, kuten kuka tahansa kunnollinen 25v. Sitten kun sulla on löhöverkkarit jalassa ja kädet täynnä kakkavaippoja, niin eipä tule mietittyä suuria aiheita, kuten "Voiko tän ikäinen värjätä tukan siniseksi?", "Kehtaako tän ikäinen mennä kaveriporukalla yökerhoon/festareille?" . Nekin luokkatoverit joita ennen kutsui wt:ksi alkavat tuntumaan "normaaleilta" kun lapsikatras vaan kasvaa, ja elävät tavallista 25v perhe-elämää. 

No itse asiassa keskimääräinen yliopistosta valmistumisikä taitaa olla n. 27-28 vuotta, että kyllä sieltä yliopistolta niitä 25-vuotiaita opiskelijoita paljonkin löytyy.

Täytän pian 25. Toivoisin olevani aikuisempi ja järkevämpi. Haluan vakaamman elämän ja arjen

Up

Minkälainen elämäntilanne teillä oli 25 veenä?

Minulla alkoi vanhenemisen pelko ja ahdistus jo 21-vuotiaana. Tämä ahdistus on mennyt vain sairaammaksi nyt 25-vuotiaana. En oikeasti osaa käsitellä vanhenemista ja kaiken lukemani ja kuulemani vahvistavanama mielessä on, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän naisen haluttavuus, kauneus ja ns. markkina-arvo laskee (hyi, vihaan tätä nimitystä). Olen vielä sinkku, joten pelkään etten löydä miestä. Ja toisaalta pelkään sitoutua ja rakastua kun sitten pelkään vain sitä, että mies alkaa haluta muita naisia ja alkaisi inhota minuun koskemista. Joka ilta tutkin kasvojani peilistä. Näytänkö vanhalta? Tuossa silmien ympärille on selvästi pieniä ryppyjä! Mitä jos näytänkin vanhemmalta kuin 25?

Myös kuolema on mielessäni _joka_ päivä. Saan kamalia kuolemanpelkokohtauksia jotka äityvät paniikkikohtaukseksi.

Kolmantena, minusta tuntuu, että olen hukannut parhaat vuoteni, enkä ole osannut nauttia niistä. Toisaalta, varmaan viiden vuoden kuluttua harmittelen kun en silloin 25-vuotiaana osannut nauttia vielä nuoresta elämästä. En ole tähän mennessä vielä edes opiskellut itselleni korkeakoulututkintoa, mutta se ei enää niin paljon kalva mieltä, kun aikaa on opiskella koko loppuelämä.

Tulipahan purettua pahaa mieltä. Varmasti monen vanhemman mielestä tällainen kriiseily on ihan tyhmää ja ehkä hieman loukkaavaakin vanhempaa ikäpolvea kohtaan?

Enjaksaenää kirjoitti:

Minulla alkoi vanhenemisen pelko ja ahdistus jo 21-vuotiaana. Tämä ahdistus on mennyt vain sairaammaksi nyt 25-vuotiaana. En oikeasti osaa käsitellä vanhenemista ja kaiken lukemani ja kuulemani vahvistavanama mielessä on, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän naisen haluttavuus, kauneus ja ns. markkina-arvo laskee (hyi, vihaan tätä nimitystä). Olen vielä sinkku, joten pelkään etten löydä miestä. Ja toisaalta pelkään sitoutua ja rakastua kun sitten pelkään vain sitä, että mies alkaa haluta muita naisia ja alkaisi inhota minuun koskemista. Joka ilta tutkin kasvojani peilistä. Näytänkö vanhalta? Tuossa silmien ympärille on selvästi pieniä ryppyjä! Mitä jos näytänkin vanhemmalta kuin 25?

Myös kuolema on mielessäni _joka_ päivä. Saan kamalia kuolemanpelkokohtauksia jotka äityvät paniikkikohtaukseksi.

Kolmantena, minusta tuntuu, että olen hukannut parhaat vuoteni, enkä ole osannut nauttia niistä. Toisaalta, varmaan viiden vuoden kuluttua harmittelen kun en silloin 25-vuotiaana osannut nauttia vielä nuoresta elämästä. En ole tähän mennessä vielä edes opiskellut itselleni korkeakoulututkintoa, mutta se ei enää niin paljon kalva mieltä, kun aikaa on opiskella koko loppuelämä.

Tulipahan purettua pahaa mieltä. Varmasti monen vanhemman mielestä tällainen kriiseily on ihan tyhmää ja ehkä hieman loukkaavaakin vanhempaa ikäpolvea kohtaan?

Mulla on ollut 25 v kriisi, kolmenkympin kriisi ja nyt neljänkympin kriisi. Ihmettelen tietysti nyt että mitä kriiseilemistä kaksvitosena oli...