25v ikäkriisi

Vitun kakarat

T. 47v

Minulla on nyt 26-vuotiaana kauhea kriisi, kun kaikilla muilla on joko upea ura tai oma perhe, eikä minulla ole kumpaakaan... Sen sijaan välttelen sitoutumista mihinkään, käyn pätkätöissä, reissaan paljon (ja olen töissä myös ulkomailla joka vuosi) ja elän avoliitossa suhteellisen toimivassa suhteessa. TIEDÄN, että joku toinen haluaisi taas elää niinkuin minä, mutta ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella ;)

Ai että ihan 25v kriisi. Voi hellan lettas sentään kun löytyy mustaa silmäpussia ja pari ryppyä. Käys juttelamas vaikka syöpäosastolla näistä kriiseistäs.

Mulla on ollut ikäkriisit 18 ja 25 vuotiaina. Ja nyt taas 38 vuotiaana. Nyt kriisin aiheuttaa lapsen saanti, vuosia olen ollut lapsettomuushoidoissa ja yksi lapsi on saatu, mutta toista ei. Toisiaalta lapsettomuushoidoissa on 45 vuotiaitakin, että siihen on vielä 7 vuotta.

Tsemppiä kaikille kriiseileville.

Mä elin elämääni niin täysillä 25-vuotiaana, ettei tullut kriisiä. Oli juhlia, ystäviä, matkoja, hauskaa... Pahempi kriisi tuli 27-vuotiaana, kun elämä rauhoittui ja tajusin, että nyt sitä ollaan oikeasti aikuisia ja nuoruus jää taakse. Tässä pikkuhiljaa alkaa tuntumaan tylsä aikuisen arki kivalta ja juuri siltä minulle sopivalta elämältä. :))

Mulla 25v. kriisi oli sitä, että nyt mulla on enää 5v aikaa saavuttaa kaikki: perhe, talo,ura. Siis että se haihattelun aika oli siinä kohdassa ohi ja on ryhdistäydyttävä ja mietittävä ne tulevaisuuden tavoitteet, joita kohti rupeaa päämäärätietoisesti etenemään. Nyt olen 28v ja kriisi ei ole kadonnut minnekkään, koska mitään ei ole vielä saavutettu ja aika valuu hukkaan koko ajan. Pelolla odotan jo 30v. synttäreitäni

[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 21:35"]

Mulla 25v. kriisi oli sitä, että nyt mulla on enää 5v aikaa saavuttaa kaikki: perhe, talo,ura. Siis että se haihattelun aika oli siinä kohdassa ohi ja on ryhdistäydyttävä ja mietittävä ne tulevaisuuden tavoitteet, joita kohti rupeaa päämäärätietoisesti etenemään. Nyt olen 28v ja kriisi ei ole kadonnut minnekkään, koska mitään ei ole vielä saavutettu ja aika valuu hukkaan koko ajan. Pelolla odotan jo 30v. synttäreitäni

[/quote]

Perheen ja uran (tai tarkemmin sanottuna mielekkään työn) ehkä ymmärtää, mutta mihin sitä taloa tarvitaan? Eikö onnellinen voisi olla myös esim. kerrostalossa vuokra-asunnossa?Ja miksi perhe ja uran pitää olla saavutettuna juuri 30 v mennessä? Eikö sitä myöhemminkin ehdi? :)

[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 21:31"]

Mä elin elämääni niin täysillä 25-vuotiaana, ettei tullut kriisiä. Oli juhlia, ystäviä, matkoja, hauskaa... Pahempi kriisi tuli 27-vuotiaana, kun elämä rauhoittui ja tajusin, että nyt sitä ollaan oikeasti aikuisia ja nuoruus jää taakse. Tässä pikkuhiljaa alkaa tuntumaan tylsä aikuisen arki kivalta ja juuri siltä minulle sopivalta elämältä. :))

[/quote]

Itsellä jäivät juhlat, ystävät ja matkat täysin kokematta ennen 25 v (olin kaikki illat vain kotona yksin lapsesta saakka), mikä oli suurimmasta päästä syitä siihen, miksi kriisi iski...

Itse elin elämäni parasta aikaa silloin. Esikoiseni sain 26-vuotiaana ja koko elämä oli edessä.

Jos vanheneminen pelottaa ja siitä kriisiä pukkaa, niin voin sanoa että tilanne vain pahenee kun OIKEASTI vanhenet. Olet vielä nuori, oikeastaan melkein teini (ja tämä hyvällä sanottuna). Nauti, äläkä kriiseile, ne ikäkriisit ehtivät tulla myöhemminkin. Keskity nyt tekemään asioita joista nautit!

t. n39

Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miksi 25-vuotiaana pitäisi olla perhe, vakituinen työpaikka, tutkinto, omakotitalo, kaksi lasta ja avioliitto. Miksi pitäisi? Mikä kiire tässä on?

Minusta 25-vuotias on vielä aika nuori. Itse täytin sen verran vastikään. Minulla on avomies, vuokra-asunto, freelance-töitä ja gradua vaille valmis tutkinto. Lapsista olemme arasti alkaneet haaveilla, mutta saa nähdä. Omistusasunto tuntuu toistaiseksi kaukaiselta haaveelta enkä alallani välttämättä saa koskaan vakitöitä.

Ja entäs sitten? Itse olen elämääni tyytyväinen. Uskon, että kaikkea mahtavaa on vielä tulossa. Katson mieluummin tulevaisuuteen kuin murehdin sitä, mitä en ole vielä saanut.

[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 22:08"]

Itse elin elämäni parasta aikaa silloin. Esikoiseni sain 26-vuotiaana ja koko elämä oli edessä.

Jos vanheneminen pelottaa ja siitä kriisiä pukkaa, niin voin sanoa että tilanne vain pahenee kun OIKEASTI vanhenet. Olet vielä nuori, oikeastaan melkein teini (ja tämä hyvällä sanottuna). Nauti, äläkä kriiseile, ne ikäkriisit ehtivät tulla myöhemminkin. Keskity nyt tekemään asioita joista nautit!

t. n39

[/quote]

Toisaalta järkevä (ja onnellinen) jättää kriiseilyt kriiseilemättä ja keskittyy myöhemmälläkin iällä vain elämään sellaisena kuin se on.

Nimim. kahdeksankympin kriisi edessä vuonna 2068...

Hei! Pikaisesti tulin koneelle katsomaan, onko kukaan keskusteluun vastannut. Haluan vilpittömästi kiittää asiallisista vastauksista, näistä on oikeasti TOSI paljon apua. :) Löysin monista vastauksista niitä asioita, joita en itse osannut omaan viestiini muotoilla ja mistä muutkin on kriiseillyt tässä ikävaiheessa. Saa uutta perspektiiviä tähän juttuun. :D

t. ap

[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 22:00"]

[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 21:35"]

Mulla 25v. kriisi oli sitä, että nyt mulla on enää 5v aikaa saavuttaa kaikki: perhe, talo,ura. Siis että se haihattelun aika oli siinä kohdassa ohi ja on ryhdistäydyttävä ja mietittävä ne tulevaisuuden tavoitteet, joita kohti rupeaa päämäärätietoisesti etenemään. Nyt olen 28v ja kriisi ei ole kadonnut minnekkään, koska mitään ei ole vielä saavutettu ja aika valuu hukkaan koko ajan. Pelolla odotan jo 30v. synttäreitäni

[/quote]

Perheen ja uran (tai tarkemmin sanottuna mielekkään työn) ehkä ymmärtää, mutta mihin sitä taloa tarvitaan? Eikö onnellinen voisi olla myös esim. kerrostalossa vuokra-asunnossa?Ja miksi perhe ja uran pitää olla saavutettuna juuri 30 v mennessä? Eikö sitä myöhemminkin ehdi? :)

[/quote]

No ei tietenkään ehdi! ;) Siinähän se onkin, että kun tuntuu että ne tietyt asiat on saatava suoritettua johonkin mennessä tai muuten on epäonnistunut. Yli 30-vuotiaana täytyy elää niitä asuntolainan täytteisiä ruuhkavuosia, jotta sitten 40-vuotiaana voi kiristellä hampaitaan murrosikäistensä kanssa ja 50-vuotiaana ruveta odottelemaan eläkeikää. Ja omakotitalo on täälläpäin Suomea se ainoa oikea vaihtoehto, siksi se on myös listalla.

Mulla oli myös 25-vuotiaana jonkinlaista kriisinpoikasta, ei kunnollista työtä, ei miestä, ei oikein mitään mitä olisin saavuttanut. Opiskelemani alakin tuntui väärältä, olemattomat seurustelusuhteet päättyivät lyhyeen, miehet juoksivat lähinnä karkuun, minulla kova perheen perustamisen vimma, olin yksinäinen, sillä en jaksanut enää ystävien kanssa bilettää kuten joskus alta parikymppisenä ja erkaannuin heistä. Eivät asiat missään vaiheessa ratkenneet taitaiskusta, mutta nyt päältä kolmekymppisenä tuntuu paljon seesteisemmältä, minulla on ihana kumppani, jonka kanssa jaan elämäni. Olen löytänyt omat ammatilliset mielenkiinnonkohteeni, ja toivon että tilanne työn suhteen paranee vielä lähivuosina jatko-opiskeluiden myötä. Ihmisistä suurin osa on kaikonnut elämästäni, mutta olen oppinut elämään sen kanssa, mieheni on paitsi rakastettuni, myös paras ystäväni ja sielunkumppanini. 

Olisit vaan onnellinen ettet oo rupsahtanu niinku muut. Mun iäksi on yleensä veikattu 3-5v vähemmän ja oon kyllä asiasta enemmänkin kuin onnellinen. Mikä ihmeen kiire kaikilla oikeen on? Nuoruus on mun mielestä ihan liian lyhyt muutenkin, tästä parikymppisyydestä kuuluis vaan nauttia. Kyllä sitä tylsää aikuiselämää riittää loppuelämäksi ihan liiankin kanssa.

Mulla on ihan kamala kriisi, oon nyt 25, opiskellut jo kaksi ammattia EIKÄ siltikään töitä, näytän kuulemma kamalan vanhalta, mutta silti tuntuu että olisin alle jotain alle 22 (koko ajan unohtuu ja sitten kun muistaa, niin kamala ahdistus), en ikinä oo seurustellut,asun pienessä vuokra-asuntossa. Miten tästä pääsee irti? Kohta tulee mittariin 26 eikä mitään hajua sen ikäisen elämästä, kun kaikilla kavereilla liittonsa ja lapsensa ja mulla ei muuta kuin kissa ja työttömän arki...

Kriisiä pukkaa, 25v tuntuu niin vanhalta! Vaikka kuinka ajattelee, että Anna Abreu, Taylor Swift... Nuoria ja vetreitä, mutta kyllä ne oikeesti nuoret alkaa oleen sua 10v nuorempia. Suurin osa on jo lopettanut opiskelut, yliopistoistakin on jo valmistuttu. Nykyään yliopitossa opiskelee sukulaislapset, joiden vaippoja vasta "pari vuotta sitten" vaihdoit. 

Alat tippumaan kärryiltä somessa, eihän tän ikäinen voi mitään Snapchattia käyttää, Instassakin alat olemaan senioriluokkaa. Ei ketään kiinnosta #25yofinnishwoman, kaukana ovat galtsuteiniajat, jolloin joku jopa kommentoi. Silti sitä on niin tottunut "some-elämään", koko nuoruushan siinä meni kun kuvilla "heruteltiin" ja kommentoitiin.

Paras keino tähän kriisiin on hankkiutua raskaaksi, kuten kuka tahansa kunnollinen 25v. Sitten kun sulla on löhöverkkarit jalassa ja kädet täynnä kakkavaippoja, niin eipä tule mietittyä suuria aiheita, kuten "Voiko tän ikäinen värjätä tukan siniseksi?", "Kehtaako tän ikäinen mennä kaveriporukalla yökerhoon/festareille?" . Nekin luokkatoverit joita ennen kutsui wt:ksi alkavat tuntumaan "normaaleilta" kun lapsikatras vaan kasvaa, ja elävät tavallista 25v perhe-elämää. 

Uh, täytin tässä hiljattain 26 vuotta ja kriisihän se taas pamahti päälle vaikka olin koettanut valmistautua tähän henkisesti. Nyt alkaa tajuta, että en tosiaan ole enää mikään "nuori" sillä tavalla kuin alle 25 on. Pianhan tässä on 30, eikä siinä nyt varsinaisesti mitään häiritsevää olisi ellei sitten vauvan hankintajutut alkaisi pukkaamaan päälle. Tavallaan haluaisin mielelläni lapsia mutta tuntuu, että en ole vielä ehtinyt rakentaa ja elää omaa itseäni sellaisena kuin olisin toivonut. Aika paljon tähän mielikuvaan täydellisestä itsestä toki liittyy sellaisia asioita mitä ei joka tapauksessa pystyisi realistisesti saavuttamaan.. Ehkä elän liikaa jossain pinkin pumpulin täyteisessä haavemaailmassa.

Toisaalta voihan olla, että jos lapsien teko tuntuu liikaa velvollisuudelta, niin se halu tehdä lapsia ei olekaan aitoa. Ehkä on ihan ok elää omassa fantasiamaailmassa keskittyen itsensä kehittämiseen ja ainakin oman päänsä sisällä tuntien itsensä ikuisesti nuoreksi pikku prinsessaksi.

Elokuussa täytän 26 ja olen todella kriisissä. Kaverini valmistuivat keväällä yliopistosta, oma graduni on hirmuisen vaikea ja yhä kesken, jouduin hakemaan lisää opintoaikaakin. Graduahdistus on valtava, olin burn out keväällä ja yritän yhä toipua siitä. Pelkään, etten pärjää valmistuttuani alallani, joka on suurelta osin asiantuntijatyötä ja siten todella raadollista kilpailua. En kaipaa asuntolainaa, en lapsia, mutta haluaisin oman, turvallisen kodin. Tätä toivetta nakertaa hieman, että elämäni rakkaus sattuu olemaan saksalainen, joten tuskin koskaan saan suomalaista koti-idylliä, lapsien hankkiminen ei tule kuuloonkaan ennen kuin elämä on vakaata ja keltanokkana akateemikkona tuloja tuskin on luvassa vielä moneen vuoteen. On vaikeaa olla murehtimatta, mutta täytyy kuitenkin yrittää. Tulevaisuus voi olla mukavakin! Tsemppiä muille kriiseilijöille, ette ole yksin. <3

Mulla on ollut ikäkriisi aina. Muistan ihan pienestä pitäen kuinka inhosin sitä, kun joku kyseli ikääni ja päivitteli sen jälkeen "kuinka iso tyttö jo olen".

Kunnon ikäkriisi alkoi silloin kun täytin 19 vuotta. Tämän jälkeen aloin kunnolla surkutella ikääni. Koko ikäkriiseilyni taisi kulminoitua täyttäessäni 24 tai 25 vuotta. Nyt olen 26-vuotias. Ajattelen ikää lähes päivittäin ja enkä rajoita tätä vain omaan ikääni vaan myös läheisteni. 

Ei varmaan ole yllättävää, jos kerron, että pelkään kuolemaa ja ajan rajallisuutta. Siitä syystä inhoan myös sitä, että ihmiset usein päivittelevät "mutta aika kuluu nopeasti ja kohta on XXX (loma, joulu, synttärit tms.)" tai "sai ainakin ajan kulumaan". AIKA ETKÖ VOISI PYSÄHTYÄ TAI EDES HIDASTUA HUOMATTAVASTI!

Miten tästä pääsisi eroon? :(