25v ikäkriisi

[quote author="Vierailija" time="25.06.2014 klo 17:03"]

Vai että ikä kriisi :D Te alle 28vuotiaat olette vaan niin helvetin laiskoja.

Elämän perusjutut tuntuu teille olevan ylitsepääsemättömiä

[/quote]

aa se 28v on joku maaginen raja vai? saanko arvata: olet itse juuri sen ikäinen :P

Olen 26 ja kriisiä on pukannut jo 23-vuotiaasta asti. Minulla on kyllä avopuoliso, opiskelupaikka väärältä alalta sekä kesätöitä, mutta ei ammattia, asuntolainaa, lapsia tai unelmaopiskelupaikkaa. 23-vuotiaasta lähtien olen ollut kriisissä opiskelujeni suhteen. Olen yrittänyt löytää jonkun reitin unelmieni kouluun, mutta vielä 26-vuotiaanakaan en ole sitä saavuttanut. Olen jumiutunut b-vaihtoehtokouluun ja valmistuminen sieltä kestävän ikuisuuden, vaikka täysin aikataulussa olenkin. Ympäristön painostuksesta yritän hammasta purren saada itselleni ammatin.

Tuntuu välillä siltä, että elämäni on pelkkää odottamista, että "sitten kun...". En voi vielä edes haaveilla lapsista tai edes oikeasta kesälomasta. Tuntuu alentavalta, että vielä 27-vuotiaana tulen olemaan vain se "kesätyöntekijä", jonka päälle voi paskoa mielin määrin. Loppuvuoden saankin kituuttaa opintotuella ja keikkatöillä. Sitten, jos ja kun saavutan unelmieni opiskelupaikan, joudun kokemaan samaa vielä vuosikausia. En halua kuitenkaan työskennellä tällä nykyisellä alalla loppuelämääni.

Kaiken lisäksi kavereillani on jo maisterintutkintoja, asuntolainaa, lapsia jne. Tuntuu kuin olisin jämähtänyt 20-vuotiaaksi, enkä koskaan pääse eteenpäin.

Ah, oon 28 ja rakastan tätä! Oon niin onnellinen ku ei oo muksuja eikä velkaa! Saan opiskella lisää, lukea, kuunnella musaa, sivistyä, tutustua taiteeseen. Ei varmasti lapset estä sitä, mut itseltä ei onnistuis. Mulla ei oo oikeestaan ollut sellaista muksut ja omistusasunto-vaihetta, oon vähän salaa hymyillä niille jotka stressaa ko asiasta. Ja onhan niillä monella ollutkin aivan väkisin hankitut muksut ja talot, nyt ovatkin jo toisella kierroksella. Rakastan lapsia, adoptiorahasto on jo, mut ei vielä ole aika kypsä. Jos elää sellaisessa pakko löytää mies, kämppä, lapset - maailmassa, niin kaikki oman elämän omaavat fiksut miehet karttaa ja voi sit tyytyä siihen mitä saa. Nauttikaa, oli tilanteenne mikä tahansa, yleensä elämä yllättää seuraavassa mutkassa;)

Mä oon 24v ja kriisi tuli 22v. Erosin silloin yllättäen avoliitosta. Nyt olen asustellut yksin pari vuotta. Mulla on uusi poikaystävä ollut tässä muutaman kuukauden :). Kriisiä pukkaa edelleen..

Mulla tuo kriiseily johtuu ehkä siitä, että olen jo tosi pitkään haaveillut lapsista. Eniten pelkään sitä, että en ehdi saamaan lapsia.. Haluaisin ensimmäisen viimeistään 30v :(. Pelkään just sitä et ero tulee tai mies ei haluakkaan lapsia.

Vielä viime vuonna tuntui, että muilla on asiat kovin mallikkaasti. Nyt on kuitenkin pari kaveria eronnut ja muutama muu painii eroajatusten kanssa. Alkaa korttitalo sortumaan monella nyt.. Eli ei se aina muillakaan mene ihan putkeen!! En kellekkään toivo mitään pahaa, mutta helpottaa huomata etten ole ainoa avoliiton ryssinyt ja lapseton tämän ikäinen.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2014 klo 16:57"]

Harva 25-vuotiaiden vanhemmistakaan eli ökyelämää sen ikäisinä. Parikymppinen muistaa ehkä vanhempien elintason alta nelikymppisenä, mutta parikymppisenä heilläkin on yleensä ollut opintolainat maksettavina ja asuttiin pikkukämpissä. Nykyinen sukupolvi vain on tullut niin materialistiseksi ja pitää saada kaikki heti. Yleensä vieläpä statuksen takia. Monet elävät yli varojensa ja kaikkeen otetaan lainat. Kun ei malteta odottaa omaisuuden karttumista ja normaali elintaso ei riitä. Eikä kaksvitosena ole pakko olla vielä lapsiakaan.

[/quote]

Tuo on aivan totta muuten, mutta se mikä olennaisesti myös erottaa nykyiset parikympiset vanhemmistaan: tällä hetkellä vain harvat ja valitut pääsevät kiinni katkeamattomaan työuraan parikymppisinä. Monella on edessä pätkiä pätkien perään, taukoja välissä yms. vielä kolme-nelikymppisinäkin. Silloin voi olla aika vaikeaa päästä kiinni omistusasumiseen, pitkäjänteiseen säästämiseen ja sen sellaiseen, tästä syystä myös perheen perustaminen saattaa lykkääntyä.

Luulen että näissä tilanteissa moni "tuhlaa" rahojaan sitten pieneen luksukseen, kun se vanhempiemme ikäluokan unelma (oma talo yms.) tuntuu niin mahdottomalta saavuttaa mm. pätkätöiden takia. Toisaalta se on aivan totta, ettei vanhempamme todellakaan aloittaneet siitä talosta, vaan korkeintaan kaksiosta. Mutta edes siihen kaksioon ei pääse kiinni ilman vakitöitä. Luulen että siitä johtuu monen tunne siitä, että elämä junnaa paikoillaan.

[quote author="Vierailija" time="25.06.2014 klo 15:47"]

[quote author="Vierailija" time="25.06.2014 klo 14:50"]

Vanha ketju mutta.

Tuntuu että en ole saanut elämässäni aikaiseksi mitään. Ammatti on, siinä kaikki. Ei puolisoa, perhettä, omaa asuntoa, ei autoa, ei edes työpaikkaa! Takana opintojen jälkeen lähinnä laaja kirjo eri alojen pätkätöitä.

[/quote]

Mulla on juuri päinvastoin, on mies ja on lapset ja on talo, mutta niin perseellään koulutus- ja työura kuin olla voi. Pienellä palkalla kituuttaa velkaloukossa, eikä pääse alaa vaihtamaan, kun sitten tulot tippuisi sietorajan alle. :(

Siivooja

[/quote]

Sama täällä! Haluaisin vaihtaa alaa ja opiskella yliopistossa, mutta eipä onnistu vielä vuosiin ja sitten onkin myöhäistä. Toki voin opiskella myöhemminkin, mutta myös työpaikka olisi kiva. Vituttaa, kun näytän luuseriduunarimallia lapsilleni! Koko sukuni on pelkkiä matalasti koulutettuja duunareita.

Hoitsu

Mä taas odotan tulevaisuutta ja ikääntymistä innolla näin 25 vuotiaana! :) oon viettänyt ihanan, railakkaan teini-iän ja odotan uutta elämänvaihetta tai vaiheita kuin joulua! :)

Mun unelmissa siintää jo mummous yms "aikuisten leidien" touhut. Se kun sulla on todella vuosikymmenien elämänkokemus ja miljoonia upeita muistoja menneiltä vuosilta...

Wau! Ei siis oo kriisiä onneksi. Mut koen että nää jutut on asennoitumiskysymyksiä.

Itsellä oli 25v kriisi, varsinkin nyt kun syksyllä tulee täytettyä 26v. Tuntuu ettei ole saanut tarpeeksi aikaan. Nyt on vasta yksi 7 vuotias tytär, pari ammattia ja työpaikka. Mutta asutaan vielä vuokralla, eli ei edes vielä omakotitaloa. En ole naimisissa, enkä itseasiassa edes parisuhteessa tällä hetkellä.

Ahdistaa aivan hemmetisti, "kokoajan" sellainen fiilis, että tässä iässä pitäisi olla saavuttanut jo niin paljon enemmän, ja tuntuu siltä, että kaikki kaverit on pitkällä "edellä"

En edes halua ajatella millainen kriisi tulee kolmenkympin korvilla.

Huh huh!
Kiitoksia, että olette kirjoittaneet tänne. Monia hyviä pointteja. Mulle iski nyt kriisi, oli se kahdenkympin tai mikä vaan, 2 viikkoa sen jälkeen... kun täytin 26.
Kun täytin 25 niin ei tuntunut missään, mutta tänään tajusin että olen ensi vuonna "jo" 27. Eli sitten vaan 3 vuotta ja tulee 30v täyteen. Tuli jonkinlainen paniikki ja ihan ahdistamaan alkoi.
Miesystävä naureskeli, että älä nyt kriiseile. Hän on itse 32. Olemme kihloissa olleet pari vuotta.

Luettuani tätä ketjua tajusin, että eipä tässä kannata kriiseillä. Elämä vielä edessä. Jos tuhlaan sen kriiseilyyn niin sitten varmasti vasta harmittaakin myöhemmällä iällä tämä "menetetty aika", jonka käytän murehtemiseen ja märehtimiseen.

...minulla on vakityö, mutta se ei ole oman alani töitä. Hain juuri keväällä oman alan kouluun ja pääsinkin sinne. Se on työn ohella käytävä koulu, pari vuotta ja olen sieltä valmistunut. Ehkä on kiikarissa oman alan vakityötä.. toivottavasti. :)

Ja asun vuokralla, kaksiossa. Haaveillaan kolmiosta. Oma omakotitalo olis tottakai se ihanteellisin, mutta ei näillä tuloilla vielä semmoista saavuteta.

Lapsista ollaan puhuttu. En ole vain ihan varma mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja kenen kanssa sitten elämän loput päivät jakaa. Tai perustaa perheen.
Toivoisin, että voisin hankkia lapsia 30 vuoden tienoilla.. ihan vain siksi, että olisi vähän "nuorempi" äiti, kuin jos hankkii myöhemmin lapset. Mutta haluan, että on varaa kustantaa lapsen/lasten harrastukset ja koulut yms... joten..  mietittävää riittää. Ehkä nuokin asiat selkeytyy tässä ajan kuluessa.

Tsemppiä kaikille kriiseilijöille, ja koittakaa päästä eroon moisesta. :) Elämä on liian lyhyt murehtimiseen.

Oonko tosissaan ainoa kriiseilijä (26v) jota ei omistusasunnot, perheet, urat ja lapset vois vähempää kiinnostaa? Lähinnä vituttaa oma kuva kun kattoo aamulla peiliin.

En kyllä kriiseillyt 25 korvilla, mutta takaraivossa kutkuttaa että pian on 30 mittarissa (täytän 27 tänävuonna), mutta ei tunnu sekään kriisiltä (vielä), ikä on pieni murhe tässä elämässä.

Kriiseilen siitä, että näytän paljon ikäistäni (27v) nuoremmalta. En ole muuttunut ulkonäöltäni juuri ollenkaan 10 vuoden aikana, vaikka olen synnyttänyt 3 lasta.  Olisi kiva näyttää edes yli 20-vuotiaalta.  Viime kesänä olin myyntitöissä. Eräs asiakas kyseli sitten, että mihinkäs ammattikouluun tai lukioon sinä menet? Kröhöm. Lukio ja korkeakoulututkinto takataskussa, että menen itse opettamaan ammattikouluikäisiä. Niin. Ehkä tämäkin jonkinlaista 25v kriisiä.

Mulla oli, aika samansuuntaiset kriisin aiheet vieläpä. Eka ryppy otsassa, saavutuksina oikeastaan pelkkä ammatti ja toimiva avoliitto. Tuntui kauhealta, että pari vuotta vanhemmalla siskolla oli minun iässäni omakotitalo ja monta lasta...

Se kriisi oli kaikkein pahin ennen varsinaisia synttäreitä. Sitten kun ne tulivat, niin kaveri järjesti minulle isot bileet, ja se jotenkin auttoi pääsemään kriisistä yli. Kohta täytän 26 ja olin jo unohtanut koko kriisin :)

Mulla oli pahempi kriisi kaksvitosena kuin kolmikymppisenä. Tuntui että ois pitäny saavuttaa jotain mahtavaa tai edes elää nuoruutta jotenkin täydemmin.

Sitten kolmikymppisenä iän vaihtuminen meni olankohautuksella - olin lähinnä helpottunut siitä että sai ihan virallisesti siirtyä pois parikymppisistä :)

Muistan tuon. Olen nyt 26. Edelleenkään en ole mitään saavuttanut, mutta se ei tunnu enää niin pahalta. Tuntuu, että 25 on sellainen rajapyykki, että pitäisi joku järkevä suunta olla, jotta saavuttaisi jotain. Minulla on ammatti ja elämä kunnossa, mutta haluaisin "olla jotain".

mulle iski ensimmäinen vakava ikäkriisi 12 vuotiaana, kun koin että nuoruus on takana ja että olen ihan finaalissa. aloitin sitten vaihdevuosilääkityksen ja se helpotti oireita. koita jaksaa ap

Itsekin kriiseilin siitä, kun olin täyttämässä 25. Tuntui, että elämä oli lähdössä siitä vain alaspäin kohti vanhuutta. Aloin silloin sitten odottaa esikoistani, vaikken sitä ennen ollut ikinä vauvakuumeillut. Lieneekö liittynyt siihen kriisiin, tiedä sitten.. ;) Nyt, kun olen 32-vuotias, tuntuu ihan hassulta, että kriiseilin 25-vuotispäivästä. Minähän olin SILLOIN ihan älyttömän nuori!!! Siis elämän paras aika menossa. Miksi en tajunnut sitä silloin?! Nyt mietin, että voi kun olisinkin se 25-vuotias... Nyt kriiseilen siitä, että olen jo yli kolmenkymmenen. Luultavasti sitten, kun olen 4-kymppinen, niin vastaavasti mietin, että olinpa hassu, kun 32-vuotiaana ajattelin elämän menevän jo alamäkeä, vaikka oikeasti olin tosi nuori... :D Niin se vaan menee.

[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 20:07"]

Että kehtaat.. Haista vittu. Oikeesti 25v. Mieti vähä

[/quote]

oks sulle menkat myös loppu

Minulla oli puolitoista vuotta sitten vastaava kriisi 24-vuotiaana. Aiheena se, etten tuohon mennessä ollut saanut työtä, ammattia, opiskelupaikkaa, perhettä enkä seurustelusuhdetta, siinä missä eräillä toisilla noin 25-vuotiailla oli yliopistotutkinto, työpaikka, kaksi lasta ja vielä vuosi vietettynä vaihdossa ulkomailla...

Niin vain sekin kriisi meni ohi, ja nyt juuri 26 täyttäneenä en pahemmin jaksa kriiseillä tai stressata, vaikka elämäni on yhtä kurjassa jamassa kuin aikaisemminkin. Melkein voisi sanoa samoin kuin 20-23-vuotiaana, eli että ikä on vain numero.

Tsemppiä, ei 26-vuotiaana elämä ole sen kummempaa kuin 24-vuotiaanakaan. :)

Älä murehdi! Mulla oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen ikäkriisi 25-vuotiaana. Elin aika onnettomassa parisuhteessa, opinnot kesken jne. Ja kauhea elämänjano... koin tuhlaavani nuoruutani. Makasin viikon sängyssä apaattisena, mutta sitten se sai riittää. Kriisi antoi mulle voimaa tehdä uusia elämänvalintoja. Olin käännekohdassa ja juuri siksi aloin tuntea itseäni valtavan vapaaksi. Seuraavien vuosien aikana pistinkin tuulemaan. Jätin huonon parisuhteen, lähdin kolmeksi kuukaudeksi kiertämään aasiaa, hakeuduin psykoterapiaan (koska halusin alkaa käsitellä elämääni ja menneisyyttä kerrankin perusteellisesti) ja sitten rakastuin uudelleen. Nyt 29-vuotiaana olen pian menossa naimisiin ja kaikki hyvin. En pelkää ryppyjä, koska ne ovat ikäänkuin elämän matkamuistoja. Samoin ikä,  odotan jo innolla seuraavaa vuosikymmentä ja niitä seuraavia tulevia, jos elämä suo aikaa. 

Älä murehdi ikää. Nuoruuden paineista kasvaa yli ja taakka helpottaa vuosi vuodelta. 29-vuotiaana ei enää tunne pakottavaa tarvetta kaikkiin hömpötyksiin :).