Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko dissosiaatiohäiriöisellä ihmisellä persoonallisuutta?
Käsittääkseni jotta ihmisellä voi olla persoonallisuus hänellä pitää olla jotain "OMAA". Siis omia ajatusmalleja, käsityksiä, mieltymyksiä, tavoitteita, haluja, toiveita, johtopäätöksiä, mielipiteitä,... persoonallisuus on vähän niinkuin kaikkien noiden "OMIEN" asioiden muodostama paketti.
Jotta voi olla jotain omaa niin ihmisellä täytyy olla jokin sellainen asia kuin "minä" tai "ITSE". Hänen tietoisuudessaan täytyy olla jokin sellainen kuin "ITSE". Kaipa tuota itseyttä kutsutaan identiteetiksi.
Jos ihmiselle tapahtuu todella paljon traumatisoivia asioita niin hänelle kertyy niin paljon kipua että hänen tietoisuutensa irtoaa itsestä. Liian kivun vuoksi ihminen ei pysty hahmottamaan itseään, hän ei enää pysy tietoisena itsestään, hänellä ei enää ole identiteettiä. Niin eihän sitten voi myöskään olla persoonallisuutta. Vai?
Kommentit (223)
Vierailija kirjoitti:
En osaa sanoa, kai on kuitenkin yksi oikea "minä" olemassa, joka tulee hetkittäin esiin, jonka kanssa tuntuukin elämä ihan elämisen arvoiselta, kun mieli on rauhallinen, maailma ei koko aikaa v*tuta, ja pystyy ajattelemaan selkeästi.
Minulla itselläni on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö, ja juuri oireilee niin, etten osaa sanoa kuka minä oikeasti olen, mitä haluan, ja mistä haaveilen, vai haaveilenko mistään.
Mielipiteet saattaa vaihtua yht'äkkiä yllättäen, joko joku asia on ok, tai huonosti, esimerkiksi itselläni on arpia käsissä, ja usein ajattelen vihaavani kehoni ulkonäköä sen takia, joskus salillekin on vaikea mennä, kun ajattelen, että mitä väliä, jos olen hoikka, kun kuitenkin nuo arvet kumoavat sen hyödyn.
En saavuta juurikaan mitään, koska mielenkiinnot vaihtuu usein, tai sitten niitä ei ole lainkaan, on taas huonoja päiviä, kun mikään ei tunnu miltään, v*tuttaa ja kaikki on huonosti. Joinakin harvoina hyvinä päivinä elämä hymyilee, pystynkin ajattelemaan selkeästi, pitämään asioista, ja suhtautumaan ihmisiin myönteisemmin samalla kun olen itselleni armollinen.
Eli persoonani on häiriintynyt, ei jakautunut, mutten silti tiedä kuka olen. Olen pian 20-vuotias.
Aika harva ikäisesi tietää kuka on tuossa iässä. Toki jos epävakaus on osa elämääsi se vaikeuttaa asioita. Itsr epävakaan diagnoosin omaavana kolmikymppisenä tunnistan, että olotilani vaihtelevat paljon, samoin mieltymykset. Ne ovat kuitenkin osa sitä mikä olen. Olen monenlaisia asioita, niinkuin sellaisetkin joilla ei ole diagnoosia. Perusluonteeni ja arvoni ei muutu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakenteellisen traumatisoitumisen tuottama dissosiaatio vaihtelee tosi paljon eri ihmisillä.
Populaarielokuvien kuvaukset ihmisistä, joilla on kymmeniä eri persoonia, eivät pidä paikkaansa.
Dissosiaatio tuntuu siltä, että jos on joku tilanne, joka menee sietokyvyn yli, et ikäänkuin ole enää paikalla. Katsot itseäsi ulkopuolelta. Joku, jonka tiedät olevan sinä, tekee jotain ratkaisuja ja sanoo jotain asioita mutta samaan aikaan katsot asiaa jostain kauempaa.
Tarkoitatko kehostapoistumiskokemusta?
Se ei ole ihan sama asia. Mä ainakin siirryn pois itseni sisällä enkä mihinkään pois kehostani. Tuntuu kuin olisin laatikossa sisälläni ja kaikki siirtyy kauemmas, irti minusta.
Dissosiatiivistä identiteettihäiriötähän (DID) on kutsuttu suomeksi myös monipersoonallisuushäiriöksi, että sinänsä vastauksena otsikon kysymykseen:
Itseasiassa dissosiaatiohäiriöisellä ihmisellä voi olla monta persoonallisuutta!
Lääketieteessä on kuvattu ymmärtääkseni potilastapauksia, joissa ihmisellä on useampi erillinen kokonainen persoonallisuus. Näitä myös kuitenkin on kyseenalaistettukin. En ole ihan varma mikä konsensus näistä tällä hetkellä vallitsee.
Huomattavasti yleisempää on se, että persoonan jakautumisen tuloksena on persoonallisuuden sirpaleita, jotka eivät täytä persoonallisuuden kaikkia osa alueita vaan ovat erikoistuneita tiettyihin toimintoihin ja tunnetiloihin. Tällaisessakin tapauksessa kuitenkin persoonallisuuden ja persoonan "perusosa" on olemassa. Se voi ja todennäköisesti häiriintyykin jollain tavalla siinä prosessissa, joka vakavan trauman aiheuttaa. Poislukien aikuisiän traumatisoituminen, joka ei yleensä enää johda persoonallisuushäiriöön, toisin kuin lapsuuden kokemukset voivat johtaa.
Monella dissosiaatiohäiriötä sairastavalla kyse on kuitenkin pohjimmiltaan kompleksisesta traumatisoitumisesta (cPTSD), joka on tässäkin keskustelussa sekoitettu dissosiaatiohäiriöön terminä surutta, koska käsittääkseni näitä ei Suomessa diagnosoida juurikaan. PTSD-diagnooseja kai kirjoitetaan jonkin verran.
Kompleksinen traumatisoituminen tapahtuu, kun lapsuuden kokemukset ovat olleet jatkuvasti niin turvattomia, että persoonallisuuden kehitys on joutunut väistymään selviytymisen tieltä ja siksi ihmisen persoonallisuus on ohuempi ja hauraampi kuin tasapainoisella verrokilla. Persoonallisuushäiriöisen ihmisen persoonallisuushan on häiriintynyt - se on kokonainen, vahvakin persoonallisuus, kuten sosiopaatilla tai narsistilla.
Epävakaa persoonallisuushäiriö on sitten se persoonallisuushäiriö, joka voi sisältää dissosiaatio-oireita ja joka muistuttaa cPTSD:tä monella tavalla. Suurimmat erot ovat ihmissuhteissa: traumatisoituneella ei yleensä esiinny niinkään räjähtävää käytöstä eikä hylätyksi tulemisen tunteen kanssa kamppailua. Kompleksisesti traumatisoituneille on tyypillisempää turruttaa ja etäännyttää.
Ja vielä dissosiaatiosta. Dissosiaatiohäiriöt ovat joukko psykiatrisia häiriötiloja. Tässä ketjussa on puhuttu lähinnä "muu määrittämätön dissosiaatio"-osaston oireista, sinne kuuluu myös ihan pakkovaellusta ja kouristuskohtauksia sekä alussa mainittu DID.
Ja dissosiointihan tarkoittaa nimen omaan "itsen irrottamista kontekstista".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääli että tässä keskustelussa meneröe niin armottomasti sekaisin joillain keskustelijoilla persoonallisuushäiriöt ja dissosiaatiohäiriöt.
Miksi et korjaisi ja selittäisi sitä kuinka asia on.
Sehän ei ole samanlaista kuin esimerkiksi skitsofreenikon oireet, jossa ihminen tietää täysin varmasti olevansa esimerkiksi Jumalan valittu tms. vaikka muut hänet tuntevat tietävät ettei hän ole kuin tavallinen ihminen.
Muutama keskustelija on hyvin avannut jo dissosiaatiohäiriötä tässä keskustelussa. Tässä varmaan kattavin artikkeli aiheesta suomeksi mitä netistä löytyy ( https://traumajadissosiaatio.fi/persoonan-rakenteellinen-dissosiaatio/ ).
Persoonallisuushäiriöistä oikeastaan ainoastaan epävakaa on relevantti puhuttaessa dissosiaatiosta, mihinkään muuhun persoonallisuushäiriöön disso ei sinällään linkity vaikka komorbiditeettiä saattaa tietenkin yksilöillä olla kun on kompleksisista ongelmista kyse.
Aihe on kovasti mielenkiintoinen ja voin palata siitä vielä keskustelemaan, mutta nyt on vähän kiire!
Kiitos. Tuo oli erittäin hyvä artikkeli
Minulla ei ole tuota häiriötä koskaan diagnosoitu, mutta vuosikausien terapioiden jälkeen jossa olen tutustunut itseeni ja tietysti lukenut myös paljon eri persoonallisuushäiriöistä, voisin veikata että minulla on kyseinen persoonallisuushäiriö ainakin lievänä, varsinkin nyt kun luin tuon kattavamman artikkelin jossa selitetään ilmiön erilaiset ilmenemismuodot. Tutkimustenkin mukaan käytännössä joka kuudennella mielenterveyden vuoksi hoidossa olleella on jonkinasteinen disossiatiivinen häiriö, joten en ihmettele vaikka tuokin olisi muiden ongelmieni lisäksi.
Minun persoonallisuuteni ei muutu toiseksi. En esimerkiksi yhtäkkiä kilahda, tai yhtäkkiä elä jotakin toista elämää, mutta ymmärrän miksi tilanteessa jossa tunnen itseni voimattomaksi tai alennetuksi, muutoin rauhallinen ja harkitseva persoonani muuttuu ikäänkuin mustavalkoiseksi, hyväpaha, persoonaksi jossa reaktioni kontrastit ovat liian korostuneet. Minua pelottaa se mihin pystyisin silloin ja siksi pyrin välttelemään niitä tilanteita viimeiseen asti.
Lapsuudessani on eräs traumaattinen tilanne. En kerro kaikkea, mutta sanotaan nyt jossa noin viidesluokkalaisena jouduin kävelemään samalla poispäin kun kuulin juopuneen sekopään ampuvan pistoolillaan selkäni takana ja äitini taas oli hänen takanaan pelkäämässä.
Tuossa tilanteessa tunsin irtoavani ja olevani ikäänkuin pääkalloni sisällä, kun kehoni käveli eteenpäin ja oli valmistautunut täysin tuntemaan luodit ja kuolemaan.
Muistan kaiken ympäristön, puut, taivaan värit, Auringon, pakkasen, lumen kahinan, takkini värin, aivan kaiken. Muistan myös sen sielun tai minuuden rauhan.
Noin viisitoista vuotta myöhemmin koin samanlaisen tilan kun paloin ns. loppuun mutta en kirjoita siitäkään tätä tarkemmin.
Ongelma on se etten pysty kirjoittamaan tuosta lapsuuteni tapahtumasta tuota enempää tässäkään, puhumattakaan siitä että olisin voinut kertoa ääneen siitä esimerkiksi terapeutille tms. Yritin siitä joskus avautua, mutta jo asian varovainen muisteleminen johtaa todella vahvaan raivon tunteeseen missä tuntuu että oma minuus hämärtyy. Muisto on siis pakko tukahduttaa koska se tunne mikä siitä syntyy on käsittämätön raivo, mutta sillä tavoin että kehoni tuntuu silloin kuin robotilta jota sieluni, tai minuus, käskyttää. Jos vuosien terapioiden jälkeen jonkinlaista omanlaista keittiöpsykologiaa tuohon voisi soveltaa koska sitä ei siis ole koskaan terapeutin kanssa käyty läpi, niin kai siinä ikäänkuin minuuteni tuolla tavoin irtautumalla oikeuttaisi kaikki ne teot mitkä haluaisin tuolle lapsuuteni miehelle tehdä? En tiedä, koska minulla ei ole tuon alan koulutusta, eikä edes kokemusta muista joilla olisi noin traumaattisia kokemuksia. Asia myös turhauttaa sillä tavoin että tuo mies on jo vuosia sitten menehtynyt joten asiaa ei voida enää selvittää, ei hyvällä eikä pahalla. Joku tuolla puhui anteeksiannosta, mutta vaikka olen muille väärintekijöille antanut anteeksi, tuo tilanne ei sillä avaudu.
Harmittaa että vuosia sitten terapeuttini tarjosi mahdollisuutta traumaterapiaan, mutta en ollut siihen silloin valmis koska olin muutoinkin niin kuormittunut. Eikä hän osannut silloin selittää yhteyttä oireisiini joista olen kärsinyt vuosien ajan. Nyt olisin valmiimpi käsittelemään asiaa, mutta valitettavasti terapiat ovat loppuneet, eikä lääkärit enää suostu eläkkeellä olevan tuntemuksia selvittelemään ja lähetettä kirjoittamaan kun en ole muille tai itselleni vaaraksi.
Kyllä sinä eläkkeelläkin pääset ainakin julkisen terveydenhuollon piiriin ja sitä kautta psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa keskustelemaan. Tässä on toki vaaran paikka, jos hoitsu ei ymmärrä traumoista mitään, niin ei kannata, mutta omasta kokemuksesta puhuen niin nykyään alkaa olla aika hyvä tilanne, että joka yksikössä on ainakin yksi traumakouluttautunut hoitaja.
Eli kun hakeudut keskusteluavun piiriin, tee selväksi millaista apua tarvitset (vaikka se tuntuisi turhalta nipottamiselta). Haluat tavata ammattilaisen, jolla on kokemusta trauman käsittelystä/hoidosta. Kyllä ammattilaiset jo ajanvarauksen yhteydessä ymmärtää, että trauma vaatii erilaista lähestymistä kuin esim.masennus tai sosiaalisten tilanteiden pelko!
Mä olen ilmoittanut monta kertaa haluavani vaihtaa hoitavaa hoitajaa/lääkäriä koska en ole tullut kuulluksi ja hoidetuksi oikeista asioista. Joskus tullut paskaakin niskaan, mutta pääosin asiat sujunut ilman draamaa.
Muista, ettei koskaan ole liian myöhäistä. Sulla on lupa ja oikeus päästä siitä demonimuistosta eroon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rakenteellisen traumatisoitumisen tuottama dissosiaatio vaihtelee tosi paljon eri ihmisillä.
Populaarielokuvien kuvaukset ihmisistä, joilla on kymmeniä eri persoonia, eivät pidä paikkaansa.
Dissosiaatio tuntuu siltä, että jos on joku tilanne, joka menee sietokyvyn yli, et ikäänkuin ole enää paikalla. Katsot itseäsi ulkopuolelta. Joku, jonka tiedät olevan sinä, tekee jotain ratkaisuja ja sanoo jotain asioita mutta samaan aikaan katsot asiaa jostain kauempaa.
Tarkoitatko kehostapoistumiskokemusta?
Se ei ole ihan sama asia. Mä ainakin siirryn pois itseni sisällä enkä mihinkään pois kehostani. Tuntuu kuin olisin laatikossa sisälläni ja kaikki siirtyy kauemmas, irti minusta.
Aivan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta noi menee kaikki pian uusiks, kun tiede kehittyy. On ollut pitkään pelkkä mysteeri.
Mulla hajos kuuppa, kun ex eukko petti ja jätti. Perhe hajosi ja niin hajos mun mielenterveyskin. Kiitos vaan tästäkin entiselle eukolle. Onko hyvä nyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valaistuneen ihmisen, kuten Hannu Gandin, voi helposti sekoittaa dissosiaatiohäiriöiseen, koska valaistuneella ei ole egoa!
Kuten saaMkhya-suutra toteaa: sattva-rajas-tamasaaM saamyavasthaa prakRtiH; prakRter mahaan; mahato 'haMkaaro (ego), jne...eli ego (individualisaatio) syntyy hyvin varhaisessa vaiheessa luomisen prosessissa, mutta se on täysin eri asia kuin todellinen Itsemme, puruSa/brahma(n)!
Vierailija kirjoitti:
Valaistuneen ihmisen, kuten Hannu Gandin, voi helposti sekoittaa dissosiaatiohäiriöiseen, koska valaistuneella ei ole egoa!
Uitun taliaivo! Se on Gandhi, ei Gandi! ~: (
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täö selittää kyllä niin paljon, itsestäni
Hieno juttu, kerro lisää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuus ei katoa ikävien kokemusten myötä!
Vanha ketju, mut kommentoin.
Persoonallisuus muuttuu, jopa vääristyy " ikävien" traumatisoivien kokemusten myötä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sääli että tässä keskustelussa meneröe niin armottomasti sekaisin joillain keskustelijoilla persoonallisuushäiriöt ja dissosiaatiohäiriöt.
Miksi et korjaisi ja selittäisi sitä kuinka asia on.
Sehän ei ole samanlaista kuin esimerkiksi skitsofreenikon oireet, jossa ihminen tietää täysin varmasti olevansa esimerkiksi Jumalan valittu tms. vaikka muut hänet tuntevat tietävät ettei hän ole kuin tavallinen ihminen.
Muutama keskustelija on hyvin avannut jo dissosiaatiohäiriötä tässä keskustelussa. Tässä varmaan kattavin artikkeli aiheesta suomeksi mitä netistä löytyy ( https://traumajadissosiaatio.fi/persoonan-rakenteellinen-dissosiaatio/ ).
Persoonallisuushäiriöistä oikeastaan ainoastaan epävakaa on relevantti puhuttaessa dissosiaatiosta, mihinkään muuhun persoonallisuushäiriöön disso ei sinällään linkity vaikka komorbiditeettiä saattaa tietenkin yksilöillä olla kun on kompleksisista ongelmista kyse.
Aihe on kovasti mielenkiintoinen ja voin palata siitä vielä keskustelemaan, mutta nyt on vähän kiire!
Tuossa linkissä on virus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuus ei katoa ikävien kokemusten myötä!
Persoonallisuuden kehittyminen alkaa iässä 1-3v, silloin lähtee kehittymään mm itsenäisyys / kyky ohjata itseä, siis "itseohjauskyky". Jos psyyke jo tuossa iässä tai jo tuota ennen "jumitetaan" traumoilla tai jollain muulla niin eihän se sitten kehity.
Eli persoonallisuus ei katoa. Mutta persoonallisuuden kehittyminen voidaan estää jos sinua kohdellaan kaltoin riittävän varhain.
Selittäisi miksi on ihmisiä joilta "itseohjauskyky" vaikuttaa puuttuvan kokonaan.
--
Terapeuttien yms on aivan turha auttaa potilaita "elämään omana itsenään" tai "saavuttamaan ulkoisesti hyvä elämä", jos potilas ei kivun vuoksi ole "oma itsensä" ja siksi ainoa mitä hän todella tarvitsisi olisi kivunlievitys.
ap
Kun " kipu" johtuu traumoista, ei niihin kipulääkkeet auta, vaan juuri se terapia. Kokemusta on!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuus ei katoa ikävien kokemusten myötä!
Persoonallisuuden kehittyminen alkaa iässä 1-3v, silloin lähtee kehittymään mm itsenäisyys / kyky ohjata itseä, siis "itseohjauskyky". Jos psyyke jo tuossa iässä tai jo tuota ennen "jumitetaan" traumoilla tai jollain muulla niin eihän se sitten kehity.
Eli persoonallisuus ei katoa. Mutta persoonallisuuden kehittyminen voidaan estää jos sinua kohdellaan kaltoin riittävän varhain.
Selittäisi miksi on ihmisiä joilta "itseohjauskyky" vaikuttaa puuttuvan kokonaan.
--
Terapeuttien yms on aivan turha auttaa potilaita "elämään omana itsenään" tai "saavuttamaan ulkoisesti hyvä elämä", jos potilas ei kivun vuoksi ole "oma itsensä" ja siksi ainoa mitä hän todella tarvitsisi olisi kivunlievitys.
ap
Mihin tuo väite perustuu, että persoonallisuuden kehittyminen alkaisi noin myöhään?
Pitää varmasti paikkansa, että nimenomaan varhaiset kokemukset ratkaisevat. Ja persoonallisuuden kehityksen vaurioittaminen on todella yleistä, johti se diagnoosiin tai ei.
Mitä tarkoittaa "elämä omana itsenään" tai "ulkoisesti hyvä elämä" - eikö terapeutilla käydä dissosiaation tapauksessa juuri siksi, että se "oma itse" löytyy (toisaalta hölmö ajatus, että se ikään kuin valmiiksi luuraisi jossain odottamassa...) ja että elämä olisi "sisäisesti" hyvää. Tähän kai viittasit "kivulla"?
Eri, mutta ainakin minulla terapiassa olisi tavoite kasata tästä hajanaisuudesta jonkinlainen kokonainen persoona, ei voi löytää mitään mitä ei ole koskaan ollut olemassakaan. Jos saisin riittävän pitkän terapian niin terapeutti ikään kuin toimisi turvallisen hoiva ajan korvikkeena ja äidin/isän tms tavoin alkaisin muotoutua persoonaksi, kuten normaalisti tapahtuisi vastasyntyneestä lähtien. Vauvallehan ei kehity persoonaa ilman riittävän tervettä vuorovaikutusta.
No siihen se terapia perustuu. Mikäli ihmisellä ei ole yhtään ainutta hyvää asiaa tai ihmistä ympärillä on hän niin vaillinainen vailla toisen ihmisen apua, ettei pärjää arjessa yksin. Ja tällaista ei pitäisi Suomessa esiintyä, koska on koulu.
Eli, kun ihmisellä on ympärillä ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä, empaattisia ym. imee traumatisoitunut siitä itselleen vaikkakaan ei osaa käyttäytyä sen mukaisesti. Tämä painuu mielen syövereihin, joka tulee esiin aika ajoin ja muistuu mieleen myös terapiassa. Tästä lähdetään hakemaan eheytystä, tie on pitkä ja henkilön täytyy oikeasti haluta elää ilman trauman tuomaa tuskaa.
Alue: Aihe vapaa
Kyllähän nyt jokaisella ihmisellä on jonkinlainen käsitys itsestään tai vähintäänkin ulkomaailmasta. Se millainen se käsitys sitten on riippuu henkilöstä. Jos mitään käsitystä itsestä tai ulkomaailmasta ei ole niin henkilö ei pysty toimimaan edes yksinkertaisissa tehtävissä. Toivottavasti et kysele täällä tyhmiä jostain vielä tyhmemmästä syystä.