"Lapset olivat elämäni suurin virhe"

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 13:21"]

tuollaistahan se elämä on. en tykkää siivota ja silti siivoan joka päivä. erona ehkä se, että en tee sitä parhaalla mahdollisella tavalla. mies haluaa seksiä joka päivä, joten minäkin harrastan sitä joka päivä, vaikka en välttämättä tekisi niin, jos saisin itse valita. mutta en tee ehkäpä sitäkään parhaalla mahdollisella tavalla. äiti, joka on äiti vaikkei siitä itse niin välitäkään, ja tekee sen silti parhaalla mahdollisella tavalla, saa minulta hatunnoston.

kurjaahan se on, että ei koe saavansa mitään takaisin. lapset on pitkä projekti, ei vuoden ponnistus.

[/quote]

sinähän se kunnon marttyyrimamma olet. Ei elämän todellakaan tarvitse olla tuollaista.

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 13:56"]

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 11:08"]Lapsettomana tai vaan yhden lapsen äitinä sitä ei voi mitenkään tajuta  millaista kaaosta elämästä voi tulla, ja kuinka ei ikinä saa kunnolla rentoutua/levätä.[/quote]

Kyllä voi, ja juuri siksi jotkut eivät tee kuin yhden lapsen.

 [/quote]Kyllä voi, ja juuri siksi jotkut eivät tee yhtään ainutta lasta.

Aikuiset voivat tehdä valintoja, niiden pitäisikin osata miettiä tämän kyseisen valinnan lopullisuutta. EI se lapsi ole väkisin sieltä syntynyt, halunnut tulla huonon äidin tai isän lapseksi. Antakaa lapsille mahdollisuus, jos ne ovat syntyneet, tai antakaa ne pois sellaiseen kotiin, jossa niitä voidaan rakastaa.

Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta pilata toisen elämää jo lapsesta, antaa tyhjiä kortteja käteen. Kenenkään ei pitäisi tulla äidiksi tai isäksi vahingossa, ei painostuksesta. Olette kuitenkin vastuussa itsestänne, raiskaus on ainoa asia, missä tämä voi tapahtua "tahtomatta".

Missä miehet? Taasko ne tuppisuut siellä välttelee elämän isoja kysymyksiä? 

Muistan, kuinka isoäitini selvästi katkeroituna valitti, että jos olisi vain suinkin saanut päättää, ei olisi hankkinut yhtään lasta. Ymmärrän häntä, koska hän saattoi maailmaan 11 lasta, ja hoiti heitä sodan ajan vaikeissa oloissa, evakossa. Toki hän sitten jo melko "nuorena" sai sitten siirtyä syrjään kaikista kotitöistä ja karjanhoidosta, koska kasvavia tyttäriä riitti käskytettäväksi, ja syntymäpäivillä muistajia riitti. Sen käsityksen hänestä kuitenkin sain, ettei hän ollut kovin leppoisa, mukava mummo, vaan lähinnä vaivoin sieti meitä lapsenlapsiaan. Oli kai perin juurin kyllästynyt lapsiin, heidän ääniinsä, levottomuuteensa jne. Tästä huolimatta minulla (tai kovin monella muullakaan) ei todellakaan ollut moraalisia lihaksia moittia häntä...

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 11:26"]

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 11:17"]

Tavallaan varmaan hyvä että puhutaan tuostakin asiasta ääneen (jotta eräät miettisivät kaksi kertaa ennen kuin alkavat lisääntymään) mutta en kyllä käsitä minkä takia tuo nainen avautuu omalla nimellään. Lasten kuvat ja nimet on kerrottu. Miksi? Vaikkei asia tuliskaan lapsille yllätyksenä (mikä sekin on aika järkyttävä ajatus että lapset tietää olleensa äidille pelkkä rasite ja "virhe") niin luulisi olevan tuskaisaa tekstiä lasten lukea.

[/quote]

Mitäpä jos nämä aikuiset lapset ovat keskustelleet avoimesti ja rehellisesti äitinsä kanssa esim. jos omien lapsien hankinta on tullut ajankohtaiseksi kysymykseksi? Mitäpä jos nämä lapset ovat älykkäitä ja analyyttisiä ja ovat rohkaisseet äitiään tulemaan esiin tämän aiheen kanssa? 

[/quote]

Sinun äitisi on varmaankin rohkaissut mielensä ja esittänyt asian sinulle jo pienenä?

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 00:37"]

Vastaanpa tuolle 32:lle, että juu, voin lukea kyllä kirjaa "hetkisen", mutta haluaisin lukea kirjaa koko ajan ja keskittyä siihen. Minulle mikään "hetkisen" lukeminen ei ole sama asia kuin uppoutua täysin. 32 ei ilmeisesti ymmärrä ollenkaan mitä tarkoitan.

[/quote]

Et ole tosissasi, että 11-vuotiaan vanhempana et voi uppoutua kunnolla ja riittävästi kirjaan? 

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 10:35"]

Täällä kolmen lapsen äiti, joka tuntee samoin kuin jutun kirjoittaja. Vain vahvimmilla ihmisillä on kyky olla valehtelematta itselleen ja muille. Usein olen ajatellut lähteväni ja jättäväni nuo lapset miehelle aivan tuosta samasta syystä. Joskus ajattelen, että lasteni on parempi olla ilman minua. Mutta hys, hys, näistähän ei tosiaan saa puhua.

[/quote]

Kyllähän näistäkin asioista saa puhua. Tässäkin ketjussa puhutaan.

Se, että vanhempi sitten kaataa tuollaisen lastin ("elämäni olisi ollut lapsettomana parempaa", "jos nyt saisin valita, en tekisi lapsia", tms.) lapsensa niskaan, on mielestäni sitten lähinnä vastenmielistä. Mikään määrä "rehellisyyttä" ei oikeuta tuollaisen p:n kaatamista oman jälkeläisen niskaan.

Joskus kannattaisi hetkeksi pysähtyä ja miettiä muutakin kun sitä omaa napaa. Jos ei muuten osaa eläytyä lapsensa asemaan, eli siihen miltä tuollaisen tiedon saaminen tuntuu, niin voi vaikka miettiä, miltä mahtaisi tuntua, jos oma puoliso ilmottaisi, että kyllähän hän sinusta kovasti välittää, sinua jopa rakastaa, mutta hänen elämänsä olisi kyllä ollut paljon parempaa, jos hän ei koskaan olisi sinua tavannut. Veikkaisinpa, että tuollaisen tiedon saaminen "vähän" kirpaisisi (saattaisi jopa se liitto muuttua aika pian entiseksi liitoksi) muttei kuitenkaan läheskään niin paljon kuin sen kuuleminen, että vanhempasi ei enää sinua synnyttäisi jos saisi toisen mahdollisuuden valita.

Tämä lehtijutun nainen on saanut jo karmansa palkan: lastenhoitoa/lapsia vihaava sai koko loppuelämäkseen lapsen hoidettavaksi. Hoitamis-ajatukseen nöyrtyminen on ollut hänelle kai se elämänopetus. Ehkä hän vielä saa olla rakkaan miehensä omaishoitajana, ken tietää.

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 11:26"]

Mitäpä jos nämä aikuiset lapset ovat keskustelleet avoimesti ja rehellisesti äitinsä kanssa esim. jos omien lapsien hankinta on tullut ajankohtaiseksi kysymykseksi? Mitäpä jos nämä lapset ovat älykkäitä ja analyyttisiä ja ovat rohkaisseet äitiään tulemaan esiin tämän aiheen kanssa?  

[/quote]

Kauniita ajatuksia. Ei se lapsen asema suhteessa äitiin siitä mihinkään muutu, vaikka ollaan jo aikuisia ja analyyttisiä ja älykkäitä: tunnetasolla aikuisellekin lapselle - terveessä äiti-lapsi-suhteessa - on tärkeää se, että hän on äidille lapsena merkityksellinen. Minusta se on itsestään selvää. Siinä mielessä tuon naisen esiintyminen omalla nimellään on hyvin itsekeskeistä ja itsekästä. 

Joitain asioita vain ei omassa maailmassani sanota ääneen, vaikka ajateltaisiin mitä. Sen sijaan niitä voi käsitellä terapiassa, jossa toivottavasti saa uudenlaista perspektiiviä ja apua ahdistukseen. Mutta että kuormittaisi omia jälkeläisiä moisilla "pohdinnoilla", ei voi käsittää. 

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 11:36"]

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 11:12"]

Lapset kannattaa tehdä siitä huolimatta, että oma elämä jää ja kärsii. Olen ollut äitiyeen hyvin väsynyt ja työlääntynyt mutta silti se on ihaninta mitä elämässä on. Vaikka on ihanaa saada olla ihan rauhassa ja huolehtia vain itsestään niin pidemmän päälle yksin itselleen eläminen ei ole tarpeeksi tyydyttävää. Mutta kukin kohdaltaan päättäköön miten tekee, mun mielestä äitiys on sittenkin kaikkein parasta.

[/quote]

Homoilla kannattaa tehdä siitä huolimatta, että on hetero ja kärsii. Olen ollut homoiluun hyvin väsynyt ja työlääntynyt mutta silti se on ihaninta mitä elämässä on. Vaikka on ihanaa saada heteroseksiä ja saada orgasmeja niin pidemmän päälle heteroseksi ei ole tarpeeksi tyydyttävää. Mutta kukin kohdaltaan päättäköön miten tekee, mun mielestä homous on sittenkin kaikkein parasta

Älä viitsi tyrkyttää muille omaa elämääsi. Ihmiset ovat erilaisia. Vaikka sinä pitäisitkin elämästäsi, niin joku toinen ei.

[/quote]

Et sitten tainnut lukea koko tuota lainaamaasi viestiä? (Ei ole minun kirjoittamani.) Siinähän sanotaan selvästi "Mutta kukin kohdaltaan päättäköön miten tekee".

Uskomatonta itsekkyyttä, jos OMA AIKA on niin ylettömän tärkeää, että kirjaakin pitäisi lukea 24/7 eli lapsi on tiellä kaikessa.

Onkohan joku keskittymishäiriö? Tai muu psyykkinen ongelma?

Tällöin ei olisi kyllä kannattanut hankkia mitään lapsia, vaan muuttaa asumaan umpioon, jossa on optimaalinen valo, lämpötila ja ravinneliuosruokinta, ettei vaan koskaan kukaan tule keskeyttämään OMAA AIKAANI.

Uskomatonta! (Voi sitä puolisoparkaa, joutunut varmaan hoitamaan koko 11 vuotisen ajan  sitä lasta). 

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 15:44"]

[quote author="Vierailija" time="25.04.2013 klo 11:26"]

Mitäpä jos nämä aikuiset lapset ovat keskustelleet avoimesti ja rehellisesti äitinsä kanssa esim. jos omien lapsien hankinta on tullut ajankohtaiseksi kysymykseksi? Mitäpä jos nämä lapset ovat älykkäitä ja analyyttisiä ja ovat rohkaisseet äitiään tulemaan esiin tämän aiheen kanssa?  

[/quote]

Kauniita ajatuksia. Ei se lapsen asema suhteessa äitiin siitä mihinkään muutu, vaikka ollaan jo aikuisia ja analyyttisiä ja älykkäitä: tunnetasolla aikuisellekin lapselle - terveessä äiti-lapsi-suhteessa - on tärkeää se, että hän on äidille lapsena merkityksellinen. Minusta se on itsestään selvää. Siinä mielessä tuon naisen esiintyminen omalla nimellään on hyvin itsekeskeistä ja itsekästä. 

Joitain asioita vain ei omassa maailmassani sanota ääneen, vaikka ajateltaisiin mitä. Sen sijaan niitä voi käsitellä terapiassa, jossa toivottavasti saa uudenlaista perspektiiviä ja apua ahdistukseen. Mutta että kuormittaisi omia jälkeläisiä moisilla "pohdinnoilla", ei voi käsittää. 

[/quote]

Kiitos asiallisesta palautteestasi. En itse ole äiti, mutta tytär olen ja olen käynyt äitini kanssa keskustelun siitä, että en lapsia halua enkä niitä kenenkään painostuksesta ryhdy tekemään. Äitini suhtautui asiaan erittäin hyvin. Hän on aina antanut minulle tilaa kasvaa ja pohtia asiat omalta kannaltani.

Jos äitini olisi avautunut minulle kuten tämän jutun nainen, olisin ollut siitä erittäin otettu. Olisin kokenut sen tasa-arvoisuutena; nainen-naiselle -puheena. Olen nyt nelikymppinen ja ymmärrän erittäin hyvin kaikki ne uhraukset, joita äitini on joutunut elämänsä aikana tekemään. En olisi ollut lainkaan yllättynyt, jos hän olisi sanonut ettei lapsia olisi tehnyt jos ei olisi ollut pakko. Äitini ymmärtää, että minun mahdollisuuteni elämässä ovat hyvin erilaiset kuin hänen nuoruudessaan (olen nuorin lapsi) ja tästä syystä hän myös ymmärtää valintani paremmin kuin mahdollisesti moni muu hänen sijassaan.

Rakastan sinua, äiti. Vaikka sinä et minua rakastaisikaan.

Niin, minäkin luulin olevani äitityyppiä ja omaavani loputtoman kärsivällisyyden ja rakkautta yllinkyllin. Toisin kävi, kun kaksi lastani ohittivat taaperoiän, elämä muuttui kauhean raskaaksi. Lasten meteli, tappelu, yleinen "hösääminen" jne alkoi käydä todella hermoille. Ja kyllä, olen miettinyt moneen kertaan että jos olisin tämän tiennyt... Mulle se oma aika ja rauha alkoi tulla aina vaan merkityksellisemmäksi ja sen puutteesta alkoi kärsiä.

Kuitenkaan en lapsiani pois toivo, nyt kun he ovat siinä ja heitä raskastan todella. Mutta jos olisin saanut jonkun virtuaalikokemuksen mitä tämä tulee olemaan ennen raskauksia, niin olisinkohan valinnut toisin..?

"Rakastan sinua, äiti. Vaikka sinä et minua rakastaisikaan"

Kirjoitin tämän ketjun 3. viestin. Tämä kirjoittajan 75 lausahdus kiteyttää aika hyvin sen, mikä saa sydämeni särkymään.

Minun sydämeeni sattuu kun näen, miten lapseni katsovat minua silmät täynnä rakkautta ja ihailua (vielä toistaiseksi). Ja joka kerta sydämeni hajoaa. En ole ansainnut sellaista ihailua ja rakkautta. Rakastan lapsiani, mutta olen heille huono äiti. En jaksa kuunnella huutamista, en siedä tappelua enkä yöllisiä vaatimuksia. Hermostun, huudan ja raivoan.

Näen, että pienet ihmiset eivät ymmärrä, mitä ovat mielestäni tehneet väärin. Eivätkä he ole mitään väärin tehneetkään. He yrittävät miellyttää minua monin tavoin. Silti, kun tuntuu, että maailma kaatuu välillä niskaan, minä toivon, että jostain putkahtaisi delete-nappi jota voisin painaa. Tai että löisin pääni enkä enää ikinä muistaisi, kuka olen. Tai että voisin vain yksinkertaisesti kuolla pois.

Muistan muutaman vuoden takaa jutun, jossa joku missi tai malli, en nyt muista kuka, muutti pois lapsensa ja miehensä luota mielenterveydellisistä syistä. Hän ajatteli lapsensa parasta ja kertoi siitä julkisesti, ja sai niin paljon halveksivia ja vihamielisiä kommentteja että minua kauhistutti. Miten ihmiset voivat arvostella kenenkään valintoja, kun eivät voi tietää mitä toisen ihmisen mielessä liikkuu? Kunnioitin silloin häntä suuresti tekemästään vaikeasta päätöksestä lapsensa parhaaksi. Ja nyt, kun itselläni on lapsia, tuo kunnioituksen tunne on vain kasvanut. Minä en tuota päätöstä pysty tekemään, vaikka tiedän, että se luultavasti olisi lasteni etu.  

Ymmärrän kyllä jollakin tapaa heitä, jotka pettyvät vanhemmuuteen koettuaan sen kerran tai useamman kerran, esim. jo vauva-aikana valvomisten ym. myötä tai vaikka vasta lasten ollessa murkkuikäisiä. En vaan ymmärrä tuon jutun naista, että hän ei alun alkaenkaan halunnut lasta ja silti teki kaksi. Synnytyssalissakaan ei jaksanut yhtään kiinnostaa, että vauva oli sininen hapenpuutteen vuoksi. Minusta tuo osoittaa todellista kylmyyttä. Jos äidinrakkaus ei herännytkään, niin kai sitä nyt jotain empatiaa kuvittelisi löytyvän tuollaisessa tilanteessa?! Tai se, kun ko. nainen kaipasi koiraa eikä muistanut lapsen olevan kaupan edessä. Kuka normaali ihminen unohtaa lapsen noin mutta muistaa koiran (kaikella rakkaudella koiria kohtaan)? Äidinrakkautta ei voi pakottaa, mutta jonkunlaista lähimmäisenrakkautta meistä pitäisi löytyä. Epäilen hiukan, että naista ketuttaa tuo omaishoitajuus ja päätti vähän shokeerata, ehkä sai avautumisestaan jopa jonkun rahallisen palkkion.

79, mutta tämä nainenhan oli huolehtinut lapsistaan ja itse sain jotenkin sen käsityksen, että hän myös heitä rakasti. Mutta hän oli sitä mieltä, ettei lapsia olisi pitänyt tehdä. Eli sinänsähän nainen oli empaattinen; hän huolehti lapsista jotka oli maailmaan saattanut.

Mä olen suvaitsevainen ja avarakatseinen ihminen. Tuolla kirjoituksen naisella on kaikki oikeus olla tuota mieltä mitä on, mietin vaan miltä lapsistaan tuntuu kuulla että ovat "pilanneet äidin elämän".

Aikuisuus on vastuunkantoa ja sitä että ei kaikki olekaan aina niin kivaa. Shit happens, tuli tehtyä lapsia, mutta en ymmärrä miten nainen voi olla varma että elämä olisi ollut niin paljon parempaa ilman lapsia.

Mulla on vilkas sosiaalinen elämä, harrastuksia yms. En koe lapsestani olleen mitään haittaa elämääni, päinvastoin pelkästään plussaa. Se on vähän että kuinka sen elämän ottaa.. Linnottautuuko sisään lapsen kanssa ja katkeroituu vai elääkö täysillä ja ottaa muksun kaikkeen mukaan.

T- 5-vuotiaan YH

No, minä sain teininä kuulla, että isäni ei olisi halunnut lapsia ja hän oli ja on sen käytöksellään osoittanut. Äidin mukaan hän kuuli asiasta vasta silloin, kun he erosivat. Äitini tuntien kyllä isä on saattanut kertoa sen selvästi etukäteenkin, mutta äiti on pitänyt lasten hankkimista niin itsestäänselvänä, ettei ole ymmärtänyt sitä.

Joka tapauksessa, kun murrosikäni oli muutenkin vaikea, oli kyllä murskaavaa saada tietää, että isäni ei haluasi minun olevan olemassa. Onneksi minun lasteni isä halusi lapsia ja rakastaa heitä, mutta jos niin ei olisi, en silti koskaan sanoisi heille, että kenenkään mielestä olisi parempi, ettei heitä olisi.

[quote author="Vierailija" time="24.04.2013 klo 23:06"]

[quote author="Vierailija" time="24.04.2013 klo 22:48"]

Luulen, että nämä, jotka hyökkäävät tuota kirjoittajaa vastaan ovat itse niitä, jotka eivät voi ymmärtää sitä, että kaikkien ihmisten elämänsisältö eivät ole lapset. Minä ymmärrän tuota artikkelin naista kyllä. Itse en ole koskaan kokenut mitään tarvetta hankkia lapsia. No, kuitenkin minulla on yksi, jota rakastan yli kaiken ja kenen eteen tekisin mitä tahansa... Rakastan kuitenkin olla itsekseni, rauhassa, tehdä asioita yksin, olla riippumaton jne. Ja lapsen kasvaessa tämä on onneksi koko ajan enemmän ja enemmän mahdollista. Lapsi on jo 11 v. Kyse ei ole mistään sellaisesta, että tarvitsen silloin tällöin omaa aikaa vaan haluan omaa aikaa koko ajan, inhoan sitä, ettei voi tehdä asioita loppuun kun aina keskeytetään ja aina on joku vaatimassa huomiota. Olen lopettanut mm. kirjojen lukemisen kokonaan, koska en saa lukea rauhassa. Kun lapsi oli pienempi niin luin kun ns. nukutin häntä, se on ehkä paras muisto tuosta lapsen taaperoajasta (lapsi nukkuu ja itse luen romaania tuntitolkulla unohtuneena hänen sänkynsä viereen). 

[/quote]

Lapsesi on 11-vuotias etkä voi lukea kirjoja rauhassa?! Mikä on mennyt vikaan kasvatuksessa?

[/quote]

Hassua, oma 10-vuotiaani lukisi putkeen vaikka 6 tuntia, jos kukaan ei vaatisi mitään häneltä.