Lue keskustelun säännöt.
Hei uusperheelliset!
Kauanko teidän lapsilla on kestänyt tottua uuteen suhteeseen ja yhteen muuttoon?
Olemme olleen mieheni kanssa 2v yhdessä ja lapsemme jotka ovat samanikäisiä, (aloittavat koulun nyt) ovat tavanneet joka toinen viikonloppu 1.5 vuotta.
Yhteen muutimme 3kk sitten.
Mieheni lapsi ei sopeudu. Itkee isänsä perään usein, ei haluaisi nukkua kuin tämän vieressä. (Yhden yön viikonlopusta saakin, sovittu ennalta aina.) Kun isä on toisessa kerroksessä kiljuu välillä tämän perään kun olisi kadonnut kokonaan.
Lapset tulevat keskenään kuitenkin hyvin toimeen ja olen ehdottoman oikeudenmukainen itse.
Miten ihmeen pitkään tässä vielä menee ennen kuin tilanne rauhoittuu?
Ennen he olivat isän kanssa aina kaksin.
Ymmärrän siis tämän mutta minusta 1.5v on jo tosi pitkä aika jonka luusisi riittävän sopeutumiseen uuteen tilanteeseen.
Oma lapseni on täysin vastakohta, siksi ehkä olen niin ihmeissäni.
Kommentit (206)
En jaksanut lukea kaikkia viestejä, kun meni niin syyttelemiseksi välillä.
Minun mieheni nuorin lapsi on myös hyvin kiinni isässään, hänelle kelpaisi vain isä auttamaan, tai tukemaan jne. Silloin, kun kyse ei ole vanhempien ”pomputtelusta”, hän saa kyllä pyytää isän tai mennä isän luo. Mutta sitten jos kyse on lapsen pelaamisesta, eli minä teen jotain, ja se ei kelpaa lapselle, niin niissä tilanteissa on pidetty kiinni, että minun tekemä kelpaa yhtä hyvin. Esimerkiksi jos minä laitan kaikille lapsille mehua laseihin, hän saattaa juosta isän luo, että isä laittaa. No tähän me sanotaan miehen kanssa, että tässä on mehua, ole hyvä, tai sitten älä juo. Eikä isä ala uutta mehua laittamaan. Mutta jos sitten taas vaikkapa leikeissä sattuu jotakin, niin ymmärrän hyvin, että silloin se läheisin on isä, jonka lohtua kaipaa.
Mutta joka tapauksessa ei tehdä siitä isompaa numeroa, hän on muutenkin hitaasti lämpiävä, joten tempperamentti vaikuttaa myös. Osin koen siis tämän olevan rajojen hakemista, ja toisaalta ihan oikeaa isänikävää. Joka tapauksessa muista, että lapset ovat erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle tulee mieleen, ettei tuo välttämättä liity uusperheeseen sinänsä . Vaan siihen, että tuo lapsi ikävöi ihan kamalasti isäänsä jos näkee vaan joka 2. Viikonloppu . Ja on siksi ihan takiainen nuo muutamat päivät kun tietää, että sitten taas ei isäÄ näe pitkään aikaan .
Mun oma poika oli 3 kun isä lähti . Ja vaikka mies on mun näkökulmasta sika , on yrittänyt parhaansa lasten kanssa.
Alkuun kävi tapaamassa lapsia jopa joka päivä. Isän luona olivat kokonaan tuon joka toinen viikonloppu .
Ja pojalla oli valtava ikinä koko ajan , vaikka kaikki aikuiset tekivät parhaansa . Halusi juurikin nukkua isän vieressä kiinni painautuneena aina siellä ollessaan .
Kun poika oli 6 syntyi isän perheeseen vauva , ja vieressä nukkuminen kiellettiin . Sitä surua itku kotonakin pitkään.Eli ero voi olla jollekin lapselle todella raskas, vaikka kaikki aikuiset yrittäisivät parhaansa. Meilläkään tyttö ei oireillut mitenkään , ainoastaan joskus pienempänä ikävöi äitiä isin luona ollessaan.
Mun mielestä teidän kannattaisi vaan antaa lapsen nukkua isän vieressä jos mahdollista .
Ja jos matkojen puolesta on mitenkään mahdollista, kannattaisi yrittää edes jotain tapaamisia noiden viikonloppujen välissä .
Voi olla juuri näin. Olen koittanut ajaa eteenpäin useempia tapaamisia mutta jotenkin tuo kaava on heillä niin ilmeinen kun on aina ollut. Sen verran olen saanut jo lisättyä että ollaan joka toinen vl 3 yötä eikä kaksi. Josko lisää muutoksia kun lapsi kasvaa niin vähitellen. Ap
Järki on pidetty koko ajan. Eli juurikin mehut sun muut saan sentään kaataa. Tuo hädissään huutaminen on minusta tuon ikäiselle outoa. Alkaa jopa itkeä jos isä lähtee pikakauppaan eikä huomaa sanoa vaikka ollaan kuinka selitetty että yksin ei jätetä ja kauas ei sanomatta lähdetä. Ap
Ap se lapsi vierastaa sinua ja varmaan vaistoaa ettet pidä hänestä.
Vierailija kirjoitti:
Ap se lapsi vierastaa sinua ja varmaan vaistoaa ettet pidä hänestä.
Niin se varmaan on. En näytä sitä mitenkään kyllä.
En osaa leikkiä, siis edes omien lasten kanssa.
Ja toisekseen en ymmärrä pelkoja vaikka miten yritän.
Tunnekylmä en silti ole vaikka siltä kuulostaa, itken, halaan ja pörrötän hiuksia. Puhun tunteistani ja olen avoin. Empatiaa löytyy joskus liikaa niin että ahdistun, tietyissä kohdissa ei vähääkään. Minkäs sitä itselleenkään voi. Ap
Yötä vaan ei voi itse valita aina .
Itse olen myös lasten kanssa työskentelevä . En missään tapauksessa itse olisi ikinä eronnut , mutta ei mieheni valitsi toisin . Löysi vaan uuden rakkauden ja lähti.
Yhdessä oli oltu 6 vuotta ennen ensimmäistä lasta . Naimisissa oltiin . Kertaakaan mies ei maininnut mistään ongelmista tai siitä, että ei olisi onnellinen . Silti näin vaan kävi,
Ja minun haluamidistani riippumatta lapset elävät nyt sitten uusperhe elämää kaikkine ongelmineen .