Väestöliitto: Miesten kiltteys ominaisuus voi tuhota parisuhteen - "Hän vain lähti. Täysin varoittamatta. Jäikö minulta jotain huomaamatta?"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin oli kilt ti mi es. Alkoholistiperheessä kasvaneena oli tottunut olemaan muille mieliksi, sivuuttamaan omat tarpeensa ja tunteensa sekä välttelemään konflikteja, jollaisiksi koki ihan yksinkertaisetkin mitä tekis mieli syödä tänään -tilanteet. Tosin tämän tajusin vasta erottuamme, kun pohdin syitä siihen.

Monta vuotta kuvittelin että meneepäs meillä hyvin, ei riidellä mistään, ajatellaan kaikesta samoin, kuin meillä olisi yksi mieli! Kunnes yhtenä päivänä mies sai raivarin jostain pikkujutusta ja kävi ilmi että olinkin jyrännyt häntä koko suhteemme ajan! Vaan mistäpä minä sen olisin huomannut, kun ei toinen kirjaimellisesti KOSKAAN kertonut mitä itse haluaa! Edes kysyttäessä ei pystynyt päättämään, missä pidetään tauko ajomatkalla tms. Siinä sitten meuhkasi kuinka kaikki pitää tehdä niinkuin minä haluan... ja itse pidin äärettömän rasittavana että mun piti johtaa kaikkea toimintaa ja tehdä joka ikinen pienikin päätös.

Alisteiset ja henkisesti tai fyysisesti väkivaltaiset suhteet on tietysti asia erikseen, alkuperäistä juttua en minäkään päässyt lukemaan mutta eiköhän siinä tarkoitettu juuri tällaista "kiltteyttä" jossa ei vaan omia tarpeita osata tuoda esille. Kyllä siitä on otettava vastuu ihan itse, vasta toiveiden ja mielipiteiden julkituonnin jälkeen osa vastuusta siirtyy kumppanille. Ja todellakin tällaisessa tapauksessa juuri se kiltti on terapian tarpeessa!

Joo no ei nyt lapatossu sentään pidä olla, ettei mihinkään saa sanottua omaa mielipidettään. Se ei ole kiltteyttä vaan jotain ihan muuta.

Ei tuossa alkuperäisessä artikkelissakaan ollut mistään oikeasta kiltteydestä kyse, vaan arkuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

H.V. kirjoittaa asiasta blogissaan:

https://vaestoliitonblogi.com/2020/02/13/ujon-ja-aran-vastaus-parisuhde…

Tuolla Vaarasella on jotenkin kieroutunut ajatusmaailma ja huomion tarvetta, eikö hän ole kuullut passiivis-agressiivisuudesta? Äkkilähtö ei ole mitenkään kilttiä, se on henkistä pahoinpitelyä. Tottakai on olemassa sellaisia tapauksia, jossa kumppani on väkvaltainen, jolloin on pakko tehdä äkkilähtö, mutta tavallisessa tilanteessa äkkilähtö on varsin itsekäs teko ja usein lisäksi laskelmoiva (varmistetaan, että itse on jättäjä, eikä tule jätetyksi).

Jos ei uskalla puhua kumppaninsa kanssa halusta/päätöksestä erota, on olemassa ammattiauttajia, joihin pitäisi ottaa yhteyttä ennen kuin räjäyttää kumppainin maailman pirstaleiksi, jos siis ei osaa/pysty itse puhumaan asiasta kumppanin kanssa. En kyllä tajua miten tuo Vaaranen pidetään vieläkin siellä Väestöliitossa töissä, vaikka kerta toisensa jälkeen tärvelee heidän mainetta.

Miksi sen, joka haluaa lähteä, pitäisi ensin turvautua ammattiauttajaan? Se joka tuntee kaipaavansa apua, voi ottaa ihan itse yhteyttä. Ei kukaan ole toiselle velkaa roikkua ihmissuhteessa väkisin.

Kukaan ei tarvitse jäädä huonoon suhteeseen, mutta kuten joku viisas terapeutti sanoi, niin jättäjälläkin on tietty vastuu, että toinen pääsee elämässä eteenpäin. Tottakai rajattu, joka rajautuu etenkin omaan käytökseen, mutta kuitenkin. Ihminen voi ajatella muutakin kuin vain omaa napaa.

Eli ensin kiltti on jyrätty suhteessa ja kun hän viimein saa voimaa lähteä, siitäkin syyllistetään?

Jokainen on itse vastuussa siitä että vetää rajat sille mitä kohtelua sietää.

Tietenkään en tällä tarkoita sitä että saa lyödä jos toinen ei reagoi mitenkään tms .

Mutta esimerkiksi :jos et halua asua omakotitalossa etkä selvästi kerro sitä vaan annat houkutella itsesi siihen, rahoitat ja muutat yhdessä, niin eihän se kumppani voi tietää kuinka paljon inhoat omakotitaloasumista.

Pitää olla sen verran potkua ihmisessä että kertoo sen selkokielellä eikä muuta siihen omakotitaloon.

Tietenkin on vastuussa. Kyllä kai se erokin on rajan vetoa, luulisi tuleavn selväksi toisellekin, että rajat on ylitetty. 

Jos niitä rajoja ei pysty asettamaan kuin vasta sitten kun on se viimeinen pisara tai raja tullut vastaan, niin sanoisin, että henkilöllä on todellinen ongelma rajojen asettamisessa. Kyllä ne pitää osata laittaa ajoissa ja alun alkaen.

Jos aikuisten parisuhteessa joutuu rajoja asettamaan, jotain vikaa on siinä ihmisessä jolle niitä rajoja joutuu kertomaan. Eikä rajaton ihminen usko vaikka mitä sanoo. Vain lähtö auttaa. Ja se on joka kerta yllätys ja järkytys.

Tässä on juuri se sokea piste, jota ei usein haluta nähdä ja/tai myöntää. Ns. "vikaa" on molemmissa, koska jokainen suhde on oikeasti kahden kauppa. Toinen antaa jotain, mitä toinen tietoisesti tai tiedostamattaan tarvitsee tai ei ainakaan pysty vastustamaan.

Tunnetraumoistaan ym. taakoistaan vapautunut, tasapainoinen, oman voimansa löytänyt henkilö ei ryhdy ja vielä vähemmän joutuu suhteeseen henkilön kanssa, joka jyrää, ei ota toista ja tämän tarpeita huomioon eikä kunnioita toisen henkilön rajoja.

Unohdat sen, että olosuhteillakin on vaikutusta. Vaikka ihminen tietäisi hyvin, että ei kannattaisi ryhtyä sellaiseen suhteeseen eikä oikein haluaisikaan sitä, parempaa vaihtoehtoa ei välttämättä löydy, jos elämäntilanne on tarpeeksi vaikea ja ideat lopussa. Ei siinä auta, vaikka olisi kuinka tasapainoinen ja ehjä persoona.

Olosuhteet totta kai aina jollain tavalla vaikuttavat, mutta aina on mahdollisuus olla valitsematta minkäänlaista parisuhdetta (ainakin täällä meidän kulttuurissa), jos ei hyvää vaihtoehtoa ole olemassa. Tasapainoinen ja ehjä ihminen pystyy elämään myös yksin ilman kumppania.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin oli kilt ti mi es. Alkoholistiperheessä kasvaneena oli tottunut olemaan muille mieliksi, sivuuttamaan omat tarpeensa ja tunteensa sekä välttelemään konflikteja, jollaisiksi koki ihan yksinkertaisetkin mitä tekis mieli syödä tänään -tilanteet. Tosin tämän tajusin vasta erottuamme, kun pohdin syitä siihen.

Monta vuotta kuvittelin että meneepäs meillä hyvin, ei riidellä mistään, ajatellaan kaikesta samoin, kuin meillä olisi yksi mieli! Kunnes yhtenä päivänä mies sai raivarin jostain pikkujutusta ja kävi ilmi että olinkin jyrännyt häntä koko suhteemme ajan! Vaan mistäpä minä sen olisin huomannut, kun ei toinen kirjaimellisesti KOSKAAN kertonut mitä itse haluaa! Edes kysyttäessä ei pystynyt päättämään, missä pidetään tauko ajomatkalla tms. Siinä sitten meuhkasi kuinka kaikki pitää tehdä niinkuin minä haluan... ja itse pidin äärettömän rasittavana että mun piti johtaa kaikkea toimintaa ja tehdä joka ikinen pienikin päätös.

Alisteiset ja henkisesti tai fyysisesti väkivaltaiset suhteet on tietysti asia erikseen, alkuperäistä juttua en minäkään päässyt lukemaan mutta eiköhän siinä tarkoitettu juuri tällaista "kiltteyttä" jossa ei vaan omia tarpeita osata tuoda esille. Kyllä siitä on otettava vastuu ihan itse, vasta toiveiden ja mielipiteiden julkituonnin jälkeen osa vastuusta siirtyy kumppanille. Ja todellakin tällaisessa tapauksessa juuri se kiltti on terapian tarpeessa!

Tämä oli mulle nyt silmiä avaava kommentti. Tajusin juuri, että oma mieheni on tällainen. Olen ihmetellyt, ja ärsyyntynyt, kun on niin kamalan vaikea saada hänestä irti minkäänlaista mielipidettä ihan pikkuasioistakin, juuri tyyliin "milloin lähdetään mökille". Eli kaikki, ihan joka ikinen pienikin päätös, jää minun tehtäväksi, kun toinen ei vastaa, vaikka rukoilisi. Ihan sairaan rasittavaa. Ja hänkin on alkoholistiperheestä, muuten.

Taidanpa kysäistä, olenko kammottava jyrä, ja onko hän aikeissa lähteä... mutta vastaako se?

Täällä kolmas, jonka ex on kuvatun kaltainen. Olimme 10 vuotta naimisissa kunnes hän katkerana petti ja sain kuulla minkälainen hirveä i h m i s p a s k a olen.

Oli muuttanut kanssani kaksi kertaa paikkakuntaa ja rakennuttanut omakotitalon, myynyt ja ostanut toisen omakotitalon. Kuulemma ei olisi halunnut mitään näistä. Ei kertaakaan, ei kertaakaan sanonut minulle poikkipuolista sanaa liittomme aikana. Päinvastoin, luulin hänen olevan innolla mukana. Erottuamme sanoi vielä ilkeästi, etten tunne häntä yhtään. No shit Sherlock. Tunsin itseni petetyksi.

Minullakin oli tällainen ki ltt imi*s. Huomasin, että hän ei ole tyytyväinen, joten otin eron esille ja keskusteluun. Hän ei halunnut erota, vaan sanoi, että hän haluaa jatkaa suhdetta. Kuukausi sen jälkeen hänelle tuli äkkilähtö, kun hän löysi uuden naisen.

Kuuma juttu, kun minä olen tällainen kiltti ihminen, mutta kyllä hyvässä parisuhteessa minuakin pystyy kuuntelemaan

Eka liitossa minulla oli puoliso, joka jyräsi minut. Sanoin mitä haluan, hän perusteli ja painosti niin kauan, että sanoin ok, tehdään sitten niin.

Kun oltiin muuttamassa yhteen, sanoin että haluan edullisen vuokra-asunnon. Hän sanoi että kyllä pitää ostaa talo. Okei sitten, mutta kaupungista, pieni tontti. Ei, se pitää olla maalta, iso tontti. Päädyimme sitten siihen lopulta. Hän ei yleensäkään hellittänyt ennen kuin sai tahtonsa periksi. Jälkeen päin oli sitä mieltä etten kertonut mitä halusin. Kerroin kyllä, hän ei kuunnellut.

Nykyisen puolison kanssa ei ole mitään tällaisia ongelmia. Hän kuuntelee minua, me keskustelemme. Hän haluaa minulle hyvää, ei vain itselleen. Minua ei väsytetä ja puhuta ympäri asioihin.

Te joiden mielestä puoliso ei kertaakaan sanonut mitä haluaa, eikö hän vain jossain kohtaa enää jaksanut teidän väsytystaktiikkaa, vaan antoi periksi.

Joo. Täälläkin kokemus kiltistä ja empaattisesta miehestä, jota en oikeasti tuntenut koko suhteen aikana. Mies perusti kanssani perheen ja vaikutti ihan aidosti onnelliselta. Myöhemmin tuli yhtäkkiä ilmi, ettei oikeasti halunnut. Minä olin kuulemma jyrännyt oman tahtoni aina läpi. Koin todella itseni petetyksi, ei ollut koskaan vihjettäkään siitä etteikö mies olisi ollut tosissaan ja halunnut samoja asioita. En tuntenut koko miestä eikä hänkään kuulemma itseään vaan oli vain halunnut haluta elämää kanssani koska minä halusin! Sitten oli katkera tämän jälkeen. Pahimman laatuista toisen ihmisen pettämistä tällainen " kiltteys". Tämä oli minulle niin iso shokki, etten taida koskaan voida luottaa enää missään suhteessa siihen mitä toinen sanoo haluavansa. Enkä ole mikään jyräävä henkilö ollenkaan, ystävänikin suorastaan huvittuivat tästä määrittelystä.

Pitäähän sitä nyt voida luottaa siihen, mitä toinen ihminen sanoo tuntevansa ja haluavansa suhteessa! Sairasta.

Vierailija kirjoitti:

Allekirjoitan tämän, olen sellainen kiltti tyttö. En nalkuta, en osaa vaatia itselleni asioita. Odotan saavani hyvää kohtelua. Jos en saakaan sitä, kestän niin kauan kuin kestän. Sitten vain häivyn, eikä asiasta enää voi neuvotella. Ymmärrän kilttejä miehiä.

Tarkoitus on oppia saamaan se suu auki ja kommunikoimaan niistä omista haluista ja tarpeista toiselle, eikä mystisesti olettaa, että toinen lukee ajatuksesi Ja osaa kohdella sinua toivomallasi tavalla, ilman että kerrot asian. Oppimisesta kyse, ei ravitse osata, mutta voi opetella.

.

Vierailija kirjoitti:

Kuuma juttu, kun minä olen tällainen kiltti ihminen, mutta kyllä hyvässä parisuhteessa minuakin pystyy kuuntelemaan

Eka liitossa minulla oli puoliso, joka jyräsi minut. Sanoin mitä haluan, hän perusteli ja painosti niin kauan, että sanoin ok, tehdään sitten niin.

Kun oltiin muuttamassa yhteen, sanoin että haluan edullisen vuokra-asunnon. Hän sanoi että kyllä pitää ostaa talo. Okei sitten, mutta kaupungista, pieni tontti. Ei, se pitää olla maalta, iso tontti. Päädyimme sitten siihen lopulta. Hän ei yleensäkään hellittänyt ennen kuin sai tahtonsa periksi. Jälkeen päin oli sitä mieltä etten kertonut mitä halusin. Kerroin kyllä, hän ei kuunnellut.

Nykyisen puolison kanssa ei ole mitään tällaisia ongelmia. Hän kuuntelee minua, me keskustelemme. Hän haluaa minulle hyvää, ei vain itselleen. Minua ei väsytetä ja puhuta ympäri asioihin.

Te joiden mielestä puoliso ei kertaakaan sanonut mitä haluaa, eikö hän vain jossain kohtaa enää jaksanut teidän väsytystaktiikkaa, vaan antoi periksi.

Häh, oletko minä? Minulla on ollut parisuhteita, joissa ollaan yhdessä sovittu asiota, ja yksi jossa kaikki meni vain toisen osapuolen mielen mukaan. Jos sanoin, että haluan jotain muuta kuin hän, niin hänen mielestään kategorisesti vastustin häntä. En jaksanut aina vääntää, joten aloin vain myöntyä, kunnes en jaksanut enää sitäkään. Pariterapiassa hän valitti, kun en ikinä sano mielipidettäni. Just joo, miksiköhän. Lopulta sitten  päätin, että enough is enough ja lähdin.

Ongelmana tällaisessa suhteessa voi olla, että se liian kiltti (olen itskein ollut sellainen) tekee sen kompromissin jo omassa päässään, eikä jyrääjä koskaan saa tietää, että liian kiltti on antanut periksi, van luulee, että on yhdessä sovittu, kun ei tiennyt, että liian kiltti olisi halunnut oikeasti jotain muuta, mutta myöntyi. Liian kiltin täytyy opetella sanomaan mitä haluaa, ja jyrääjän kuuntelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Justiina ja Pekka Puupää ovat vuosikymmenestä toiseen paras kuviteltavissa oleva malli parisuhteelle.

Pekkahan oli kiero savolainen ja katseli muita naisia himoavan ystävällisesti. Mitähän Justiina siinä Pekassa näki, jos oikein alkaa ajattelemaan.

Nainenkin voi olla helposti se liian kiltti osapuoli.

Kun kaivaa päänsä sieltä omasta perseestä

ja katsoo vaihteeksi oman napansa sijasta

ympärilleen, saattaa vaikka nähdä jotain.

Kun vielä lopettaa edes hetkeksi ruikutuksen ja _kuuntelee_ mitä toisella on asiaa...

Vierailija kirjoitti:

Minullakin oli kilt ti mi es. Alkoholistiperheessä kasvaneena oli tottunut olemaan muille mieliksi, sivuuttamaan omat tarpeensa ja tunteensa sekä välttelemään konflikteja, jollaisiksi koki ihan yksinkertaisetkin mitä tekis mieli syödä tänään -tilanteet. Tosin tämän tajusin vasta erottuamme, kun pohdin syitä siihen.

Monta vuotta kuvittelin että meneepäs meillä hyvin, ei riidellä mistään, ajatellaan kaikesta samoin, kuin meillä olisi yksi mieli! Kunnes yhtenä päivänä mies sai raivarin jostain pikkujutusta ja kävi ilmi että olinkin jyrännyt häntä koko suhteemme ajan! Vaan mistäpä minä sen olisin huomannut, kun ei toinen kirjaimellisesti KOSKAAN kertonut mitä itse haluaa! Edes kysyttäessä ei pystynyt päättämään, missä pidetään tauko ajomatkalla tms. Siinä sitten meuhkasi kuinka kaikki pitää tehdä niinkuin minä haluan... ja itse pidin äärettömän rasittavana että mun piti johtaa kaikkea toimintaa ja tehdä joka ikinen pienikin päätös.

Alisteiset ja henkisesti tai fyysisesti väkivaltaiset suhteet on tietysti asia erikseen, alkuperäistä juttua en minäkään päässyt lukemaan mutta eiköhän siinä tarkoitettu juuri tällaista "kiltteyttä" jossa ei vaan omia tarpeita osata tuoda esille. Kyllä siitä on otettava vastuu ihan itse, vasta toiveiden ja mielipiteiden julkituonnin jälkeen osa vastuusta siirtyy kumppanille. Ja todellakin tällaisessa tapauksessa juuri se kiltti on terapian tarpeessa!

Mun mies on vienyt tän vielä askelta pidemmälle. Edellä mainitun lisäksi hän sanoo haluavansa tehdä asioita, joita kuvittelee minun haluavan. Minä olen ollut näissä kannustava, koska olen ajatellut että ihanaa, kerrankin miehellä on joku oma mielipide ja jokin oma juttu, mitä haluaa. Sitten myöhemmin onkin tullut tuollaisia raivareita, että hän ei elä omaa elämäänsä. Ja päätökset ovat olleet isoja, esim. hän sanoi haluavansa muuttaa omakotitaloon (itse viihdyn enemmän kerrostalossa, koska voin täyttää pihapuuhastelutarpeeni mökillä). Ajattelin, että koska tämä on miehelle tärkeää, niin suostun. En siis ollut järin innoissani, mutta tiesin voivani sopeutua ja olin valmis kompromissiin, kun oli miehelle niin tärkeää. Muutaman vuoden päästä selvisi, ettei mies ole ikinä halunnut asua okt:ssä ja tuli hirveä raivari siitä, kuinka taas eletään minun unelmaani. Olin ihan huuli pyöreänä mistä mies on saanut tällaisen kuvitelman. Kuulemma oletti minun haluavan ehdottomasti omakotitaloon kun tykkään mökilläkin puuhastella... En ollut koskaan tuonut esiin mitään okt:ssa asumishaavetta vaan mielestäni olin täysin selkeästi sanonut viihtyväni kerrostalossa. Samassa yhteydessä selvisi muutamia muitakin vastaavia asioita. Ihan tosissani mietin hetken aikaa, että tuollaisen ihmisen pitäisi olla edunvalvonnan alaisuudessa.