Miksi niin monet mummot sekoaa, kun lapsenlapsi syntyy?

Mitä tarkoitatte sekoamisella, jotain huonoako?

Elämässä joutuu kohtaamaan paljon ikäviä asioita eikä lastenlasten syntymät ole niitä.

En lukenut koko ketju mutta ei todellakaan KAIKKI sekoa. Mulla ja miehellä on aika tyly ja kylmä suku eikä meidän omat vanhemmat välittäneet oikein lapsistaan, ja eipä sitten tietenkään lapsenlapsistaan.

Oli vähän yllätys että jo raskauden aikana kummmatkin isovanhemmat ilmoitti että omat on jo hoidettu, emme aio alkaa auttamaan ollenkaan.

Eivät ole auttaneet, eivät kiinnostuneet, eivät soittele, eivät käy. Haluavat elää kuin lapsenlapsia ei olisi. Melko varma olen että eivät muista nimiä, ikiä tms.

Mulle kelpaisi sekoavat ja hössöttävät isovanhemmat. Nyt on vain täydellisen kylmät ja mykät isovanhemmat. Eivät ole nähneet kahta lapsistamme koskaan. Viimeksi halusivat nähdä 10v sitten puoli tuntia, sen jälkeen eivät ole halunneet.

Tämä se vasta loukkaavaa on ja pahalta tuntuu. Ettei ole minkään arvoinen tai mitenkään tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

On myös olemassa niin v#ttumaisia miniöitä, että lapsenlastaan on mahdotonta nähdä lähes koskaan. Vävyt harvoin ovat ilkeitä.

Saat nähdä lapsenlapsiasi enemmän samantien, kun yksikin tapaaminen sujuu ilman manipulointia sinun osaltasi. Tähän mennessä sitä on tapahtunut joka kerta. Kun et voi väkisin pitää enää pikkulapsia sylissä, täytyy sinun kääntää teinejä vanhempiaan vastaan. Täytyy sekoittaa ja saada draamaa. Eli sen kun lopetat kokonaan, niin tapaamisenne tihenevät. Ennen sitä näette harvoin kuten tähänkin saakka. Tapaamiset kuormittavat henkisesti myös meitä vanhempia, sillä puheesi, suora ja epäsuora manipulointisi on aina purettava ja selvitettävä lasten kanssa jälkikäteen.

Myös henkisesti väkivaltainen suhteesi kumppaniisi on vaikeaa sivusta seurattavaa ja lapsille hankala selittää. Ymmärrät varmaan, ettemme halua altistaa jälkikasvuamme tällaiselle epäterveelle ihmissuhdesopalle kovin usein, ja se meille suotakoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten kun lapsi kommunikoi niin, että isovanhemmatkin sen ymmärtää.

Isovanhemmat ei voi ymmärtää vauvan tarpeita. Mitem hemmetissä te ootte itse jääny henkiin tuollaisten vanhempien käsissä?

Ei vielä puhumattoman lapsen tarpeita ymmärrä useinkaan ennen kuin on hoitanut häntä pidempään. Vauvankin vanhemmilla menee aikansa oppia mitä mikäkin tarkoittaa. Samoin päivähoidossa meillä hoitajilla, kun tulee uusi lapsi joka ei vielä puhu (eleet onneksi helpottavat).

Pidän aika erikoisena, että joku luulee ymmärtävänsä sellaisen vauvan tarpeita ja eleitä automaattisesti, jota ei päivittäin kuitenkaan hoida. Itse vien esim. itkevän sukulaisvauvan äidille/isälle.

T. Lastenhoitaja

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitatte sekoamisella, jotain huonoako?

Elämässä joutuu kohtaamaan paljon ikäviä asioita eikä lastenlasten syntymät ole niitä.

Meidän lasten mummolla tämä tarkoitti sitä, että hän luuli saavansa yhden lapsen lisää lapsiensa joukkoon, eli ei erottanut ollenkaan millaista on olla isovanhemman roolissa. Hänellä on ollut hankaluuksia äitinä, joten epäilen että tämä on vaikuttanut niin että jotenkin paikkaa sitä äitiyttä lapsenlapsella. Sellainen ei ole lapsen etu. Lapselle tärkeimmät ovat vanhemmat, ja siihen väliin ei ole kenelläkään sijaa tulla.

Normaali hössöttäminen ja innostuminen ei ole vielä sekoamista. Sekoaminen tarkoittaa rajattomuutta.

Itse ihmettelen, kun joku täällä sanoi että lapsenlapsi tulee olemaan tärkeämpi kuin oma lapsi. Mielestäni tuo kertoo kyllä vaikeuksista äidin roolissa. Kyllä se oman lapsen saamisen kokemus on paljon voimakkaampi kuin lapsenlapsen saanti. Omaa lasta kantaa kohdussa, synnyttää, hoivaa pienenä ja avuttomana, kannattelee jatkuvasti mielessään, ja hiljalleen lapsen kasvaessa ja itsenäistyessä päästää irti. Suhde lapsenlapseen ei tule koskaan olemaan samanlainen, ja jos lapsenlasta rakastaa enemmän kuin aikanaan sitä itse synnyttämäänsä lasta, niin kaikki ei ole mennyt normaalisti vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitatte sekoamisella, jotain huonoako?

Elämässä joutuu kohtaamaan paljon ikäviä asioita eikä lastenlasten syntymät ole niitä.

Meidän lasten mummolla tämä tarkoitti sitä, että hän luuli saavansa yhden lapsen lisää lapsiensa joukkoon, eli ei erottanut ollenkaan millaista on olla isovanhemman roolissa. Hänellä on ollut hankaluuksia äitinä, joten epäilen että tämä on vaikuttanut niin että jotenkin paikkaa sitä äitiyttä lapsenlapsella. Sellainen ei ole lapsen etu. Lapselle tärkeimmät ovat vanhemmat, ja siihen väliin ei ole kenelläkään sijaa tulla.

Normaali hössöttäminen ja innostuminen ei ole vielä sekoamista. Sekoaminen tarkoittaa rajattomuutta.

Itse ihmettelen, kun joku täällä sanoi että lapsenlapsi tulee olemaan tärkeämpi kuin oma lapsi. Mielestäni tuo kertoo kyllä vaikeuksista äidin roolissa. Kyllä se oman lapsen saamisen kokemus on paljon voimakkaampi kuin lapsenlapsen saanti. Omaa lasta kantaa kohdussa, synnyttää, hoivaa pienenä ja avuttomana, kannattelee jatkuvasti mielessään, ja hiljalleen lapsen kasvaessa ja itsenäistyessä päästää irti. Suhde lapsenlapseen ei tule koskaan olemaan samanlainen, ja jos lapsenlasta rakastaa enemmän kuin aikanaan sitä itse synnyttämäänsä lasta, niin kaikki ei ole mennyt normaalisti vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa.

Minun äitini on tälläinen. Hän voi tehdä ja sanoa minulle mitä tahansa, ja sitten ihmetellään, kun ei haluta olla tekemisissä. Hän ei muutenkaan kunnioita meidän vanhempien mielipiteitä vähääkään...

Vierailija kirjoitti:

Meillä tuoreiden isovanhempien "sekoaminen" ilmeni esimerkiksi siten että mummi ja mummi kinastelivat siitä kuka saa viettää eniten aikaa vauvan kanssa. Jos toisen luona oli käyty lauantaina niin toinen vaati että heille tullaan viimeistään sunnuntaina ja tietysti jouluna, koska joulu menee pilalle jos vauva ei ole heillä. Ja pääsiäisenä, äitienpäivänä, juhannuksena, isänpäivänä ja mieluusti joka ikinen viikonloppu. Koska muuten on niin kamala ikävä vauvaa.

Ai niin, unohdin sen riidan jo ennen vauvan syntymää siitä, kumpi saa olla mummi, koska molemmat ei voi olla mummeja, lapsihan menee sekaisin!

Entäpä ristiäiset, lapsellekin annettiin ihan väärä nimi kun ei annettu niitä suvussa perinteenä kulkeneita. Vaari olisi halunnut lapsen kummiksi mieheni serkun (jota tapaamme ehkä kerran viidessä vuodessa). Mutta heillä on kuulemma suvussa tällainen tapa.

Lisäksi vaarin sekoaminen näkyi siinä että osteli vauvalle kaikenlaisia härpäkkeitä. Mitä isompi, muovisempi ja kovaäänisempi sen parempi. Klassista musiikkia soittava ja surraava jättimobile oli vielä ok, mutta sähköllä toimiva traktori ryömimään opettelevalle vauvalle kaupunkikaksiossa oli liikaa.

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Raskainta oli tuo kinastelu sekä kilpavarustelu, jossa meidän pieni perhe joutui välikäteen. Olkaa kiitollisia te kaikki jotka ette ole joutuneet sekopäisiä isovanhempia kaitsemaan.

Tuollainen kilpailu on todella raskasta, eikä siinä ole kyse mistään aidosta välittämisestä, vaan halusta olla paras, tärkein ja läheisin jollekin - vaikka se sitten tapahtuisi tämän ihmisen kustannuksella. Isommalle lapselle tuo on vielä kurjempaa, kun lapselle tulee olo että hänen pitää antaa ymmärtää että se mummo jota tavataan on se paras ja ihanin mummo.

Meilläkin on ollut tätä toisen mummon kohdalla. Viivottimella voisi vetää viivat lapseen, niin naurettavaa se käytös on.

Ahdistavinta on kun mennään toiseen mummolaan, niin tämä toinen mummo sitten soittaa ja viestittelee jatkuvasti. Pitäisi saada tietää milloin ja mitä syödään, käykö lapsi toisen mummon sylissä jne. Ahdistavaa kun pitää tavallaan pitää henkisesti se toinenkin mummo matkassa kokoajan.

Kyllä se on ihana ja hieno asia, jos lapsilla on välittäviä ihmisiä ympärillään. Mutta kannattaa muistaa, että on välittämistä ja "välittämistä". Onko se välittämistä jos ei anna itkevää vauvaa vanhemmille? Tai onko se välittämistä jos selvästi alkaa "leikkimään äitiä" lapsenlapselle? Onko välittämistä napata taaperon yllättäen selän takaa syliin? Onko välittämistä halata vastentahtoista lasta? Onko välittämistä kysyä lapselta kumpi on parempi mummi? Onko välittämistä kysyä lapselta kumpi on rakkaampi, äiti vai mummi? Onko välittämistä yrittää tulla äidin/isän ja lapsen väliin? Onko välittämistä sanoa vaikkapa vanhemmille, että heidän lapsensa on ainoa mikä pitää masennuksen poissa ja sen vuoksi pitää tavata x kertaa kuussa?

Kaikkihan nuo kumpuavat läheisyyden- ja rakkauden kaipuusta - mutta eivät lapsen läheisyyden- ja rakkaudentarpeesta, vaan mummon. Aito ja oikea välittäminen on pyyteetöntä ja lähtee lapsen tarpeista ja tunteista. Tällöin ymmärrettään, että itse on sukulaislapselle iloinen lisä maailmaan - ei koko maailma. Silloin ymmärretään, että oma halu halata ei tarkoita lapsen halua halata. Ymmärretään että se lapsi on ihan todellinen ja erillinen ihminen, joka ei ole koiranpentu johon voi oman hellyydenkaipuunsa upottaa.

Joku sanoi, että eikö pitäisi olla iloinen että oma lapsi on se joka vie mummolta masennuksen pois. Hetken jos pidemmälle miettii, niin se on aika iso taakka koko perheelle ja sille lapselle etenkin. Masennus pitää hoitaa ammattiavulla, ei painostamalla vanhempia antamaan lapsenlapsi itselle rakkautta antamaan.

Tälle asialle löytynee selitys historiasta. Nykyiset mummoikäiset eivät saaneet hössötystä osakseen. Olit vain lapsi (ja vielä tyttö...), sitten kasvoit ja tulit itse äidiksi (sekin tuiki tavallista)... jne. Koko heidän elämänsä on ollut sitä, etteivät he ole koskaan saaneet itse olla mitään erityistä. Sota-ajan jälkeiset sukupolvet olivat rikki monella tapaa. He hössöttävät nyt, koska olisivat itse tarvinneet sitä lapsina. KAIKKEEN on aina looginen selitys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No sen takia, kun vanhana elämän tarkoitus on hukassa ja masentaa. Sitten kun tulee lapsenlapsi, niin se tuntuu pelastukselta.

Kuulostaa minun äidiltäni...

Voisit olla iloinen että äitisi sai elämäänsä tarkoituksen lapsenlapsen muodossa. Vai haluaisitko että hän jatkaisi masentuneena?

Minulla ei ole edes lapsia, kunhan mietin.

Minun vanhempani on ollut koko elämäni ajan masentunut, ja et uskokaan kuinka uuvuttava, pelottava ja ahdistava asia on, jos hän joskus nostaa tulevan lapseni "pelastuksekseen". Siinä roolissa minäkin olen aina ajoittain ollut. Mikään ei ole raskaampaa kun kantaa ja tunnustella aikuisen tunteita ja oloja jatkuvasti mukanaan, ja miettiä miten tänään pitäisi käyttäytyä, että sillä aikuisella on hyvä olla. Vai luuletko todella, että masennus lähtee sillä kun lapsi syntyy ja sitten kaikki ovat onnellisia? Ei se mihinkään lähde, mutta jos lapsenlapsen syntymästä herää tunne, että tuo lapsi on minun pelastukseni, niin syntyy kierre, jolloin aikuinen lataa omat tunteet pienen lapsen taakaksi.

Sinun on syytä ymmärtää, ettei kukaan ihminen voi parantaa toista masennuksesta (vähiten lapsi, joka ei sellaista taakkaa pysty kantamaan) vaan se tapahtuu aina ammattiavulla ja omalla henkisellä työllä. Kuulostaa siltä ettet ymmärrä millaista masennus on. Ei sitä todellakaan mikään ulkopuolinen tapahtuma (esim. lapsenlapsen syntymä) paranna. Sairas ihminen ei saa laittaa onneaan lapsen vastuulla. Ei kyllä tervekään.

Vielä aikuisenakin kärsin tästä. Joka päivä masentunut vanhempani, hänen tunteet ja tarpeet, kulkee mukanani ja edelleen hän menee minun edelle. En ikinä antaisi ks. henkilölle omaa lasta hoitoon tai millään tavalla hyväksyisi, että oma lapseni on hänen ainoa onnensa lähde. Se onnellisuus pitää tulla sisältä, jotta se on aitoa ja tervettä.

T. Minäkin lapseton

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä tuoreiden isovanhempien "sekoaminen" ilmeni esimerkiksi siten että mummi ja mummi kinastelivat siitä kuka saa viettää eniten aikaa vauvan kanssa. Jos toisen luona oli käyty lauantaina niin toinen vaati että heille tullaan viimeistään sunnuntaina ja tietysti jouluna, koska joulu menee pilalle jos vauva ei ole heillä. Ja pääsiäisenä, äitienpäivänä, juhannuksena, isänpäivänä ja mieluusti joka ikinen viikonloppu. Koska muuten on niin kamala ikävä vauvaa.

Ai niin, unohdin sen riidan jo ennen vauvan syntymää siitä, kumpi saa olla mummi, koska molemmat ei voi olla mummeja, lapsihan menee sekaisin!

Entäpä ristiäiset, lapsellekin annettiin ihan väärä nimi kun ei annettu niitä suvussa perinteenä kulkeneita. Vaari olisi halunnut lapsen kummiksi mieheni serkun (jota tapaamme ehkä kerran viidessä vuodessa). Mutta heillä on kuulemma suvussa tällainen tapa.

Lisäksi vaarin sekoaminen näkyi siinä että osteli vauvalle kaikenlaisia härpäkkeitä. Mitä isompi, muovisempi ja kovaäänisempi sen parempi. Klassista musiikkia soittava ja surraava jättimobile oli vielä ok, mutta sähköllä toimiva traktori ryömimään opettelevalle vauvalle kaupunkikaksiossa oli liikaa.

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Raskainta oli tuo kinastelu sekä kilpavarustelu, jossa meidän pieni perhe joutui välikäteen. Olkaa kiitollisia te kaikki jotka ette ole joutuneet sekopäisiä isovanhempia kaitsemaan.

Tuollainen kilpailu on todella raskasta, eikä siinä ole kyse mistään aidosta välittämisestä, vaan halusta olla paras, tärkein ja läheisin jollekin - vaikka se sitten tapahtuisi tämän ihmisen kustannuksella. Isommalle lapselle tuo on vielä kurjempaa, kun lapselle tulee olo että hänen pitää antaa ymmärtää että se mummo jota tavataan on se paras ja ihanin mummo.

Meilläkin on ollut tätä toisen mummon kohdalla. Viivottimella voisi vetää viivat lapseen, niin naurettavaa se käytös on.

Ahdistavinta on kun mennään toiseen mummolaan, niin tämä toinen mummo sitten soittaa ja viestittelee jatkuvasti. Pitäisi saada tietää milloin ja mitä syödään, käykö lapsi toisen mummon sylissä jne. Ahdistavaa kun pitää tavallaan pitää henkisesti se toinenkin mummo matkassa kokoajan.

Kyllä se on ihana ja hieno asia, jos lapsilla on välittäviä ihmisiä ympärillään. Mutta kannattaa muistaa, että on välittämistä ja "välittämistä". Onko se välittämistä jos ei anna itkevää vauvaa vanhemmille? Tai onko se välittämistä jos selvästi alkaa "leikkimään äitiä" lapsenlapselle? Onko välittämistä napata taaperon yllättäen selän takaa syliin? Onko välittämistä halata vastentahtoista lasta? Onko välittämistä kysyä lapselta kumpi on parempi mummi? Onko välittämistä kysyä lapselta kumpi on rakkaampi, äiti vai mummi? Onko välittämistä yrittää tulla äidin/isän ja lapsen väliin? Onko välittämistä sanoa vaikkapa vanhemmille, että heidän lapsensa on ainoa mikä pitää masennuksen poissa ja sen vuoksi pitää tavata x kertaa kuussa?

Kaikkihan nuo kumpuavat läheisyyden- ja rakkauden kaipuusta - mutta eivät lapsen läheisyyden- ja rakkaudentarpeesta, vaan mummon. Aito ja oikea välittäminen on pyyteetöntä ja lähtee lapsen tarpeista ja tunteista. Tällöin ymmärrettään, että itse on sukulaislapselle iloinen lisä maailmaan - ei koko maailma. Silloin ymmärretään, että oma halu halata ei tarkoita lapsen halua halata. Ymmärretään että se lapsi on ihan todellinen ja erillinen ihminen, joka ei ole koiranpentu johon voi oman hellyydenkaipuunsa upottaa.

Joku sanoi, että eikö pitäisi olla iloinen että oma lapsi on se joka vie mummolta masennuksen pois. Hetken jos pidemmälle miettii, niin se on aika iso taakka koko perheelle ja sille lapselle etenkin. Masennus pitää hoitaa ammattiavulla, ei painostamalla vanhempia antamaan lapsenlapsi itselle rakkautta antamaan.

Miksi kerrotte mummoille tekemisistänne? Ei meillä toiset isovanhemmat yleensä tiedä jos ollaan toisilla isovanhemmilla kylässä. Isovanhemmat ovat ihan normaaleja, joten mitään ei tarvitse salailla, mutta ei myöskään erikseen ilmoiteta missä milloinkin ollaan. Toista mummoa nähdään viikottain, toista harvemmin (mutta pidempiä aikoja kerrallaan) välimatkan takia. Jälkeenpäin saatetaan sanoa että käytiin mummolassa, joskus etukäteenkin jos asia tulee puheeksi, mutta mitään tilitysvelvollisuutta ei ole mihinkään suuntaan.

Puhelimen voi myös laittaa kiinni/äänettömälle vierailun ajaksi, ja sanoa vaikka etukäteen ettette aio viestitellä vierailun aikana.

Rajoja pitää alkaa vetää pikkuhiljaa. Nurinaa varmasti tulee, mutta mummon on vain sopeuduttava siihen ettei enää tiedä minuutilleen mitä lapsenlapsi tekee ”vihollismummon” kanssa.

Itse teen aina niin, että mitä enemmän joku alkaa esittää vaatimuksia jotka eivät hänelle kuulu, niin sitä vähemmän kerron asioistani. Suosittelen muillekin, mukaan tähän epäterveeseen käytökseen ei tarvitse lähteä.

Voisiko olla että kapsenlapsi ITSE kertoo missä ollut ja koska

Vierailija kirjoitti:

Voisiko olla että kapsenlapsi ITSE kertoo missä ollut ja koska

Puhelimeen ei silti tarvitse vastata vierailun aikana, ja voi myös sanoa mummolle että haluatte vierailurauhan ja tuollainen kyttääminen on rasittavaa. Rajatonta mummoa ei ”tarvitse kantaa mukana” joka hetki.

Rajat ylittävää käytöstä ei pidä palkita. Etäisyyttä mummoon ja vähemmän informaatiota toisen mummolan asioista joka kerta kun homma lähtee keulimaan.

Jos lapsi on tarpeeksi iso, niin hänellekin voi varmaan sanoa ettei kaikkea tarvitse kertoa mummolle vaikka tämä kyselisikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon että jokainen miettii, millainen mummo tulee itse olemaan. Millaista on mennä katsomaan vauvaa, jos vastassa on naamaansa nyrpistelevä, hormonihuuruinen miniä, joka ärsyyntyy jokaisesta lauseestasi?

Synnytyksestä ei selviä ilman hormoneja, sitä ei voi äiti itse valita ja entäpä jos nyrpeys onkin ihan vain väsymystä? Väsyneenä moni normaalikin juttu ärsyttää.

Jokaiselle tekee hyvää miettiä, osaako itse olla aina ja joka tilanteessa unelmamummo sitten kun sen aika ehkä joskus koittaa. Se ei ole helppoa. Itse olen epätäydellinen äiti eikä minusta tule ikinä täydellistä mummoa, jos mummoksi ikinä tulen.

Minäkin olen varsin epätäydellinen. Ja lapset on kaikki poikia. Tähän asti on ollut vain tosi kivoja miniäehdokkaita tarjolla, ja lähtökohtaisesti tulenkin kaikkien kanssa ylipäätään hyvin toimeen.

Mutta jos oikeasti poikani menisi lisääntymään tässäkin ketjussa esiintyneen " isovanhemmat eivät osaa kommunikoida vauvan kanssa"-tyyppisen kalkkunan kanssa, niin voi olla että se olisi sitten siinä. Mulle ei veriside ole niin tärkeä, että alkaisin katsella jotain miniän kikkailuja ja alentuvaa asennetta. Kuten joku jo sanoi, lapsia on maailma täynnä, ja valtavasti niitäkin, jotka on vain ja ainoastaan kiitollisia vähän epätäydellisemmästäkin mummista.