Oletko kilpailuhenkinen?

Olen kilpailuhenkinen siinä mielessä, että näen usein kilpailua (en siis ilkeämielisesti, vaan ehkä jotenkin innostuneesti) siellä missä muut eivät sitä näe. Haluan yleensä voittaa ja nautinkin usein voittamisesta hetken, mutta vain pienen hetken.

Mutta jostain kumman syystä kilpailuhenkisyys ei käy muihin arvoihini lainkaan. Kun voitan, niin saatan jopa lopulta päätyä halveksumaan itseäni ja minulle tulee inhottava olo omasta kilpailusta. Saatan myös tuntea aivan ylimitoitettua sääliä sitä kohtaan jonka olen voittanut (hah varmasti hän sääliäni kaipaakin, kun ei ole edes ollut välttämättä mistään kisasta tietoinen!).

Ja sitten tämä edellämainittu johtaa myös usein siihen, että alisuoritan ja häviän tahallani. Ensin olen aivan innoissani, että nyt näytän kaikille kuinka hyvä olen ja "voitan" tässä asiassa. En siis toivo muille pahaa vaan itselleni sen voiton tunteen. Jossain vaiheessa sitten alan miettimään kuinka kamalaa on tavoitella tuollaista ja olen huono ihminen kun ajattelen näin, että voisin olla parempi jossain kuin muut. Ja sitten jo huomaamattani en enää teekään täysillä töitä asian eteen ja suoritan tavallaan hyvin keskiverrosti asiassa jossa omasta mielestäni olisin voinut suorittaa loistavasti. Tämä on nähty esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa, yliopistossa, työssä ja monissa muissa elämän käänteissä.

Onko täällä muita, jotka ovat näin vinksallaan? Koen siis olevani perusluonteeltani kilpailuhenkinen, mutta kuitenkaan omat arvoni eivät käykään sen kanssa yhteen. Monesti olen miettinyt, että elän jotenkin perusluonnettani vastaan tavallaan. Enkä tarkoita siis sitä, että perusluonteeni olisi voittaa, vaan sitä että perusluonteeni on selvästi kisailla, eikä minua se häviökään haittaa, vaan nautin siitä prosessista kun saan yrittää täysillä ja pysyä kärryillä kilpailijan "edistymisestä". Sitten kuitenkin jossain lähellä maalia, inhoan itseäni kun kilpailen.

Silloin kun on kyse leikkimielisestä kilpailusta, niin tähtään voittoon täysillä ja nautin siitä, mutta isommissa asioissa tulee tämä itseinho.

Vierailija kirjoitti:

Olin, mutta en ole enää. Huono häviäjä, nääs.

Minusta kilpailu on nollasummapeliä; on häviäjiä ja on voittaja. Voittajia yleensä vain yksi, häviäjiä ties kuinka paljon.

Joten...eikö olisi nähtävissä se, että jonkin asian 'voittaja' vie häviäjiltä jotakin pysyvää, kuten maine t. vaikkapa kasvot? Kiusaaja vie kiusatulta suuren palan itsetuntoa tai jos oikein uskoo sielullisiin asioihin, niin palasen elinvoimaa/manaa. Kiusattuhan voi sitten jatkaa samaa käytösmallia viemällä heikoksi näkemältään ihmiseltä sen, mikä alunperin vietiin itseltä. Näin kehä vaan jatkuu ja jatkuu, mutta mihin se "life feeds on life" päättyy?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin, mutta en ole enää. Huono häviäjä, nääs.

Minusta kilpailu on nollasummapeliä; on häviäjiä ja on voittaja. Voittajia yleensä vain yksi, häviäjiä ties kuinka paljon.

Joten...eikö olisi nähtävissä se, että jonkin asian 'voittaja' vie häviäjiltä jotakin pysyvää, kuten maine t. vaikkapa kasvot? Kiusaaja vie kiusatulta suuren palan itsetuntoa tai jos oikein uskoo sielullisiin asioihin, niin palasen elinvoimaa/manaa. Kiusattuhan voi sitten jatkaa samaa käytösmallia viemällä heikoksi näkemältään ihmiseltä sen, mikä alunperin vietiin itseltä. Näin kehä vaan jatkuu ja jatkuu, mutta mihin se "life feeds on life" päättyy?

Hei...aikuistu nyt ihan oikeesti.

Vierailija kirjoitti:

Olen kilpailuhenkinen siinä mielessä, että näen usein kilpailua (en siis ilkeämielisesti, vaan ehkä jotenkin innostuneesti) siellä missä muut eivät sitä näe. Haluan yleensä voittaa ja nautinkin usein voittamisesta hetken, mutta vain pienen hetken.

Mutta jostain kumman syystä kilpailuhenkisyys ei käy muihin arvoihini lainkaan. Kun voitan, niin saatan jopa lopulta päätyä halveksumaan itseäni ja minulle tulee inhottava olo omasta kilpailusta. Saatan myös tuntea aivan ylimitoitettua sääliä sitä kohtaan jonka olen voittanut (hah varmasti hän sääliäni kaipaakin, kun ei ole edes ollut välttämättä mistään kisasta tietoinen!).

Ja sitten tämä edellämainittu johtaa myös usein siihen, että alisuoritan ja häviän tahallani. Ensin olen aivan innoissani, että nyt näytän kaikille kuinka hyvä olen ja "voitan" tässä asiassa. En siis toivo muille pahaa vaan itselleni sen voiton tunteen. Jossain vaiheessa sitten alan miettimään kuinka kamalaa on tavoitella tuollaista ja olen huono ihminen kun ajattelen näin, että voisin olla parempi jossain kuin muut. Ja sitten jo huomaamattani en enää teekään täysillä töitä asian eteen ja suoritan tavallaan hyvin keskiverrosti asiassa jossa omasta mielestäni olisin voinut suorittaa loistavasti. Tämä on nähty esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa, yliopistossa, työssä ja monissa muissa elämän käänteissä.

Onko täällä muita, jotka ovat näin vinksallaan? Koen siis olevani perusluonteeltani kilpailuhenkinen, mutta kuitenkaan omat arvoni eivät käykään sen kanssa yhteen. Monesti olen miettinyt, että elän jotenkin perusluonnettani vastaan tavallaan. Enkä tarkoita siis sitä, että perusluonteeni olisi voittaa, vaan sitä että perusluonteeni on selvästi kisailla, eikä minua se häviökään haittaa, vaan nautin siitä prosessista kun saan yrittää täysillä ja pysyä kärryillä kilpailijan "edistymisestä". Sitten kuitenkin jossain lähellä maalia, inhoan itseäni kun kilpailen.

Silloin kun on kyse leikkimielisestä kilpailusta, niin tähtään voittoon täysillä ja nautin siitä, mutta isommissa asioissa tulee tämä itseinho.

Hieman tunnistan samaa, eli jossain pohjalla itsessäni on kilpailuhenkisyyttä mutta toisaalta olen empaattinen enkä haluaisi, että toiselle tulee kurja mieli, jos hän "häviää". Toisaalta haluaisin kehittää lahjojani, vaikka kaikessa itsensä kehittämisessä ei ole kyse kilpailemisesta. Monimutkaista!

No siis en sillee että suuttuisin sillee :D Mutta tykkään esim leikkimielisesti kisailla, ainakin niin kauan ku nään että muut ottaa huumorilla. :D

Ja just vakavemmissa asioissa sitten haluan tasapuolisuutta koska en jaksa mitään sotaa. :D

Aika moni meistä kuitenkin on tilanteesta riippuen kilpailuhenkinen, joten turha alanuolitella siellä.

Tuskin olette kotiin peräkammariin jääneet pötköttelemään, vaan hakeneet työpaikan ja osoittaneet jonkinlaista kilpailuhenkisyyttä... jne.

Teillä ei vissiin ole yhtään lautapeliä kotona, kun ette kilpaile?

Se on leikkimielistä huvia. 

Olen. Kilpailen jatkuvasti itseäni vastaan. 

Kilpailullisuus katosi aikuistumisen myötä.

Olen. Yleisurheilin lapsena, tottunut kilpailija.

Vierailija kirjoitti:

Aika moni meistä kuitenkin on tilanteesta riippuen kilpailuhenkinen, joten turha alanuolitella siellä.

Tuskin olette kotiin peräkammariin jääneet pötköttelemään, vaan hakeneet työpaikan ja osoittaneet jonkinlaista kilpailuhenkisyyttä... jne.

Teillä ei vissiin ole yhtään lautapeliä kotona, kun ette kilpaile?

Se on leikkimielistä huvia. 

Olen saanut työpaikkani avoimella hakemuksella eikä ole tarvinnut kilpailla kenenkään kanssa. 

Juu ei ole lautapelejä. 

Joskus esitän tyhmempää kuin olen kun ei jaksa väitellä jonninjoutavista. 

Vierailija kirjoitti:

Aika moni meistä kuitenkin on tilanteesta riippuen kilpailuhenkinen, joten turha alanuolitella siellä.

Tuskin olette kotiin peräkammariin jääneet pötköttelemään, vaan hakeneet työpaikan ja osoittaneet jonkinlaista kilpailuhenkisyyttä... jne.

Teillä ei vissiin ole yhtään lautapeliä kotona, kun ette kilpaile?

Se on leikkimielistä huvia. 

Miten työpaikasta kilpaillaan? Haet jonnekin, jos pääset haastatteluun menet ja saat töitä tai sitten et. Eikä ole lautapelejä ja nykyisin muuten pötköttelen kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni meistä kuitenkin on tilanteesta riippuen kilpailuhenkinen, joten turha alanuolitella siellä.

Tuskin olette kotiin peräkammariin jääneet pötköttelemään, vaan hakeneet työpaikan ja osoittaneet jonkinlaista kilpailuhenkisyyttä... jne.

Teillä ei vissiin ole yhtään lautapeliä kotona, kun ette kilpaile?

Se on leikkimielistä huvia. 

Olen saanut työpaikkani avoimella hakemuksella eikä ole tarvinnut kilpailla kenenkään kanssa. 

Juu ei ole lautapelejä. 

Joskus esitän tyhmempää kuin olen kun ei jaksa väitellä jonninjoutavista. 

Minä myös teeskentelen huomattavasti tyhmempää. Ihmiset on helpompia silloin kun he saa kokea ylemmyyttä jotain toista kohtaan. Välttyy turhalta draamalta.

Vierailija kirjoitti:

Aika moni meistä kuitenkin on tilanteesta riippuen kilpailuhenkinen, joten turha alanuolitella siellä.

Tuskin olette kotiin peräkammariin jääneet pötköttelemään, vaan hakeneet työpaikan ja osoittaneet jonkinlaista kilpailuhenkisyyttä... jne.

Teillä ei vissiin ole yhtään lautapeliä kotona, kun ette kilpaile?

Se on leikkimielistä huvia. 

Monesti se tuppaa vaan olemaan niin, että jokin tilanne on pakotettua, kuten esim. koulun hiihtokilpailut yms. pakkopullat. Työnhakukin on pakotettua, joskin sitä kutsutaan velvollisuudeksi.

Mitä tekemistä näillä on vapaan tahdon kanssa? Tee, kuten sanotaan, tai kuole?

Voinko olla vaan, ja olla kilpailematta yhtään missään?

Citius, Altius, Fortius.

Kohta me nussimme kilpaa - ydintuhonkin keskellä.