Miksi kaikki eroavat?

Lisääntynyt eroaminen liittyy suoraan parisuhteiden laskuun ja ns. "kohtaanto-ongelmaan", eli syyhyn miksi ihmiset eivät enää löydä sopivia kumppaneita.

Yhteiskunnassa on tapahtunut parin vuosikymmenennen aikana lukuisia muutoksia. Tässä pari pointtia, jotka vaikuttavat pariutumiseen ja eroamiseen:

1) Yksi on että harva enää nykypäivänä on taloudellisesti riippuvainen kumppanistaan. Tämä aiheuttaa suoraan sen että mitään paskaa suhteessa ei tarvitse kestää / tai / kukaan ei kelpaa...miten ikinä sen haluaa muotoillakaan.

2) Yhteiskunnassa on tapahtunut myös asennemuutos, näkisin että tämä on enemmän seurausta kohdasta yksi. Sinkkuutta ei pidetä enää luuseriuden merkkinä eikä klassisen perheen arkkityyppiä tavoiteltavana. Sinkkuus koetaan vapautena velvollisuuksista ja perhe vankilana. Individualisia arvoja suositaan enemmän.

Sanomattakin selvää että nämä ovat enemmän länsimaisen, rikkaiden yhteiskuntien ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

"...  kukaan ei muutu niin paljon suhteen alkuajoista, että ei mitään hyvää enää keksi." Totta, mutta jos sadasta hyvästä asiasta on enää kymmenen jäljellä, toinen on muuttunut ihan eri ihmiseksi. Ja se toinen voin olla minä itsekin. Ainakin minä olen viiskymppisenä ihan eri ihminen kuin kaksikymppisenä. Arvomaailmani on muuttunut, elämänkatsomukseni on muuttunut, elämäntapani on muuttunut, tavoitteet ja toiveet ovat muuttuneet. Parisuhteessa voidaan kasvaa ja kehittyä samaan suuntaan, jolloin parisuhde voikin kestää koko eliniän. Mutta jos kasvetaan ja kehitytään eri suuntiin, toisesta on tullut ihan vieras ihminen, jonka kanssa ei ole muuta yhteistä kuin lapset ja asunto. Tässä iässä kun vielä lapset ovat jo aikuisia ja asuntolaina maksettuna, ei ole oikein mitään syytä jatkaa yhdessä. Muistojen varaan ei mun mielestä ole järkevää vielä tässä iässä rakentaa koko loppuelämäänsä.

Joskus sekin on ongelma, että toinen EI muutu iän myötä.

Kun alettiin seurustella ex-puolison kanssa, tämä oli vihainen, kapinoiva 16-vuotias, vähän kolhittukin. Minua melko kilttiä, nössöä ja empaattista se viehätti ja halusin pitää hänestä huolta ja tarjota turvaa. Nelikymppisenä se ihminen oli yhä vihainen, kapinoiva ja samojen kolhujen riivaama. Asuntolainojen, lapsiperhearjen ja työelämän ristipaineessa minä olin sen vihan ja kapinan ainut kohde, joka teininä suuntautui vanhempiin ja systeemiin. Itse väitän kasvaneeni tosi paljon ja sellaiseen suuntaan, että meillä ei sillä lailla ollut enää mitään yhteistä pohjaa. Vain pahoinvointia. Olisin kovasti halunnut toisenlaista kehityskulkua, että olisimme iän myötä kasvaneet yhdessä ihmisinä samaan suuntaan toinen toistamme tukien. Mutta minusta kasvoi hänelle vihollinen. Lopulta en enää pystynyt taipumaan, kestämään ja miellyttämään enempää katkeamatta itse kantaessani monen ihmisen edestä tuskaa. Ero oli ehto mielenterveydelleni ja luultavasti lastenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, saattaahan se ero joskus tulla, mutta tällä hetkellä ei ole syytä erota.

Minä haluan nähdä tämän koko elämäni tuo oma mies rinnallani, hän tuntee ja tietää mut niin hyvin, osaa rauhoittaa, tukea ja kannustaa. Tietää mistä tykkään ja mistä en.

Haluan hoitaa toivottavasti joskus lapsenlapsia yhdessä ja tässä on tehty niin monta vuotta yhdessä kasvatustyötä ja pidetty arkea pystyssä, että en missään nimessä halua erota. Me ollaan yhdessä rakennettu tämä elämä, en kerta kaikkiaan halua luopua miehestäni joka on ensinnäkin mun paras kaveri ja haluaa vielä harrastaa seksiäkin mun kanssa.

Tässä hiukan tätä perspektiiviä ja tästä syystä on niin vaikea ymmärtää miksi kaikki eroavat.

Mulla on sitten ehkä käynyt säkä miehen suhteen. Mieheni toden on kiltti, fiksu, hauska ja luotettava, sanoisin että oikea kunnon mies jolla on homma hanskassa.

Ja toki pidän myös itseäni korkean tason naisena ja pidän jatkossakin, haluan olla sellainen että mieheni pitää minua joka päivä kuin palkintona. Haluan olla sellainen että miehelle ei tulisi mieleenkään mikään syrjähyppy tai viinan kanssa läträäminen.

Ja vastaavasti osaan arvostaa omaa miestäni.

Ja sehän se pitkän liiton salaisuus onkin.

Ap

Oikeasti, en tiedä miksi edes jaksan vastata. En yhtään epäile etteikö sinulla voisi olla tuollainen suhde, mielestäni on vain hämmentävää ettei aikuinen ihminen osaa ajatella asioita kuin ainostaan oman napansa kautta. Jos ystävilläsi olisi ollut tuollainen suhde, he tuskin olisivat eronneet. Kaikkiin ongelmiin ei myöskään pelkkä tahto auta, ja mihinkään ongelmaan se tahto ei auta jos se on vain toisella, tai jos vain toinen on valmis tekemään töitä suhteen pelastamiseksi.

Toinen ihan oikeasti voi tehdä kaiken ns. oikein (olematta täydellinen koska kukaan ei ole), saamatta kuitenkaan koskaan takaisin tukea, arvostusta tai rakkautta. Koskee ihan kaikkia ihmissuhteita, ei vain parisuhteita.

Sivusta kommentoin, että ihmettelin heti avauksesta alkaen, että kummasta on kyse; provosta vaiko äärimmäisen itsekeskeisestä ja ymmärryskyvyttömästä yksinkertaisuudesta empatianpuutteineen.

Hieno juttu jos ap on onnellinen liitossaan, joka toimii ja kestää. Tietenkin monelle käy tuollainen mäihä. Useimmat sitä jollain tapaa myös toivovat tai tavoittelevat. Siinäpä se juju onkin; kaikille tai ehkä useimmille se elämänkumppani ei löydy ensi yrittämällä. Ei eka deitti-ilmoitukseen vastannut, ei eka jonka kansaa käydään treffeillä, ei eka seurustelukumppani, ei eka avopuoliso, ei eka aviopuolisokaan. Eroja tulee eri hyvistä syistä kaikissa vaiheissa tällä polulla.

On harvinaista tuuria, jos elämän kaikki vaiheet kestävä onnellinen kumppanuus löytyy heti ensi yrittämältä. Kovin monelle ei löydy. Siksi erotaan. Ei siksi etteikö onnellista pitkää parisuhdetta haluttaisi ja arvostettaisi, vaan siksi, että juuri sitä halutaan ja arvostetaan. Siksi huonosta suhteesta erotaan. Ap on tämän asian suhteen kuin joku Björn Walrus pottuilemassa köyhille siitä, etteivät nämä arvosta varallisuutta.

Ja se että erotaan on myös hyvä asia, ettei jumiteta huonossa suhteessa jolloin kärsii myös lapset. Niitä traumoja moni muistelee sitten aikuisiällä ja toteaa, ettei se ydinperhe tarkoita onnea! Omista ystävistä ne ketä tulee ehjistä perheistä sanoo hyvin usein, että eipä se vanhempien suhde ollut kovin ruusuinen ja oli sellaista elämää mitä lapsen ei olisi kuulunut nähdä.

Mitäs ne uusperheiden kasvatit sitten sanoo?

Mä voin ainakin sanoa, että yhä yli 30-vuotiaana toivon, että vanhempani olisivat pysyneet yhdessä enkä olisi joutunut uusperhepompotteluun, jossa molemmat vanhemmat hankkivat uudet kumppanit ja lisää lapsia ja minä tietenkin olin vain ylimääräinen enkä oikein kuulunut kumpaankaan perheeseen.

Kävitkö isälläsi minkä verran? Sen uskon, että uusperhe on huonompi ja onhan se tutkittukin juttu. Aivan maalaisjärkeä, ei kukaan tykkää muiden lapsista.

Itsellä myös oli eroperhe ja äidillä uusi mies ja kyllä sen aina aistin ettei se meistä lapsista tykkää. Oli kylmä ja välinpitämätön. Mutta nyt aikuisena sen erittäin hyvin ymmärrän!

Etkö sinä ymmärrä?

Vai väitätkö tosissasi, että toisen lasta rakastaisit tuossa tilanteessa etkä kokisi mustasukkaisuutta, ja ikävät fiilikset myös siitä puolison entisestä elämästä? Olet 30v,joten ihmettelen jos ei ymmärrystä!

Tottakai minä ymmärrän, että toisen lapsista voi olla vaikea pitää, mutta miksi ihmeessä kukaan haluaa sellaiseen tilanteeseen asettaa omat lapsensa? Ei kukaan lapsi ansaitse välinpitämätöntä käytöstä perheessä asuvalta aikuiselta, vaikka se olisikin äiti/isäpuoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"...  kukaan ei muutu niin paljon suhteen alkuajoista, että ei mitään hyvää enää keksi." Totta, mutta jos sadasta hyvästä asiasta on enää kymmenen jäljellä, toinen on muuttunut ihan eri ihmiseksi. Ja se toinen voin olla minä itsekin. Ainakin minä olen viiskymppisenä ihan eri ihminen kuin kaksikymppisenä. Arvomaailmani on muuttunut, elämänkatsomukseni on muuttunut, elämäntapani on muuttunut, tavoitteet ja toiveet ovat muuttuneet. Parisuhteessa voidaan kasvaa ja kehittyä samaan suuntaan, jolloin parisuhde voikin kestää koko eliniän. Mutta jos kasvetaan ja kehitytään eri suuntiin, toisesta on tullut ihan vieras ihminen, jonka kanssa ei ole muuta yhteistä kuin lapset ja asunto. Tässä iässä kun vielä lapset ovat jo aikuisia ja asuntolaina maksettuna, ei ole oikein mitään syytä jatkaa yhdessä. Muistojen varaan ei mun mielestä ole järkevää vielä tässä iässä rakentaa koko loppuelämäänsä.

Joskus sekin on ongelma, että toinen EI muutu iän myötä.

Kun alettiin seurustella ex-puolison kanssa, tämä oli vihainen, kapinoiva 16-vuotias, vähän kolhittukin. Minua melko kilttiä, nössöä ja empaattista se viehätti ja halusin pitää hänestä huolta ja tarjota turvaa. Nelikymppisenä se ihminen oli yhä vihainen, kapinoiva ja samojen kolhujen riivaama. Asuntolainojen, lapsiperhearjen ja työelämän ristipaineessa minä olin sen vihan ja kapinan ainut kohde, joka teininä suuntautui vanhempiin ja systeemiin. Itse väitän kasvaneeni tosi paljon ja sellaiseen suuntaan, että meillä ei sillä lailla ollut enää mitään yhteistä pohjaa. Vain pahoinvointia. Olisin kovasti halunnut toisenlaista kehityskulkua, että olisimme iän myötä kasvaneet yhdessä ihmisinä samaan suuntaan toinen toistamme tukien. Mutta minusta kasvoi hänelle vihollinen. Lopulta en enää pystynyt taipumaan, kestämään ja miellyttämään enempää katkeamatta itse kantaessani monen ihmisen edestä tuskaa. Ero oli ehto mielenterveydelleni ja luultavasti lastenkin. 

Totta tuokin. Me huomattiin lasten ollessa lukioikäisiä, että toiveemme ja suunnitelmamme lasten kotoa muuton jälkeen olivat yhtä kaukana toisistaan kuin itä on lännestä. Kun kaikki asiat asuinpaikkaa myöten, mitä kumpikin halusi tehdä, olisi joutunut parisuhteessakin tekemään yksin, oli turha roikottaa parisuhdetta enää mukanaan. 

jeesusonherra kirjoitti:

Lisääntynyt eroaminen liittyy suoraan parisuhteiden laskuun ja ns. "kohtaanto-ongelmaan", eli syyhyn miksi ihmiset eivät enää löydä sopivia kumppaneita.

Yhteiskunnassa on tapahtunut parin vuosikymmenennen aikana lukuisia muutoksia. Tässä pari pointtia, jotka vaikuttavat pariutumiseen ja eroamiseen:

1) Yksi on että harva enää nykypäivänä on taloudellisesti riippuvainen kumppanistaan. Tämä aiheuttaa suoraan sen että mitään paskaa suhteessa ei tarvitse kestää / tai / kukaan ei kelpaa...miten ikinä sen haluaa muotoillakaan.

2) Yhteiskunnassa on tapahtunut myös asennemuutos, näkisin että tämä on enemmän seurausta kohdasta yksi. Sinkkuutta ei pidetä enää luuseriuden merkkinä eikä klassisen perheen arkkityyppiä tavoiteltavana. Sinkkuus koetaan vapautena velvollisuuksista ja perhe vankilana. Individualisia arvoja suositaan enemmän.

Sanomattakin selvää että nämä ovat enemmän länsimaisen, rikkaiden yhteiskuntien ongelmia.

Tämä pitää varmasti paikkansa. Elämän ei enää kuulu olla yhtä suurta kärsimysnäytelmää. "Kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat" ei enää sovi nyky-yhteiskuntaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, saattaahan se ero joskus tulla, mutta tällä hetkellä ei ole syytä erota.

Minä haluan nähdä tämän koko elämäni tuo oma mies rinnallani, hän tuntee ja tietää mut niin hyvin, osaa rauhoittaa, tukea ja kannustaa. Tietää mistä tykkään ja mistä en.

Haluan hoitaa toivottavasti joskus lapsenlapsia yhdessä ja tässä on tehty niin monta vuotta yhdessä kasvatustyötä ja pidetty arkea pystyssä, että en missään nimessä halua erota. Me ollaan yhdessä rakennettu tämä elämä, en kerta kaikkiaan halua luopua miehestäni joka on ensinnäkin mun paras kaveri ja haluaa vielä harrastaa seksiäkin mun kanssa.

Tässä hiukan tätä perspektiiviä ja tästä syystä on niin vaikea ymmärtää miksi kaikki eroavat.

Mulla on sitten ehkä käynyt säkä miehen suhteen. Mieheni toden on kiltti, fiksu, hauska ja luotettava, sanoisin että oikea kunnon mies jolla on homma hanskassa.

Ja toki pidän myös itseäni korkean tason naisena ja pidän jatkossakin, haluan olla sellainen että mieheni pitää minua joka päivä kuin palkintona. Haluan olla sellainen että miehelle ei tulisi mieleenkään mikään syrjähyppy tai viinan kanssa läträäminen.

Ja vastaavasti osaan arvostaa omaa miestäni.

Ja sehän se pitkän liiton salaisuus onkin.

Ap

Oikeasti, en tiedä miksi edes jaksan vastata. En yhtään epäile etteikö sinulla voisi olla tuollainen suhde, mielestäni on vain hämmentävää ettei aikuinen ihminen osaa ajatella asioita kuin ainostaan oman napansa kautta. Jos ystävilläsi olisi ollut tuollainen suhde, he tuskin olisivat eronneet. Kaikkiin ongelmiin ei myöskään pelkkä tahto auta, ja mihinkään ongelmaan se tahto ei auta jos se on vain toisella, tai jos vain toinen on valmis tekemään töitä suhteen pelastamiseksi.

Toinen ihan oikeasti voi tehdä kaiken ns. oikein (olematta täydellinen koska kukaan ei ole), saamatta kuitenkaan koskaan takaisin tukea, arvostusta tai rakkautta. Koskee ihan kaikkia ihmissuhteita, ei vain parisuhteita.

Sivusta kommentoin, että ihmettelin heti avauksesta alkaen, että kummasta on kyse; provosta vaiko äärimmäisen itsekeskeisestä ja ymmärryskyvyttömästä yksinkertaisuudesta empatianpuutteineen.

Hieno juttu jos ap on onnellinen liitossaan, joka toimii ja kestää. Tietenkin monelle käy tuollainen mäihä. Useimmat sitä jollain tapaa myös toivovat tai tavoittelevat. Siinäpä se juju onkin; kaikille tai ehkä useimmille se elämänkumppani ei löydy ensi yrittämällä. Ei eka deitti-ilmoitukseen vastannut, ei eka jonka kansaa käydään treffeillä, ei eka seurustelukumppani, ei eka avopuoliso, ei eka aviopuolisokaan. Eroja tulee eri hyvistä syistä kaikissa vaiheissa tällä polulla.

On harvinaista tuuria, jos elämän kaikki vaiheet kestävä onnellinen kumppanuus löytyy heti ensi yrittämältä. Kovin monelle ei löydy. Siksi erotaan. Ei siksi etteikö onnellista pitkää parisuhdetta haluttaisi ja arvostettaisi, vaan siksi, että juuri sitä halutaan ja arvostetaan. Siksi huonosta suhteesta erotaan. Ap on tämän asian suhteen kuin joku Björn Walrus pottuilemassa köyhille siitä, etteivät nämä arvosta varallisuutta.

Ja se että erotaan on myös hyvä asia, ettei jumiteta huonossa suhteessa jolloin kärsii myös lapset. Niitä traumoja moni muistelee sitten aikuisiällä ja toteaa, ettei se ydinperhe tarkoita onnea! Omista ystävistä ne ketä tulee ehjistä perheistä sanoo hyvin usein, että eipä se vanhempien suhde ollut kovin ruusuinen ja oli sellaista elämää mitä lapsen ei olisi kuulunut nähdä.

Mitäs ne uusperheiden kasvatit sitten sanoo?

Mä voin ainakin sanoa, että yhä yli 30-vuotiaana toivon, että vanhempani olisivat pysyneet yhdessä enkä olisi joutunut uusperhepompotteluun, jossa molemmat vanhemmat hankkivat uudet kumppanit ja lisää lapsia ja minä tietenkin olin vain ylimääräinen enkä oikein kuulunut kumpaankaan perheeseen.

Kävitkö isälläsi minkä verran? Sen uskon, että uusperhe on huonompi ja onhan se tutkittukin juttu. Aivan maalaisjärkeä, ei kukaan tykkää muiden lapsista.

Itsellä myös oli eroperhe ja äidillä uusi mies ja kyllä sen aina aistin ettei se meistä lapsista tykkää. Oli kylmä ja välinpitämätön. Mutta nyt aikuisena sen erittäin hyvin ymmärrän!

Etkö sinä ymmärrä?

Vai väitätkö tosissasi, että toisen lasta rakastaisit tuossa tilanteessa etkä kokisi mustasukkaisuutta, ja ikävät fiilikset myös siitä puolison entisestä elämästä? Olet 30v,joten ihmettelen jos ei ymmärrystä!

Tottakai minä ymmärrän, että toisen lapsista voi olla vaikea pitää, mutta miksi ihmeessä kukaan haluaa sellaiseen tilanteeseen asettaa omat lapsensa? Ei kukaan lapsi ansaitse välinpitämätöntä käytöstä perheessä asuvalta aikuiselta, vaikka se olisikin äiti/isäpuoli.

Kyllä he haluaa kumppanin, ehkä jopa muita enemmän. Jakamaan arkea ja kasvatusvastuuta yms vaikka se uusi kumppani ei ole kiinnostunut äidin/Isän roolista. Ruusulasit silmillä kuvitellaan, että siitä saadaan ydinperheen kaltainen, vaikka se ei koskaan ikinä sitä ole.

Itse tosin ajattelen siinä mielessä toisin kun sinä,että kyllä äidilleni tuossa tilanteessani sen onnen soin. Vaikka sillä kustannuksella, ettei isäpuoli ollut kiinnostunut minusta, toisen miehen teinitytöstä. Hyvin hän sieti kuitenkin, kylmyys nyt ei ole vielä mitään. :D

Lapsi haluaa aina nähdä äitinsä onnellisena, eikä yksinäisenä ilman elämänkumppania. Myös sillä uhalla, ettei siitä enää täydellistä perhettä saa. Riittävän hyvän kuitenkin.

Äärimmäisen kylmää ja julmaa olisi isäpuoli heittää mäkeen sen takia ettei rakasta. Ei tarvitsekaan kunhan tulee toimeen joten kuten!

Ensinnäkin, taisin jo aiemmin mainita että minä arvostan itseäni vaimona ja vaadin arvostusta myös mieheltäni. Hän tietää vallan hyvin, että minä olen oikeasti hieno ja tavoittelemisen arvoinen nainen, sellainen josta ei kannata päästää irti.

Ja näin ajattelen myös miehestäni.

Ei avioliiton tarvitse olla tylsää! Päinvastoin, ihanaa kun olen nähnyt mieheni jo nuorena ja kiva nähdä miten hän vanhenee, kiva seurata millaisia lapsistamme tulee.

Ymmärrän edelleen, että joskus on parempi erota ja tiedän että ihan kaikkea ei kerrota eteenpäin. Eikä tarvitsekaan.

Mutta on se jotenkin kohtuutonta, että lapset joutuvat monesti näissä tilanteissa kärsimään ja jotenkin vajaata kuvitella että joku toinen tulee olemaan ehdottomasti parempi.

Jos haluaa elää omanlaistaan elämää niin se on kaikille sallittu. Mutta ihmettelen nimenomaan sitä, että mikä siinä voi olla niin vaikeaa olla saman ihmisen kanssa edes 10 vuotta, jos on sen ihmisen kanssa lähtenyt yhteistä elämää rakentamaan.

Ja totta, itsestään selvyyteenä en miestäni pidä ja olen pitänyt huolta siitä että minuakaan ei minään itsestään selvyytenä pidetä.

Joka tapauksessa toivon kaikille onnea parisuhderintamalla.

Ap

Kyllä kaikki lopulta liittyy seksiin.

Jos sitä ei ole, liitto kuihtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, saattaahan se ero joskus tulla, mutta tällä hetkellä ei ole syytä erota.

Minä haluan nähdä tämän koko elämäni tuo oma mies rinnallani, hän tuntee ja tietää mut niin hyvin, osaa rauhoittaa, tukea ja kannustaa. Tietää mistä tykkään ja mistä en.

Haluan hoitaa toivottavasti joskus lapsenlapsia yhdessä ja tässä on tehty niin monta vuotta yhdessä kasvatustyötä ja pidetty arkea pystyssä, että en missään nimessä halua erota. Me ollaan yhdessä rakennettu tämä elämä, en kerta kaikkiaan halua luopua miehestäni joka on ensinnäkin mun paras kaveri ja haluaa vielä harrastaa seksiäkin mun kanssa.

Tässä hiukan tätä perspektiiviä ja tästä syystä on niin vaikea ymmärtää miksi kaikki eroavat.

Mulla on sitten ehkä käynyt säkä miehen suhteen. Mieheni toden on kiltti, fiksu, hauska ja luotettava, sanoisin että oikea kunnon mies jolla on homma hanskassa.

Ja toki pidän myös itseäni korkean tason naisena ja pidän jatkossakin, haluan olla sellainen että mieheni pitää minua joka päivä kuin palkintona. Haluan olla sellainen että miehelle ei tulisi mieleenkään mikään syrjähyppy tai viinan kanssa läträäminen.

Ja vastaavasti osaan arvostaa omaa miestäni.

Ja sehän se pitkän liiton salaisuus onkin.

Ap

Oikeasti, en tiedä miksi edes jaksan vastata. En yhtään epäile etteikö sinulla voisi olla tuollainen suhde, mielestäni on vain hämmentävää ettei aikuinen ihminen osaa ajatella asioita kuin ainostaan oman napansa kautta. Jos ystävilläsi olisi ollut tuollainen suhde, he tuskin olisivat eronneet. Kaikkiin ongelmiin ei myöskään pelkkä tahto auta, ja mihinkään ongelmaan se tahto ei auta jos se on vain toisella, tai jos vain toinen on valmis tekemään töitä suhteen pelastamiseksi.

Toinen ihan oikeasti voi tehdä kaiken ns. oikein (olematta täydellinen koska kukaan ei ole), saamatta kuitenkaan koskaan takaisin tukea, arvostusta tai rakkautta. Koskee ihan kaikkia ihmissuhteita, ei vain parisuhteita.

Sivusta kommentoin, että ihmettelin heti avauksesta alkaen, että kummasta on kyse; provosta vaiko äärimmäisen itsekeskeisestä ja ymmärryskyvyttömästä yksinkertaisuudesta empatianpuutteineen.

Hieno juttu jos ap on onnellinen liitossaan, joka toimii ja kestää. Tietenkin monelle käy tuollainen mäihä. Useimmat sitä jollain tapaa myös toivovat tai tavoittelevat. Siinäpä se juju onkin; kaikille tai ehkä useimmille se elämänkumppani ei löydy ensi yrittämällä. Ei eka deitti-ilmoitukseen vastannut, ei eka jonka kansaa käydään treffeillä, ei eka seurustelukumppani, ei eka avopuoliso, ei eka aviopuolisokaan. Eroja tulee eri hyvistä syistä kaikissa vaiheissa tällä polulla.

On harvinaista tuuria, jos elämän kaikki vaiheet kestävä onnellinen kumppanuus löytyy heti ensi yrittämältä. Kovin monelle ei löydy. Siksi erotaan. Ei siksi etteikö onnellista pitkää parisuhdetta haluttaisi ja arvostettaisi, vaan siksi, että juuri sitä halutaan ja arvostetaan. Siksi huonosta suhteesta erotaan. Ap on tämän asian suhteen kuin joku Björn Walrus pottuilemassa köyhille siitä, etteivät nämä arvosta varallisuutta.

Ja se että erotaan on myös hyvä asia, ettei jumiteta huonossa suhteessa jolloin kärsii myös lapset. Niitä traumoja moni muistelee sitten aikuisiällä ja toteaa, ettei se ydinperhe tarkoita onnea! Omista ystävistä ne ketä tulee ehjistä perheistä sanoo hyvin usein, että eipä se vanhempien suhde ollut kovin ruusuinen ja oli sellaista elämää mitä lapsen ei olisi kuulunut nähdä.

Mitäs ne uusperheiden kasvatit sitten sanoo?

Mä voin ainakin sanoa, että yhä yli 30-vuotiaana toivon, että vanhempani olisivat pysyneet yhdessä enkä olisi joutunut uusperhepompotteluun, jossa molemmat vanhemmat hankkivat uudet kumppanit ja lisää lapsia ja minä tietenkin olin vain ylimääräinen enkä oikein kuulunut kumpaankaan perheeseen.

Kävitkö isälläsi minkä verran? Sen uskon, että uusperhe on huonompi ja onhan se tutkittukin juttu. Aivan maalaisjärkeä, ei kukaan tykkää muiden lapsista.

Itsellä myös oli eroperhe ja äidillä uusi mies ja kyllä sen aina aistin ettei se meistä lapsista tykkää. Oli kylmä ja välinpitämätön. Mutta nyt aikuisena sen erittäin hyvin ymmärrän!

Etkö sinä ymmärrä?

Vai väitätkö tosissasi, että toisen lasta rakastaisit tuossa tilanteessa etkä kokisi mustasukkaisuutta, ja ikävät fiilikset myös siitä puolison entisestä elämästä? Olet 30v,joten ihmettelen jos ei ymmärrystä!

Tottakai minä ymmärrän, että toisen lapsista voi olla vaikea pitää, mutta miksi ihmeessä kukaan haluaa sellaiseen tilanteeseen asettaa omat lapsensa? Ei kukaan lapsi ansaitse välinpitämätöntä käytöstä perheessä asuvalta aikuiselta, vaikka se olisikin äiti/isäpuoli.

Kyllä he haluaa kumppanin, ehkä jopa muita enemmän. Jakamaan arkea ja kasvatusvastuuta yms vaikka se uusi kumppani ei ole kiinnostunut äidin/Isän roolista. Ruusulasit silmillä kuvitellaan, että siitä saadaan ydinperheen kaltainen, vaikka se ei koskaan ikinä sitä ole.

Itse tosin ajattelen siinä mielessä toisin kun sinä,että kyllä äidilleni tuossa tilanteessani sen onnen soin. Vaikka sillä kustannuksella, ettei isäpuoli ollut kiinnostunut minusta, toisen miehen teinitytöstä. Hyvin hän sieti kuitenkin, kylmyys nyt ei ole vielä mitään. :D

Lapsi haluaa aina nähdä äitinsä onnellisena, eikä yksinäisenä ilman elämänkumppania. Myös sillä uhalla, ettei siitä enää täydellistä perhettä saa. Riittävän hyvän kuitenkin.

Äärimmäisen kylmää ja julmaa olisi isäpuoli heittää mäkeen sen takia ettei rakasta. Ei tarvitsekaan kunhan tulee toimeen joten kuten!

Vai olisko nyt niin että sitä vaan kuvitellaan että uusperheet yrittää elää jotain ydinperheen elämää?

Meillä lapset saa äidinrakkautta äidiltä ja isänrakkautta isältä. Uudet puolisot on heille turvallisia aikuisia, jotain extraa, meillä ei edes käytetä isä- tai äitipuolinimityksiä, koska mielestämme sellainen ajatusmalli on vähän vanhentunutta. Uusien puolisoiden ei siis todellakaan tarvitse “rakastaa lapsia kuin omiaan”, riittää että tulee toimeen ja kunnioitetaan toisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, saattaahan se ero joskus tulla, mutta tällä hetkellä ei ole syytä erota.

Minä haluan nähdä tämän koko elämäni tuo oma mies rinnallani, hän tuntee ja tietää mut niin hyvin, osaa rauhoittaa, tukea ja kannustaa. Tietää mistä tykkään ja mistä en.

Haluan hoitaa toivottavasti joskus lapsenlapsia yhdessä ja tässä on tehty niin monta vuotta yhdessä kasvatustyötä ja pidetty arkea pystyssä, että en missään nimessä halua erota. Me ollaan yhdessä rakennettu tämä elämä, en kerta kaikkiaan halua luopua miehestäni joka on ensinnäkin mun paras kaveri ja haluaa vielä harrastaa seksiäkin mun kanssa.

Tässä hiukan tätä perspektiiviä ja tästä syystä on niin vaikea ymmärtää miksi kaikki eroavat.

Mulla on sitten ehkä käynyt säkä miehen suhteen. Mieheni toden on kiltti, fiksu, hauska ja luotettava, sanoisin että oikea kunnon mies jolla on homma hanskassa.

Ja toki pidän myös itseäni korkean tason naisena ja pidän jatkossakin, haluan olla sellainen että mieheni pitää minua joka päivä kuin palkintona. Haluan olla sellainen että miehelle ei tulisi mieleenkään mikään syrjähyppy tai viinan kanssa läträäminen.

Ja vastaavasti osaan arvostaa omaa miestäni.

Ja sehän se pitkän liiton salaisuus onkin.

Ap

Oikeasti, en tiedä miksi edes jaksan vastata. En yhtään epäile etteikö sinulla voisi olla tuollainen suhde, mielestäni on vain hämmentävää ettei aikuinen ihminen osaa ajatella asioita kuin ainostaan oman napansa kautta. Jos ystävilläsi olisi ollut tuollainen suhde, he tuskin olisivat eronneet. Kaikkiin ongelmiin ei myöskään pelkkä tahto auta, ja mihinkään ongelmaan se tahto ei auta jos se on vain toisella, tai jos vain toinen on valmis tekemään töitä suhteen pelastamiseksi.

Toinen ihan oikeasti voi tehdä kaiken ns. oikein (olematta täydellinen koska kukaan ei ole), saamatta kuitenkaan koskaan takaisin tukea, arvostusta tai rakkautta. Koskee ihan kaikkia ihmissuhteita, ei vain parisuhteita.

Sivusta kommentoin, että ihmettelin heti avauksesta alkaen, että kummasta on kyse; provosta vaiko äärimmäisen itsekeskeisestä ja ymmärryskyvyttömästä yksinkertaisuudesta empatianpuutteineen.

Hieno juttu jos ap on onnellinen liitossaan, joka toimii ja kestää. Tietenkin monelle käy tuollainen mäihä. Useimmat sitä jollain tapaa myös toivovat tai tavoittelevat. Siinäpä se juju onkin; kaikille tai ehkä useimmille se elämänkumppani ei löydy ensi yrittämällä. Ei eka deitti-ilmoitukseen vastannut, ei eka jonka kansaa käydään treffeillä, ei eka seurustelukumppani, ei eka avopuoliso, ei eka aviopuolisokaan. Eroja tulee eri hyvistä syistä kaikissa vaiheissa tällä polulla.

On harvinaista tuuria, jos elämän kaikki vaiheet kestävä onnellinen kumppanuus löytyy heti ensi yrittämältä. Kovin monelle ei löydy. Siksi erotaan. Ei siksi etteikö onnellista pitkää parisuhdetta haluttaisi ja arvostettaisi, vaan siksi, että juuri sitä halutaan ja arvostetaan. Siksi huonosta suhteesta erotaan. Ap on tämän asian suhteen kuin joku Björn Walrus pottuilemassa köyhille siitä, etteivät nämä arvosta varallisuutta.

Ja se että erotaan on myös hyvä asia, ettei jumiteta huonossa suhteessa jolloin kärsii myös lapset. Niitä traumoja moni muistelee sitten aikuisiällä ja toteaa, ettei se ydinperhe tarkoita onnea! Omista ystävistä ne ketä tulee ehjistä perheistä sanoo hyvin usein, että eipä se vanhempien suhde ollut kovin ruusuinen ja oli sellaista elämää mitä lapsen ei olisi kuulunut nähdä.

Mitäs ne uusperheiden kasvatit sitten sanoo?

Mä voin ainakin sanoa, että yhä yli 30-vuotiaana toivon, että vanhempani olisivat pysyneet yhdessä enkä olisi joutunut uusperhepompotteluun, jossa molemmat vanhemmat hankkivat uudet kumppanit ja lisää lapsia ja minä tietenkin olin vain ylimääräinen enkä oikein kuulunut kumpaankaan perheeseen.

Kävitkö isälläsi minkä verran? Sen uskon, että uusperhe on huonompi ja onhan se tutkittukin juttu. Aivan maalaisjärkeä, ei kukaan tykkää muiden lapsista.

Itsellä myös oli eroperhe ja äidillä uusi mies ja kyllä sen aina aistin ettei se meistä lapsista tykkää. Oli kylmä ja välinpitämätön. Mutta nyt aikuisena sen erittäin hyvin ymmärrän!

Etkö sinä ymmärrä?

Vai väitätkö tosissasi, että toisen lasta rakastaisit tuossa tilanteessa etkä kokisi mustasukkaisuutta, ja ikävät fiilikset myös siitä puolison entisestä elämästä? Olet 30v,joten ihmettelen jos ei ymmärrystä!

Tottakai minä ymmärrän, että toisen lapsista voi olla vaikea pitää, mutta miksi ihmeessä kukaan haluaa sellaiseen tilanteeseen asettaa omat lapsensa? Ei kukaan lapsi ansaitse välinpitämätöntä käytöstä perheessä asuvalta aikuiselta, vaikka se olisikin äiti/isäpuoli.

Kyllä he haluaa kumppanin, ehkä jopa muita enemmän. Jakamaan arkea ja kasvatusvastuuta yms vaikka se uusi kumppani ei ole kiinnostunut äidin/Isän roolista. Ruusulasit silmillä kuvitellaan, että siitä saadaan ydinperheen kaltainen, vaikka se ei koskaan ikinä sitä ole.

Itse tosin ajattelen siinä mielessä toisin kun sinä,että kyllä äidilleni tuossa tilanteessani sen onnen soin. Vaikka sillä kustannuksella, ettei isäpuoli ollut kiinnostunut minusta, toisen miehen teinitytöstä. Hyvin hän sieti kuitenkin, kylmyys nyt ei ole vielä mitään. :D

Lapsi haluaa aina nähdä äitinsä onnellisena, eikä yksinäisenä ilman elämänkumppania. Myös sillä uhalla, ettei siitä enää täydellistä perhettä saa. Riittävän hyvän kuitenkin.

Äärimmäisen kylmää ja julmaa olisi isäpuoli heittää mäkeen sen takia ettei rakasta. Ei tarvitsekaan kunhan tulee toimeen joten kuten!

Vai olisko nyt niin että sitä vaan kuvitellaan että uusperheet yrittää elää jotain ydinperheen elämää?

Meillä lapset saa äidinrakkautta äidiltä ja isänrakkautta isältä. Uudet puolisot on heille turvallisia aikuisia, jotain extraa, meillä ei edes käytetä isä- tai äitipuolinimityksiä, koska mielestämme sellainen ajatusmalli on vähän vanhentunutta. Uusien puolisoiden ei siis todellakaan tarvitse “rakastaa lapsia kuin omiaan”, riittää että tulee toimeen ja kunnioitetaan toisia.

Niinpä. Työssäni olen nähnyt bonusvanhempia (mitä nimitystä sitten käyttääkin) ja sääliksi käy. Pakotetaan tykkäämään ja vetämään roolia, olemaan vieraskorea lapselle. Ja sitten toisaalta ei anneta kasvatus oikeutta, ja todetaan "et ole oikea vanhempi" Ja lapsi osaa pelata sillä hyvin tätä uutta puolisoa vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Ensinnäkin, taisin jo aiemmin mainita että minä arvostan itseäni vaimona ja vaadin arvostusta myös mieheltäni. Hän tietää vallan hyvin, että minä olen oikeasti hieno ja tavoittelemisen arvoinen nainen, sellainen josta ei kannata päästää irti.

Ja näin ajattelen myös miehestäni.

Ei avioliiton tarvitse olla tylsää! Päinvastoin, ihanaa kun olen nähnyt mieheni jo nuorena ja kiva nähdä miten hän vanhenee, kiva seurata millaisia lapsistamme tulee.

Ymmärrän edelleen, että joskus on parempi erota ja tiedän että ihan kaikkea ei kerrota eteenpäin. Eikä tarvitsekaan.

Mutta on se jotenkin kohtuutonta, että lapset joutuvat monesti näissä tilanteissa kärsimään ja jotenkin vajaata kuvitella että joku toinen tulee olemaan ehdottomasti parempi.

Jos haluaa elää omanlaistaan elämää niin se on kaikille sallittu. Mutta ihmettelen nimenomaan sitä, että mikä siinä voi olla niin vaikeaa olla saman ihmisen kanssa edes 10 vuotta, jos on sen ihmisen kanssa lähtenyt yhteistä elämää rakentamaan.

Ja totta, itsestään selvyyteenä en miestäni pidä ja olen pitänyt huolta siitä että minuakaan ei minään itsestään selvyytenä pidetä.

Joka tapauksessa toivon kaikille onnea parisuhderintamalla.

Ap

Ymmärrän pointtisi. Joskus ihmiset lyövät ihan liian lyhyen tuntemisen jälkeen hynttyyt yhteen. Ja saattavat tehdä samaan rytäkkään vielä pari lastakin. Siis siinä suhteen vaiheessa, kun vielä jaksetaan esittää ihanampaa kuin mitä oikeasti ollaan ja molemmilla on ruusunpunaiset lasit silmillä eikä toisen epämiellyttäviä ominaisuuksia edes huomata. Pahimmassa tapauksessa kuvitellaan, että toisen voisi muuttaa mieleisekseen. Kun arki astuu kuvioihin ja romanttinen ihastuminen on ohi, ollaankin pattitilanteessa. Toinen ei muutukaan ja toisen "raadollinen" puoli tulee osaksi elämää. Joskus ominaisuudet, jotka alussa toisessa jopa viehättivät, muuttuvat lapsiperhearjessa sietämättömiksi. Erityisesti silloin, jos toisesta tulee parisuhteen ja perheen vastuunkantaja ja toisesta yksi huollettava lisää. Mitä vähemmän kivireessä on painoa, sitä paremmin sitä jaksaa vetää. 

Mun vanhempani viettävät tänä kesänä 70-vuotishääpäiväänsä. Se on aika paljon se. Heidän avioliittonsa salaisuus on ollut, että he ovat aina halunneet elämältään samoja asioita ja molemmat olleet valmiita näkemään vaivaa ne saavuttaakseen. He ovat Tiimi isolla T:llä. Omassa avioliitossani oli tällainen "joukkuehenki" vain lasten ollessa alaikäisiä. Kun lapset yksi kerrallaan muuttivat omilleen, huomasin eläväni ihan vieraan miehen kanssa. Ei meillä ollut enää mitään yhteistä. Ei yhteisiä mielenkiinnonkohteita, ei yhteistä tekemistä, ei yhteisiä unelmia. Vain yhteinen sänky ja yhteinen jääkaappi. Kuopuksen muutettua pois emme viitsineet enää edes ilmoittaa, missä menemme ja milloin mahdollisesti tulemme seuraavan kerran kotiin. Mies saattoi lähteä mitään ilmoittamatta mökille ja oli siellä parikin viiikkoa. Ei mua kiinnostanut soitella perään eikä miestä ilmoittaa, missä on ja milloin tulee. Oltiin kuin opiskeluaikojen soluasunnossa asuvat kämppikset. Erosta on nyt 4 vuotta ja ollaan ihan hyvät kaverit. Molemmilla oma elämänsä. 

Vierailija kirjoitti:

Jännä, mä oon miettinyt et miks niin harvat eroaa.

Monella on loputon lista valituksenaiheita siitä "rakkaimmastaan". Seksi ei suju, puhuminen ei suju, ei ole hellyyttä eikä yhteistä aikaa. Tämä on tietysti hetkellisesti, jopa parin vuoden ajankin kestäessään ihan normaalia. Mutta yhtä lailla kuin mukavuuseroja on mukavuusliittoja: arki on yhtä riitaa eikä toisesta ole kuin työnjakoon, muttei haluta luopua talosta tai haluta miettiä miten arki järjestyy, jos on välillä yksin vastuussa kaikesta. Näin siis ihmiset ihan itse sanoneet.

Ja jälleen: päätökset tekee ne ihmiset itse ja ilmeisimmin heille sopii tuo. Omat lapset voi erinomaisesti myös eron jälkeen, koska ollaan eksän kans aikuisia ja sovitaan mm juhlimaan isoja tapahtumia yhdessä ilman kireyttä.

Saattaa olla niinkin, että eronneelle tuttavalle helpommin sanotaan jotain omista vaikeuksista. Jotenkin eronneelle tutulle ei tunnu luontevalta tuoda esille oman parisuhteen hyvää tilaa, tai sitä, miten omassa parisuhteessa on vaikeuksia voitettu.

Ylipäänsä vertailu on vaikeaa. On meilläkin ollut ja tulee olemaan riitoja kaikennäköisestä. Kuitenkin riita riidalta luottamus on syventynyt. Tai ehkä se luottamus on syventynyt vasta siinä riidan käsittelyvaiheessa. Jokin siinä on mennyt eri tavalla, kun niillä ikäisillämme, jotka nyt samassa elämänvaiheessa, ilman niitä ulkopuolelle selviä syitä, ovat ruvenneet eroamaan.

Avioeroja on monenlaisia ja liittoja on monenlaisia. Se särähtää minulla kyllä korvaan, jos eronnut ei näe itsessään mitään vikaa. Jos vaan kerrotaan, miten se ex oli niin ärsyttävä, sanoi silloin sitä ja tällöin tätä, ja kuinka seksielämäkin oli huonoa. Tuntuu että joku aikuistuminen ja peiliinkatsominen on vielä tekemättä.