Miksi kaikki eroavat?

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä nyt vedetään pettämiset ja hakkaamiset esiin kun ap selkeästi puhui näistä kyllästymiseroamisista? Ja kyllä, tunnistan ilmiön. Omasta kaveripiiristä ollaan ainoa pari joka on ollut pian 20v yhdessä. Vain yhden eronneen kaverin kohdalla oli syy miehen alkoholismi, muissa tapauksissa ”halutaan nähdä muutakin maailmaa”, ”mies ei sitä mies ei tätä” ja lukemattomat kolmenneljänkympin kriisit ovat olleet eron syitä.

Tietenkään nykypäivänä ei kannata jäädä suhteeseen kärvistelemään mutta olisiko mitään jos niistä vaikeuksista edes yritettäisiin selvitä? Ilmeisesti ei, on helpompi lähteä kuin selvittää syitä miksi suhde on tiensä päässä.

Ei meilläkään helppoa ole ollut ja on koettu kaikennäköisiä kriisejä. Itse olin pari vuotta sitten aivan varma ettei yhteistä tulevaisuutta ole, pienet lapset ja yhteisen ajan puute oli todella ajaa erilleen ja koin omaa henkilökohtaista kriisiäni jossa piti todella mennä itseensä ja myöntää ongelmien syy. Eikä se ollut mies vaikka niin luulin, se oli kommunikaation puutteen ja tolkuttoman uupumisen aiheuttamaa. Läheisintä on helppo syyttää. Ei, ei vieläkään haluta erota vaikka pahojakin juttuja tapahtui ihan omalta puolelta.

Sä et tiedä kaverisi erojen syitä, ne mitä he sulle sanoo ei varmasti ole ainoa syy. Mt ongelmat ei näy ulospäin samoin seksielämä.

Ei sitä halua elää tätä ainutta elämäänsä tyhjässä suhteessa. Missä on kuollutta ja ollaan vaan kuin kämppikset. Meillä kaikilla on vaan yksi elämä. Minun kohdalla se ero teki elämästäni onnellisemman. Eikä liitossani ollut alkoholi-tai pettämisongelmaa.

On jotenkin rasittavan omahyväinen aloitus.

23 vuotta yhdessä, joista 20 vuotta aivan kummallisen outoa.

Mies saattoi olla puhumatta toisinaan parikin vuotta. Hellyys ja läheisyys puuttui suhteesta täysin. Hänelle riitti kämppäkaverimaiset olot, joissa kumpikin olisi elänyt täysin omaa elämää.. ostimme omat ruoat, pesuaineet, lomailimme eri aikoihin.

Eihän tuo ollut koskaan parisuhde, minä lähdin koska en käsittänyt miksi olla yhdessä.

Elämä ei ainakaan huonommaksi muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyse on ihan henkisestä painostuksesta pysyä huonossa suhteessa. Tarvitaan se yksi, joka uskaltaa murtaa tämän ja muut saavat siitä "voimaa" tehdä samoin. Kukaan vaan ei halua olla se ensimmäinen.

Mikä siitä hyvästä suhteesta tekee yhtäkkiä huonon?

Alkoholi, väkivalta tai mielenterveysongelmat eivät ole olleet lähipiirissämme eron syitä vaan ihan puhtaasti se että "toinen ei tee tarpeeksi", "toinen ei ole koskaan kotona", "toinen ei anna", "tapasin sielunkumppanini"...

Ap

Minusta nämä on ihan valideja syitä erota. "Toinen ei tee tarpeeksi." Voin hyvin kuvitella, kuinka arki on muuttunut hetkisemmäksi, molemmilla on urat, on lapset ja koti pyöritettävänä, mutta toinen (yleensä nainen) tekee enemmän kotitöitä. Yrittää puhua asiasta, mies valittaa nalkuttamisesta, eli mitätöi kaiken mitä nainen sanoo. Aikansa tätä varmaan jaksaa, ennen kuin herää ajatus, että olisiko arki sittenkin helpompaa, kun ei olisi yhtä ylimääräistä lasta siinä rinnalla, jonka jälkiä siivota. Tai "toinen ei ole koskaan kotona". Sitä voi kaivata kumppanin seuraa, läheisyyttä ja keskusteluja, ja sille kumppanille on tärkeämpää nähdä kavereita, käydä harrastuksissa tai tehdä pitkää päivää töissä. "Toinen ei anna", no tämän asian eteen on vain mahdotonta loputtomiin tehdä parhaansa. Voi tehdä kotitöitä, vähentää toisen taakkaa ja arjen raskautta, mutta jos haluja ei ole niin ei ole, kyllähän se sitä enemmän haluavaa saattaa turhauttaa, pistää epäröimään omaa haluttavuutta ja arvoa. Näiden jälkeen voi hyvinkin tapahtua tuo "tapasin sielunkumppanini"...

En ymmärrä miksi näistä asioista huolimatta pitäisi vaan sinnitellä suhteessa koska pitkä suhde olisi joku itseisarvo. Kuulostaa huonolta suhteelta, mutta ilmeisesti ap:n mielestä näistä huolimatta pitäisi vaan pysyä suhteessa. Joo kiitos ei, minulla on tämä ainoa elämä enkä aio sitä tuhlata tuskastumalla arkeeni joka päivä!

Omassa tuttavapiirissä suurin osa on mukavuuseroja kuten joku myös aiemmin kirjoitti. Suoraan on sanottu, että halutaan elää joka toinen viikko vapaasti ja omaa aikaa. Lapsia näissä mukavuuseroissa käy sääliksi. Tällaiset vanhemmat ovat itsekkäitä, mutta sen edestään löytää minkä taakseen jättää.

Kyllä elämään mahtuu useampikin rakkaustarina. Ennen ero oli enemmän tabuu, kuin nykyään. Jos ei viihdy enää nykyisessä suhteessa, vaikka kaikki olisikin ok, niin sitten on ihan hyvä erota ja etsiä uusi rakkaus ja nauttia taas rakkaudenhuumasta.

Ihan tyhmäähän se on jossain toimimattomassa liitossa kitkuttaa. Sama kuin väkisin ajelisi rikkinäisellä fillarilla kun tuli aikoinaan valittua just se pyörä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä elämään mahtuu useampikin rakkaustarina. Ennen ero oli enemmän tabuu, kuin nykyään. Jos ei viihdy enää nykyisessä suhteessa, vaikka kaikki olisikin ok, niin sitten on ihan hyvä erota ja etsiä uusi rakkaus ja nauttia taas rakkaudenhuumasta.

Nauttia rakkaudenhuumasta. Kyllä nykynaiset on päästään vialla. 

Vierailija kirjoitti:

Omassa tuttavapiirissä suurin osa on mukavuuseroja kuten joku myös aiemmin kirjoitti. Suoraan on sanottu, että halutaan elää joka toinen viikko vapaasti ja omaa aikaa. Lapsia näissä mukavuuseroissa käy sääliksi. Tällaiset vanhemmat ovat itsekkäitä, mutta sen edestään löytää minkä taakseen jättää.

Lähinnä pistää miettimään millaisissa piireissä liikut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä nyt vedetään pettämiset ja hakkaamiset esiin kun ap selkeästi puhui näistä kyllästymiseroamisista? Ja kyllä, tunnistan ilmiön. Omasta kaveripiiristä ollaan ainoa pari joka on ollut pian 20v yhdessä. Vain yhden eronneen kaverin kohdalla oli syy miehen alkoholismi, muissa tapauksissa ”halutaan nähdä muutakin maailmaa”, ”mies ei sitä mies ei tätä” ja lukemattomat kolmenneljänkympin kriisit ovat olleet eron syitä.

Tietenkään nykypäivänä ei kannata jäädä suhteeseen kärvistelemään mutta olisiko mitään jos niistä vaikeuksista edes yritettäisiin selvitä? Ilmeisesti ei, on helpompi lähteä kuin selvittää syitä miksi suhde on tiensä päässä.

Ei meilläkään helppoa ole ollut ja on koettu kaikennäköisiä kriisejä. Itse olin pari vuotta sitten aivan varma ettei yhteistä tulevaisuutta ole, pienet lapset ja yhteisen ajan puute oli todella ajaa erilleen ja koin omaa henkilökohtaista kriisiäni jossa piti todella mennä itseensä ja myöntää ongelmien syy. Eikä se ollut mies vaikka niin luulin, se oli kommunikaation puutteen ja tolkuttoman uupumisen aiheuttamaa. Läheisintä on helppo syyttää. Ei, ei vieläkään haluta erota vaikka pahojakin juttuja tapahtui ihan omalta puolelta.

Edelleen, sinä et tiedä niitä todellisia syitä.

Ja sitten loppupeleissä niillä syillä ei edes ole väliä. Muutin mieltäni on ihan hyvä syy. Kaikki ei edes halua olla sen saman ihmisen kanssa loppuelämäänsä sitten kuitenkaan. Kaikille pitkä avioliitto ei ole mikään merkittävä meriitti.

Itse olin yhden miehen kanssa 13 vuotta. Niistä ainakin viisi oli tuota kriiseilyä ja vaikeaa aikaa. Mitä järkeä sellaisessa elämässä on? En edes rakastanut miestä enää. Ero oli elämäni paras päätös. Nykyään oma suhdeperiaatteeni on että “ollaan yhdessä niin kauan kun se tuntuu hyvältä ja molemmat haluaa”. Siihen mahtuu kyllä myös sitä tahtoa ja halua ponnistella JOS rakkautta on. Mutta mitään hampaat irvessä olemista en ala enää harjoittamaan.

Näin juuri. Minusta pitkä suhde on hieno meriitti, jos siinä on edelleen rakkautta, välittämistä ja kumppanuutta, sekä yhteistä tahtoa olla yhdessä. Mutta pitkä suhde, jossa molemmat (tai edes toinen) ovat onnettomia, on paha olla, toisen näkeminenkin sieppaa; mitä tavoittelemisen arvoista siinä on? Ja miksi juuri parisuhteen pitäisi olla pitkä? Minulla on muita läpi elämäni kestäneitä ihmissuhteita, mutta jos kumppanin kanssa todetaan parhaaksi, ja riittäähän se että vain toinen toteaa, että nyt on parempi erota, niin ei se mitätöi koko suhdetta. Siinä on varmaan ollut hyvät aikansa, sitten kun nega voittaa posin ja lähdetään eri teille, niin mitä sitten? Ei se tarkoita että suhde oli tuhoon tuomittu tai epäonnistunut, se kesti sen mitä kesti, sen jälkeen tulee jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä elämään mahtuu useampikin rakkaustarina. Ennen ero oli enemmän tabuu, kuin nykyään. Jos ei viihdy enää nykyisessä suhteessa, vaikka kaikki olisikin ok, niin sitten on ihan hyvä erota ja etsiä uusi rakkaus ja nauttia taas rakkaudenhuumasta.

Lasten etu se ei kuitenkaan ole, jos erotaan ihan hyvästä suhteesta vaan lisää lasten riskiä sairastua mm. mielenterveysongelmiin. Lapsille se perhe on ollut tärkein pysyvä asia elämässä, tukipilari, joka erossa sortuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä elämään mahtuu useampikin rakkaustarina. Ennen ero oli enemmän tabuu, kuin nykyään. Jos ei viihdy enää nykyisessä suhteessa, vaikka kaikki olisikin ok, niin sitten on ihan hyvä erota ja etsiä uusi rakkaus ja nauttia taas rakkaudenhuumasta.

Lasten etu se ei kuitenkaan ole, jos erotaan ihan hyvästä suhteesta vaan lisää lasten riskiä sairastua mm. mielenterveysongelmiin. Lapsille se perhe on ollut tärkein pysyvä asia elämässä, tukipilari, joka erossa sortuu.

Jep. Eikä se vanhemman etukaan kun huomaa kuinka vaikeaa se uusperhe elo on sitten kun uuden kumppanin ottaa (jos joku huolii yyhoona" Alkaa helvetti kun uusi äiti ja isäpuoli ei luonnollisestikaan pidä näistä kylkiäisistä, kukaan pidä kun omista lapsista.

No itseäni ainakin huvittaa eräs kaverini, joka oli aivan fanaattinen esim. imettämisen suhteen. Imettäminen pelastaa lapsen elämän ja kaikki muu on väärin.

Sama ihminen suunnitteli myöhemmin pitkään avioeroa ja lapselle vuoroviikkoja, koska ihastui työkaveriinsa töihin palattuaan.

Hyviä pointteja täällä tullut kyllä ja jollekin vastaan että en tietenkään jäisi itsekään suhteeseen jossa on tullut niin paljon henkistä etäisyyttä, että toinen ei tunnu enää tärkeältä.

Mutta itse ajattelen, että avioliitto on sitoumus. Lapset ovat myös sitoumus.

Huonoon suhteeseen ei tieten kannata edes lasten takia jäädä, mutta mikä siitä suhteesta tekee niin huonon?

Sitä ihmettelen. Jos toinen ei tee mitään niin asian voi ottaa kyllä puheeksi, voihan olla että joku ajattelee että asiat pitää aina tehdä tietyllä tavalla ja sen takia toinen vaan vähitellen lopettaa?

Jos toinen ei viihdy enää kotona, voisi ehkä tosissaan miettiä mikä siellä toisaalla kiinnostaa ja tehdä selväksi että molemmat ovat samassa veneessä ja yhdessä/perheen kesken vietetty aika on tärkeää ja jos toinen ei sitä ymmärrä niin on ehkä laittanut muita asioita etusijalle. Jolloin pitkä juttelu on paikallaan.

Tai löysin sielunkumppanin, voi hemmetti sentään...en viitsi edes aloittaa...

Ja se seksi, jos ei sekään ikinä onnistu niin kannattaa ehkä mittauttaa omat ja puolison esim. testot.

Mutta se ei vaan mene mulle läpi, että se toinen muuttuu jotenkin täysin p*rseläveksi. Kyllä molemmat ovat sitten yhtä syyllisiä eroon ja tosiaan joskus ero on varmasti hyvä ratkaisu.

Mutta itsekin alan epäillä, että toiset on vaan nykyään niin itsekkäitä että se oma elämä ("minulla on vain tämä yksi elämä") menee edelle, MEIDÄN elämää ei edes yritetä elää.

Anteeksi provosointi, mutta niin monet eroitkut on täytynyt kuunnella, auttaa muutoissa ja tukea ja ymmärtää, että en oikein edes tiedä kannattaako pian mitään avioliittoja solmia ja pitääkö lapset hankkia ennemmin yhdelle puolisolle...jos yksi lapsi on kirjattu isälle ja yksi vaikka äidille niin olisiko enemmän motivaatiota pitää suhde kunnossa?

Vierailija kirjoitti:

No itseäni ainakin huvittaa eräs kaverini, joka oli aivan fanaattinen esim. imettämisen suhteen. Imettäminen pelastaa lapsen elämän ja kaikki muu on väärin.

Sama ihminen suunnitteli myöhemmin pitkään avioeroa ja lapselle vuoroviikkoja, koska ihastui työkaveriinsa töihin palattuaan.

Hyviä pointteja täällä tullut kyllä ja jollekin vastaan että en tietenkään jäisi itsekään suhteeseen jossa on tullut niin paljon henkistä etäisyyttä, että toinen ei tunnu enää tärkeältä.

Mutta itse ajattelen, että avioliitto on sitoumus. Lapset ovat myös sitoumus.

Huonoon suhteeseen ei tieten kannata edes lasten takia jäädä, mutta mikä siitä suhteesta tekee niin huonon?

Sitä ihmettelen. Jos toinen ei tee mitään niin asian voi ottaa kyllä puheeksi, voihan olla että joku ajattelee että asiat pitää aina tehdä tietyllä tavalla ja sen takia toinen vaan vähitellen lopettaa?

Jos toinen ei viihdy enää kotona, voisi ehkä tosissaan miettiä mikä siellä toisaalla kiinnostaa ja tehdä selväksi että molemmat ovat samassa veneessä ja yhdessä/perheen kesken vietetty aika on tärkeää ja jos toinen ei sitä ymmärrä niin on ehkä laittanut muita asioita etusijalle. Jolloin pitkä juttelu on paikallaan.

Tai löysin sielunkumppanin, voi hemmetti sentään...en viitsi edes aloittaa...

Ja se seksi, jos ei sekään ikinä onnistu niin kannattaa ehkä mittauttaa omat ja puolison esim. testot.

Mutta se ei vaan mene mulle läpi, että se toinen muuttuu jotenkin täysin p*rseläveksi. Kyllä molemmat ovat sitten yhtä syyllisiä eroon ja tosiaan joskus ero on varmasti hyvä ratkaisu.

Mutta itsekin alan epäillä, että toiset on vaan nykyään niin itsekkäitä että se oma elämä ("minulla on vain tämä yksi elämä") menee edelle, MEIDÄN elämää ei edes yritetä elää.

Anteeksi provosointi, mutta niin monet eroitkut on täytynyt kuunnella, auttaa muutoissa ja tukea ja ymmärtää, että en oikein edes tiedä kannattaako pian mitään avioliittoja solmia ja pitääkö lapset hankkia ennemmin yhdelle puolisolle...jos yksi lapsi on kirjattu isälle ja yksi vaikka äidille niin olisiko enemmän motivaatiota pitää suhde kunnossa?

Sulla on selvästi ollut kuitenkin hyvä kumppani, joten et vaan tiedä mistä puhut.

Ystäväsi tilanne kuulostaa siltä että hän on hyvä äiti, ja siksi esim. halunnut noudattaa imetyssuosituksia. Suhteessa on ollut jotain pielessä, kun on ihastunut niin työkaveriin. Kotona on voinut olla hyvin kylmä tunneilmapiiri ja keskusteluja on tyypillisesti tuossa kohtaa käyty niin monia, ettei niitä enää edes jaksa.

Jos sinua rasittaa kuunnella ystäviesi murheita tai auttaa eron tm. keskellä, niin kannattaa varmaan sanoa se ääneen. Vai ootko sinä nyt sellainen joka ei uskalla erota, ei uskalla sanoa ei, ei seksiin, ei huonolle kohtelulle, ei ystäville, ja se sitten purkautuu tuollaisena toisten paheksuntana. Koska en vaan voi ymmärtää mitä todellista haittaa muiden erosta on sinulle, jos itse aidosti olet suhteessasi onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No itseäni ainakin huvittaa eräs kaverini, joka oli aivan fanaattinen esim. imettämisen suhteen. Imettäminen pelastaa lapsen elämän ja kaikki muu on väärin.

Sama ihminen suunnitteli myöhemmin pitkään avioeroa ja lapselle vuoroviikkoja, koska ihastui työkaveriinsa töihin palattuaan.

Hyviä pointteja täällä tullut kyllä ja jollekin vastaan että en tietenkään jäisi itsekään suhteeseen jossa on tullut niin paljon henkistä etäisyyttä, että toinen ei tunnu enää tärkeältä.

Mutta itse ajattelen, että avioliitto on sitoumus. Lapset ovat myös sitoumus.

Huonoon suhteeseen ei tieten kannata edes lasten takia jäädä, mutta mikä siitä suhteesta tekee niin huonon?

Sitä ihmettelen. Jos toinen ei tee mitään niin asian voi ottaa kyllä puheeksi, voihan olla että joku ajattelee että asiat pitää aina tehdä tietyllä tavalla ja sen takia toinen vaan vähitellen lopettaa?

Jos toinen ei viihdy enää kotona, voisi ehkä tosissaan miettiä mikä siellä toisaalla kiinnostaa ja tehdä selväksi että molemmat ovat samassa veneessä ja yhdessä/perheen kesken vietetty aika on tärkeää ja jos toinen ei sitä ymmärrä niin on ehkä laittanut muita asioita etusijalle. Jolloin pitkä juttelu on paikallaan.

Tai löysin sielunkumppanin, voi hemmetti sentään...en viitsi edes aloittaa...

Ja se seksi, jos ei sekään ikinä onnistu niin kannattaa ehkä mittauttaa omat ja puolison esim. testot.

Mutta se ei vaan mene mulle läpi, että se toinen muuttuu jotenkin täysin p*rseläveksi. Kyllä molemmat ovat sitten yhtä syyllisiä eroon ja tosiaan joskus ero on varmasti hyvä ratkaisu.

Mutta itsekin alan epäillä, että toiset on vaan nykyään niin itsekkäitä että se oma elämä ("minulla on vain tämä yksi elämä") menee edelle, MEIDÄN elämää ei edes yritetä elää.

Anteeksi provosointi, mutta niin monet eroitkut on täytynyt kuunnella, auttaa muutoissa ja tukea ja ymmärtää, että en oikein edes tiedä kannattaako pian mitään avioliittoja solmia ja pitääkö lapset hankkia ennemmin yhdelle puolisolle...jos yksi lapsi on kirjattu isälle ja yksi vaikka äidille niin olisiko enemmän motivaatiota pitää suhde kunnossa?

Sulla on selvästi ollut kuitenkin hyvä kumppani, joten et vaan tiedä mistä puhut.

Ystäväsi tilanne kuulostaa siltä että hän on hyvä äiti, ja siksi esim. halunnut noudattaa imetyssuosituksia. Suhteessa on ollut jotain pielessä, kun on ihastunut niin työkaveriin. Kotona on voinut olla hyvin kylmä tunneilmapiiri ja keskusteluja on tyypillisesti tuossa kohtaa käyty niin monia, ettei niitä enää edes jaksa.

Jos sinua rasittaa kuunnella ystäviesi murheita tai auttaa eron tm. keskellä, niin kannattaa varmaan sanoa se ääneen. Vai ootko sinä nyt sellainen joka ei uskalla erota, ei uskalla sanoa ei, ei seksiin, ei huonolle kohtelulle, ei ystäville, ja se sitten purkautuu tuollaisena toisten paheksuntana. Koska en vaan voi ymmärtää mitä todellista haittaa muiden erosta on sinulle, jos itse aidosti olet suhteessasi onnellinen.

Ei se oikeuta naisiakaan pettämään, jos suhteessa on jotain vialla eikä ne ongelmat sillä korjaannu vaan siinä haetaan nopeaa parannuskeinoa ja sitten ne samat vanhat ongelmat viedään seuraavaan suhteeseen. Se seuraavakin kumppani on vaan ihminen, jolla on omat vikansa ja sitten soppaan lisätään vielä lapsia niin tilanne on entistäkin vaikeampi.

Parisuhteen ongelmat hyvin harvoin johtuvat pelkästään toisesta ihmisestä vaan se on kahden ihmisen soppa, vaikka molempien mielestä se onkin vaan ”toisen vika” ja ex on narsisti. On helpompi aina syyttää sitä toista kun katsoa oikeasti peiliin ja miettiä, että mitä MINÄ olisin voinut tehdä paremmin.

Niin, saattaahan se ero joskus tulla, mutta tällä hetkellä ei ole syytä erota.

Minä haluan nähdä tämän koko elämäni tuo oma mies rinnallani, hän tuntee ja tietää mut niin hyvin, osaa rauhoittaa, tukea ja kannustaa. Tietää mistä tykkään ja mistä en.

Haluan hoitaa toivottavasti joskus lapsenlapsia yhdessä ja tässä on tehty niin monta vuotta yhdessä kasvatustyötä ja pidetty arkea pystyssä, että en missään nimessä halua erota. Me ollaan yhdessä rakennettu tämä elämä, en kerta kaikkiaan halua luopua miehestäni joka on ensinnäkin mun paras kaveri ja haluaa vielä harrastaa seksiäkin mun kanssa.

Tässä hiukan tätä perspektiiviä ja tästä syystä on niin vaikea ymmärtää miksi kaikki eroavat.

Mulla on sitten ehkä käynyt säkä miehen suhteen. Mieheni toden on kiltti, fiksu, hauska ja luotettava, sanoisin että oikea kunnon mies jolla on homma hanskassa.

Ja toki pidän myös itseäni korkean tason naisena ja pidän jatkossakin, haluan olla sellainen että mieheni pitää minua joka päivä kuin palkintona. Haluan olla sellainen että miehelle ei tulisi mieleenkään mikään syrjähyppy tai viinan kanssa läträäminen.

Ja vastaavasti osaan arvostaa omaa miestäni.

Ja sehän se pitkän liiton salaisuus onkin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No itseäni ainakin huvittaa eräs kaverini, joka oli aivan fanaattinen esim. imettämisen suhteen. Imettäminen pelastaa lapsen elämän ja kaikki muu on väärin.

Sama ihminen suunnitteli myöhemmin pitkään avioeroa ja lapselle vuoroviikkoja, koska ihastui työkaveriinsa töihin palattuaan.

Hyviä pointteja täällä tullut kyllä ja jollekin vastaan että en tietenkään jäisi itsekään suhteeseen jossa on tullut niin paljon henkistä etäisyyttä, että toinen ei tunnu enää tärkeältä.

Mutta itse ajattelen, että avioliitto on sitoumus. Lapset ovat myös sitoumus.

Huonoon suhteeseen ei tieten kannata edes lasten takia jäädä, mutta mikä siitä suhteesta tekee niin huonon?

Sitä ihmettelen. Jos toinen ei tee mitään niin asian voi ottaa kyllä puheeksi, voihan olla että joku ajattelee että asiat pitää aina tehdä tietyllä tavalla ja sen takia toinen vaan vähitellen lopettaa?

Jos toinen ei viihdy enää kotona, voisi ehkä tosissaan miettiä mikä siellä toisaalla kiinnostaa ja tehdä selväksi että molemmat ovat samassa veneessä ja yhdessä/perheen kesken vietetty aika on tärkeää ja jos toinen ei sitä ymmärrä niin on ehkä laittanut muita asioita etusijalle. Jolloin pitkä juttelu on paikallaan.

Tai löysin sielunkumppanin, voi hemmetti sentään...en viitsi edes aloittaa...

Ja se seksi, jos ei sekään ikinä onnistu niin kannattaa ehkä mittauttaa omat ja puolison esim. testot.

Mutta se ei vaan mene mulle läpi, että se toinen muuttuu jotenkin täysin p*rseläveksi. Kyllä molemmat ovat sitten yhtä syyllisiä eroon ja tosiaan joskus ero on varmasti hyvä ratkaisu.

Mutta itsekin alan epäillä, että toiset on vaan nykyään niin itsekkäitä että se oma elämä ("minulla on vain tämä yksi elämä") menee edelle, MEIDÄN elämää ei edes yritetä elää.

Anteeksi provosointi, mutta niin monet eroitkut on täytynyt kuunnella, auttaa muutoissa ja tukea ja ymmärtää, että en oikein edes tiedä kannattaako pian mitään avioliittoja solmia ja pitääkö lapset hankkia ennemmin yhdelle puolisolle...jos yksi lapsi on kirjattu isälle ja yksi vaikka äidille niin olisiko enemmän motivaatiota pitää suhde kunnossa?

Sulla on selvästi ollut kuitenkin hyvä kumppani, joten et vaan tiedä mistä puhut.

Ystäväsi tilanne kuulostaa siltä että hän on hyvä äiti, ja siksi esim. halunnut noudattaa imetyssuosituksia. Suhteessa on ollut jotain pielessä, kun on ihastunut niin työkaveriin. Kotona on voinut olla hyvin kylmä tunneilmapiiri ja keskusteluja on tyypillisesti tuossa kohtaa käyty niin monia, ettei niitä enää edes jaksa.

Jos sinua rasittaa kuunnella ystäviesi murheita tai auttaa eron tm. keskellä, niin kannattaa varmaan sanoa se ääneen. Vai ootko sinä nyt sellainen joka ei uskalla erota, ei uskalla sanoa ei, ei seksiin, ei huonolle kohtelulle, ei ystäville, ja se sitten purkautuu tuollaisena toisten paheksuntana. Koska en vaan voi ymmärtää mitä todellista haittaa muiden erosta on sinulle, jos itse aidosti olet suhteessasi onnellinen.

Ei se oikeuta naisiakaan pettämään, jos suhteessa on jotain vialla eikä ne ongelmat sillä korjaannu vaan siinä haetaan nopeaa parannuskeinoa ja sitten ne samat vanhat ongelmat viedään seuraavaan suhteeseen. Se seuraavakin kumppani on vaan ihminen, jolla on omat vikansa ja sitten soppaan lisätään vielä lapsia niin tilanne on entistäkin vaikeampi.

Parisuhteen ongelmat hyvin harvoin johtuvat pelkästään toisesta ihmisestä vaan se on kahden ihmisen soppa, vaikka molempien mielestä se onkin vaan ”toisen vika” ja ex on narsisti. On helpompi aina syyttää sitä toista kun katsoa oikeasti peiliin ja miettiä, että mitä MINÄ olisin voinut tehdä paremmin.

tämä pettämisitku ja demonisointi on se mikä jaksaa ihmetyttää. Onko kaikki kunnossa ja korjattavissa siihen asti kunnes toinen pettää seksuaalisesti?

Mulle kun pettämiset on yksi yhteen, eli luottamuksen pettäminen. Luottamuksen voi pettää monella muullakin tavalla kuin panemalla toista henkilöä. Uskollisuuteni saa vastineeksi lojaaliudesta, siitä että tekee kuten lupaa, eikä valehtele mulle. Entinen avokkini pelasi rahansa selkäni takana, peitteli asiaa, valehteli minkä kerkesi, ja kun jäi lopulta kiinni pitkän venkoilun jälkeen siksi kun avasin hänen postinsa, niin raivostui ja ilmoitti tekevänsä poliisille tutkintapyynnön kirjesalaisuuden rikkomisesta. Hän kuitenkin suuttui itse silmittömästi jo pelkästä ajatuksesta että olisin ollut toisen miehen sängyssä kun hän koulutuksenomaisesti käänsi selkänsä iltaisin että "oppisin olemaan". 

Sielunkumppaneita nyt tulee ja menee, eikä "sielunkumppanuus" takaa rehellistä ja toisiin sitoutunutta loppuelämää, vaan se on se ihan sama ihastuminen vähän eri paketissa tarjoiltuna. Se että joku on "kuin sielunkumppani!" ei tarkoita ettei hän voisi myös olla petturi, alkoholisti tai muuten sietämätön ihminen.

Tuollaisen mukaan kun joka kerta lähtee, niin tietää että sydäsuruja siitä seuraa.

Syytän myös itse itseäni erosta jos ja kun sellaisia on tullut. Vaikka syyttely onkin turhaa, enkä osoittele toistakaan, vaan ilmoitan että en enää halua olla tässä suhteessa, niin kyllä sitä on joka erossa tullut mietittyä mitä MINÄ teen väärin kun lähdin tällaiseen suhteeseen. Että miksi MINÄ valitsin olla tuollaisen kanssa, kun varmasti on parempaakin tarjolla. En syytä omista vääristä valinnoistani toisia. Esim. alkoholiriippuvainen tapailukumppanini. Kun asia selvisi, miten pakonomaista oli alkon käyttö, niin en suinkaan syytellyt häntä kaljoittelusta, vaan ymmärsin että vika on minussa mikäli jään katsomaan tuota menoa. En jäänyt.

Vierailija kirjoitti:

Niin, saattaahan se ero joskus tulla, mutta tällä hetkellä ei ole syytä erota.

Minä haluan nähdä tämän koko elämäni tuo oma mies rinnallani, hän tuntee ja tietää mut niin hyvin, osaa rauhoittaa, tukea ja kannustaa. Tietää mistä tykkään ja mistä en.

Haluan hoitaa toivottavasti joskus lapsenlapsia yhdessä ja tässä on tehty niin monta vuotta yhdessä kasvatustyötä ja pidetty arkea pystyssä, että en missään nimessä halua erota. Me ollaan yhdessä rakennettu tämä elämä, en kerta kaikkiaan halua luopua miehestäni joka on ensinnäkin mun paras kaveri ja haluaa vielä harrastaa seksiäkin mun kanssa.

Tässä hiukan tätä perspektiiviä ja tästä syystä on niin vaikea ymmärtää miksi kaikki eroavat.

Mulla on sitten ehkä käynyt säkä miehen suhteen. Mieheni toden on kiltti, fiksu, hauska ja luotettava, sanoisin että oikea kunnon mies jolla on homma hanskassa.

Ja toki pidän myös itseäni korkean tason naisena ja pidän jatkossakin, haluan olla sellainen että mieheni pitää minua joka päivä kuin palkintona. Haluan olla sellainen että miehelle ei tulisi mieleenkään mikään syrjähyppy tai viinan kanssa läträäminen.

Ja vastaavasti osaan arvostaa omaa miestäni.

Ja sehän se pitkän liiton salaisuus onkin.

Ap

Ymmärrät kuitenkin varmaan että tuossa puhut vain itsestäsi. Miehesi voi silti pettää, jättää, lähteä toisen mukaan, tai olla ihan eri mieltä kuin sinä teidän suhteestanne. Tämän ymmärtäminen on avain suhteen ja kumppanin arvostukseen ja pitkään suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, saattaahan se ero joskus tulla, mutta tällä hetkellä ei ole syytä erota.

Minä haluan nähdä tämän koko elämäni tuo oma mies rinnallani, hän tuntee ja tietää mut niin hyvin, osaa rauhoittaa, tukea ja kannustaa. Tietää mistä tykkään ja mistä en.

Haluan hoitaa toivottavasti joskus lapsenlapsia yhdessä ja tässä on tehty niin monta vuotta yhdessä kasvatustyötä ja pidetty arkea pystyssä, että en missään nimessä halua erota. Me ollaan yhdessä rakennettu tämä elämä, en kerta kaikkiaan halua luopua miehestäni joka on ensinnäkin mun paras kaveri ja haluaa vielä harrastaa seksiäkin mun kanssa.

Tässä hiukan tätä perspektiiviä ja tästä syystä on niin vaikea ymmärtää miksi kaikki eroavat.

Mulla on sitten ehkä käynyt säkä miehen suhteen. Mieheni toden on kiltti, fiksu, hauska ja luotettava, sanoisin että oikea kunnon mies jolla on homma hanskassa.

Ja toki pidän myös itseäni korkean tason naisena ja pidän jatkossakin, haluan olla sellainen että mieheni pitää minua joka päivä kuin palkintona. Haluan olla sellainen että miehelle ei tulisi mieleenkään mikään syrjähyppy tai viinan kanssa läträäminen.

Ja vastaavasti osaan arvostaa omaa miestäni.

Ja sehän se pitkän liiton salaisuus onkin.

Ap

Ymmärrät kuitenkin varmaan että tuossa puhut vain itsestäsi. Miehesi voi silti pettää, jättää, lähteä toisen mukaan, tai olla ihan eri mieltä kuin sinä teidän suhteestanne. Tämän ymmärtäminen on avain suhteen ja kumppanin arvostukseen ja pitkään suhteeseen.

No jos mies tämän suhteen jättäisi niin se olisi hänen virheensä.

Mutta minä luotan mieheeni.

Jotenkin omituinen ajatus, että en tuntisi omaa miestäni. :D