Kauanko harkitsit lapsen hankintaa?

Kai se kypsyi pikkuhiljaa opiskelujen aikana ja jossain kohtaa juttelin miehelle, että ehdottomasti haluan joskus. Mies oli, että joo, joskus kyllä.

Tästä pari vuotta meni, ja mies sanoi, että nyt vois hänen puolestaan (olin 27 tuolloin).

Siitä 8 kk, niin oltiin aviossa ja lopetin pillerit.

Juuri tuollainen ajatus johtaa siihen perheen perustamiseen, ihan normaalia se on. Ja samalla täysin käsittämätöntä, ihme.

Itse en ollut oikeastaan ehtinyt ajatella lasten hankkimista, kunnes sitten istuin pissatikku kädessä ja tajusin, että täähän on mahtava asia.

Voiko vauvakuumeen iskettyä mieli muuttuakin? Tätä pelkään, vaikka samalla ajattelen että ei niin voi enää käydä. Vai hoitaako luonto tämänkin nyt kun kerran kuumeenkin minulle nostatti.. Lähinnä tarkoitan pitääkö tässä kuumeilussa pitää joku pitkä harkinta-aika vai ryhtyä tuumasta toimeen kun olo kuitenkin on varma.

ap

Ensimmäisen kerran pohdin tosissani lapsen hankkimista ollessani 19-vuotiaana ensimmäisessä vakavassa seurustelusuhteessa. 30-vuotiaana sain ensimmäisen lapseni. Meni useita vuosia ennen kuin mies oli valmis lasten hankkimiseen.

Olin 22 v ja mennyt juuri naimisiin. Yhteisellä päätöksellä halusimme lapsen ja mahdollisimman nuorena, minulla oli opinnot kesken mutta onneksi teimme sen ratkaisun ja teimme 2 lasta nuorena :) Sitä emme ole ikinä katuneet. Ei kannata miettiä ja arvuutella lapsen tekoa liian pitkään.  

Olen aina tiennyt haluavani lapsia. Sitten kun aika oli oikea, ei tarvinnut harkita.

Harmi vaan, että se ei onnistunut omin voimin, vaan tarvittiin monet lapsettomuushoidot. Mutta onnistui. Saimme kaksoset.

Mitä tarkoitat sillä mielen muuttumisella? Jos tarkoitat sitä, että voiko sinulle tulla tunteita ollessasi raskaana, että apua, mitä menin tekemään, tämä on nyt lopullinen päätös, tai että voitko lapsen saatuasi tuntea sellaisia tunteita, että voisiko palata entiseen elämääni, niin kyllä, sellaisia tunteita voi tulla. Kaikenlaisia tunteita voi tulla.

Vauvakuume on täysin yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ilmiö. Tutkimuksissa ei ole löydetty mitään biologista mekanismia, joka selittäisi vauvakuumeen, esim. hormonaalisia muutoksia kolmenkympin tienoilla. Joten kai se mieli voi muuttuakin. Raskaushormonit ovat tosin asia erikseen, siinä vaiheessa saattaa olla, että "luonto hoitaa", tästä en tosin ole lukenut tieteellistä kirjallisuutta.

Minäkin olen aina tiennyt haluavani lapsia, joten heti kun olimme puolisoni kanssa avioituneet, jätimme ehkäisyn pois. Jo ensi treffeillä käytiin tämä lapsiasia läpi ja kun molemmat olivat samalla linjalla, annettiin mahdollisuus suhteen kehittymiselle.

Ei sitä sitten tarvinnut harkita, ainoastaan ajankohtaa miettiä. Halusimme olla aviossa ja tilanteessa jossa molemmilla on vakituinen työpaikka. Nämä kun oli saavutettu, annettiin palaa.

Minulla ja miehellä oli pitkään ollut tunne että katuisimme myöhemmin ellemme edes olleet nuorella iällä yrittäneet hankkia lapsia vaikkeivät olosuhteet olleet sille ideaalit.

Oon tienny aina tekeväni lapsia "sitten joskus" eli kunhan on vähän uraa tehty, vakityö, tarpeeks iso omistusasunto jne. Se ei ollu mikään pakottava tunne päästä äidiksi, vaan ehkä ennemminkin ympäristön luoma kuva, miten elämä yleensä etenee.

Noh vauvakuume iski käytännössä heti, kun maisterin paperit oli kourassa ja eka määräaikanen soppari kirjotettu. Tästä puoli vuotta eteenpäin alotettiin yrittäminen, vaikka oma asunto on kaksio, eikä oo varaa hankkia vielä isompaa (luultavasti onnistuu raskausaikana/ekana vauvavuotena) ja äitiyslomalta palatessa joutuu työnhakuun.

Eikä edes kaduta, vaan oon onneni kukkuloilla.

Hyvin nopeasti. En oikein kerennyt ajatella. Olin niin tunnemyräköissä. Alkuvaiheen alkion abortoitumisia tuli kaksi ja sitten se tärppäsi oikein. Olin 35 ja varmaan kehon hormonit siinäkäynnisteli.

Kaikkien kolmen lapsen kanssa en hirveästi aikaillut (ei ollut aikaa sikailla iäkkään puolesta). Kyllä mua pelotti, mutta jotenkin vaan ajattelin, että elämä on nyt.

... ei ollut aikaa jahkailla siis iänkään takia.... 35v

Perheen perustamisen voi pilata silläkin, että ylianalysoi ja pohtii pohtimisesta päästyäänkin. Jossakin määrin luonnollista, koska kyse elämää täydellisesti ja lopullisesti muuttuvasta asiasta, mutta senkin voi tosiaan pururata liiallisella sitä tätä ja tuota.

Sinulla kroppa ja mieli (suureksi osaksi sekin, kyllä) kertoo, että nyt on sen aika ja tilanne muutenkin sopiva eli pystytte tarjoamaan vakautta, turvaa ja rakkautta eli antakaa palaa!!

Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saat nyytin suloisia, ei mikään. Olo on kuin Everestin valloittaneella ja olisit siihen uudelleenkin valmis.

Ja se lapsen kehityksen seuraaminen <3

T. Abi-ikäisen ja 17v teinin äiti (44v)

Naisena oli selvää etten halua testata kuinka pitkään hedelmällistä ikää on jäljellä, vaan pelata varman päälle. Jos olisin mies, niin olisin saattanut aikailla asiaa pidempään ja varmistella uran olevan riittävän hyvällä mallilla jne.

Ja varmaankin yrittämisen aikana myös sitä ajatusta työstää. Ja kun ei se vauva itsestäänselvyys ole, sen tiedän. Ja pitää oppia hyväksymään että niitä kaikenlaisia tunteita voi tulla ja varmasti tuleekin. Hassua vain kuinka äkkiä tällainen ajatus voi herätä!! /ap

Minulla on ollut vauvakuume jo kymmenen vuotta, mutta tapasin mieheni aika vasta. Olemme sopineet että parin vuoden päästä alamme yrittämään. Jotenkin pitäisi jaksaa odottaa sinne asti.