Krooninen masennus, en toivoisi tätä edes pahimmalle viholliselleni.

up

Up

Masentuneet: lopettakaa se itsessä ja menneessä rypeminen. Terapiat ei auta teitä, ihan turha kaivella vuodesta toiseen kuinka isä katsoi pahasti ja äiti unohti laittaa iltapalaa.

Unohtakaa itsenne ja identiteettinne, alkakaa meditoimaan ja ajatelkaa tulevaa menneen sijaan.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneet: lopettakaa se itsessä ja menneessä rypeminen. Terapiat ei auta teitä, ihan turha kaivella vuodesta toiseen kuinka isä katsoi pahasti ja äiti unohti laittaa iltapalaa.

Unohtakaa itsenne ja identiteettinne, alkakaa meditoimaan ja ajatelkaa tulevaa menneen sijaan.

Ilman tuota syyllistämistä ihan hyvä kommentti :D

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi hieman off-topic, mutta viittaan otsikkoon: toivooko ihmiset tosiaan pahoja asioita vihamiehilleen, paitsi sitten ei niitä TOSI pahoja asioita?

Minusta se on kummallinen ajatus, että toivoisi pahaa ihmiselle, vaikka se olisi satuttanut sinua. Ja on näkemyksiä, joiden mukaan omat pahat toiveet jotakuta kohtaan voi osua omaan nilkkaan.

Se on kyllä hienoa, jos ei ole kostonhaluinen! Mutta kai se pahan toivominen on sellaista, että toivoo toisen oppivan siitä pahasta tapahtumasta, jotta jatkossa pystyisi tuntemaan empatiaa muita saman kokeneita kohtaan.

Masennus on mielestäni jollain tavalla väärä sana. Itselläni se on ainakin syvää häpeää, itseinhoa, ahdistusta, itsetuhoisuutta, pelkoa ja järjetöntä tuskaa, joka imaisee mustaan aukkoonsa. 

Kaikki alkoi, kun olin 12v ja aloin kirjoittaa ensimmäistä päiväkirjaani. Siellä ensimmäisellä sivulla se on: "sattuu sieluun". Siitä asti olen odottanut jollain tavalla aina kuolemaa. Välillä on parempia aikoja, mutta siellä se jotenkin minussa on, kaikesta terapiasta ja lääkityksestä huolimatta. En osaa olla onnellinen. Olen niin kovasti yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt. Olen yrittänyt pysyä tämän maailman mukana, etsiä hyvyyttä, myötätuntoa ja kykyä toimia samalla tavalla kuin muut.

Nyt kun tätä on jatkunut jo reilusti yli pari vuosikymmentä, olen tavallaan luovuttanut. Mietin usein, mitä elämä voisi olla, jos osaisin olla toisenlainen. 

Vierailija kirjoitti:

Masennus on mielestäni jollain tavalla väärä sana. Itselläni se on ainakin syvää häpeää, itseinhoa, ahdistusta, itsetuhoisuutta, pelkoa ja järjetöntä tuskaa, joka imaisee mustaan aukkoonsa. 

Kaikki alkoi, kun olin 12v ja aloin kirjoittaa ensimmäistä päiväkirjaani. Siellä ensimmäisellä sivulla se on: "sattuu sieluun". Siitä asti olen odottanut jollain tavalla aina kuolemaa. Välillä on parempia aikoja, mutta siellä se jotenkin minussa on, kaikesta terapiasta ja lääkityksestä huolimatta. En osaa olla onnellinen. Olen niin kovasti yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt. Olen yrittänyt pysyä tämän maailman mukana, etsiä hyvyyttä, myötätuntoa ja kykyä toimia samalla tavalla kuin muut.

Nyt kun tätä on jatkunut jo reilusti yli pari vuosikymmentä, olen tavallaan luovuttanut. Mietin usein, mitä elämä voisi olla, jos osaisin olla toisenlainen. 

Niinpä, tuosta häpeän tunteesta pitäisi yrittää päästä eroon. Onko sinulla ollut vaikea lapsuus?

up

Olette surkeita vinkujia.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin tässä ihmettelen, että miten joku pystyy 8h työpäivään ja siihen päälle kaikki muut velvollisuudet? Esim olla töissä paikassa, jossa on paljon ihmiskontakteja ja pitäisi olla iloinen ja sosiaalinen. Pystynköhän tuohon koskaan enää tässä elämässä? Kolme vuotta sitten pystyin vielä...

En tiedä mitä tapahtui...tai tavallaan kyllä tiedän moniakin syitä taustalla. Isän raju syöpätaistelu, terveestä kuolemaan 3kk:ssa, viikkoa ennen tätä ystävä kuoli käsiini elvytystilanteessa. Tähän päälle äidin kannatteleminen isän kuoleman jälkeen (äiti on hemmetin vaikea ihminen muutenkin). Muutto toiselle puolelle suomea työttömyyden vuoksi ihanasta kodista josta en olisi halunnut lähteä.. ym ymm työttömyyttä perheessä vähän lisää päälle, ettei koskaan pääse taloudellisesti jaloilleen.

Lapsuus,jossa en saanut hellyyttä jota olisin herkkänä lapsena kaivannut. Aviomiehen vuosien henkinen väkivalta.. Suvussa paljon mielenterveysongelmia. Ja minulla on luonne, joka aina sopeutuu ja antaa periksi. Välttelen riitoja ja yritän miellyttää.

Tämä on nyt kolmas kunnon romahtaminen tämän kolmen vuoden aikana. Tänään kävin taas lääkärissä enkä saanut itkultani sanotuksi mitään.. lääkekokeiluja pilvin pimein. Onneksi pääsen nyt terapiaan vihdoin viimein purkamaan näitä asioita....

Mikä mua vaivaa? Miksi en vaan voi olla normaali?

Olethan sinä normaali. Jostain syystä elämässäsi on ollut kolhuja enemmän kuin tarpeeksi. Olet arvokas!

Joo, ei se hääviä ole, terveisin masentunut vuodesta 1990.

up

Uppaan. Eritoten kiinnostaa tuo ketamiinihoito, jos jollain vielä sattuisi olemaan kokemuksia siitä.

Vierailija kirjoitti:

Sama tilanne kuin sinulla, AP. Pahin viholliseni tässä on häpeä - häpeä kykenemättömyydestä, itsesyyttely laiskuudesta, kamala tunne siitä että minussa on jotain vikaa kun en vain nouse ja tee kaikkea mitä muutkin ja päätä parantua.

Ei mitään syytä hävetä! Et ole valinnut masentua. Mitään muutakaan sairautta ei tarvitse hävetä.

Häpeä on myrkkyä silloin, kun siihen ei ole syytä. Voimia kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Sama, sama. Sairastuin masennukseen 7-8 vuotiaana. Masennus on kroonistunut ja olen lääkeresistentti. Nyt taas uusi lääkäri ja hän ehdotti vielä sähköhoitoja ja infuusioita. Mulla on vielä noin kk aikaa pohtia haluanko lähteä niihin.

Pitäisi varmaan googletella kokemuksia ym., mutta vielä ei ole ollut voimia siihen. Aamuisin nousen vain koska lemmikit pitää hoitaa.

Sähköhoidot tiedän, mutta minkälaisia infuusioita käytetään masennuksen hoidossa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama, sama. Sairastuin masennukseen 7-8 vuotiaana. Masennus on kroonistunut ja olen lääkeresistentti. Nyt taas uusi lääkäri ja hän ehdotti vielä sähköhoitoja ja infuusioita. Mulla on vielä noin kk aikaa pohtia haluanko lähteä niihin.

Pitäisi varmaan googletella kokemuksia ym., mutta vielä ei ole ollut voimia siihen. Aamuisin nousen vain koska lemmikit pitää hoitaa.

Älä nyt anna ainakaan käristää aivojasi, sitten vasta masentaa ja harmittaa kun muisti ja kognitiiviset toiminnotkin on mennyttä kalua. Näitä tapauksia riittää, vaiettu ja psykiatrian kovasti piilottelema tosiasia, että hirveän suuri osa sähköhoitopotilaista saa käytännössä jonkinlaisen pysyvän aivovaurion. Siihen aivovaurioon se sähköhoidon "positiivinen" vaikutuskin perustuu, katkaistaan tai ainakin keskeytetään kaikki sellaiset aivotoiminnot, jotka aiheuttavat tai ylläpitävät masennusta. Potilaat tuntevat alussa voivansa paremmin sen vuoksi, kun aivot eivät toimi enää entisellä teholla. Ketamiini-infuusio huomattavasti turvallisempi vaihtoehto, mutta siihenkin liittyy riskejä, varsinkin jos masennus on psykoottistasoista. Ketamiini voi nimittäin laukaista depersonalisaation tai psykoosisairauden.

Kiitos viestistäsi. Lääkäri sanoi, että sähköhoito nimenomaan parantaa muistia kun ilmaisin siitä huoleni. Voisitko kertoa enemmän infuusion riskeistä? Mulla on nimenomaan psykoottinen masennus, o ou.

Olen ollut aikoinaan jonkin aikaa töissä psykiatrian osastolla ja sähköhoito huononsi potilailla muistia pariksi päiväksi, mutta sen jälkeen se palautui ennalleen. En ole kuullut, että se parantaisi muistia. 

Vierailija kirjoitti:

Lääkärien sanomisiin kannattaa aina suhtautua muutenkin skeptisesti, sillä eihän heillä itsellään ole useinkaan kokemusta sairauksista joita he hoitavat. He eivät tiedä mitä on olla masentunut, diabeetikko tai sydänsairas. He eivät tiedä mitä on elää sitä arkea ja käyttää sairauteen määrättyjä lääkkeitä ym. hoitomuotoja. Heillä ei ole toisin sanoen empiiristä kokemusta (tai omaa lehmää ojassa), vaan vain opinnoista saatu mahdollisesti jo vanhentunut tai alun perinkin epätarkka tieto.

Ei lääkäriys mitenkään suojaa sairastumisilta. Lääkärit sairastavat masennusta, tekevät jopa muita ihmisiä enemmän itsemurhia. Lääkärit voivat yhtä lailla saada diabeteksen tai sydänsairauden. Ainut ero on, että lääkärit ovat vähemmän sairaslomalla verrattuna esim. muuhun terveydenhuollon henkilökuntaan. 

Vierailija kirjoitti:

Pahoittelen jo etukäteen jos kysymys on tyhmä (en tarkoita loukata), mutta ettekö pysty kyseenalaistamaan noita valtavia itsesyytöksiä? Ettekö siis tunnista, että ne ovat masennuksen aiheuttamia ajatuksia, jotka eivät ole objektiivisesti totta?

Itselläni on ahdistushäiriö ollut vuosikausia, joten tiedän millaista on elää kroonisen sairauden kanssa ja tunnen teitä kohtaan sympatiaa. Mutta minulle tärkeintä ahdistuksessa on juurikin ollut muistuttaa itseäni toistuvasti siitä, että pelkoni ovat vain pelkoja, ja ahdistus on vain kehoni ja mieleni reaktio pelkoon. Nykyään osaan jo usein sanoa itselleni, että ok, nytpäs minulla on tällainen pelko, eipä siinä mitään (ja sitten jatkan mitä olin tekemässä). Se auttaa valtavasti ahdistuksen kanssa.

Ja siis kysymykseni on, että voisiko masennuksen oireita lievittää itsesyytösten vastaava kyseenalaistaminen? Ne kun kuulostavat ulkopuolisen korvaan ihan yhtä "älyttömiltä" kuin ahdistuneen pelot kuulostavat.

Vanha ketju tuli vastaan ja halusin vastata tähän kun kukaan muu ei ollut. Olen käynyt läpi vaikean masennusjakson, jonka yksi keskeisimmistä oireista oli kohtuuttomat ja jopa absurdit, vainoharhaiset itsesyytökset. Tiedostin näiden ajatusten kohtuuttomuuden siinä määrin, että pystyin keskustelemaan siitä muiden kanssa ja hetkellisesti helpottamaan oloani muiden vakuuttelusta, mutta jos jäin ajatusten kanssa yksin ja tuli vastaan uusi tilanne jossa ne taas heräsivät, en pystynyt vakuuttamaan itse itseäni. Kun uskoo pohjimmiltaan olevansa paha ja läpimätä, ei hyväksy mitään puolusteluita omalle toiminnalleen, koska ne ovat vain "selityksiä ja tekosyitä ja vastuunpakoilua". Se puolestaan vain lisää syyllisyyttä, ja ainoa keino välttyä siltä on alistua sille uskomukselle, että tosiaan on paha, mikä kuitenkin vain pahentaa kierrettä. Pahimmillaan tämä johti siihen että kuvittelin olevani yksin vastuussa tyyliin kaikesta mahdollisesta ikävästä mitä omassa ja muiden elämässä tapahtui. Taustalla traumaattinen parisuhde, jossa kaikki käännettiin minun syykseni, pieleen mennyt terapia jossa myös kaikki kääntyi minun syykseni, nöyryytys työpaikalla ja samaa taakkaa jo lapsuudesta ja nuoruudesta. Toki varmasti myös persoonapiirteet, olen aina ollut hyvin tunnollinen, liian vaativa itseäni kohtaan ja kokenut helposti syyllisyyttä. Miten ihmeessä olisin vakuuttanut itseni siitä, että olen hyvä ja arvokas ihminen, jos lähes kaikki elämässäni siihen asti oli todistanut päinvastoin? Siinä vaiheessa kun muut alkavat väittää, ettei se ole totta, se tuntuu lähinnä tyhjältä puheelta, vaikka hetkellisesti auttaisikin. Nyt olen hyvässä terapiassa ja suunta on vihdoin ylöspäin, tunnen itseni pahaksi ja syylliseksi vain hetkittäin verrattuna entiseen, mutta työtä riittää edelleen enkä tiedä voinko koskaan saada ns. tervettä itsetuntoa.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneet: lopettakaa se itsessä ja menneessä rypeminen. Terapiat ei auta teitä, ihan turha kaivella vuodesta toiseen kuinka isä katsoi pahasti ja äiti unohti laittaa iltapalaa.

Unohtakaa itsenne ja identiteettinne, alkakaa meditoimaan ja ajatelkaa tulevaa menneen sijaan.

Auttaako tällainen ajattelu, jos lähisukulainen teki s.ksuaalista väkivaltaa sinulle kaksivuotiaasta asti, ja sinua hakattiin koko lapsuud, sekå tehtiin mitä sanoinkuvaamattomia tekoja? Tällainen oli lapsuuteni, olen selvinnyt siihen nähden aika hyvin elämässäni. Korkeakoulutettu ja hyvässä asemassa työelämässä. Eipä ne traumat sieltä kyllä koskaan lähde, vaan tulevat aina joskus esiin, tekee mitä tahansa. Voi kun meditoinnit auttaisi kokonaisvaltaisesti, on tähän 53 ikävuoteen mennessä kokeiltu jo vaikka mitä. Nykyään olen toki tolpillani; mutta ei se aina helppoa ole ollut. Ei ole jaksamista näille syyllistäjille enää. Itse pärjään, mutta moni muu samanlaisia asioita kokenut ei. Siksi leikilläänkin trollailtu syyllistäminen on liikaa. Jokainen kerta.