Hei vielä avioliitossa elävä: Miten elämäsi jatkuisi, jos puolisosi kuolee?

Vierailija kirjoitti:

Taloudellisesti ei olisi mitään hätää. Meillä ei ole lapsia joten perisin mieheni kaiken omaisuuden. Saisin myös runsaan korvauksen hänen työpaikkansa kautta.

Tunnetasolla sitten olisi sitäkin vaikeampaa. En usko että voisin enää koskaan olla aidosti onnellinen. Elämä olisi hyvin yksinäistä ja tyhjää. Olemme viisikymppisiä ja olleet yhdessä 20 vuotta. Mieheni ei ole ainoastaan minulle hyvin rakas, vaan myös mahtavan hyvää seuraa. Hän on fiksu ja hauska. Puhumme ja nauramme paljon. Kaikki tämä katoaisi elämästä. En usko hetkeäkään että voisin enää koskaan löytää kumppainia, joten olisin sitten loppuelämäni yksin. Olemme molemmat aika introvertteja, joten elämämme pyörii lähestulkoon kokonaan meidän kahden (ja lemmikkien) ympärillä. Minulla on yksi läheinen ystävä joka varmaan olisi tukena. Mutta enhän häntäkään voisi loputtomasti kuormittaa.

Toivottavasti saisimme olla vielä pitkään yhdessä. Onneksi olemme lähes saman ikäisiä (muutama kuukausi eroa) joten todennäköisyys on suurempi kuin se olisi jos toinen olisi paljon vanhempi.

Ei se kuoleminen ikäeronumeroistanne välitä ja todennäköisyyksistäsi iän suhteen, että kumpiko puolisoista kuolee ensin.

No eipä paljon arki muuttuisi, sen jälkeen kun olisin toipunut järkytyksestä.

Elämää ja taloudellista tilannetta ei saisi koskaan jättää jonkun muun varaan. Pitäisi olla työpaikka, josta saa tarpeeksi palkkaa. Kohtuulliset asumiskulut ja muut menot. Omia harrastuksia ja menoja. Omia ystävyys ja sukulaissuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taloudellisesti ei olisi mitään hätää. Meillä ei ole lapsia joten perisin mieheni kaiken omaisuuden. Saisin myös runsaan korvauksen hänen työpaikkansa kautta.

Tunnetasolla sitten olisi sitäkin vaikeampaa. En usko että voisin enää koskaan olla aidosti onnellinen. Elämä olisi hyvin yksinäistä ja tyhjää. Olemme viisikymppisiä ja olleet yhdessä 20 vuotta. Mieheni ei ole ainoastaan minulle hyvin rakas, vaan myös mahtavan hyvää seuraa. Hän on fiksu ja hauska. Puhumme ja nauramme paljon. Kaikki tämä katoaisi elämästä. En usko hetkeäkään että voisin enää koskaan löytää kumppainia, joten olisin sitten loppuelämäni yksin. Olemme molemmat aika introvertteja, joten elämämme pyörii lähestulkoon kokonaan meidän kahden (ja lemmikkien) ympärillä. Minulla on yksi läheinen ystävä joka varmaan olisi tukena. Mutta enhän häntäkään voisi loputtomasti kuormittaa.

Toivottavasti saisimme olla vielä pitkään yhdessä. Onneksi olemme lähes saman ikäisiä (muutama kuukausi eroa) joten todennäköisyys on suurempi kuin se olisi jos toinen olisi paljon vanhempi.

Ei se kuoleminen ikäeronumeroistanne välitä ja todennäköisyyksistäsi iän suhteen, että kumpiko puolisoista kuolee ensin.

Onnettomuus voi tapahtua kenelle hyvänsä ja minkä ikäiselle tahansa. Ja vakava sairastuminen.

Minusta on kuitenkin itsestään selvää että todennäköisemmin meillä on edessä enemmän yhteisiä vuosia tässä tilanteessa kun molemmat olemme 53-vuotiaita, kuin jos toinen meistä olisi 53 ja toinen 83.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, ettei leski koskaan peri puolisoaan.

Se omaisuus, mikä mieheltä jää, sen perivät lapset.

Tietenkin osituksessa omaisuus tasaillaan.

Testamentilla voi tietenkin helpottaa lesken asemaa niin, ettei hänen tarvitse kotiaan heti myydä alkajaisiksi. Ja onhan leskellä on aina oikeus asua yhteisessä kodissa, jos pystyy sitä ylläpitämään.

Jos vainajalla ei ollut lapsia, perii leski kaiken.

Niin mutta entäpä jos vainajalla on ex. puolison kanssa yhteisiä lapsia edellisestä liitostaan, niin joo on se kivaa alkaa uuden liiton leskipuoliskon jakamaan perintöosansa esim. kuolleen miehensä edellisen liiton rakkauden hedelmille yhteisestä omaisuudestaan lakiosuuksia, ja etenkin jos ei ole yhtään omaa yhteistä lasta edesmenehtyneen puolison kanssa.

Ei siinä silloin olisi mitään jaettavaa, koska lapset perisivät kaiken. 

Asumme nyt isossa omakotitalossa kahdestaan. Myisin sen pois ja ostaisin kerrostalokaksion. Jakaisin kolmelle aikuiselle lapselleni kaikki ylimääräiset rahat, myös henkivakuutusrahat.

Puolisoni leikkaa aina ruohot, minä en oo koskaan elämässäni edes ruohonleikkuria käyttänyt. Minun kuoltuani hän voi taas olla osaamaton pyykkikoneen ja tiskikoneen käytössä, tosin äkkiä oppisi. Ruuanlaittokin voisi aluksi olla hänellä hakusessa.

Nykyisin joskus tykkään olla vaan yksikseni. Kun puoliso on muutaman kerran vuodessa matkoilla, on ihan kiva olla vaikka mökillä yksin. Ei se kuitenkaan pitemmän päälle kivaa olisi. Kiva olla kahdestaan, käydä matkoilla yhdessä ja teatterissa yms. Ja olla ktotonakin kahdestaan. Jos häntä ei enää olisi, aika orvoksi itseni tuntisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekkäitä ovat nykynaiset, aivan mielettömiä juttuja saa täältä lukea.

Ensimmäisenä otettiin esiin raha ja se miten paljon hyödyn siitä, kun mieheni kuolee.

Rakkaudesta ja välittämisestä ja tunteista ei kirjoitettu.

Sitäkö tämä maailma nykyisin on, pelkkää rahaa, ahneutta ja tavaraa?

Se tunnepuoli on melko itsestäänselvää, että sitä olisi aivan romuna toisen kuollessa. Itsestäänselvyyksiä ei aina tule mainittua.

Kyllä on palstamiehillä rahapussista se ainoa huoli. Voi hyvänen aika teitä.

Totuus on että nainen on monessa liitossa

paremmin koulutettu ja tienaa enemmän.

Moni kertoo että avioeron jälkeen talous koheni, kun sian lailla syövä, juoppo, tuhlaileva laiska mies ei ollut enää kuluttamassa rahaa.

Useimmissa liitoissa tienataan tasapuolisesti.

Ihme vääristymä palstamiehillä. Mutta he tietysti ovatkin mammanpoikia joilla ei ikinä

ole parisuhdetta ollut.

Sääli että täällä on niin kovin vähän normaaleja miehiä juttelemassa.

Vierailija kirjoitti:

Ihme vääristymä palstamiehillä. Mutta he tietysti ovatkin mammanpoikia joilla ei ikinä

ole parisuhdetta ollut.

Sääli että täällä on niin kovin vähän normaaleja miehiä juttelemassa.

Niin totta. Täällä on käsittämätön määrä miehiä joiden teksteistä on selvää että he eivät ole koskaan olleet parisuhteessa eivätkä tule koskaan olemaankaan. Raivon, katkeruuden, vihan määrä on järkyttävä. Varsin harvoin törmää täysijärkiseltä vaikuttavaan miespuoliseen kirjoittajaan täällä. He ovatkin kuin helmiä lantakasassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihme vääristymä palstamiehillä. Mutta he tietysti ovatkin mammanpoikia joilla ei ikinä

ole parisuhdetta ollut.

Sääli että täällä on niin kovin vähän normaaleja miehiä juttelemassa.

Niin totta. Täällä on käsittämätön määrä miehiä joiden teksteistä on selvää että he eivät ole koskaan olleet parisuhteessa eivätkä tule koskaan olemaankaan. Raivon, katkeruuden, vihan määrä on järkyttävä. Varsin harvoin törmää täysijärkiseltä vaikuttavaan miespuoliseen kirjoittajaan täällä. He ovatkin kuin helmiä lantakasassa.

Ihmettelen mikä vimma naisvihaajilla on viettää aikaansa naisvaltaisella palstalla.

Mitä he luulevat saavansa aikaan raivoamisellaan?

Totuus lienee, että mt.miehet joita on valtavasti eivät vieläkään älyä hakea apua. Jäävät katkeruuteensa ja kuluttavat elämänsä vihaamiseen, pornoon ja dokaamiseen nettiriitelyn ohella.

Toivon säännöllisesti että mies kuolisi. Todennäköisesti jos niin tapahtuisi, alkaisin muistaa myös hänen hyviä puoliaan ja surisin.

Rankinta olisi tukea lapsia heidän surussaan ja hoitaa käytännön asiat hautauksineen.

Mies ei ole ollut kovin suurena emotionaalisena tukena aiemminkaan, todennäköisesti olisin enemmän muiden ihmisten kanssa tekemisissä kuin nyt. Mies toivoo meidän elävän kuristavassa symbioosissa vain kaksin, ilman ulkomaailmaa.

Puolisoni on minua 10 vuotta vanhempi ja hänellä on jonkin verran terveysongelmia, minulla ei. Jos ei käy mitään yllättävää, on todennäköistä, että hän kuolee ennen minua. Olen ajatellut asiaa ja uskon, että pärjään ilman tukea. Kavereita ei juuri ole, koska olen vähän yksinäinen susi ja ihmissuhteet jäävät aina minulta ylläpitämättä, joten yksin joutuisin pärjäämäänkin. Joku saa lapsista lohtua, mutta itse pidän sitä helpotuksena, että meillä ei ole lapsia, koska joudun huolehtimaan vain omasta pärjäämisestäni. Taloudellisesti pärjäisin hyvin, koska meillä on suhteessa ollut aina omat rahat ja olemme hoitaneet omat talousasiamme, kotityöt on tehty puoliksi. Meillä on avioehto, mutta myös keskinäinen testamentti, joten ei tule niitäkään ongelmia, että miehen omaisuutta alkaisi kärkkyä miehen suku, vaan saan asua rauhassa kodissamme. 

Olisin aika pulassa. Olen itse työkyvytön, asuntolainaa on pitkä penni maksamatta. Mies ei saanut henkivakuutusta masennushistorian takia. Sen lisäksi että menettäisin kumppanini, menettäisin kotini ja kaiken mitä minulla on. Lapser varmaan tarvitsisivat ammattiapua, kuten minäkin. Touvon hartaasti, että minun isäni ja mieheni vanhemmat voisivat tukea jotenkin. Kauhistuttava koko ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Melko vähän muuttuisi. Taloutemme pyörii yhdenkin palkalla.

Aika kauheaa että ajattelet vain rahaa.

Voin kertoa, mikä muuttui, kun mies kuoli nopeasti edenneen sairauden jälkeen. Onneksi ehdimme tehdä sairausaikana omistusoikeustestamentin puolison hyväksi, koska muuten olisimme menettäneet lasten kanssa kotimme. Sairausaikana ja heti kuoleman jälkeen äidistäni oli isoin apu. Hän tuli hoitamaan lapsiamme, kun itse olin päivät töissä ja illat miehen luona sairaalassa. Myös miehen sisko oli suurena apuna. Hän hoiti paljon miehen asioita, kun itse olin kiinni lapsissa ja lopen uupunut. Hän mm. järjesti hautajaiset ja yhdessä kävimme hoitamassa virallisia asioita.

Maistraatti vaati maksamaan lapsille lakiosat. En halunnut olla enempää maistraatin talutusnuorassa, joten maksoin lapset ulos talosta ja itselleni jäi iso velkataakka, jota maksan vielä yli 10 vuotta. Suoriudun siitä, mikäli saan pitää työpaikkani, muuten voi tulla vaikeuksia. Tärkeintä oli, että lasten elämä saisi jatkua mahdollisimman normaalina eli haluttiin lasten kodin, koulun ja ystävien pysyvän samoina. Päätin, että tästä on pakko selvitä. On tekopyhää väittää, ettei rahalla ole merkitystä. Kyllä sillä on. Kun elämä tuntuu menevän pirstaleiksi puolison kuollessa, niin on tärkeää, ettei sen lisäksi tarvitse murehtia vielä siitä, menettääkö kotinsa tai riittääkö rahat edes elämiseen. Voimavarat ovat vähissä ja niitä tarvitaan pakollisten asioiden hoitamiseen.

Lasten takia oli pakko jatkaa eteenpäin ja päätin, että me selviämme suuresta menetyksestämme. Käytännössä arki muuttui niin, että minun vastuulleni jäi kaikki harrastuskuskaukset. Ennen myös mies osallistui niihin. Kevensimme lasten harrastuksia, koska aikani ei riittänyt entisiin, vaikka oltiinkin mukana kyytiringeissä. Yksi lapsista oireili voimakkaasti ja hänen kanssaan olen käynyt keskustelemassa koulun, lääkärin ja psykologin vastaanotoilla. Lisäksi omakotitalon ylläpitäminen ja pienet remontit jäivät minun kontolleni. Aluksi niissä oli isona apuna isäpuoleni, mutta vähitellen olen jaksanut itsekin tarttua töihin. Ensimmäinen vuosi oli täyttä kaaosta ja silloin olisi pitänyt saada levätä ja kerätä voimia, mutta virallinen byrokratia päinvastoin vaati tekemään töitä entistä enemmän. Kaikki se oli ajastani lapsilta pois.

Kaipasin keskusteluseuraa, läheisyyttä, parisuhdetta ja asioiden jakamista toisen aikuisen kanssa. Etsin ja löysin uuden ihanan ihmisen rinnalleni. Suru kulkee yhä mukanani ja rakkaus edesmennyttä miestäni kohtaan ei koskaan katoa, mutta sydämessä on kuitenkin tilaa uudelle rakkaudelle. Nyt olen aikuisessa parisuhteessa, jossa on omat kodit ainakin niin kauan, kunnes lapset muuttavat omilleen. Elämä on muuttunut monella tapaa, mutta tuntuu siltä, että olemme selviytyneet pahimmasta ja päässeet takaisin elämään kiinni. Ystäviltä on saanut henkistä tukea, mutta konkreettinen apu kriisissä tuli sukulaisilta.

Vaikka meillä on 2 aikuista lasta niin en minä ainakaan heidän varaan elämääni millään tasolla laske. Heillä on oma elämänsä elettävänä. Toki he ovat läheisiä ja rakkaita mutta voivat olla tulevaisuudessa vaikka toisella puolella maapalloa. Mistä sen tietää. Minulla on pari hyvää ystävää ja pärjään hyvin yksinkin enkä ole millään lailla avuton ihminen ainakaan vielä. Terveys toki on vielä tallella. Terveys jos menee niin sitten pitää ostaa apua koska tuskin sitä tulevaisuudessa on ilmaiseksi tyrkyllä.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taloudellisesti tilanne kohenisi todella paljon, kun jo esim. puolison työnantajan vakuutuksesta tulisi erittäin huomattava summa sekä asuntolainakin kuittautuisi kuoleman myötä. 

Henkisesti tietysti olisi hirvittävän raskasta, mutta kaverit olisivat tukena. 

Miksi alapeukutuksia tosiasioista? En todellakaan odota puolison kuolemaa, mutta kumpi tahansa kuolee niin leskellä ei ole mitään ongelmia taloudellisesti ja aikaa siihen henkiseen selviytymiseen. MInun kuollessani työpaikkani maksaa myös hyvät korvaukset leskelle. 

Ymmärtämättömiä ihmisiä. Kun on läheisen kuoleman jälkeen surun keskellä selvitellyt isoja velkoja ja taloussotkuja, voin sanoa että oli aivan älyttömän raskasta. Siksi meillä on miehen kanssa isot henkivakuutukset, että leski ei joutuisi suuren surun keskellä talousahdinkoon. Lesken talouden varmistaminen on suurta rakkautta ja välittämistä sen edesmenneen puolelta. 

nuorileski kirjoitti:

Voin kertoa, mikä muuttui, kun mies kuoli nopeasti edenneen sairauden jälkeen. Onneksi ehdimme tehdä sairausaikana omistusoikeustestamentin puolison hyväksi, koska muuten olisimme menettäneet lasten kanssa kotimme. Sairausaikana ja heti kuoleman jälkeen äidistäni oli isoin apu. Hän tuli hoitamaan lapsiamme, kun itse olin päivät töissä ja illat miehen luona sairaalassa. Myös miehen sisko oli suurena apuna. Hän hoiti paljon miehen asioita, kun itse olin kiinni lapsissa ja lopen uupunut. Hän mm. järjesti hautajaiset ja yhdessä kävimme hoitamassa virallisia asioita.

Maistraatti vaati maksamaan lapsille lakiosat. En halunnut olla enempää maistraatin talutusnuorassa, joten maksoin lapset ulos talosta ja itselleni jäi iso velkataakka, jota maksan vielä yli 10 vuotta. Suoriudun siitä, mikäli saan pitää työpaikkani, muuten voi tulla vaikeuksia. Tärkeintä oli, että lasten elämä saisi jatkua mahdollisimman normaalina eli haluttiin lasten kodin, koulun ja ystävien pysyvän samoina. Päätin, että tästä on pakko selvitä. On tekopyhää väittää, ettei rahalla ole merkitystä. Kyllä sillä on. Kun elämä tuntuu menevän pirstaleiksi puolison kuollessa, niin on tärkeää, ettei sen lisäksi tarvitse murehtia vielä siitä, menettääkö kotinsa tai riittääkö rahat edes elämiseen. Voimavarat ovat vähissä ja niitä tarvitaan pakollisten asioiden hoitamiseen.

Lasten takia oli pakko jatkaa eteenpäin ja päätin, että me selviämme suuresta menetyksestämme. Käytännössä arki muuttui niin, että minun vastuulleni jäi kaikki harrastuskuskaukset. Ennen myös mies osallistui niihin. Kevensimme lasten harrastuksia, koska aikani ei riittänyt entisiin, vaikka oltiinkin mukana kyytiringeissä. Yksi lapsista oireili voimakkaasti ja hänen kanssaan olen käynyt keskustelemassa koulun, lääkärin ja psykologin vastaanotoilla. Lisäksi omakotitalon ylläpitäminen ja pienet remontit jäivät minun kontolleni. Aluksi niissä oli isona apuna isäpuoleni, mutta vähitellen olen jaksanut itsekin tarttua töihin. Ensimmäinen vuosi oli täyttä kaaosta ja silloin olisi pitänyt saada levätä ja kerätä voimia, mutta virallinen byrokratia päinvastoin vaati tekemään töitä entistä enemmän. Kaikki se oli ajastani lapsilta pois.

Kaipasin keskusteluseuraa, läheisyyttä, parisuhdetta ja asioiden jakamista toisen aikuisen kanssa. Etsin ja löysin uuden ihanan ihmisen rinnalleni. Suru kulkee yhä mukanani ja rakkaus edesmennyttä miestäni kohtaan ei koskaan katoa, mutta sydämessä on kuitenkin tilaa uudelle rakkaudelle. Nyt olen aikuisessa parisuhteessa, jossa on omat kodit ainakin niin kauan, kunnes lapset muuttavat omilleen. Elämä on muuttunut monella tapaa, mutta tuntuu siltä, että olemme selviytyneet pahimmasta ja päässeet takaisin elämään kiinni. Ystäviltä on saanut henkistä tukea, mutta konkreettinen apu kriisissä tuli sukulaisilta.

Otan lämpimästi osaa suuren surun johdosta. Olet vahva nainen ja selvinnyt hienosti aivan hirveässä tilanteessa. Voimia sinulle. 

Minun mummoni jäi sota-aikana leskeksi kahden pienen lapsen kanssa ja vaikka hän meni vuosia myöhemmin uudelleen naimisiin, ensirakkaus ja lasten isä säilyi muistoissa. Hän muisteli tippa silmässä menneitä vielä yli 90-vuotiaana. Luulen, että tietyssä mielessä noin suurta surua kantaa mukanaan loppuelämänsä, vaikka suru vuosien mittaan helpottaakin. Minäkin surin oikeastaan ensimmäistä kertaa isoisää, jota en koskaan tavannut, vasta silloin kun mummoni kuoli. Jännä tunne surra ihmistä, jota ei ole koskaan tavannut. 

Teidän lapsillenne on tärkeä saada vaalia muistoja isästään, varsinkin jos he olivat niin pieniä, etteivät paljon itse muista. Lapsille tuo on ollut ihan valtava menetys, jonka merkityksen he saattavat tajuta vasta aikuisina. Heille on tärkeä olla tukena elämässä. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. Kaikesta huolimatta elämä jatkuu, etenkin lapsissa. 

Vierailija kirjoitti:

Kavereihinko joku luottaa ja kuvittelee saavansa niiltä leskeydyttyään tukea ja apuja?!? Kaverit ovat vain kavereita, eivätkä vastaa ikiomia edesmenneen puolison kanssa saatuja täysi-ikäisiä lapsiaan.

Kyllä se nyt vaan niin on että veri on vesilitkua sakeampaa, ja omat läheiset perheenjäsenet ohittavat mennen tullen jotkut ystävät, vaikka omaisikin mukavat kaverit.

Emme ehtineet naimisiin asti, mutta kun kihlattuni kuoli, juuri ystävät auttoivat sekä käytännön asioissa että henkisesti. Omat ja kihlatun ystävät.

Olemme uudessa liitossa eli meillä molemmilla on lapsia aikaisemmasta liitosta. Yhteisiä lapsia ei ole. Olemme sopineet että jos toinen kuolee niin yhteinen koti ja yhdessä ostettu mökki myydään, velat maksetaan ja tehdään ositus ja perinnönjako saman tien. Myös irtaimisto jaetaan.

Meillä on avioehto niin että molempien oma omaisuus jää osituksen ulkopuolelle.

Jos jäisin nyt leskeksi ostaisin pienemmän, uuteen tilanteeseen sopivan asunnon. Nuorimmat lapset asuvat vielä kotona. Miehen lapsi jäisi asumaan pelkästään äitinsä kanssa, minä jatkaisin elämää oman tyttäreni kanssa.

Suru ja kaipaus olisivat todella suuret mutta käytännön asioista tuskin tulisi ongelmaa.