Hei vielä avioliitossa elävä: Miten elämäsi jatkuisi, jos puolisosi kuolee?

Itsekkäitä ovat nykynaiset, aivan mielettömiä juttuja saa täältä lukea.

Ensimmäisenä otettiin esiin raha ja se miten paljon hyödyn siitä, kun mieheni kuolee.

Rakkaudesta ja välittämisestä ja tunteista ei kirjoitettu.

Sitäkö tämä maailma nykyisin on, pelkkää rahaa, ahneutta ja tavaraa?

Muuttaisin omaan asuntooni lastemme 4 kpltta kanssa. Saisin hyvää leskeneläkettä sen 10v. Taloudellisesti olisi tiukempaa, koska miehellä tosi hyvät tulot. Jos vanhuksena olisin köyhyydessä, voisin myydä jonkun oman lapsuusperheeni asunnoista. Siltikin lapsillemme jäisi jotain perittävää.

Muutoin kuin rahallisesti en kokisi merkittävää muutosta. Mies kun ei osallistu kuin vähän perhe-elämäänme eikä ole minulle henkisenä tukena. Olen käytännössä valinnut pakonedessä elämäni sisällöksi lapset. Yritän pitää homman sellaisena, etten kuitenkaan ripustaudu heihin - ainakaan liikaa.

Ihan samanlaisena vissiin. No, pienempään asuntoon muuttaisin, olisi kallista asua tässä ja maksaa yksin. Remppahommat jäisivät pois. Matkustelu typistyisi.

On minulla aikuiset lapset ja omat ystävät. En minä tosin tiedä, miksi tukeutuisin keneenkään? Osaan hoitaa omat asiani ja minualla on oma auto. Jos suru olisi syvä, niin sitten menisin johonkin sururyhmään.

Kauheaa kaikinpuolin.

Olen läheisriippuvainen, mutta kai sitä pahempiakin riippuvuuksia on.

Omistamme yhdessä yrityksen, jolla on huomattava kiinteä omaisuus, mutta joka tuottaa niukinnaukin elannon.

Alaikäisiä lapsia.

Pahin skenaario on, että toisen kuollessa maistraatti lasten etua valvoessaan ei anna muuttaa omaisuutta rahaksi, mutta perintöveroihin ei ole rahaa.

Olen omaan kuolemaani varautunut henkivakuutuksella, mutta puolisoni vakuutuksessa on aukkoja kroonisen sairauden takia.

Vierailija kirjoitti:

Itsekkäitä ovat nykynaiset, aivan mielettömiä juttuja saa täältä lukea.

Ensimmäisenä otettiin esiin raha ja se miten paljon hyödyn siitä, kun mieheni kuolee.

Rakkaudesta ja välittämisestä ja tunteista ei kirjoitettu.

Sitäkö tämä maailma nykyisin on, pelkkää rahaa, ahneutta ja tavaraa?

Luepa kysymys uudelleen. Aloituksessa kysytään, miten elämä muuttuisi, niin siihen kysymykseen vastasin.

Olisiko pitänyt kirjoittaa ”elämäni muuttuisi niin, että joka ilta itkisin itseni uneen ja hakisin sairaslomaa, kun en suruni vuosi pystyisi työskentelemään. Elämässäni ei olisi miestä, joka rakastaa, ja minulla olisi yksi ihminen vähemmän, jota rakastan”.

Tyttäret ja vävyt auttaisivat kyllä tarvittaessa, mutta talon hommissa pärjäisin kun ollaan miehen kanssa molemmat tehty kaikkia taloon kuuluvia töitä. En siis tarvitse miestä mihinkään nurmikon leikkaamiseen, lumitöihin, rännien tai viemäreiden putsaamisen tms.

Muuten olen aika erakko enkä halua kertoa asioistani edes ystäville. Jos tulisi tarve purkaa surua ja jutella, ystävät kyllä olisi tukena

Yhteinen lapsi on juuri muuttamassa omilleen, alan välivuoden (keikkatöitä) jälkeen hakeutua opiskelemaan, asuntolainaa on juuri se maagiset 100000 ja risat.

Eli muutos on käynnissä, mutta tietysti se ottaisi koville ja ahdistaisi.

Asunto menisi myyntiin, poika perisi kyllä isänsä. Muuttaisin katveesta keskustaan. Meillä on vakuutukset kunnossa, niin etten jäisi ihan tyhjän päälle vaikka onkin avioehto.

Vierailija kirjoitti:

Tätä skenaariota kuvittelin aikanaan isoksikin katastrofiksi.

Lopulta ymmärsin erota kuristavan riippuvaisesta avioliitosta.

Olihan siinä suruvaihe, mutta nyt voin hyvin.

Jos aikuinen ei pysty seisomaan omilla jaloillaan kyseessä ei ole suuri rakkaus vaan läheisriippuvuus ja avuttomuus.

Sille kannattaa tehdä jotain pikimmiten.

Voi. Voi. Nyt en aloittajana kysellytkään avioeron jälkeisestä tilanteesta vaan jos puolisosi kuolisi, leskeytymisestäsi, mut sinä vastasit avioerosta, joka onkin aivan toinen tilanne, ei se ole samankaltainen tilanne lainkaan...

Vierailija kirjoitti:

9

Vierailija kirjoitti:

Kavereihinkonko joku luottaa ja kuvittelee saavansa niiltä leskeydyttyään tukea ja apuja?!? Kaverit ovat vain kavereita, eivätkä vastaa ikiomia edesmenneen puolison kanssa saatuja täysi-ikäisiä lapsiaan.

Kyllä se nyt vaan niin on että veri on vesilitkua sakeampaa, ja omat läheiset perheenjäsenet ohittavat mennen tullen jotkut ystävät, vaikka omaisikin mukavat kaverit.

Just joo. Ei enää tehdä suurperheitä ja eletä vain omien lasten kautta.

Hohhoijaa, mitäs se sulle kuuluu, vaikka joku vanhempi ajatteleekin tekevänsä lapsia sillä ajatuksella, että omat lapset ovat sitten tuki ja turva, sekä ennen kaikkea seuranaan kun toinen puolisoista kuolee, sillä yksin lapsettomana leskenä on elo todellakin yksinäisempää ilman yhteisiä lapsia. Ei mikään ystävä korvaa omaa lasta saatika lapsenlapsia jne. Eikä lasten hankinta tarkoita sellaista elämää, että ei olisi muuta kuin omat lapsensa.

Vierailija kirjoitti:

Aina täytyy myös varautua siihen että mies löytää uuden rakkauden ja haluaa erota. Sitä tapahtuu koko ajan.

Niin ja nainen ei mukamas löydä uutta rakasta, ja eroa miehestään. Mutta pysytäänpäs nyt ap:n leskeytymisjutussa, eikä avioerossa, siinä prosessissahan ei kukaan avioliiton osapuolista kuole.

Muuttuisi täysin. Muuttaisin lasten kanssa Suomeen. Aloittaisin kaiken alusta. Tuloja ei olisi, koska yritys menisi nurin miehen kuollessa, mutta selviäisin henkivakuutuksella siihen asti että saisin jonkin työn.

Taloudellisesti ei olisi mitään hätää. Meillä ei ole lapsia joten perisin mieheni kaiken omaisuuden. Saisin myös runsaan korvauksen hänen työpaikkansa kautta.

Tunnetasolla sitten olisi sitäkin vaikeampaa. En usko että voisin enää koskaan olla aidosti onnellinen. Elämä olisi hyvin yksinäistä ja tyhjää. Olemme viisikymppisiä ja olleet yhdessä 20 vuotta. Mieheni ei ole ainoastaan minulle hyvin rakas, vaan myös mahtavan hyvää seuraa. Hän on fiksu ja hauska. Puhumme ja nauramme paljon. Kaikki tämä katoaisi elämästä. En usko hetkeäkään että voisin enää koskaan löytää kumppainia, joten olisin sitten loppuelämäni yksin. Olemme molemmat aika introvertteja, joten elämämme pyörii lähestulkoon kokonaan meidän kahden (ja lemmikkien) ympärillä. Minulla on yksi läheinen ystävä joka varmaan olisi tukena. Mutta enhän häntäkään voisi loputtomasti kuormittaa.

Toivottavasti saisimme olla vielä pitkään yhdessä. Onneksi olemme lähes saman ikäisiä (muutama kuukausi eroa) joten todennäköisyys on suurempi kuin se olisi jos toinen olisi paljon vanhempi.

Meillä on mietittynä, mitä tapahtuu, jos toinen meistä kuolee. Itselleni suurin käytännön ongelma tulisi lasten varhaiskasvatuksen suhteen. Teen vuorotyötä, joten jos mieheni kuolisi, minun täytyisi vaihtaa päivätöihin. Tämä tietysti tietäisi aikamoista tulonmenetystä. Pitäisi myös miettiä, miten jaksaisin yksin omakotitalon hoidon.

Ystäviä ja kavereita löytyy, siihen tukeen luotan. Mieheni äiti ja minun äitini todennäköisesti romahtaisi täysin, joten heidän jaksaminen huolestuttaisi eniten. Olen lasten kanssa jo nyt paljon kolmistaan, joten uskon, että jatkaisimme matkaa hyvin toimivana yksikkönä suruajan jälkeen. Lapsille ja itselleni hankkisin myös ammattiapua menetyksen käsittelyyn.

En tiedä miten pärjäisin henkisesti. Jotenkin olisi pakko itsensä riipiä kasaan lasten takia. 

Taloudellisesti paperilla pärjättäisiin jotenkin, mutta olisihan se paljon tiukempaa. En tiedä olisinko henkisesti tarpeeksi vahva pyörittämään palettia vai tulisiko "yllättäviä" menoja jotka kaataisi korttitalon.

Moni tässä ketjussa sanoo että voihan se mies tai nainen rakastua toiseen ja lähteä meneen, mutta onhan se täysin eri asia. Taloudellisesti silloin toki tilanne voi olla huonompikin, mutta ainakin meidän tapauksessa mies ei katoaisi lasten elämästä ja väittäisin että traumat minulle olisivat huomattavasti pienemmät kuin siinä että rakastamani mies kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Itsekkäitä ovat nykynaiset, aivan mielettömiä juttuja saa täältä lukea.

Ensimmäisenä otettiin esiin raha ja se miten paljon hyödyn siitä, kun mieheni kuolee.

Rakkaudesta ja välittämisestä ja tunteista ei kirjoitettu.

Sitäkö tämä maailma nykyisin on, pelkkää rahaa, ahneutta ja tavaraa?

Se tunnepuoli on melko itsestäänselvää, että sitä olisi aivan romuna toisen kuollessa. Itsestäänselvyyksiä ei aina tule mainittua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, ettei leski koskaan peri puolisoaan.

Se omaisuus, mikä mieheltä jää, sen perivät lapset.

Tietenkin osituksessa omaisuus tasaillaan.

Testamentilla voi tietenkin helpottaa lesken asemaa niin, ettei hänen tarvitse kotiaan heti myydä alkajaisiksi. Ja onhan leskellä on aina oikeus asua yhteisessä kodissa, jos pystyy sitä ylläpitämään.

Jos vainajalla ei ollut lapsia, perii leski kaiken.

Niin mutta entäpä jos vainajalla on ex. puolison kanssa yhteisiä lapsia edellisestä liitostaan, niin joo on se kivaa alkaa uuden liiton leskipuoliskon jakamaan perintöosansa esim. kuolleen miehensä edellisen liiton rakkauden hedelmille yhteisestä omaisuudestaan lakiosuuksia, ja etenkin jos ei ole yhtään omaa yhteistä lasta edesmenehtyneen puolison kanssa.

Taloudellisesti ok. Puolet asuntovelasta lähtisi pois ja talon myisin. Lapsi perisi isänsä, mä saisin osituksessa osani. Henkisesti tukea saisin varmaan ystäviltä ja sukulaisilta. Todennäköisesti hakisin töitä muualta ja muuttaisin lapsen kanssa toiseen kaupunkiin. Ei oikein huvittaisi jäädä tänne. Uusi paikka, uusi elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, ettei leski koskaan peri puolisoaan.

Se omaisuus, mikä mieheltä jää, sen perivät lapset.

Tietenkin osituksessa omaisuus tasaillaan.

Testamentilla voi tietenkin helpottaa lesken asemaa niin, ettei hänen tarvitse kotiaan heti myydä alkajaisiksi. Ja onhan leskellä on aina oikeus asua yhteisessä kodissa, jos pystyy sitä ylläpitämään.

Jos vainajalla ei ollut lapsia, perii leski kaiken.

Niin mutta entäpä jos vainajalla on ex. puolison kanssa yhteisiä lapsia edellisestä liitostaan, niin joo on se kivaa alkaa uuden liiton leskipuoliskon jakamaan perintöosansa esim. kuolleen miehensä edellisen liiton rakkauden hedelmille yhteisestä omaisuudestaan lakiosuuksia, ja etenkin jos ei ole yhtään omaa yhteistä lasta edesmenehtyneen puolison kanssa.

JOS VAINAJALLA EI OLLUT LAPSIA. Laki ei tunne lapsia edellisestä tai nykyisestä liitosta vaan vainajan rintaperilliset, ihan sama kuka se toinen vanhempi on. Keskinäinen testamentti kannattaa tehdä, mutta silti siitä yhteisestä omaisuudesta vainajan lapset omistaa vainajan osuuden. Silläkään ei ole väliä vaikkei vainaja ja lapset oisi olleet missään tekemisissä.

Perisin mieheni ja alkaisin varmaan dokaamaan suruuni. Vaihtaisin työpaikkaa / jäisin sapattivapaalle koska raha mahdollistaisi hetkellisen irtioton suremisen vuoksi. Erakoituisin ja mt-ongelmia tulis taas kasapäin. Varmaan joutuisin mt-hoitoon jos hakeutuisin ja pääsisin. En mä tiedä miten mä pärjäisin nyt yksin, ollaan niin tiivis paketti yhdessä. Makaisin ja nukkuisin vaan päivät pääksytysten.

Vierailija kirjoitti:

Hei te jotka hehkutatte lapsiin tukeutumista.

Mun isä kuoli kun olin teini.

Äitini teki juuri noin. Tukeutui minuun.

Suomeksi: ripustautui.

Sen suhteen sairautta on vaikea perustella, mutta jollain tavoin musta tuli menetetyn puolison korvike.

Kun aloin suunnitella muuttoa omilleni äiti hätääntyi. Hän oli vaarassa

....jatkuu: jäädä yksin. Taitavasti kiristäen, anoen ja syyllistäen hän yritti estää mua muuttamasta. Olin jo yli 20. Sit mä kuitenkin onneksi lähdin vaikka pahoilla mielin.

Että tämmöstä lapseen tukeutumista meillä.