Hei vielä avioliitossa elävä: Miten elämäsi jatkuisi, jos puolisosi kuolee?
Siis nyt haen vastauksia siihen, että miten sinun elämäsi leskenä jatkuisi?
Olisiko sinulla ketään muuta läheistä ihmistä antamassa tukea vai joutuisitko aivan yksin pärjäämään jatkossa?
Kommentit (81)
Huonosti menisi. Tuntisin olevani yksin ja tuuliajolla. Taloudellinen tilannekin heikkenisi.
Ei kauheasti muuttuisi. Lapset ovat jo isoja. Mies on reissutyössä ja minä hoidan kotona kaiken.
Talo ehkä pitäisi myydä, tosin käytännössä tuota ei kukaan ostaisi. Joten varmaan siihen jäisin, isoon taloon yksin.
Vaikeaa kuvitella mitään hirveämpää. Näin siitäkin huolimatta, että minulla on läheiset välit moniin ystäviini ja sukulaisiini.
Melko vähän muuttuisi. Taloutemme pyörii yhdenkin palkalla.
Kolme aikuista lasta olisi tukena ja sisko. Yksi lapsista perheineen todennäköisesti haluaisi ottaa vanhan ihanan talomme asuinpaikaksi, jolloin pääsisin itse vaihtamaan järkevämmän kokoiseen kämppään. Huvilan tilanne pitäisi ratkoa, se on tosi kiva mutta kaukana ja paikkakunnalla, jossa apekset asuvat. Voisin siirtää oman osuuteni siitä lapsille tai sitten se pannaan lihoiksi.
Tätä skenaariota kuvittelin aikanaan isoksikin katastrofiksi.
Lopulta ymmärsin erota kuristavan riippuvaisesta avioliitosta.
Olihan siinä suruvaihe, mutta nyt voin hyvin.
Jos aikuinen ei pysty seisomaan omilla jaloillaan kyseessä ei ole suuri rakkaus vaan läheisriippuvuus ja avuttomuus.
Sille kannattaa tehdä jotain pikimmiten.
Minulla on paljon sisaruksia ja vanhemmat. Rahallisesti pärjäisin yhtä hyvin, mutta olisihan se järkyttävää emotionaalisesti. Olen ollut rakastunut mieheeni jo yli 15 vuotta, enkä haluaisi ajatella että joutuisin elämään ilman häntä.
Aikuisen lapsen kanssa tukisimme toisiamme. Taloudellisesti pärjäisin hyvin miehen ansiosta, mutta se olisi sivuseikka. Koko asia olisi niin hirveä etten edes halua ajatella sellaista tilannetta.
Luottaisin omiin aikuisiin lapsiini jäädessäni leskeksi, mitä tulisi tuen saamiseeni kaikin tavoin. On minulla pari aikuista sisarusta puolisoineen ja jo menehtyneiden sisarusteni aikuisia lapsia jo monessa polvessa, on puolisoni puoleisia sisaruksia perheineen, aikuisia kummilapsiani ja muita läheisiä sukulaisia lukuisa määrä niin omalta kuin puolisoni puolelta, mutta silti en kuitenkaan saisi osalta heistä mitään muuta tukea kuin osanotot, koska ei enää ole oltu niin paljon kanssakäymisissä viimeisten vuosien aikana.
Ystävistäni tuskin kukaan jelppisi konkreettisesti, sillä tapaamiset jo vuosien ajan vain puhelimitse/netin skype ja puolisollani ei ole edes ystäviä, joita tapaisimme säännöllisesti, joten toivottavasti saan omilta aikuisilta lapsiltani tarvitsemaa tukea kaikessa, missä sitten tarvinnekin.
Tulisin olemaan melkoisen yksinäinen leskeydyttyäni, jos ei omia lapsiamme ja lapsenlapsia oteta huomioon.
Psykologisesti olisi vaikeaa mutta suruajan jälkeen pärjäisin varmasti ihan hyvin. Minulla on hyvät sosiaaliset resurssit, asun omillani ja olen itsenäistä tyyppiä. Arki ei mullistuisi, olisi vain paljon yksinäisempää.
Perisin asuntomme, taloudellisesti en kuitenkaan voisi tähän jäädä pitkäksi aikaa. Kavereita on mutta monet nykyisin eri paikkakunnilla. Ehkä muuttaisin muualle. En tiedä pystyisinkö järkevästi kuitenkaan ajattelemaan siinä tilanteessa.
En ole avio vaan avoliitossa, mutta tuo jos tuosta potkaisisi tyhjää jäisin ihan yksin tai ajautuisin vanhojen kavereiden seuraan jolloin alkaisi taas se sama rappio mistä mieheni mut aikanaan sai revittyä pois.
Siskoni ja jo täysi-ikäiset lapset olisivat ne tärkeimmät tukipilarit. Meillä ei ole enää velkoja ja ihan hyvänkokoiset henkivakuutukset, taloudellisesti pärjäisin. Talo menisi myyntiin ja ostaisin keskustasta jonkun ihanan kaksion.
Taloudellisesti tilanne kohenisi todella paljon, kun jo esim. puolison työnantajan vakuutuksesta tulisi erittäin huomattava summa sekä asuntolainakin kuittautuisi kuoleman myötä.
Henkisesti tietysti olisi hirvittävän raskasta, mutta kaverit olisivat tukena.
Kavereihinko joku luottaa ja kuvittelee saavansa niiltä leskeydyttyään tukea ja apuja?!? Kaverit ovat vain kavereita, eivätkä vastaa ikiomia edesmenneen puolison kanssa saatuja täysi-ikäisiä lapsiaan.
Kyllä se nyt vaan niin on että veri on vesilitkua sakeampaa, ja omat läheiset perheenjäsenet ohittavat mennen tullen jotkut ystävät, vaikka omaisikin mukavat kaverit.
Oma äitini leskeydyttyään turvautui eniten meihin omin aikuisiin lapsiinsa, Eikä kyse ollut siitä, etteikö äitimme olisi pärjännyt yksin itsenäisesti, ja pärjäsikin järkevänä ihmisenä yksin jäätyään ilman puolisoaan, mutta onhan nyt aivan eri juttu leskenä pyytää jonkinlaista jeesausta joltakin lapsistaan kuin joltain ystävistään. Ja eikä ystävilleen ihan kaikenlaisia asioita availla kuten omilleen läheisilleen.
En tiedä meneekö ne henkivakuutusrahat asuntolainan osuuden kuittaamiseen vai periikö lapsemme summan. Tästä on ilmeisesti eri käytäntöjä eri vakuutusyhtiöillä enkä muista mitä meidän sopimuksessa oli, kun ei silloin lasta ollut. Luultavasti myisin nopeasti tappiolla asuntomme ja muuttaisin lapsen kanssa lähemmäs työpaikkaani. Muutama ystävä olisi tukena. Olisi kamalaa jos pieni lapsemme menettäisi isän ja minun pitäisi olla se vahva tukipilari kaiken sen surun keskellä.
Helvetin hyvin, sitä odotellessa.
Vierailija kirjoitti:
Kavereihinko joku luottaa ja kuvittelee saavansa niiltä leskeydyttyään tukea ja apuja?!? Kaverit ovat vain kavereita, eivätkä vastaa ikiomia edesmenneen puolison kanssa saatuja täysi-ikäisiä lapsiaan.
Kyllä se nyt vaan niin on että veri on vesilitkua sakeampaa, ja omat läheiset perheenjäsenet ohittavat mennen tullen jotkut ystävät, vaikka omaisikin mukavat kaverit.
Just joo. Ei enää tehdä suurperheitä ja eletä vain omien lasten kautta.
Minulla olisi pari rakasta ihmistä emotionaalista tukea antamassa, mutta he tarvitsisivat myös tukea, joten tukisimme kaikki toisiamme.
Meillä on paljon puoliksi omistettua omaisuutta, joten kuolinpesän järkevässä jakamisessa olisi aika paljon jörjesteltävää ja siihen voisi kulua aikaa. Täytyisi miettiä, kuka missäkin haluaa asua ja miten muu omaisuus jaetaan, ettei yhteisomistuksia tarvitse säilyttää siellä missä ne ei enää ole järkeviä. Tässä suhteessa olisi pikemminkin niin päin, että minä joutuisin tukemaan meidän lasta omaisuuden hoidossa, hän ei vielä osaisi yksin tarpeeksi.
Meillä on myös arkiasioita, jotka ovat olleet joko minun tai mieheni töitä, ja jomman kumman kuollessa se leski varmaan joutuu opettelemaan yhtä ja toista uutta - onneksi lähipiirissä löytyy väkeä, joka voi siinä auttaa.