Suomalaisen nykykirjallisuuden surkea taso

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittaminen on taito, jota toisilla on luonnostaan enemmän ja toisilla ei paljoakaan. Kuka tahansa voi silti kehittyä, enkä usko että se vaatii mitään rappioromanttista kirjailijaelämää tai seikkailuita aavikoilla tai jäätiköillä. Toki helpottaa, että tuntee aiheen, josta kirjoittaa, mutta upean romaanin voi kirjoittaa  suomalaisesta lähiöstäkin. Olennaista on, että on jotain sanottavaa. Joskus painavampaa sanottavaa on sillä, joka on pysynyt paikoillaan kuin sillä, joka on kolunnut kaikki vuoristot ja alangot.

Se, että sanotaan miten on elettävä elämä, josta tulee kirjailija, ei tarkoita mitään rappioromantiikkaa punaviineinen, ts stereotypiaa renttukirjailijasta, vaan se tarkoittaa että on koettava asioita, elettävä niitä, että niistä voi uskottavasti kirjoittaa.

Ei liene sattumaa, että Dostojevski oli paitsi maailman parhaita kirjailijoita, mutta hän oli myös Siperian leirit ja kuolemantuomion saanut mies. Ihmisluonto, hyvässä ja pahassa, sen kuvaus uskotyacadri, ajattomasti.. kaikki se - olisiko hän pystynyt samoihin kirjallisiin suorituksiin ilman tuota elettyä elämää? Ei. Olisiko Vonnegut kirjoittanut Teurastamo 5 jos hän ei olisi ollut tulimyrskyssä Hampurissa? Ehkä olisi, mutta kirja ei olisi ollut sama, koska mies ei olisi ollut sama..

Tällä siis tarkoitan, että elämä muokkaa meitä ja niitä, joilla on kirjoittamisen lahja, se jalostaa. On nimittäin olemassa semmoinenkin aforismi, joka kertoo miten elämää pullossa elänyt osti hienon kirjoituspöydän, kirjoituskoneen, sai puittet valmiiksi - ja tajusi että hänellä ei ole mitään kirjoitettavaa, koska elämä oli ollut kuin tylsä juna: etapilta toiselle, turvallisesti ja ennakoitavasti, muiden odotusten mukaan, ilman omaa luonnetta..

Tuo on kirjailijuuden mystifiointia ja vieläpä maskuliinisuuden ihannointia. Aivan kuin suuria teoksia voisivat kirjoittaa vain ne, jotka ovat olleet vankileireillä tai tulimyrskyssä, ja kokeneet asiat väkevästi siellä ollessaan.

Kaikenlaiset naiset ja kovia kokemattomat miehet ja jopa kovia kokeneet miehet voivat kirjoittaa upeita teoksia täysin arkisia asioista, arkisesta ihmisen julmuudesta ja sydämettömyydestä tai pyyteettömyydestä ja hyvyydestä – tai fantasiamaailmoista, tai tulimyrskyistä ja vankileireistä. Kirjailijuus vaatii kirjoittamista, ei mitään muuta tiettyä elämäntapaa tai kykyä kokea asiat voimakkaammin ja dramaattisemmin kuin joku toinen. Kirjoittaminen on työtä, käsityötä. Jokaisella on tyylinsä ja hienoja teoksia voi aivan mainiosti kirjoittaa joku keski-ikäinen, keskivartalolihava täti, jolla on typerä kampaus ja verenpainelääkitys.

Enemmän se riippuu siitä, millainen lapsuus on ollut, kuin siitä millainen myöhempi elämä on ollut.

Tuo käsitys on deterministinen ja humpuukia.

Lapsuus voi olla hyvä, huono tai jotain siltä väliltä. Kaikenlaisista oloista tulee kirjailijoita. Kirjailijuus on ennen kaikkea kirjoittamista. Ei siinä ole mitään kohtalokasta, ennalta määrättyä tai mystistä.

Vierailija kirjoitti:

Joku vielä kuvittelee, että kirjallisuutta voidaan oikeasti jakaa hyviin ja huonoihin.

Kyllähän jo kustantamo suorittaa ratkaisevan karsinnan. Hyvä/huono on lattea sanapari, kyllä kirjaa on voitava silti arvioida ja verrata sitä muihin. Makuasiat erikseen mutta kyllähän kielellisessä ilmaisussa laatueroja on.