Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun lapsenlapset ei kiinnosta isovanhempia
sinikeiju
06.06.2020 |
En tiedä miksi tämä asia taas mietityttää ja vetää hiljaiseksi. Miettii, että miksi näin on. Siskon ja veljen lapset haetaan yökylään viikonlopuiksi ja lomilla. Käyvät hoitamassa lapsia ihan seku vain yllättäin ja soittelevat videopuheluita, ei meidän lapsille. Pari kertaa olen vuosien aikana erehtynyt kysymään, että ottaisivatko lapset viikonlopuksi, mutta aina on jotain muuta.
Syntymäpäivillä käyvät pikaisesti, jos käyvät. Olen ottanut asian puheeksi vanhempieni kanssa, mutta eivät itse näe asiaa niin. Kaikki lapset ovat kuulemma yhtä tärkeitä. Teot vain puhuu ihan muuta.
Ja ei, isovanhemmat eivät ole lapsenvahteja. En sitä ole koskaan odottanutkaan. Itse olemme lapsemme tehneet ja itse heidät myös hoidetaan. Harmittaa vain, kun lapsilla ei minkäänlaista suhdetta isovanhempiin. Nykyään eivät edes halua lähteä käymään heillä, kun joskus kysyn, että mentäisiinkö kyläilemään mummolaan. Silloin harvoin, kun heidän luonaan käydään, niin ei heitä kiinnosta lapsien jutut, eikä kyllä edes minunkaan. Monesti huomaan, että eivät edes kuuntele mitä heille puhun.
Lapset jo itsekin huomanneet, että mikä heidän paikkansa on isovanhempien silmissä. Surullista.
Lapset hyväkäytöksisiä, eivät huuda ja rieku tmv. Niin sanotusti helppoja tapauksia olleet syntymästä asti. Joten ei sekään selitä, että olisivat raskaita vieraita. Mutta jotain vikaa meissä varmaan on, kun emme kelpaa.
Tämä asia aina välillä jää mietityttämään, että mitä on tehnyt väärin. Saa mielen matalaksi ja tuntee itsensä ja perheensä merkityksettömäksi.
Kommentit (297)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millainen teidän perheen ilmapiiri oli kun asuit kotona? Suhtauduttiinko sinuun samoin kuin nyt?
Ihan normaali perhe oltiin, kai. Selkään sain milloin mistäkin syystä, hiuksista retuutettiin ym. Minä olen meistä sisaruksista vanhin. Olin aina syyllinen kaikkeen, mitä tapahtui, vaikka monesti olin syytön ja nuoremmat sisarukset syyllisiä, varsinki veli. Ei meillä halailtu koskaan, eikä kerrottu välittämisestä, mutta kai sitä jotenki tiesi kuitenki, että välittivät. Tätä olen kyllä toisaalta paljon nykyään miettinyt, että onko minusta oikeasti koskaan edes välitetty. Lähinnä juuri tämän tilanteen vuoksi on tullu kelailtua omaa lapsuutta.
"Suhtauduttiinko sinuun samoin kuin nyt?" Hyvä kysymys! Nyt, kun asiaa mietin, niin kyllä. Ei minun tekemisistä ole oikeastaan koskaan oltu kiinnostuneita. Kuskattiin harrastuksiin, mutta muiden harrastuksia seurattiin ja oltiin kiinnostuneita. Eikä tosiaan ole koskaan soitelleet ja kyselleet kuulumisia, kun esim. kotoa muutin pois tai myöhemminkään. Minä olen aina se joka on soittanut. Joskus nuorempana olen tukea kaivannut heiltä omiin murheisiin, mutta en tosiaan sitä ole koskaan heiltä saanut. Ystävät olleet minulle aina todella tärkeitä ja nyt ehkä ymmärsin vielä paremmin, että miksi.
Vierailija kirjoitti:
Kasvata itse lapsesi. Nyt korona-aikaanko pitäisi pieniä lapsia kiikutella ympäri kylää, vielä mahdollisille riskisyhmäläisille? Olet ainoastaan itsekäs
Lukemisen ymmärtäminen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sua on kohdeltu huonosti ja sun lapsia kohdellaan huonosti, työstä se fakta ja unohda, että haluut vanhempasi teidän elämään.
Kuulosta narsistiselta. Henkistä väkivaltaa. Ovatko sisarukseni mielistelleet vanhempia? Ja sinä ollut neutraali tai ollut eri mieltä vanhempien kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulosta narsistiselta. Henkistä väkivaltaa. Ovatko sisarukseni mielistelleet vanhempia? Ja sinä ollut neutraali tai ollut eri mieltä vanhempien kanssa?
Nielin kaiken. En näyttänyt pahaa oloa, kun sain selkään. Nostin vain nenän ylös ja olin kuin ei olisi mitään tapahtunut. Olin nuorena myös eri mieltä asioista joskus ja omasin aika vahvat mielipiteet minulle tärkeistä asioista.
Minä vein lapsiani säännöllisesti kylään, vonkasin hoitoapua ja menin käymään joka viikko. Veljeni ei tehnyt näin, ylpeyttään, ja nyt poraa, kun minun lapsillani on parempi suhde isovanhempiin. Suhteet syntyvät kontakteista ja jos ei tavata, suhde ei synny. Jos ei mummola ole luonnostaan niin innostunut lapsista, niin pieni pakkopulla paikallaan suhteen syntymiseksi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä on parempi ettet ole yhteydessä vanhempiisi enää ollenkaan? Oma äiti ei ole koskaan ollut kovin kiinnostunut minusta, asuu ulkomailla ja siskoni joka asuu lähempänä on hänelle aina ollut tärkeämpi. Äitini kävi meillä kylässä kerran vuodessa mutta ei ollut silloinkaan kovin kiinnostunut lapsistani ja nyt kun he ovat aikuisia niin ei hän pidä mitään yheyttä heihin. Olin pitkään surullinen ja jopa vihainen äidilleni mutta nyt en vaan halua olla edes tekemisissä. Minäkin sain selkääni remmistä pienenä ja olin aina se pahis, isosisko oli rauhallisempi luonne ja äidin lellikki.
Mites miehen vanhemmat, ovatko he läheisiä lapsillesi? Ei kannata tuhlata energia ihmisiin (edes omiin vanhempiin) jos heistä saa vain pahan mielen. Muista itse olla parempi vanhempi/isovanhempi.
En edes muista koska vanhempani ovat nähneet ainoata lapsenlastaan, vaikka vuosikaudet kyseltiin ja toivottiin että voi kun te saisitte (lue: tekisitte) meidät isovanhemmiksi.
Yhtäkään joulua ei ole vietetty yhdessä ("me halutaan helppo joulu ja mennäön kylpyöään/laivalle/ulkomaille..")
Juttelen kyllä äidin kanssa puhelimessa viikottain ja pyydän käymään mutta aina on jotain muuta tekemistä (ovat kyllä työelämässä vielä). Samasta syystä en lähde siellä käymään kun...no..heillähän on niin kiire tehdä kaikkea muuta. Puolen tunnin matka.
Huvittavinta on äidin vihjailut "kyllä sen toisenkin lapsen voi jo tehdä..."
Minulla on myös samanlaiset fiilikset että kun minusta ei oikeastaan ole lapsena välitetty niin ei välitetä minun lapsestakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä kannattaa antaa olla. Ei läheisiinkään ole pakko pitää yhteyttä, etenkin jos he käytöksellään saavat sinut surulliseksi ja elämäsi tuntumaan merkityksettömältä. Minä en koskaan oma-aloitteisesti ota yhteyttä sisareeni. Tuntui vuosikausia (ja edelleen) ettei häntä kiinnostanut olemassaoloni, joten päätin, että miksi omaa aikaani häneen tuhlaisin. Hän ottaa välillä minuun yhteyttä ja silloin jutellaan mutta mitään oikeaa sidettä ei välillämme ole ja näemme erittäin harvakseltaan, silloinkin laajemmissa perheen tapaamisissa.
APn kuvailema tilanne kuulostaa hyvin samalta kuin omani. Vanhempani eivät käytännössä pidä yhteyttä minuun tai lapsiini. Eivät koskaan soita minulle ja heillä ei edes ole lapsieni puhelinnumeroita, vaikka lapset ovat jo yli kymmenen vuotiaita. Juhlapyhinä lähettävät postikortin yhden lauseen tervehdyksellä. Viimeksi sain syntymäpäivänäni postin kautta kortin, jossa toivottivat hyvää kevättä koko perheelle. Eipä tuosta onnitteluviesti voisi vähemmän henkilökohtainen olla.
Silloin kun nähdään, meillä ei ole oikeastaan mitään keskusteltavaa. Minun ja lasten asiat eivät oikeasti kiinnosta, keskustelu on tasolla "Miten koulussa/harrastuksissa/töissä/menee?". Vastaukset ovat sitten aikuisilta kohteliaita "Kiitos hyvin, sitä samaa kuin ennenkin" ja minä saatan mainita pidemmin joistain työmatkoista tai muuten tavallisesta arjesta poikkeavista jutuista. Yleensä äitini sitten paasaa loppuajan omista terveysvaivoistaan ja harrastuksistaan, rasistisista yhteiskunnallisista näkemyksistään tai muistelee samoja menneitä juttuja muistaen aina minut huonossa valossa ja veljeni hyvässä. Ei auta vaikka toistuvasti korjaa väärin muistetut asiat. Lapsiakin jo huvittaa ja ihmetyttää, kun mummo sitkeästi väittää minun olleen aina perso makealle ja ahmineen heti kaikki karkkini ja veljeni osanneet säästellä niitä seuraavaan karkkipäivääni. Todellisuudessa minä olen ollut aina hoikka ja syönyt hyvin vähän sokeriherkkuja, toisin kuin huomattavan ylipainoinen veljeni. Lapset tuntevat hyvin tapani jemmailla karkkeja niin, että parasta ennen päiväykset ylittyvät - unohtuvat kaappiin, kun ei tee niitä mieli. Vierailujen jälkeen saa aina selitellä lapsille mummon outoja ja ikäviä puheita.
Asuvat vartin kävelymatkan päässä, mutta nähdään pari kertaa vuodessa, kun kutsun heidät lasten synttärikahveille. He eivät itse kutsu kylään tai ehdota mitään tapaamisia esimerkiksi juhlapyhinä, kaikki on nykyisin yksipuolisesti minun varassa. Olenkin nyt muutaman vuoden vähentänyt yhteydenpidon minimiin ja isompi poika ei enää halua heitä synttäreilleen, ainoastaan toiset isovanhemmat. Nuorempi haluaa heidät yhä kutsua, kun uskoo saavansa heiltä lahjoja. Viime jouluna sai heiltä kaksi piparia. Tuli mukaan kävelylenkille, kun vein pikaisesti ostamani paketit ja joulutervehdyksen vanhemmilleni. Heillä ei ollut mitään lahjoja lapsille ja olivat varmaan siksikin pitäneet täydellistä radiohiljaisuutta pari kuukautta. Nolona tarjosivat eteisessä lapselle herkkuja.
En usko että mitään kummempaa muistamista on odotettavissa lapsen syntymäpäivänä. Hänellä kun "on jo niin paljon kaikkea ja vanhemmat voivat ostaa, kun tietävät paremmin mistä tykkää". Minä en ole saanut lahjoja vuosiin ja silloinkin ne olivat esimerkiksi sähköyhtiön ilmaiskalentereita. Tänä vuonna ajattelin laittaa heille jouluna pelkän tekstiviestin ja jättää ensimmäistä kertaa heidän paketit hankkimatta.
Olen oikeastaan luopunut toivosta rakentaa mitään normaalia ja lämmintä suhdetta vanhempiini. Silloin kun olin lapsi ja nuori aikuinen, suhteen muodostuminen oli heidän vastuullaan. Nyt keski-ikäisenä olen lopen kyllästynyt ja pettynyt yksipuolisesti pitämään yhteyttä heihin ja kutsumaan kotiini. Olen valmis siirtymään heidän vuorovaikutuslinjalle ja lähettämään jatkossa "pakolliset" tervehdykset korkeintaan postikorttina. Lapset tuskin heitä kaipaavat, kun isovanhemmat eivät edes tervehdi, jos ulkona sattumalta näkevät. Isovanhemmat eivät taida heitä ulkonäöltä ulkovaatteissa tunnistaa, tai näin ollaan asia selittetty lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää on sitä nykypäivän isovanhemmuutta.
Meillä isovanhemmat ilmestyy nimiäisiin, meillä siis kolme lasta. Vanhin 15 vuotias. Kertaakaan ei ole isovanhemmat kysyneet voisivatko tulla meille katsomaan lapsia / voisivatko lapset tulla hoitoon.
Joskus aiemmin kyselivät kesäisin mökilleen käymään koko perhettä, mutta isovanhemmat jatkoivat siellä elämää, kuin pikkulapsia ei olisi olemassakaan. Istuivat terassilla, polttivat röökiä ja vetivät kaljaa. Ei ole sielläkään sitten enää käyty.
Lasten synttäreille tulevat ja ottavat kuvan facebookiin, että voivat esittää mummoa ja pappaa kavereille. Siihen se isovanhemmuus sitten jää. Enkä minä jaksa heitä patistella, jos kerran lapsenlapset on ihan sama, niin se on heidän elämänsä.
Vierailija kirjoitti:
Kasvata itse lapsesi. Nyt korona-aikaanko pitäisi pieniä lapsia kiikutella ympäri kylää, vielä mahdollisille riskisyhmäläisille? Olet ainoastaan itsekäs
Pissiä päässä? Mene takas peiton alle.
Minulla on 2 poikaa, molemmilla 2 lasta.
Toisen lapsia päästiin katsomaan jo sairaalaan, toisen lapsia ei ole saanut syliin edes ristiäisissä. Toisen lapset on vanhempineen käyneet meillä usein, hoitoon lapsia ei ole tuotu kertaakaan. Koko perheen kanssa on tehty milloin mitäkin omenapuidenistutuksesta terassinkorjaamiseen. Toisen lapsille pitäisi olla yökyläpaikka, mutta vanhemmat itse eivät tule edes kahville, kun on omia kiireitä. Toisen perhe tulee kanssamme mökille (ja jää sinne usein viikoksi, kun me olemme viikonlopun jälkeen palanneet kotiin), toisen perhe ilmoittaa, koska mökin pitää olla heille vapaa, koska heille perheaika on tärkeää.
Toinen miniä valittaa kaikille, miten vähän me välitämme heidän lapsistaan.
Vierailija kirjoitti:
En edes muista koska vanhempani ovat nähneet ainoata lapsenlastaan, vaikka vuosikaudet kyseltiin ja toivottiin että voi kun te saisitte (lue: tekisitte) meidät isovanhemmiksi.
Yhtäkään joulua ei ole vietetty yhdessä ("me halutaan helppo joulu ja mennäön kylpyöään/laivalle/ulkomaille..")
Juttelen kyllä äidin kanssa puhelimessa viikottain ja pyydän käymään mutta aina on jotain muuta tekemistä (ovat kyllä työelämässä vielä). Samasta syystä en lähde siellä käymään kun...no..heillähän on niin kiire tehdä kaikkea muuta. Puolen tunnin matka.
Huvittavinta on äidin vihjailut "kyllä sen toisenkin lapsen voi jo tehdä..."
Minulla on myös samanlaiset fiilikset että kun minusta ei oikeastaan ole lapsena välitetty niin ei välitetä minun lapsestakaan.
Miksi olette jatkuvasti yhteydessä mielipahan lähteeseen? Kasvakaa aikuisiksi. Asumme kaukana vanhemmistani ja lähempänä asuvien sisarusten perheet ovat heidän kanssaan tekemisissä kun he suostuvat hyppäämään vanhempien pillin mukaan. Vanhemmat ovat tervetulleita meille koska tahansa, mutta itse en lähde lapsiani sinne asti roudaamaan. Eivätpä ole montaa kertaa käyneet. Puhelinkin toimii molempiin suuntiin, eipä sieltäpäin ole ollut kiinnostusta itse soittaa. Ei väkisin. Lapset ovat miehen vanhempien ainoat lapsenlapset ja heille maailman tärkein asia. Se riittää. Lapset eivät kaipaa toisia isovanhempiaan koska eivät heitä tunne.
Vierailija kirjoitti:
Tää on sitä nykypäivän isovanhemmuutta.
Meillä isovanhemmat ilmestyy nimiäisiin, meillä siis kolme lasta. Vanhin 15 vuotias. Kertaakaan ei ole isovanhemmat kysyneet voisivatko tulla meille katsomaan lapsia / voisivatko lapset tulla hoitoon.
Joskus aiemmin kyselivät kesäisin mökilleen käymään koko perhettä, mutta isovanhemmat jatkoivat siellä elämää, kuin pikkulapsia ei olisi olemassakaan. Istuivat terassilla, polttivat röökiä ja vetivät kaljaa. Ei ole sielläkään sitten enää käyty.
Lasten synttäreille tulevat ja ottavat kuvan facebookiin, että voivat esittää mummoa ja pappaa kavereille. Siihen se isovanhemmuus sitten jää. Enkä minä jaksa heitä patistella, jos kerran lapsenlapset on ihan sama, niin se on heidän elämänsä.
Minullakin on tunne, että vanhemmille yhteydenpito on pakkopullaa ja pakko tehdä koska heidän olisi noloa tunnustaa kavereilleen, ettei mitään yhteydenpitoa ole.
Olet vanhin lapsi. Olisiko äidilläsi ollut tunne pakkoavioliitosta tai onko isäsi myös biologinen isäsi?
Alue: Aihe vapaa
Näin se vaan usein on. Syystä tai toisesta toise lapsen perheet on mukavampia ,kuin toisen. Sille ei vaan mitään voi. Ei sitä jaksa näytellä, kyllähän se paistaisi läpi.
Sinäkin pidät toisista ihmisistä enemmän kuin toisista, oli lähimäisiä tai ei.
Varmasti useimmat sanoo , ettei näin saisi olla, mutta on vaan.