Lue keskustelun säännöt.
Miksi moni tietämäni psyk.sairaanhoitaja on ilkeä luonteeltaan.
05.06.2020 |
Onko samoja kokemuksia?
Esim. yksi ylä-asteen pahimmista kiusaajista on valinnut tämän ammatin, sekä pari muuta perusluonteeltaan ilkeää naista ,
joista yksi oli samassa työpaikassa kanssani ja hän oli hirvittävä työ"kaveri".
Kommentit (85)
Oikein harmittaa vieläkin, ettemme saattaneet yhtä tällaista naista (rikosoikeudelliseen) vastuuseen teoistaan. Olisi pitänyt. Ties mitä vielä saa aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierai8lija kirjoitti:
Itse tunnen enimmäkseen todella ihania psyk. sairaanhoitajia.
Mutta veikkaan syyksi hoitajien ilkeyteen empatiauupumusta. Googlettamalla löydät lisätietoa.
Olen töissä psykiatrisella itsekin.
En usko.
Jos ylä-asteella jo ollut narsistinen luonne,niin ...
Tällä alalla PITÄISI olla ihana ja siihen ei uupumukset vaikuta,jos on luonteeltaan kiltti ja empaattinen ,mutta kokemukseni on jotain ihan muuta!!
Uskon että alalla voi olla myös narsistisia ja ilkeitä persoonia mutta oman kokemukseni mukaan suurin osa psyk. hoitajista on keskivertoa lempeämpiä, empaattisempia, huumori on itseironista muttei koskaan muita lyttäävää. Ryhmähenki on sellainen että jos joku vähänkään haukkuu potilasta, hänet laitetaan nopeasti muun henkilökunnan toimesta kuriin ja tehdään selväksi että "vaikealla" potilaalla on vaikeaa ja ikävän sävyyn hänestä ei enää ikinä puhuta.
Yllätyin kun vaihdoin yleislääketieteeltä psykiatriselle miten ihania ihmiset täällä on. Todella huomasin eron, sen lempeyden ja tunneälyn mikä täällä vallitsee. Omalla työpaikallasi ihan koko henkilökunta koostuu ihanista lämpimistä ihmisistä. Mutta aiemmassa työpisteessäni eri psykiatrian pisteessä tapasin kyllä yhden ilkeänkin alalla olijan, hän sattui olemaan mieslääkäri. Hoitajat oli sielläkin kivoja.
Tämä on totisinta totta.
Joskus herkässä mielentilassa potilaat voi kokea hoitajan ilkeäksi vaikkei näin olisi.
Ja kyllä niitä ikävinkin hoitajia mahtunee joukkoon mutta mun tuntemat todella ovat upeita tyyppejä.
En itse ole psyk. hoitaja mutta teen tiivistä yhteistyötä heidän kanssaan.
Ymmärrän,että ENTINEN narkomaani,alkoholisti hakeutuu alalle hyödyntäen menneisyyden kokemuksiaan,mutta tuntemani pahimmat koulukiusaajat eivät ole muutyuneet vuosien saatossa,eivätkä tunne häpeää, myötätuntoa missään määrin vasn ovat häikäilemättömiä,kovia ja ilkeitä ja näillä avuilla korkeassa asemassa tänä päivänä valitettavasti.
Just mietin tota, et kun olisin tarvinnut apua, niin tuli vaan ihme piikittelyä, eikä hoitaja selvästi osannut puhua samalla tasolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierai8lija kirjoitti:
Itse tunnen enimmäkseen todella ihania psyk. sairaanhoitajia.
Mutta veikkaan syyksi hoitajien ilkeyteen empatiauupumusta. Googlettamalla löydät lisätietoa.
Olen töissä psykiatrisella itsekin.
En usko.
Jos ylä-asteella jo ollut narsistinen luonne,niin ...
Tällä alalla PITÄISI olla ihana ja siihen ei uupumukset vaikuta,jos on luonteeltaan kiltti ja empaattinen ,mutta kokemukseni on jotain ihan muuta!!Uskon että alalla voi olla myös narsistisia ja ilkeitä persoonia mutta oman kokemukseni mukaan suurin osa psyk. hoitajista on keskivertoa lempeämpiä, empaattisempia, huumori on itseironista muttei koskaan muita lyttäävää. Ryhmähenki on sellainen että jos joku vähänkään haukkuu potilasta, hänet laitetaan nopeasti muun henkilökunnan toimesta kuriin ja tehdään selväksi että "vaikealla" potilaalla on vaikeaa ja ikävän sävyyn hänestä ei enää ikinä puhuta.
Yllätyin kun vaihdoin yleislääketieteeltä psykiatriselle miten ihania ihmiset täällä on. Todella huomasin eron, sen lempeyden ja tunneälyn mikä täällä vallitsee. Omalla työpaikallasi ihan koko henkilökunta koostuu ihanista lämpimistä ihmisistä. Mutta aiemmassa työpisteessäni eri psykiatrian pisteessä tapasin kyllä yhden ilkeänkin alalla olijan, hän sattui olemaan mieslääkäri. Hoitajat oli sielläkin kivoja.
Tämä on totisinta totta.
Joskus herkässä mielentilassa potilaat voi kokea hoitajan ilkeäksi vaikkei näin olisi.
Ja kyllä niitä ikävinkin hoitajia mahtunee joukkoon mutta mun tuntemat todella ovat upeita tyyppejä.
En itse ole psyk. hoitaja mutta teen tiivistä yhteistyötä heidän kanssaan.
Tai ehkä jos vaihtaisit kokonaan eri sairaanhoitopiiriin, niin kokisit radikaalin muutoksen? Sehän näillä naisvaltasilla aloilla on ongelma, et ei vaadi ku pari myrkyllistä noitaa ja koko ilmapiiri on tuhottu. Minun ystävä aloitti psykiatrisella ja aluksi oli kaikki niin ihanaa, kun ei ollut vielä joutunut valitsemaan puoliaan ja luuli voivansa olla "kaikkien kaveri". Hän ei sovinnollisena ihmisenä halunnut mukaan kiusaamisleikkeihin ja kuppikuntiin, niin olikin ongelmia hyvin nopeasti edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuava kuulla,että on niitä hyviäkin hoitajia jotka ovat oikealla alalla.
Harmi kun en ole itse saanut tämänlaista ihmistä toipumisen tielleni.
Potilaanne ovat sairaita,heikkoja,vihaisia,katkeria,surullisia,ahdistuneita,epätoivoisia ja TEIDÄN ammattilaisten TÄYTYY YMMÄRTÄÄ ,että nämä " oireilut " kuuluvat tähän sairauteen miksi olen hoidossa,hakemassa apua tms.. Teille on varmasti opetettu miten kohdata potilas oikein
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ovatko he lähtökohtaisesti jo ikäviä vai saako työskentely ikävät piirteet esiin? Tiedä häntä.
Se on aika tyypillistä, että hoitajiksi hakeutuvat henkilöt, joilla on psyykkeen kanssa ongelmia. He kokevat osaavansa auttaa muita, koska heillä on itsellään on ollut samoja kokemuksia ja ongelmia. Totuus kuitenkin on, että et voi auttaa muita, jos itse tarvitset hoitoa.
Muistelisin, että kouluaikainen tuttuni oli alakoulussa ihan mukava, mutta yläkoulussa hänen vanhempansa erosivat ja siitä alkoi alamäki. Oli päihdekokeiluja ja kaikenlaista sekoilua. Kavereita kohtaan hän oli yläkoulussa aina tosi ilkeä. Ja nyt siis psykiatrinen sairaanhoitaja. Hänellä tuo oireilu alkoi siis jo ennen hoitajaksi hakeutumista, eli työ ei häntä muuttanut ilkeäksi vaan ennemminkin taustalla olevat vaikeat elämänkokemukset.
Omat kokemukset voivat olla voimavara mutta vain siinä tapauksessa, että ne on pystynyt käsittelemään ja että niiden jättämien arpien kanssa pärjää ja voi silti hyvin. Mutta kuten totesit, alalle hakeutuu ihmisiä, jotka kuvittelevat voivansa parantaa omat ongelmansa auttamalla muita.
Osaksi syytän tuosta myös sitä asennetta, että kun itsellä on vaikeaa, niin silloin nimenomaan pitää auttaa muita, koska se tuo merkitystä elämään ja vähentää oman navan ympärillä pyörimistä. On täälläkin ollut ketjuja, joissa kehotetaan masennuksesta kärsiviä tekemään vapaaehtoistyötä vanhusten ym. parissa, että saa ajatukset muualle omasta pahasta olosta. Tätä kuulee itse asiassa joskus ammattiauttajienkin suusta, että masennuksesta/ahdistuksesta/paniikkihäiriöstä kärsivän pitäisi tehdä jotain yhteisen hyvän eteen tai olla tekemisissä itseä vielä huonommassa asemassa olevien kanssa, jotta oppisi suhteellisudentajua ja kiitollisuutta. Vastuuton neuvo.
Tämä! Se onnellisuusfilosofi Martelakin aina hokee, että onnellisuus tulee kun auttaa muita. Tämä neuvo ehkä pätee jollekin huippuyritysjihtajalle joka suihkii menemään erilaisissa menestyvissä pisneksissä ja on rahaa ja tavaroita ja joka, silti pohtii, että miksi en ole vielä onnellisempi. Tällöin on ihan hyvä neuvo että no perusta vaikka hyväntekeväisyysjärjestö. Mutta jos itsellä on kaikki asiat ihan per seestä ja eniten kaipaisi apua itse, niin aivan turha syyllistää ja ohjeistaa että no mene auttamaan muita.
Yksi nuoruuden kaverini hakeutui tähän ammattiin. Hänellä oli jo silloin oudon holhoava sävy kavereihin, säälivä vaikka toisella olisi asiat ihan hyvin. Ja oli kauhean opettavainen, hoki itsestäänselvyyksiä elämänviisauksina. Jonkinlaista vallanhimoa selvästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missäpäin ikäviä kokemuksia?
Ainakin täällä Hämeessä!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ovatko he lähtökohtaisesti jo ikäviä vai saako työskentely ikävät piirteet esiin? Tiedä häntä.
Se on aika tyypillistä, että hoitajiksi hakeutuvat henkilöt, joilla on psyykkeen kanssa ongelmia. He kokevat osaavansa auttaa muita, koska heillä on itsellään on ollut samoja kokemuksia ja ongelmia. Totuus kuitenkin on, että et voi auttaa muita, jos itse tarvitset hoitoa.
Muistelisin, että kouluaikainen tuttuni oli alakoulussa ihan mukava, mutta yläkoulussa hänen vanhempansa erosivat ja siitä alkoi alamäki. Oli päihdekokeiluja ja kaikenlaista sekoilua. Kavereita kohtaan hän oli yläkoulussa aina tosi ilkeä. Ja nyt siis psykiatrinen sairaanhoitaja. Hänellä tuo oireilu alkoi siis jo ennen hoitajaksi hakeutumista, eli työ ei häntä muuttanut ilkeäksi vaan ennemminkin taustalla olevat vaikeat elämänkokemukset.
Omat kokemukset voivat olla voimavara mutta vain siinä tapauksessa, että ne on pystynyt käsittelemään ja että niiden jättämien arpien kanssa pärjää ja voi silti hyvin. Mutta kuten totesit, alalle hakeutuu ihmisiä, jotka kuvittelevat voivansa parantaa omat ongelmansa auttamalla muita.
Osaksi syytän tuosta myös sitä asennetta, että kun itsellä on vaikeaa, niin silloin nimenomaan pitää auttaa muita, koska se tuo merkitystä elämään ja vähentää oman navan ympärillä pyörimistä. On täälläkin ollut ketjuja, joissa kehotetaan masennuksesta kärsiviä tekemään vapaaehtoistyötä vanhusten ym. parissa, että saa ajatukset muualle omasta pahasta olosta. Tätä kuulee itse asiassa joskus ammattiauttajienkin suusta, että masennuksesta/ahdistuksesta/paniikkihäiriöstä kärsivän pitäisi tehdä jotain yhteisen hyvän eteen tai olla tekemisissä itseä vielä huonommassa asemassa olevien kanssa, jotta oppisi suhteellisudentajua ja kiitollisuutta. Vastuuton neuvo.
Tämä! Se onnellisuusfilosofi Martelakin aina hokee, että onnellisuus tulee kun auttaa muita. Tämä neuvo ehkä pätee jollekin huippuyritysjihtajalle joka suihkii menemään erilaisissa menestyvissä pisneksissä ja on rahaa ja tavaroita ja joka, silti pohtii, että miksi en ole vielä onnellisempi. Tällöin on ihan hyvä neuvo että no perusta vaikka hyväntekeväisyysjärjestö. Mutta jos itsellä on kaikki asiat ihan per seestä ja eniten kaipaisi apua itse, niin aivan turha syyllistää ja ohjeistaa että no mene auttamaan muita.
Nimenomaan tämä potilaan syyllistäminen on omien kokemuksien pohjalta hyvin yleistä.
Mieli teki monesti jättää hoidot kesken,mutta motivaatio oli kova! Valitettavasti kaikki ei tuota kestä 😔 Suomessa hoidetaan ja hyysätään vain niitä joilla peli on jo menetetty,eli päihdehistoriaa takana pitkä pätkä, vankilaa jne eikä mitään mielenkiintoa muuttaa tapojaan,mutta kun sä vielä jotenkuten pystyt itsestäsi ja lapsestasi huolehtimaan niin sua saa syyllistää ja halveksua vastaanotolla! Vain totaalisesti rikkinäiset ihmiset saavat jonkinlaista hoitoa ja apua, ymmärrystä. Sama pätee sossuissa. Rahaa jaetaan narkomaaneille ja elämäntapa työtyömille,mutta tavallinen ihminen joka on vaarassa syrjäytyä ei saa kun vittuilua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ovatko he lähtökohtaisesti jo ikäviä vai saako työskentely ikävät piirteet esiin? Tiedä häntä.
Se on aika tyypillistä, että hoitajiksi hakeutuvat henkilöt, joilla on psyykkeen kanssa ongelmia. He kokevat osaavansa auttaa muita, koska heillä on itsellään on ollut samoja kokemuksia ja ongelmia. Totuus kuitenkin on, että et voi auttaa muita, jos itse tarvitset hoitoa.
Muistelisin, että kouluaikainen tuttuni oli alakoulussa ihan mukava, mutta yläkoulussa hänen vanhempansa erosivat ja siitä alkoi alamäki. Oli päihdekokeiluja ja kaikenlaista sekoilua. Kavereita kohtaan hän oli yläkoulussa aina tosi ilkeä. Ja nyt siis psykiatrinen sairaanhoitaja. Hänellä tuo oireilu alkoi siis jo ennen hoitajaksi hakeutumista, eli työ ei häntä muuttanut ilkeäksi vaan ennemminkin taustalla olevat vaikeat elämänkokemukset.
Omat kokemukset voivat olla voimavara mutta vain siinä tapauksessa, että ne on pystynyt käsittelemään ja että niiden jättämien arpien kanssa pärjää ja voi silti hyvin. Mutta kuten totesit, alalle hakeutuu ihmisiä, jotka kuvittelevat voivansa parantaa omat ongelmansa auttamalla muita.
Osaksi syytän tuosta myös sitä asennetta, että kun itsellä on vaikeaa, niin silloin nimenomaan pitää auttaa muita, koska se tuo merkitystä elämään ja vähentää oman navan ympärillä pyörimistä. On täälläkin ollut ketjuja, joissa kehotetaan masennuksesta kärsiviä tekemään vapaaehtoistyötä vanhusten ym. parissa, että saa ajatukset muualle omasta pahasta olosta. Tätä kuulee itse asiassa joskus ammattiauttajienkin suusta, että masennuksesta/ahdistuksesta/paniikkihäiriöstä kärsivän pitäisi tehdä jotain yhteisen hyvän eteen tai olla tekemisissä itseä vielä huonommassa asemassa olevien kanssa, jotta oppisi suhteellisudentajua ja kiitollisuutta. Vastuuton neuvo.
Tämä! Se onnellisuusfilosofi Martelakin aina hokee, että onnellisuus tulee kun auttaa muita. Tämä neuvo ehkä pätee jollekin huippuyritysjihtajalle joka suihkii menemään erilaisissa menestyvissä pisneksissä ja on rahaa ja tavaroita ja joka, silti pohtii, että miksi en ole vielä onnellisempi. Tällöin on ihan hyvä neuvo että no perusta vaikka hyväntekeväisyysjärjestö. Mutta jos itsellä on kaikki asiat ihan per seestä ja eniten kaipaisi apua itse, niin aivan turha syyllistää ja ohjeistaa että no mene auttamaan muita.
Nimenomaan tämä potilaan syyllistäminen on omien kokemuksien pohjalta hyvin yleistä.
Mieli teki monesti jättää hoidot kesken,mutta motivaatio oli kova! Valitettavasti kaikki ei tuota kestä 😔 Suomessa hoidetaan ja hyysätään vain niitä joilla peli on jo menetetty,eli päihdehistoriaa takana pitkä pätkä, vankilaa jne eikä mitään mielenkiintoa muuttaa tapojaan,mutta kun sä vielä jotenkuten pystyt itsestäsi ja lapsestasi huolehtimaan niin sua saa syyllistää ja halveksua vastaanotolla! Vain totaalisesti rikkinäiset ihmiset saavat jonkinlaista hoitoa ja apua, ymmärrystä. Sama pätee sossuissa. Rahaa jaetaan narkomaaneille ja elämäntapa työtyömille,mutta tavallinen ihminen joka on vaarassa syrjäytyä ei saa kun vittuilua.
Naulan kantaan!
Mielenterveyspotilaat ovat äärimmäisen kuormittavia keskustelukumppaneita. Työntekijöiden on pakko suojata itseään sillä, että ei päästä asiakkaita liian lähelle eikä anna heidän viedä kaikkea empatiaa, mitä jäljellä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnen enimmäkseen todella ihania psyk. sairaanhoitajia.
Mutta veikkaan syyksi hoitajien ilkeyteen empatiauupumusta. Googlettamalla löydät lisätietoa.
Olen töissä psykiatrisella itsekin.
No kas kummaa kun ne työkaverit on niin ihania! :D Illanvietoissa sitten nauretaan ja halveksitaan yhdessä potilaiden kustannuksella (kyllä, olen omin silmin nähnyt)
Mitähän potilaat mahtavat olla mieltä?
Nuo potilaalle nauravat on inhottavia,.muistan kun masentuneelle läheiselleni nauroi ilkeästi pari sairaanhoitajaa. Ei psykiatrisia, tavallisia. Luulivat että on laiska ja haluaa passuuttaa itseään. Oikeasti oli henkisesti ja fyysisesti lopussa. Toipuminen kestikin sitten kauan, eikä ilkeät hoitajat asiaa parantaneet.
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveyspotilaat ovat äärimmäisen kuormittavia keskustelukumppaneita. Työntekijöiden on pakko suojata itseään sillä, että ei päästä asiakkaita liian lähelle eikä anna heidän viedä kaikkea empatiaa, mitä jäljellä on.
Kuka on, kuka ei. Itsensä suojaaminen ja ammatillisten rajojen vetäminen on kuitenkin eri asia, kuin puhdas ilkeys ja potilaiden haukkuminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ovatko he lähtökohtaisesti jo ikäviä vai saako työskentely ikävät piirteet esiin? Tiedä häntä.
Se on aika tyypillistä, että hoitajiksi hakeutuvat henkilöt, joilla on psyykkeen kanssa ongelmia. He kokevat osaavansa auttaa muita, koska heillä on itsellään on ollut samoja kokemuksia ja ongelmia. Totuus kuitenkin on, että et voi auttaa muita, jos itse tarvitset hoitoa.
Muistelisin, että kouluaikainen tuttuni oli alakoulussa ihan mukava, mutta yläkoulussa hänen vanhempansa erosivat ja siitä alkoi alamäki. Oli päihdekokeiluja ja kaikenlaista sekoilua. Kavereita kohtaan hän oli yläkoulussa aina tosi ilkeä. Ja nyt siis psykiatrinen sairaanhoitaja. Hänellä tuo oireilu alkoi siis jo ennen hoitajaksi hakeutumista, eli työ ei häntä muuttanut ilkeäksi vaan ennemminkin taustalla olevat vaikeat elämänkokemukset.
Omat kokemukset voivat olla voimavara mutta vain siinä tapauksessa, että ne on pystynyt käsittelemään ja että niiden jättämien arpien kanssa pärjää ja voi silti hyvin. Mutta kuten totesit, alalle hakeutuu ihmisiä, jotka kuvittelevat voivansa parantaa omat ongelmansa auttamalla muita.
Osaksi syytän tuosta myös sitä asennetta, että kun itsellä on vaikeaa, niin silloin nimenomaan pitää auttaa muita, koska se tuo merkitystä elämään ja vähentää oman navan ympärillä pyörimistä. On täälläkin ollut ketjuja, joissa kehotetaan masennuksesta kärsiviä tekemään vapaaehtoistyötä vanhusten ym. parissa, että saa ajatukset muualle omasta pahasta olosta. Tätä kuulee itse asiassa joskus ammattiauttajienkin suusta, että masennuksesta/ahdistuksesta/paniikkihäiriöstä kärsivän pitäisi tehdä jotain yhteisen hyvän eteen tai olla tekemisissä itseä vielä huonommassa asemassa olevien kanssa, jotta oppisi suhteellisudentajua ja kiitollisuutta. Vastuuton neuvo.
Tämä! Se onnellisuusfilosofi Martelakin aina hokee, että onnellisuus tulee kun auttaa muita. Tämä neuvo ehkä pätee jollekin huippuyritysjihtajalle joka suihkii menemään erilaisissa menestyvissä pisneksissä ja on rahaa ja tavaroita ja joka, silti pohtii, että miksi en ole vielä onnellisempi. Tällöin on ihan hyvä neuvo että no perusta vaikka hyväntekeväisyysjärjestö. Mutta jos itsellä on kaikki asiat ihan per seestä ja eniten kaipaisi apua itse, niin aivan turha syyllistää ja ohjeistaa että no mene auttamaan muita.
Todellisuudessa se on enemmän oikein, että pitää auttaa itseään ennen kuin muita. Että ensin itsellensä pukee pelastusliivit lentokoneessa vai miten se oli, sillä periaatteella. Jos itse on vain hädin tuskin jonkinlaisessa kunnossa, niin on siinä turhaa ja ahdistavaa yrittää huolehtia toisista. Voi tehdä jotain pientä, mihin tietää pystyvänsä, mutta ei kenenkään pitäisi painostaa ylittämään omia voimavaroja!
Niin monet kahvihuone keskustelut kuullu miten haukutaan potilaat, omaiset, työkaverit, pomot.
Suurin osa omasta työpaikastani saisi kyllä potkun persuksille jos olisin paikan johtaja 😐
Laiskoja ja ilkeitä,osalla alkoholi -ongelmiakin.
Harjoittelijoita käy sääliksi aina kun sellainen eksyy meille...
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveyspotilaat ovat äärimmäisen kuormittavia keskustelukumppaneita. Työntekijöiden on pakko suojata itseään sillä, että ei päästä asiakkaita liian lähelle eikä anna heidän viedä kaikkea empatiaa, mitä jäljellä on.
Olet selkeästi psyk.sairaanhoitaja!
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveyspotilaat ovat äärimmäisen kuormittavia keskustelukumppaneita. Työntekijöiden on pakko suojata itseään sillä, että ei päästä asiakkaita liian lähelle eikä anna heidän viedä kaikkea empatiaa, mitä jäljellä on.
Onko empatia rajallinen voimavara?
Omat kokemukset voivat olla voimavara mutta vain siinä tapauksessa, että ne on pystynyt käsittelemään ja että niiden jättämien arpien kanssa pärjää ja voi silti hyvin. Mutta kuten totesit, alalle hakeutuu ihmisiä, jotka kuvittelevat voivansa parantaa omat ongelmansa auttamalla muita.
Osaksi syytän tuosta myös sitä asennetta, että kun itsellä on vaikeaa, niin silloin nimenomaan pitää auttaa muita, koska se tuo merkitystä elämään ja vähentää oman navan ympärillä pyörimistä. On täälläkin ollut ketjuja, joissa kehotetaan masennuksesta kärsiviä tekemään vapaaehtoistyötä vanhusten ym. parissa, että saa ajatukset muualle omasta pahasta olosta. Tätä kuulee itse asiassa joskus ammattiauttajienkin suusta, että masennuksesta/ahdistuksesta/paniikkihäiriöstä kärsivän pitäisi tehdä jotain yhteisen hyvän eteen tai olla tekemisissä itseä vielä huonommassa asemassa olevien kanssa, jotta oppisi suhteellisudentajua ja kiitollisuutta. Vastuuton neuvo.