Katsoitteko Murhaaja perheessä-dokumetin? Huh, onko tuo mummokin psykopaatti?

eikös sosiopatia tai psykopatia ole periytyvää? mummo on varmasti myös pojan tavoin psykopaatti, osaa vaan puhua miellyttävämmin.

Käyttäjä7437 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti lienee kantaa syyllisyyttä tapahtuneesta. Siitäkö syystä ei ole nähnyt tarpeelliseksi vaihtaa identiteettiä, ja hakea suojaa ennen kuin poika pääsee vapauteen. Äidillähän on todellinen uhka, että poika tulee ja tapaa äitinsä. Ja nyt on tutustuttanut nuorimman lapsensa tuon sosiopaattipoikansa kanssa, ei hyvää päivää. Sairashan tuo on äitikin, kun ei näe vaaraa, vaan riskeeraa nuorimmankin hengen.

Toisaalta vaikka samalla poika on hänen lapsensa murhaaja, poika säilyy hänen lapsenaan. Ja he ovat ikuisesti sen vuoksi läheisiä. Luultavasti sekin tilanne tuntuisi omituiselta ja väärältä, jos äiti kieltäisi välit tuon nuorimman sisaruksen ja murhaajapojan välillä, he ovat kuitenkin myös sisaruksia. Kyllähän se äiti kertoi, että hänellä on ristiriitaisia tuntemuksia.

Mut murhaajapoika tulee olemaan jo 33, kun voi anoa ehdonalaista, joten ei välttämättä täysikäisenä tule asumaan noiden kanssa saman katon alla. Tai no mistä tietää.

Ei kyllä tuntuisi omituiselta ja vaaralliselta suojella oman lapsen henkeä, vaikka se uhkaaja olisi myös oma lapsi. Kyllä kaikessa, jopa äiti-lapsi -suhteessakin, on joku raja jonka jälkeen ei ole paluuta. Eikä psykopaatin/sosiopaatin kanssa voi olla läheinen, sellainen ihminen kun ei edes kykene läheisyyteen, vaan teeskentelee tunteita. Mitään aitoja tunteitahan noilla ei ole. Voi kyllä luulla olevansa läheinen, mutta on vain vedätyksen kohde ja pelinappula.

Ei äidinrakkauden kohdalla ole mitään rajaa. Eikä sillä ole väliä vaikkei se oma lapsi pystyisi rakastamaan, omaa lastaan rakastaa jos ei ole omassa mielessä jotain vikaa.

Kuvittele pahin mahdollinen teko. Omassa kategoriassani se on pikkuvauvan raiskaaminen ja seinään heittäminen niin että kuolee. Tällaisesta luin joskus, että joku oli tehnyt. Mitäpä luulet, vieläkö tuon tekijän äiti rakastaa? Kaikessa on raja. Luuletko että Breivikin äiti vielä rakastaa?

Luulen että rakastaa. On kaksi täysin eri asiaa hyväksyä teko ja rakastaa. Minä rakastaisin lastani vaikka tämä tuhoaisi koko maailman. Niinhän Parisinkin äiti ja isoäiti rakastivat poikaa, vaikka tämä oli tappanut heidän lapsensa/lapsenlapsensa. Minusta olisi omituista että rakkaus jotenkin katoaisi. Hyväksyntä on taas aivan täysin eri asia. Monessakin dokumentissa on käsitelty vanhempien tunteita rikollisia lapsiaan kohtaan ja kyllä he ovat järjestäen olleet sitä mieltä ettei rakkaus katoa, mutta hyväksyntää lapsi ei teollaan ole heiltä saanut.

No, mutta silloinhan tuolla logiikalla Vilja-Eerikakin rakastaa murhaajiaan.

Näin se vaan ei kuule mene. Olen itse koko lapsuuteni ollut hirveän väkivallan uhri ja voin kertoa, että raja on olemassa. Kaikki tunteet kuolevat. Jos näin käy lapsella vanhempaa kohtaan, niin kyllä päinvastoinkin.

Jos mietitään ihan biologista tasoa, niin äidillä on iso sijoitus lapsessa geneettisesti. Siitä se “myyttinen äidinrakkaus” johtuu. Lapselle taas on luonnollista itsenäistyä ja menettää vanhempansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mummo, äiti ja poika kaikki samasta puusta veistettyjä eli sosiopaatteja. Ihan sairaat kuviot niin monella tapaa.

Mummohan kertoi maireasti kuinka hyvä hän on manipuloimaan mutta enää ei ole kuljetusfirman kuskeja eikä valamiehistöä manipuloitavaksi. Ja mummo oli ollut 7 tai 8 kertaa naimisissakin.

Paris olisi saanut jo aikaisemminkin hoitoa kun todettiin vakavaan väkivaltaan taipuvaiseksi mutta äiti ei suostunut  vaikka mummo olisi maksanut.

Tietenkään ei voi tietää millaiset olot perheessä on todellisuudessa ollut, mutta äidistä sai dokumentin ja muiden haastattelujen perusteella ihan järjellisen kuvan ongelmistaan huolimatta.

Mielestäni dokumentin anti oli se, että miten lapsipsykopaatteihin tulisi suhtautua ja voidaanko psykopatiaa hoitaa ylipäätään. Kyseisessä dokumetissa tuli mielestäni myös esille hyvin psykopatian periytyvyys, jota mahdollisesti voitaisiin hyödyntää jo varhaisessa vaiheessa psykopatian tunnistamiseksi ja hoitamiseksi, sekä mahdollisesti vältää ainakin Parisin tapaukset- ja mahdollisesti lievemmätkin.

Tässä tapauksessahan Parisin äiti itsekään ei usko, että psykopaatit voisivat koskaan varsinaisesti parantua tai "oppia" tuntemaan empatiaa, vaan se osa ihmisyyttä puuttuu kokonaan, mutta se ei vielä varsinaisesti pois sulje sitä, etteikö voisi löytyä sellaisia keinoja vaikuttaa psykopaatteihin, joka pienentäisi näiden riskiä sortua vastaaviin tekoihin ja auttaa yhteiskuntaan soputumisessa.

Mielestäni vaikea dokumentti kaiken kaikkiaan. Sitä halauaisi ajatella, että kaikki ovat syntyessään "hyviä" ja että kotioloista löytyy aina syy häiriökäyttäytymiseen jne. Vaikka Parisin perhe on kaukana täydellisestä idylistä, niin on siitä kyllä silti vaikea löytää pelkillä olosuhteillakaan selitettäviä tekijöitä.

Tämä Parisin äitihän oli suhtautunut lapsena oman isänsä kuolemaan hyvin kylmäkiskoisesti: "Onneksi se et ollut sinä, äiti". Ja siinä kaikki.

Oikeesti, kyllä tuo on lapselta hyvin kummallinen reaktio, vaikka eivät lähesiä olleet isänsä kanssa, niin kuitenkin.

Ei se ole todellakaan omituinen reaktio. Itse olin aikuinen kun rakastamani isoisä kuoli ja silti olin “salaa onnellinen” ettei se ollut isoäitini, koska hänen kanssaan olin useammin tekemisissä ja siten olisi tuntunut arkielämässäni enemmän. Kaipaan isoisääni kovasti edelleen.

Ei ole normaalia, jos joku kertoo perheenjäsenen surmasta vain alkaa arvottamaan kohtaloita, surematta tai kysymyksiä esittämättä. Ei todellakaan. Ehkä sullakin on jotain tunnepuolella vikana, jos et äkillisen suru-uutisen kuullessasi järkyty tai sure millään tavalla. Toki pienen lapsen on vaikea ymmärtää kuolemaa ja sen lopullisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mummo, äiti ja poika kaikki samasta puusta veistettyjä eli sosiopaatteja. Ihan sairaat kuviot niin monella tapaa.

Mummohan kertoi maireasti kuinka hyvä hän on manipuloimaan mutta enää ei ole kuljetusfirman kuskeja eikä valamiehistöä manipuloitavaksi. Ja mummo oli ollut 7 tai 8 kertaa naimisissakin.

Paris olisi saanut jo aikaisemminkin hoitoa kun todettiin vakavaan väkivaltaan taipuvaiseksi mutta äiti ei suostunut  vaikka mummo olisi maksanut.

Tietenkään ei voi tietää millaiset olot perheessä on todellisuudessa ollut, mutta äidistä sai dokumentin ja muiden haastattelujen perusteella ihan järjellisen kuvan ongelmistaan huolimatta.

Mielestäni dokumentin anti oli se, että miten lapsipsykopaatteihin tulisi suhtautua ja voidaanko psykopatiaa hoitaa ylipäätään. Kyseisessä dokumetissa tuli mielestäni myös esille hyvin psykopatian periytyvyys, jota mahdollisesti voitaisiin hyödyntää jo varhaisessa vaiheessa psykopatian tunnistamiseksi ja hoitamiseksi, sekä mahdollisesti vältää ainakin Parisin tapaukset- ja mahdollisesti lievemmätkin.

Tässä tapauksessahan Parisin äiti itsekään ei usko, että psykopaatit voisivat koskaan varsinaisesti parantua tai "oppia" tuntemaan empatiaa, vaan se osa ihmisyyttä puuttuu kokonaan, mutta se ei vielä varsinaisesti pois sulje sitä, etteikö voisi löytyä sellaisia keinoja vaikuttaa psykopaatteihin, joka pienentäisi näiden riskiä sortua vastaaviin tekoihin ja auttaa yhteiskuntaan soputumisessa.

Mielestäni vaikea dokumentti kaiken kaikkiaan. Sitä halauaisi ajatella, että kaikki ovat syntyessään "hyviä" ja että kotioloista löytyy aina syy häiriökäyttäytymiseen jne. Vaikka Parisin perhe on kaukana täydellisestä idylistä, niin on siitä kyllä silti vaikea löytää pelkillä olosuhteillakaan selitettäviä tekijöitä.

Tämä Parisin äitihän oli suhtautunut lapsena oman isänsä kuolemaan hyvin kylmäkiskoisesti: "Onneksi se et ollut sinä, äiti". Ja siinä kaikki.

Oikeesti, kyllä tuo on lapselta hyvin kummallinen reaktio, vaikka eivät lähesiä olleet isänsä kanssa, niin kuitenkin.

Ei se ole todellakaan omituinen reaktio. Itse olin aikuinen kun rakastamani isoisä kuoli ja silti olin “salaa onnellinen” ettei se ollut isoäitini, koska hänen kanssaan olin useammin tekemisissä ja siten olisi tuntunut arkielämässäni enemmän. Kaipaan isoisääni kovasti edelleen.

Eli kun sulle tultiin kertomaan, että isoisäsi on kokenut äkillisen ja väkivaltaisen kuoleman, ajattelit AINOASTAAN että onni onnettomuudessa, ettei ollut kyseessä isoäitisi?

Ja joo, on se poikkeavaa ja outoa. Jo lapsilla näky psykopaattisia taipumuksia. Jo 3 vuotiailta voidaan asiantuntijoiden mukaan havaita...

Minulle tuli outo olo kohtauksesta, jossa Paris luetteli asioita, joista on jäänyt vankilassa ollessaan paitsi. "En ole koskaan bilettänyt, juonut kännejä", jne. Kyseessä nuori mies, joka ei kuitenkaan maininnut jääneensä täysin vaille seksiä? Tätä ihmettelin.

Dokumentin katsottuani googlasin aiheesta ihan muussa mielessä, mutta hyi hemmetti. Yksi asia oli jätetty dokumentissa mainitsematta. Tai no, seksuaalisiin v*kivaltasarjakuviin toki viitattiin. Miksi dokumentissa ei mainittu, että oli kajonnut siskoonsa? Sehän muuttaa asetelmaa. "Kosto äidille" vai jälkien peittelyä? Sekin jäi hyvin ympäripyöreäksi, mikä edes Parisin itsensä mielestä oli motiivi. Ei kehdannut sanoa, että se oli v*kivaltainen p*rversio?

(Anteeksi jos tästä on jo ollut puhe, luen nyt muut kommentit)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli vahvasti mieleen elokuva Poikani Kevin. Suosittelen, jos pidit dokumentista.

Tuosta dokumentista ei voi varsinaisesti pitää. Oli kyllä samanlainen tapaus, kuin poikani Kevin. Se tarina on ilmeisesti fiktiota, Kevin tappoi isänsä, pikkusiskonsa ja vielä meni kouluun ampumaan oppilaita.

Minä olen käsittänyt, että myös tämä kammottava tarina on totta. Toivottavasti olen väärässä.

Ei mielestäni ole, mutta todellisuus on kyllä yhtä karuja tarinoita täynnä. Äidinrakkautta käsitellään tuossa Kevinissä myös. Ettei se noin vaan katoa.

Kevinin tarina on fiktiota. Kirjailija vain kuvittelee, mitä Kevinin äiti käy läpi. Kirjailijalla ei ole oman käden tietoa, miten hän käyttäytyisi ja tuntisi, jos hänen oma lapsensa tekisi tuollaisen teon.

Kirjailija on myös vakaumuksellinen vela joten hänellä on vielä vähemmän käsitystä äitiydestä kuin oikeasti äideillä. Mun mielestä kirjailija työstää kirjassa lapsiin kohdistuvaa pelkoaan. Kevinin äiti on kirjassa myös vakuuttunut että lapsi suhtautui häneen vihamielisesti jo kohdussa. Mistä voi miettiä äidin osuutta tapahtumiin.

Vierailija kirjoitti:

Poika on selvästikin sosiopaatti. Minulle tuli vahvasti mieleen, että myös isoäiti oli (murhautti Georgian osavaltioon mafiasukuun kuuluvan miehensä, ilman rangaistusta), joten kasvatti tyttären aivan väärin, rakkaudettomasti.

Sama kierre jatkui, tytär käytti huumeita ja hankki lapsia epämääräisten hyypiöiden kanssa, oli välillä todella pahassa huumekoukussa jne, joten älykkäästä pojasta, joka takertui äitiinsä, mutta joka "petti" hänet, kasvoi psykopaatti. Se on luonnevika, ei varsinainen mielisairaus, kuten bipolaarinen tai skitsofrenia tms. Jos pojalla olisi ollut kunnon jämäkkä perhe, pojasta olisi voinut kasvaa normaalikin. Hänen mitattu älykkyysosamääränsähän oli 142 eli professoritasoa. Tuli mieleen, että äiti käytti raskausaikanaankin huumeita. Voivatko ne tuhota ns. tunteet kohdussa olevalta lapseltakin, kuten aikuisilta. Ja voiko vaikutus olla noin pitkäikäinen.  

Sitä voi aina jossitella, mutta psykopatiakin on vahvasti perinnöllinen, joten on todennäköisempää, että Parisilla on psykopatia geeneissä kuin se, että äidin huumetausta olisi tehnyt Parisista mummonsa kaltaisen (mummo sekä Paris ovat toistuvasti painottaneet olevansa samasta puusta).

Luulen, että äidin huumetausta on tuotu esiin ainoastaan siksi, että tälläiset tuppaavat tulemaan joka tapauksessa ilmi, koska tälläiset kiinnostavat ihmisiä.

On ihan fiksua olla aiheesta avoin ja katkoa huhuilta siivet, jotta voidaan keskittyä pääasiaan.

Uskon että kasvatuksella voi olla osansa, mutta myös sen että on vähän naivia ajatella että tunnevammaisesta lapsesta kasvaa automaattisesti"normaali" jos perhe on "hyvä".

Ongelmia enemmän dokumetissa kiinnitti huomion kaikki se mikä oli hyvin ja se hyvä oli paljon enemmän kuin useissa muissa perheissä, joista ei kuitenkaan kasva murhaavia psykopaatteja.

Vierailija kirjoitti:

eikös sosiopatia tai psykopatia ole periytyvää? mummo on varmasti myös pojan tavoin psykopaatti, osaa vaan puhua miellyttävämmin.

Parisin isällä myös skitsofrenia. Eli sekä äidin että isän puolella oli astetta vakavampia mt-ongelmia, jos isoäitikin oli sosiopaatti. Siihen päälle vielä äidin huumeidenkäyttö. Mistä tuli mieleen, että myös äiti valmistui lukiosta huippuarvosanoin, vaikka huumeet olivat jo silloin mukana kuvioissa...

Parisin biologisella isällä oli skitsofrenia, eikä äitikään terveeltä vaikuttanut.

Suomessahan vastaava pariisi olis ollu hetken jossain sairaalas. Sitte uuden henkilöllisyyden, vapauteen

ja etsimään uutta uhria.

Muistakaa Seinäjoki 2015, älkää ikinä unohtako

Mutta Paris itsehän sanoi, että hänellä ei ole mitään mielensairautta. Uskon sen kyllä, hänellä lienee vain pahuutta? Onko se diagnoosi, sama kuin sosiopatia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli vahvasti mieleen elokuva Poikani Kevin. Suosittelen, jos pidit dokumentista.

Tuosta dokumentista ei voi varsinaisesti pitää. Oli kyllä samanlainen tapaus, kuin poikani Kevin. Se tarina on ilmeisesti fiktiota, Kevin tappoi isänsä, pikkusiskonsa ja vielä meni kouluun ampumaan oppilaita.

Minä olen käsittänyt, että myös tämä kammottava tarina on totta. Toivottavasti olen väärässä.

Ei mielestäni ole, mutta todellisuus on kyllä yhtä karuja tarinoita täynnä. Äidinrakkautta käsitellään tuossa Kevinissä myös. Ettei se noin vaan katoa.

Kevinin tarina on fiktiota. Kirjailija vain kuvittelee, mitä Kevinin äiti käy läpi. Kirjailijalla ei ole oman käden tietoa, miten hän käyttäytyisi ja tuntisi, jos hänen oma lapsensa tekisi tuollaisen teon.

Tässä sen sijaan todellisen kouluampujan - varmaan erään kuuluisimmista - äidin TED talk aiheesta:

https://www.ted.com/talks/sue_klebold_my_son_was_a_columbine_shooter_th…;

Kannattaa katsoa!

Katsoin sen joskus viime vuonna ja totesin sen hyväksi ja mielenkiintoiseksi. Järkinainen kyseessä, vaikka niin kamala kohtalo hänellä olikin.

Vierailija kirjoitti:

Mutta Paris itsehän sanoi, että hänellä ei ole mitään mielensairautta. Uskon sen kyllä, hänellä lienee vain pahuutta? Onko se diagnoosi, sama kuin sosiopatia?

Voi olla, että maittainkin voi olla joitakin eri käsityksiä, mutta yksinkertaisimmillaan ero on se, että psykopatia on synnynnäistä ja sosiopatia on taas kasvatuksen ja ympäristön tulosta. Esim. Hannu Lauerma on puhunut sosiopaattisesta ilmiöstä, joka tarkoittaa sitä, että periaatteessa normaalit ihmiset voivat syyllistyä raakuuksiin ryhmässä esim. Sodassa.

Tuo mihin paris viittasi on siis se, että kyseessä on "biologinen ominaisuus" eikä mt-ongelma. Esim. Adhd:ta ja bipolaarihäiriötä pidetään myös tälläisinä synnynnäisinä ja esim. Masennusta ja persoonallisuushäiriötä mielenterveysongelmina

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli vahvasti mieleen elokuva Poikani Kevin. Suosittelen, jos pidit dokumentista.

Tuosta dokumentista ei voi varsinaisesti pitää. Oli kyllä samanlainen tapaus, kuin poikani Kevin. Se tarina on ilmeisesti fiktiota, Kevin tappoi isänsä, pikkusiskonsa ja vielä meni kouluun ampumaan oppilaita.

Minä olen käsittänyt, että myös tämä kammottava tarina on totta. Toivottavasti olen väärässä.

Ei mielestäni ole, mutta todellisuus on kyllä yhtä karuja tarinoita täynnä. Äidinrakkautta käsitellään tuossa Kevinissä myös. Ettei se noin vaan katoa.

Kevinin tarina on fiktiota. Kirjailija vain kuvittelee, mitä Kevinin äiti käy läpi. Kirjailijalla ei ole oman käden tietoa, miten hän käyttäytyisi ja tuntisi, jos hänen oma lapsensa tekisi tuollaisen teon.

Kirjailija on myös vakaumuksellinen vela joten hänellä on vielä vähemmän käsitystä äitiydestä kuin oikeasti äideillä. Mun mielestä kirjailija työstää kirjassa lapsiin kohdistuvaa pelkoaan. Kevinin äiti on kirjassa myös vakuuttunut että lapsi suhtautui häneen vihamielisesti jo kohdussa. Mistä voi miettiä äidin osuutta tapahtumiin.

Höpö höpö. Kirjailija kuvittelee sen, että äiti voisi antaa anteeksi oman lapsensa tappamisen. Ei kai sellaista voi tehdä, jos kerran lastaan rakastaa ja haluaa häntä suojella kaikelta pahalta? Totta kai vihaa lapsensa tappajaa!

Tai sitten - niin kuin arvelenkin - että ns. äidinrakkaus on vain myytti. Mitä väliä yhden lapsen kuolemalla on, kun toinen on vielä elossa ja saa rakastaa sitä? Vai?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli vahvasti mieleen elokuva Poikani Kevin. Suosittelen, jos pidit dokumentista.

Tuosta dokumentista ei voi varsinaisesti pitää. Oli kyllä samanlainen tapaus, kuin poikani Kevin. Se tarina on ilmeisesti fiktiota, Kevin tappoi isänsä, pikkusiskonsa ja vielä meni kouluun ampumaan oppilaita.

Minä olen käsittänyt, että myös tämä kammottava tarina on totta. Toivottavasti olen väärässä.

Ei mielestäni ole, mutta todellisuus on kyllä yhtä karuja tarinoita täynnä. Äidinrakkautta käsitellään tuossa Kevinissä myös. Ettei se noin vaan katoa.

Kevinin tarina on fiktiota. Kirjailija vain kuvittelee, mitä Kevinin äiti käy läpi. Kirjailijalla ei ole oman käden tietoa, miten hän käyttäytyisi ja tuntisi, jos hänen oma lapsensa tekisi tuollaisen teon.

Kirjailija on myös vakaumuksellinen vela joten hänellä on vielä vähemmän käsitystä äitiydestä kuin oikeasti äideillä. Mun mielestä kirjailija työstää kirjassa lapsiin kohdistuvaa pelkoaan. Kevinin äiti on kirjassa myös vakuuttunut että lapsi suhtautui häneen vihamielisesti jo kohdussa. Mistä voi miettiä äidin osuutta tapahtumiin.

Höpö höpö. Kirjailija kuvittelee sen, että äiti voisi antaa anteeksi oman lapsensa tappamisen. Ei kai sellaista voi tehdä, jos kerran lastaan rakastaa ja haluaa häntä suojella kaikelta pahalta? Totta kai vihaa lapsensa tappajaa!

Tai sitten - niin kuin arvelenkin - että ns. äidinrakkaus on vain myytti. Mitä väliä yhden lapsen kuolemalla on, kun toinen on vielä elossa ja saa rakastaa sitä? Vai?

Tästä ei saa mitään selvää siitä mihin ja keneen milläkin viitataan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli vahvasti mieleen elokuva Poikani Kevin. Suosittelen, jos pidit dokumentista.

Tuosta dokumentista ei voi varsinaisesti pitää. Oli kyllä samanlainen tapaus, kuin poikani Kevin. Se tarina on ilmeisesti fiktiota, Kevin tappoi isänsä, pikkusiskonsa ja vielä meni kouluun ampumaan oppilaita.

Minä olen käsittänyt, että myös tämä kammottava tarina on totta. Toivottavasti olen väärässä.

Ei mielestäni ole, mutta todellisuus on kyllä yhtä karuja tarinoita täynnä. Äidinrakkautta käsitellään tuossa Kevinissä myös. Ettei se noin vaan katoa.

Kevinin tarina on fiktiota. Kirjailija vain kuvittelee, mitä Kevinin äiti käy läpi. Kirjailijalla ei ole oman käden tietoa, miten hän käyttäytyisi ja tuntisi, jos hänen oma lapsensa tekisi tuollaisen teon.

Kirjailija on myös vakaumuksellinen vela joten hänellä on vielä vähemmän käsitystä äitiydestä kuin oikeasti äideillä. Mun mielestä kirjailija työstää kirjassa lapsiin kohdistuvaa pelkoaan. Kevinin äiti on kirjassa myös vakuuttunut että lapsi suhtautui häneen vihamielisesti jo kohdussa. Mistä voi miettiä äidin osuutta tapahtumiin.

Höpö höpö. Kirjailija kuvittelee sen, että äiti voisi antaa anteeksi oman lapsensa tappamisen. Ei kai sellaista voi tehdä, jos kerran lastaan rakastaa ja haluaa häntä suojella kaikelta pahalta? Totta kai vihaa lapsensa tappajaa!

Tai sitten - niin kuin arvelenkin - että ns. äidinrakkaus on vain myytti. Mitä väliä yhden lapsen kuolemalla on, kun toinen on vielä elossa ja saa rakastaa sitä? Vai?

Tästä ei saa mitään selvää siitä mihin ja keneen milläkin viitataan.

Ei saa myöskään selvää höpö höpö mitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli vahvasti mieleen elokuva Poikani Kevin. Suosittelen, jos pidit dokumentista.

Tuosta dokumentista ei voi varsinaisesti pitää. Oli kyllä samanlainen tapaus, kuin poikani Kevin. Se tarina on ilmeisesti fiktiota, Kevin tappoi isänsä, pikkusiskonsa ja vielä meni kouluun ampumaan oppilaita.

Minä olen käsittänyt, että myös tämä kammottava tarina on totta. Toivottavasti olen väärässä.

Ei mielestäni ole, mutta todellisuus on kyllä yhtä karuja tarinoita täynnä. Äidinrakkautta käsitellään tuossa Kevinissä myös. Ettei se noin vaan katoa.

Kevinin tarina on fiktiota. Kirjailija vain kuvittelee, mitä Kevinin äiti käy läpi. Kirjailijalla ei ole oman käden tietoa, miten hän käyttäytyisi ja tuntisi, jos hänen oma lapsensa tekisi tuollaisen teon.

Kirjailija on myös vakaumuksellinen vela joten hänellä on vielä vähemmän käsitystä äitiydestä kuin oikeasti äideillä. Mun mielestä kirjailija työstää kirjassa lapsiin kohdistuvaa pelkoaan. Kevinin äiti on kirjassa myös vakuuttunut että lapsi suhtautui häneen vihamielisesti jo kohdussa. Mistä voi miettiä äidin osuutta tapahtumiin.

Kirjan lukemisesta on kyllä jo useampi vuosi, mutta muistaakseni koko kirjan kantava teema ihan alusta loppuun asti on se, että äiti miettii sitä, oliko hänen oma tietynlainen tunnekylmyys ja "epä-äidillisyys" lapsen teon takana vai ei. Eli sikäli viimeinen virkkeesi on hieman outo, koska mitään muutahan kirjassa ei mietitäkään kuin tuota. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti lienee kantaa syyllisyyttä tapahtuneesta. Siitäkö syystä ei ole nähnyt tarpeelliseksi vaihtaa identiteettiä, ja hakea suojaa ennen kuin poika pääsee vapauteen. Äidillähän on todellinen uhka, että poika tulee ja tapaa äitinsä. Ja nyt on tutustuttanut nuorimman lapsensa tuon sosiopaattipoikansa kanssa, ei hyvää päivää. Sairashan tuo on äitikin, kun ei näe vaaraa, vaan riskeeraa nuorimmankin hengen.

Toisaalta vaikka samalla poika on hänen lapsensa murhaaja, poika säilyy hänen lapsenaan. Ja he ovat ikuisesti sen vuoksi läheisiä. Luultavasti sekin tilanne tuntuisi omituiselta ja väärältä, jos äiti kieltäisi välit tuon nuorimman sisaruksen ja murhaajapojan välillä, he ovat kuitenkin myös sisaruksia. Kyllähän se äiti kertoi, että hänellä on ristiriitaisia tuntemuksia.

Mut murhaajapoika tulee olemaan jo 33, kun voi anoa ehdonalaista, joten ei välttämättä täysikäisenä tule asumaan noiden kanssa saman katon alla. Tai no mistä tietää.

Ei kyllä tuntuisi omituiselta ja vaaralliselta suojella oman lapsen henkeä, vaikka se uhkaaja olisi myös oma lapsi. Kyllä kaikessa, jopa äiti-lapsi -suhteessakin, on joku raja jonka jälkeen ei ole paluuta. Eikä psykopaatin/sosiopaatin kanssa voi olla läheinen, sellainen ihminen kun ei edes kykene läheisyyteen, vaan teeskentelee tunteita. Mitään aitoja tunteitahan noilla ei ole. Voi kyllä luulla olevansa läheinen, mutta on vain vedätyksen kohde ja pelinappula.

Olen yrittänyt miettiä miltä itsestäni tuntuisi, jos kokisin saman kuin Parisin äiti.

Enkä kyllä pysty vilpittömästi sanomaan, että laittaisin välit välittömästi poikki ja vaihtaisin maisemaa, vaikka järjellä ajatellen se olisikin oikea ratkaisu.

Charityn haastatteluista tulee kyllä ilmi, että ymmärtää varsin hyvin, ettei poikansa ole normaali ja koe tunteita kuten useimmat muut ja on näin ollen epäluotettava ja vaarallinen. Charity on tuonut esille, että pelkää poikaansa, mutta ei voi olla rakastamatta, vaikka tämä ei kykenekään vastavuoroiseen rakkauteen.

Mielestäni reaktio on ihan inhimillinen, vaikka ei "saisi" ja olisi syytäkään, niin on aivan varmasti vaikea hyväksyä, että omasta lapsesta puuttuu "inhimillisyys" , eikä siihen todennäköisesti koskaan löydy hoitoa.

Ei ihme että pojasta kehittyi pahimman lajin sekopää.

Miehet hänen elämästään loistivat poissaolollaan. Missä olivat esim lasten isät?

Isoisä oli ammuttu hämärissä olosuhteissa, joista syytettiin mummia?

Äiti knarkkaaja josta joutui pitämään huolta jo pienestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli vahvasti mieleen elokuva Poikani Kevin. Suosittelen, jos pidit dokumentista.

Tuosta dokumentista ei voi varsinaisesti pitää. Oli kyllä samanlainen tapaus, kuin poikani Kevin. Se tarina on ilmeisesti fiktiota, Kevin tappoi isänsä, pikkusiskonsa ja vielä meni kouluun ampumaan oppilaita.

Minä olen käsittänyt, että myös tämä kammottava tarina on totta. Toivottavasti olen väärässä.

Ei mielestäni ole, mutta todellisuus on kyllä yhtä karuja tarinoita täynnä. Äidinrakkautta käsitellään tuossa Kevinissä myös. Ettei se noin vaan katoa.

Kevinin tarina on fiktiota. Kirjailija vain kuvittelee, mitä Kevinin äiti käy läpi. Kirjailijalla ei ole oman käden tietoa, miten hän käyttäytyisi ja tuntisi, jos hänen oma lapsensa tekisi tuollaisen teon.

Kirjailija on myös vakaumuksellinen vela joten hänellä on vielä vähemmän käsitystä äitiydestä kuin oikeasti äideillä. Mun mielestä kirjailija työstää kirjassa lapsiin kohdistuvaa pelkoaan. Kevinin äiti on kirjassa myös vakuuttunut että lapsi suhtautui häneen vihamielisesti jo kohdussa. Mistä voi miettiä äidin osuutta tapahtumiin.

Kirjan lukemisesta on kyllä jo useampi vuosi, mutta muistaakseni koko kirjan kantava teema ihan alusta loppuun asti on se, että äiti miettii sitä, oliko hänen oma tietynlainen tunnekylmyys ja "epä-äidillisyys" lapsen teon takana vai ei. Eli sikäli viimeinen virkkeesi on hieman outo, koska mitään muutahan kirjassa ei mietitäkään kuin tuota. 

Ei todellakaan auennut kaikille tuo. Luettuani kirjan aikanaan googletin ja ensimmäinen hakutulos johti johonkin tukinet-sivistolle jossa ongelmanuorten äidit kehottivat toisiaan lukemaan tuon kirjan jossa on syntymästään paha lapsi. Syy googlettaa oli juuri tuo että kirjasta jäi epäeettinen fiilis juuri tuosta näkökulmasta ja siinähän se vastaus sitten tulikin ettei huoleni ollut aiheeton.