miksi minulle on ikävä ajatus, että jos kuolisin, puolisoni saattaisi löytää toisen kumppanin kuolemani jälkeen?

Kannattaa olla niin hyvä kumppani, että mies kokee menetyksesi jälkeen ettei kaipaakkaan ketään muuta enää rinnalleen.

Onnellinen vaimo kirjoitti:

Minä olen ollut mieheni kanssa pitkään, kohta 30 vuotta. Liittomme on poikkeuksellisen onnellinen, seksiä edelleen muutaman kerran viikossa, riitelemme todella harvoin ja omaamme samanlaisen huumorintajun. En ole mustasukkainen luonne, mutta ajatus että kuolemani jälkeen puoliso hymyilisi onnellisena jonkun toisen rinnalla on todella ärsyttävä, sietämätön lähes. Hassuttelisi ja lässyttäisi jollekulle muulle, ihan hirveä ajatus.

Olenko nyt siis ihan hirveä ja epänormaali ihminen kun ajattelen näin?

No kyllä olet. Minä ainakin toivon, että puolisoni löytäisi uuden ihanan kumppanin kuolemani jälkeen. 

Rakkaalle toivoo vain sitä kaikkea parasta. 

Eihän rakkaus sinuun kuole, vaikka kuoleman sattuessa puolisosi löytäisi uuden kumppanin. Ajattelen vaikkapa äitiäni, joka menetti puolisonsa nuorena. Siinä hänellä oli yöpöydällään isäni kuva, vaikka viereisessä vuoteessa makasi kuoleman jälkeen löydetty uusi kumppani, jonka kanssa hän ehti olla lähes yhtä kauan kuin isäni kanssa. Hän kirjoitteli päiväkirjaansakin ensimmäisestä puolisostaan hyvin kauniisti vielä vuosikymmenten jälkeen.

Eli ei rakkaus sinuun kuole, jos sitä on, vaikka rinnalle tulisi uusi kumppani. Usein mikään ei korvaa tietyllä tapaa sitä ensimmäistä kumppania, jonka kanssa elämää on rakennetttu ja unelmoitu, perhe perustettu jne.

Puolison menettäminen nuorena on niin suuri tragedia, että kyllä minä soisin kumppanilleni uuden puolison. Ei se hänen rakkauttaan minuun mielessäni vähennä. Ehkä koet epävarmuutta ja riittämättömyyttä muutenkin.

Minulla on mennyt 2 vuoden suhteesta toipumiseen kuusi vuotta. Tämä oli ensimmäinen poikaystäväni.

Jos olisin kymmenen vuotta jonkun kanssa, en varmaan koskaan alkaisi enää seurustelemaan kenenkään muun kanssa.

Minusta olisi hienoa nähdä edesmennyt kumppani jälleen taivaassa. (Jos uskoo sellaiseen). Mutta siihen kuvioon ei sovi sitten se, että on löytänyt jonkun uuden siinä välissä.

Kyllä se on sen yhden ja saman muistoa vaalittava, jos toinen on kuollut. Ei tule uutta. Seuraan kumppaniani taivaaseen, kun sen aika tulee. Toivottavasti ei ole löytänyt taivaasta ketään uutta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on mennyt 2 vuoden suhteesta toipumiseen kuusi vuotta. Tämä oli ensimmäinen poikaystäväni.

Jos olisin kymmenen vuotta jonkun kanssa, en varmaan koskaan alkaisi enää seurustelemaan kenenkään muun kanssa.

Minusta olisi hienoa nähdä edesmennyt kumppani jälleen taivaassa. (Jos uskoo sellaiseen). Mutta siihen kuvioon ei sovi sitten se, että on löytänyt jonkun uuden siinä välissä.

Kyllä se on sen yhden ja saman muistoa vaalittava, jos toinen on kuollut. Ei tule uutta. Seuraan kumppaniani taivaaseen, kun sen aika tulee. Toivottavasti ei ole löytänyt taivaasta ketään uutta.

Itse olen tässä maailmassa aika kummajainen, tai siltä ainakin tuntuu. Mulla on kai yhtä aikaa pieni ja suuri sydän? Olen täysin puhtaasti ja aidosti rakastanut vain yhtä siitä alkaen kun hänet kohtasin 25 vuotta sitten. Nytkin kun mietin, satuttaa, että en häntä saanut, mutta toivon hänen olevan onnellinen, vaikka sitten jonkun toisen kanssa.. Muista entisistä en kykene tuntemaan näin vaikka miten haluaisin.

Entä jos mietit toista kautta, itsesi kautta. Puoliso kuolee ja itse jäät leskeksi. Ikää alle 50 v ja elinikää jäljellä 30 v. Koska puolisosi ei ole halunnut sinun löytävän uutta rakkautta, pitää sinun elää yksin loppuelämäsi, vaikkei olisi oma tahto.

Kyllä nuoren lesken ehdottomasti kannattaa ottaa uusi puoliso. Mutta, jos on ollut naimisissa ikävuodet 20-70, niin eikö olisi aika kokeilla itsekseenkin olemista, semminkin kun voi joutua omaishoitajaksi siinä sivussa.

Ehkä pelkäät ajatusta että et ole niin ainutlaatuinen kuin haluaisit olla. Että sinut voi korvata ja paikkasi ottaa joku toinen. No, se on vaan totuus. Meidät kaikki voidaan korvata. Niin työpaikoilla kuin suhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä pelkäät ajatusta että et ole niin ainutlaatuinen kuin haluaisit olla. Että sinut voi korvata ja paikkasi ottaa joku toinen. No, se on vaan totuus. Meidät kaikki voidaan korvata. Niin työpaikoilla kuin suhteissa.

"Kunnes kuolema teidät erottaa". Avioliitto ja suhde päätyy toisen kuolemaan kun tämä katoaa tästä maailmasta. Jäljelle jääneen on jatkettava omaa elämäänsä. Ei siinä ole kyse toisen unohtamisesta tai hylkäämisestä vaan kuoleman hyväksymisestä. Kannattaa katsoa vainajaa jos se on mahdollista. Siinä todella tajuaa jäljellä olevan vain tyhjä kuori. Ymmärtää läheisensä olevan poissa tästä maailmasta. Olen itsekin joskus miettinyt samaa kuin ap mutta ymmärtänyt. Ajatuksen olevan järjetön.

Ap.n pitää huolehtia, että ukko lähtee samalla junalla kuin itsekin

No miten ap, jos miehesi kuolisi, olisitko loppu ikäsi yksin ja muistelisit vain häntä?

Varmaan siksi, että harva ihminen on oikeasti mikään uhrautuvainen pyhimys, joka osaa pyyteettömästi ajatella toisen parasta ja kieltää omat tunteensa?

Ei siinä ole mitään ihmeellistä, että jos olet rakastunut, haluaisit itsekin olla sille toiselle se elämän suuri rakkaus. Mustasukkainen voi olla teoreettisellekin naiselle/miehelle - sinähän olet elossa, joten mikä ihme siinä on, että haluat pitää puolisosi omanasi?

Rakkaustarinoissa se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa. Kukapa haluaisi ajatella olevansa se entinen, josta päästään yli, ennen kuin tarinan sankari löytää sen todellisen rakkautensa.

Parempi ehkä olla vain ajattelematta kuolemaansa, mitä se hyödyttää.

up

Jos kuolisin, toivoisin, että mieheni olisi onnellinen. Ilman kumppania tai uuden kumppanin kanssa. Sen sijaan en toivo, että mieheni hankkisi uuden kumppanin vain sen takia, ettei pysty käsittelemään menetystään tai että uusi kumppani olisi hänelle vain kotitalouspiika. Äitini kuoleman jälkeen isäni otti nopeasti uuden kumppanin lähinnä sen vuoksi, että isä voi elää kuin sika pellossa ja kumppani siivoaa isäni sotkut.

"Ehkä koet epävarmuutta ja riittämättömyyttä muutenkin."

Tämä ehkä kolahtaa.

Mutta mitä epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteille voi tehdä?

  ap

'Se, että ylipäätään suunnittelet toisen ihmisen elämää, on outoa.'

Niin. Mutta mitä neuvoja olisi tähän tilanteeseen?

  ap

Minua irvistyttää ajatus ihan samalla lailla. Minusta se on aika luonnollista. Mutta kyllä osaan järkeillä sen niin että elämä jatkuu eikä sille voi mitään, ja yritän olla ajattelematta enempää.

Vierailija kirjoitti:

Meille naisille syötetään pienestä pitäen prinsessasatuja, joissa prinssi ja prinsessa saavat toisensa ja elävät elämänsä onnellisena yhdessä loppuun asti. Ihmekkös tuo, että haluamme tätä samaa itsellemme.

Kyllä niitä samoja satuja luetaan pojillekin. Mutta tuo ei nyt ole relevanttia, jos se loppu on toiselle jo takanapäin. "Elämänsä loppuun saakka..." Entä jos elämä loppuu vain toiselta?Mitä se toinen tekee?

Sanoin joskus paremmalle puoliskolleni, että jos kuolen ensin, toivon hänen pariutuvan uudelleen. Kävikin niin, että hän kuoli täysin ennenaikaisesti. En saanut häneltä mitään ohjeita tähän tilanteeseen, mutta yritän pariutua.

Miehet yleensä haluavat ottaa piankin kumppanin huushollerskaksi, jos ovat oppineet vähän avuttomiksi kodinhoitoasioissa.

Ei kiinnostaisi kasikymppisenä metsästää puolikuolleita pappoja, joten valinta olisi helppo.