miksi minulle on ikävä ajatus, että jos kuolisin, puolisoni saattaisi löytää toisen kumppanin kuolemani jälkeen?

Meille naisille syötetään pienestä pitäen prinsessasatuja, joissa prinssi ja prinsessa saavat toisensa ja elävät elämänsä onnellisena yhdessä loppuun asti. Ihmekkös tuo, että haluamme tätä samaa itsellemme.

Se, että ylipäätään suunnittelet toisen ihmisen elämää, on outoa.

Voit tehdä tietysti vaikka minkälaisia käsikirjoituksia ja testamentteja, mutta tänään että kuolemasi jälkeen sinua ei enää kiinnosta maalliset.

Ainakin hyvä merkki että tunnistat oman vahingollisen ajattelumallisi. Otsikon perusteella olin tulossa sanomaan että olet omistushaluinen etkä rakasta puolisoasi oikeasti, mutta sen näemmä tajusit jo itsekin.

Mä ainakin toivoisin että mieheni löytäisi hyvän kumppanin rinnalleen jos kuolisin! Tuskin hän viihtyisi yksinään kun on niin seurallinen ja aktiivinen.

Lapsetkin (aikuisia jo) toivoisivat sitä

Itsekkyyttä yli kuoleman rajan, huh.

Kuoleman jälkeen taivaassa voikin olla ongelma kun onkin monta vaimoa. Ei tainnut jumala miettiä asioita loppuun asti.

Jokin muukin taitaa AP:n päässä rassata.

Minustakin on ikävä ajatus, että puolisollani olisi toinen vaimo. Pelkkä ajatus saa irvistämään mustasukkaisuudesta.

Tiedostan kuitenkin, että tuossa skenaariossa en olisi enää täällä ollakseni itse hänelle vaimo enkä myöskään katsomassa hänen elämäänsä uuden vaimonsa kanssa, ja rakastan häntä niin paljon, että hänen onnellisuutensa painaa vaakakupissa enemmän kuin minun omistushaluni, ja haluaisin hänen olevan onnellinen, vaikka sitten uuden vaimon kanssa.

Oikeastaan loppujen lopuksi häiritsee kaikista eniten se ajatus, että hän tulisi haudatuksi uuden vaimonsa viereen ja minä yksin jonnekin muualle. Mutta enpä minä tätäkään olisi enää suremassa, lasten kannalta kuitenkin hieman harmittava ajatus.

Ja vaikuttaa tämä ehkä sen verran, että jos itse taas jäisin leskeksi, en enää menisi uusiin naimisiin, ja mikäli jotain seurustelusuhteita olisi, tekisin tämän alusta asti selväksi.

Kyllä se kuolema korjaa tuonkin ongelman.

Siinä on just se, että rakastatko puolisoasi niin paljon, että haluat hänen olevan onnellinen myös kuolemasi jälkeen. Vai et.

Niin yksinkertaista se on.

Leskenä voin sanoa, että toiveesi voi toimiakin.  

Olen pyörinyt erilaisissa vertaistukiryhmissä, leskitapahtumissa, ystävystynyt muutamien leskien kanssa, niin jos joku meistä oikeasti löytää uuden kumppanin ja on onnellinen se on todellakin hieno juttu.

Sureminen kestää vuodesta kahteen, toisilla useampia, ja tiedän sellaisiakin, jotka eivät pääse ikinä yli puolisonsa kuolemasta. Ei voi mitään tehdä, minnekään mennä, jokaisen kohteen tai asian muistuttaessa vielä kymmenen vuoden jälkeen kuolleesta puolisosta. Märehditään porukalla, miten se puoliso oli parasta mitä elämässä oli.

Haluatko sellaista puolisollesi? Miten hän kököttää teillä sohvalla ja katselee kuvia sinusta, itkee jälleen kerran arkkukuvien äärellä ja pitkästyttää kaikki muistelemalla kuinka ihana olitkaan. Kukaan ei oikein enää löydä hänestä sitä entistä itseään ja jollainen oli sinun elinaikanasi. Olet pyhimys ja jonka haudalla käydään joka toinen päivä nojaamassa hautakiveen kyynelien valuessa. Pikkasen vähän ylipainoa ja lohtumunkki päiväkahvin kanssa tai ehkä kunnon pullo alkoa, että olisi hetken iloinen mieli. Tai sitten ylisuorittava yksin elävä, joka omistaa päivänsä himourheiluun extremlajeissa. Muistuttaa joka juhlatilanteessa, miten se meidän Jenni oli vielä taitavampi leipomaan kakkuja kuin moni ikinä osaa. Ja kyllä ne meidän Thaimaan reissut olivat ihan muuta kuin kellään muulla, että se meidän Jenni siellä altaan äärellä oli aivan hemaiseva. 

Et sinä ole omistushaluinen, mutta kun et tiedä mitä on leskeys voi kaikenlaisia ajatuksia juolahtaa mieleen. Kaikkia ajatuksiaan ei kannata uskoa. Anna niiden mennä vaan ohitse.

Minä olen ollut mieheni kanssa pitkään, kohta 30 vuotta. Liittomme on poikkeuksellisen onnellinen, seksiä edelleen muutaman kerran viikossa, riitelemme todella harvoin ja omaamme samanlaisen huumorintajun. En ole mustasukkainen luonne, mutta ajatus että kuolemani jälkeen puoliso hymyilisi onnellisena jonkun toisen rinnalla on todella ärsyttävä, sietämätön lähes. Hassuttelisi ja lässyttäisi jollekulle muulle, ihan hirveä ajatus.

Olenko nyt siis ihan hirveä ja epänormaali ihminen kun ajattelen näin?

Onnellinen vaimo kirjoitti:

Minä olen ollut mieheni kanssa pitkään, kohta 30 vuotta. Liittomme on poikkeuksellisen onnellinen, seksiä edelleen muutaman kerran viikossa, riitelemme todella harvoin ja omaamme samanlaisen huumorintajun. En ole mustasukkainen luonne, mutta ajatus että kuolemani jälkeen puoliso hymyilisi onnellisena jonkun toisen rinnalla on todella ärsyttävä, sietämätön lähes. Hassuttelisi ja lässyttäisi jollekulle muulle, ihan hirveä ajatus.

Olenko nyt siis ihan hirveä ja epänormaali ihminen kun ajattelen näin?

Et. Onnettomista liitoista leskeksi jäävät jatkavat suoraan eteenpäin.

Minä olen juuri tuollainen edellä kuvattu leski, joka ei ole päästänyt irti puolisostaan. Vaimoni kuolemasta on jo vuosia, mutta edelleen kannan vihkisormusta vasemmassa nimettömässä ja puhun vieraammille ihmisille vaimostani preesensissä.

Vanhoista ystävistäni sen sijaan olen päästänyt irti. Ehkä siksi, että he eivät jaksaneet jatkuvasti kuunnella, miten puhuin vaimostani ja meidän yhteisestä elämästämme.

Ehkä vaimoni olisi toivonut, että löydän jonkun toisen hänen jälkeensä. Tai sitten ei. En tiedä. Enkä edes halua tietää, koska kukaan ei voi häntä korvata.

En ole vanhus, vaan ihan aktiivisessa työiässä. Edessä on vielä pitkiä kaipuuntäyteisiä vuosia, jos vanhaksi elän.

Rakastan puolisoani niin paljon että toivon hänen löytävän hyvän ja rakastavan puolison itselleen jos kuolen ennen häntä. Tämän olen sanonutkin hänelle. Tiedän että olisi todella onneton ja yksinäinen ilman puolisoa.

Olet lapsellinen. Minä toivon että oma puolisoni löytäisi minun kuoleman jälkeen uuden naisen ja eläisi vielä pitkän ja hyvän elämän.

Vierailija kirjoitti:

Oikeastaan loppujen lopuksi häiritsee kaikista eniten se ajatus, että hän tulisi haudatuksi uuden vaimonsa viereen ja minä yksin jonnekin muualle. Mutta enpä minä tätäkään olisi enää suremassa, lasten kannalta kuitenkin hieman harmittava ajatus.

Olen esittänyt toiveen, että minut tuhkataan ja tuhkat heitetään ihan mihin vaan jälkipolvi ne haluaa heittää. Saman toiveen on esittänyt puolisoni. Ei tarvii kenenkään pitää huolta elottomasta kivestä joka koristaa elottomien jäännösten viimeistä sijaa. Haluan, että minua muistetaan nyt. En minä siellä haudassa makaa vaikka jäänteeni siellä olisi. Eikä sillä ole MITÄÄN MERKITYSTÄ kuka siinä vieressä makaisi. Mutta helpointa tosiaan on kun heitetään tuhkana tuuleen, luonnolliseen ja ikuiseen maan kiertoon vaan. Sieluni on jatkanut matkaa vihreille niityille ja se on joka merkitsee. 

Pohjimmiltaan kyse on ettet pysty ymmärtämään kuoleman lopullisuutta. Kun ihminen kuolee hän katoaa. Sinusta ei jää mitään. Tietysti jää ruumis mutta se muuttuu maan tomuksi. Jos kuolet kaikki on osaltasi ohi. Sinua ei enää ole kuten ei ollut ennen kuin synnyitään. Mullakin on ollut samanlaisia ajatuksia kuin sulla. Käsittelin tuotakin asiaa kuoleman pelon kanssa ja ymmärsin ajatuksen järjettömäksi.

Entä jos leski ei haluakaan uutta puolisoa? Itse jatkaisin yksin tyytyväisenä. Olisinhan jo kokenut ja elänyt pitkän elämän rakkaani kanssa. Miksi loppuelämään tarvittaisiin parisuhdetta? Monet eivät eronkaan jälkeen etsi tai huoli uutta.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos leski ei haluakaan uutta puolisoa? Itse jatkaisin yksin tyytyväisenä. Olisinhan jo kokenut ja elänyt pitkän elämän rakkaani kanssa. Miksi loppuelämään tarvittaisiin parisuhdetta? Monet eivät eronkaan jälkeen etsi tai huoli uutta.

Jos olisit leskeksi jäädessä vaikka 30v niin olisihan se pitkä aika olla yksin. Jutun ydin on ymmärtää kuoleman lopullisuus. Ymmärtää ettei kuollutta enää ole. Se on kova asia ymmärtää. Ja hyväksyä sen kohtaavan joskus itseäkin. Että joskus sulla ei ole enää uutta aamua. Samalla kuitenkin ymmärtää jotain elämästä vaikkei pystyisikään hyväksymään että on pakko kuolla.