Tosi raskasta kannatella täysikäistä mielenterveysongelmaista tytärtä

Vierailija kirjoitti:

Syy, miksi en tee koskaan lapsia ja toivoisin löytäväni velanaisen tai naisen, jolla on joku terveysjuttu, ettei voi lapsia saada. Mutta tietysti pitäisi olla yhtä urasuuntautunut kuin minäkin. Velini sairastui lukioikäisenä voimakkaisiin paniikkikohtauksiin, ollut koko elämänsä työkyvyttömyyseläkkeellä ja nyt vähän yli 30. 

Paniikkikohtauksiin on olemassa hyvät lääkkeet, ei pitäisi hyvin hoidettuna aiheuttaa loppuelämän työkyvyttömyyttä.

Mä en voi kuvitella kamalampaa taakkaa kuin olla mt-potilaan ja/tai nepsyn vanhempi. 

Olen nyt 30-vuotias ja mulla on 6 eri mt-diagnoosia, joista yksi on vaikea-asteinen asperger. Koulussa on kiusattu rankasti ja mua on myös hyväksikäytetty koulukaverin toimesta. Arvatkaa vaan minkälaista oli psykiatrian osastolla: kaikesta syytettiin vanhempia. Oli kuulemma heidän vikansa että olen autismin kirjoilla (äidin raskauden aikaa tivattiin hullun lailla) ja en osaa puolustaa itseäni. Olin kuulemma myös liian provosoiva joten sen takia mut r*skattiin. Sekin oli vanhempieni vika etteivät osanneet opettaa mua "siveelliseksi". Näin  lastenpsykiatrialla vuosina 04-06. Aikuisiällä söin mielettömät määrät pillereitä ja käytin niitä myös väärin. Olen vasta nyt päässyt kunnolliselle nepsy-terapeutille, ja elämä alkaa näyttää valoisammalta. Olen työtön ja nyt yritän päästä mukaan TE-toimiston autisteille tarkoitetulle "koodauskurssille", josta lopulta työllistytään. 

Toisaalta vihaan itseäni yhä kurkkuani myöten ja mietin miksi mun piti syntyä pilaamaan vanhempieni elämät. He eivät ole tehneet mitään ansaitakseen 30 vuoden helvetin. Ovat vieläkin aivan uuvuksissa eivätkä ole olleet kanssani kunnon lailla tekemisissä vuosiin, ymmärrän täysin heitä ja se on myös mulle itselle parempi. 

Miettikää miljoona kertaa ennen kuin teette lapsia. 

En tiedä, mutta sinä tässä vaikutat jotenkin aika raskaalta, ap. Keskity nyt vain tukemaan tytärtäsi äläkä miettimään sitä mitä muut ajattelevat tai kuinka kauhean raskasta sinulla on. Tyttärellesi tämä voi olla elämän ja kuoleman kysymys. Itsemurhaa on jo hankalampi selitellä puolitutuille. Mieti haluatko käyttää loppuelämäsi tyttäresi äkillisestä "sairauskohtauksesta" selittämiseen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

141 kukaan ei kysynyt sinun elämäntarinaasi eikä lue jaaritteluasi. Ketään ei kiinnosta täällä eikä oikeassa elämässä.

Miksi sitten luit? Olist jättänyt huomiotta jos ei kiinnosta.

Pitää tähän sanoa, että kai tämä palsta on joillekin kuten minullekin paikka purkaa ajatuksia. Ei silti tarvitsisi kommentoida ikävästi. Se kun ei paranna kenenkään oloa. Terveisin 141 viestin kirjoittanut.

Vierailija kirjoitti:

Meillä samanikäinen poika ja ongelmat tuttuja. Tosin hänen ongelmat alkoivat n 10 v sitten migreenillä joka toistui ja toistui joka päivä kun piti mennä kouluun. Muutama vuosi on mennyt paremmin, esim sai käydä peruskoulun kymppiluokan ja sai monesta aineesta ysejä, että pääsi lukioon, ja lukion eka luokkakin meni hyvin, mutta tokalla tapahtui romahdus. Pientä parannusta tapahtui nyt kun sai käydä eteänä koulua.

Migreenin lisäksi diagnosoitiin asperger, tosin lievänä, joka tainnut tulla perintönä minulta (isä).

Mäkin pelkään että ei saa lukiota suoritettua edes 2 seuraavan vuoden sisällä, jonka jälkeen potkitaan ulos. Fiksu poika muuten mutta jotenkin niin epävakaa. Mutta olisin minäkin ollut jos joutuisi tappelemaan tuollaisen migreenin kanssa kuin hänellä.

Olisiko poikasi mahdollista siirtyä aikuislukioon?

Tyttäreni ei pystynyt käymään normaalia koulua. Mäkelänrinteen aikuislukiossa ymmärrettiin hänen tilanteensa hienosti, oli keskustelut psykologin ja kuraattorin kanssa. Koetilanteissa joustettiin niin, että kokeen sai esim. suorittaa erillisessä tilassa ja siihen sai käyttää enemmän aikaa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, mutta sinä tässä vaikutat jotenkin aika raskaalta, ap. Keskity nyt vain tukemaan tytärtäsi äläkä miettimään sitä mitä muut ajattelevat tai kuinka kauhean raskasta sinulla on. Tyttärellesi tämä voi olla elämän ja kuoleman kysymys. Itsemurhaa on jo hankalampi selitellä puolitutuille. Mieti haluatko käyttää loppuelämäsi tyttäresi äkillisestä "sairauskohtauksesta" selittämiseen? 

Niinpä. Järkevintä olisi vaikka väkisin teeskennellä että on tyttärensä puolella ja arvostaa tätä ihmisenä. Muuten voi tulla vielä isompi häpeä, kuin joku koulumenestyksen puute.

Niin ja jos lääkkeet ja terapia kauhistuttavat, kun omat rahat menee niihin, niin kyllä ne hautajaisetkin maksaa RAHAA ja niistä on vaivaa. Omaa laatuaikaa menee niiden järkkäämiseen ja kokonainen päivä melkein tuhrautuu siihen teatteriin, kun pitää esittää vieraille, että se luuseri oli muka rakas.

Psykologiaa123 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykologiaa123 kirjoitti:

Tyttäresi mielenterveysongelmat johtuvat lapsuudesta. Eli nyt maksat laskut siitä lapsuudesta minkä olet saanut hänelle aikaan. 

Jotta tämä ei mene pelkästään syyllistämiseksi, niin ehdottaisin, että tuet tytärtäsi parhaasi mukaan. Yritä keskustella asioista. Pyydä häntä kertomaan asioista jotka ovat vaivanneet häntä ja vaivaavat häntä. Puhu avoimesti lapsuudesta. Myönnä virheesi, koska me kaikki teemme niitä. Ota asiat vastaan, älä puolustele. Näin tuet tyttäresi parantumista. 

Aika mustavalkoista keittiöpsykologiaa.

Mielenterveysongelmat voivat johtua perimästä, aivojen biologiasta ja kemiasta, koulukiusaamisesta ja monesta muusta asiasta.

Äiti ei myöskään ole välttämättä se paras terapeutti, olisitko itse jutellut äidillesi kaikista ongelmistasi tuon ikäisenä?

Kaikki me teemme kasvatuksessa virheitä, toiset pienempiä toiset isompia virheitä. Kuitenkin suurin osa tekee parhaansa sen hetkisillä tiedoilla ja resursseilla.

Ei ole keittöpsykologiaa vaan ihan normaalia psykologiaa. Tutkimuksia aiheesta löytyy jos se kiinnostaa, tässä nyt yksi esimerkiksi: 

Childhood Determinants of Adult Psychiatric Disorder:

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3606947/

Mielenterveysongelmat kuten moni muukin ihmisen ominaisuus on kombinaatio geenejä ja ympäristöä. Otetaan esimerkiksi siinä mielessä melko erityinen mielen ongelma, että se voidaan havaita aivokuvantamisella ja sen tiedetään olevan synnynnäinen ongelma. Kyseessä on psykopatia. Termi, jonka käyttö on vaihdellut merkittävästi psykologiassa ja sillä on tarkoitettu jos jonkinlaista psyykkistä ongelmaa vuosien varrella. Nykyään psykopaatilla tarkoitetaan ihmistä, joka ei koe empatiaa muita ihmisiä kohtaan ja joka on lähes poikkeuksetta karismaattinen ja ulospäinsuuntautunut. 

Psykopaatin aivoissa on selkeitä toiminnallisia puutteita mantelitumakkeessa, jonka seurauksena aivokuori ei toimi kuten normaalilla ihmisellä. Psykopaatteja on joidenkin arvioiden mukaan jokunen prosentti koko populaatiosta. Suurin osa näistä psykopaateista elää kohtalaisen normaalia elämää. Toki ihmiset psykopaatin ympärillä kärsivät, koska psykopaatti ei normaalisti koe empatiaa muita kohtaan, jonka seurauksena hän käyttää ihmisiä hyväkseen. 

Joiden arvioiden mukaan 90% murhaajista on psykopaatteja. Mikä siis erottaa murhaan syyllistyneen psykopaatin ja sellaisen psykopaatin joka on vain empatiakyvytön ihminen? Vastaus on hyvin yksinkertainen. Lapsuus. Lähes poikkeuksetta nämä rikoksiin syyllistyneet psykopaatit ovat huonojen geenien lisäksi saaneet myös surkean lapsuuden. Surkea lapsuus on siis vienyt taudin aivan erilaiselle tasolle, josta seuraa merkittävää tuskaa meille yhteiskunnassa. 

Äiti ei ole terapeutti. Tietenkään. Terapeutti on terapeutti. Äidin on silti hyvä kuunnella tarvittaessa mitä hänen lapsensa yrittää hänelle kertoa. Ottaa asiat vastaan niinkuin toinen ihminen ne kertoo. Ilman puolustelua. Me tehdään kaikki virheitä ja kaikkien ihmisten lapsuuteen liittyy traumaattisia kokemuksia. On äärimmäisen terapeuttista keskustella niistä vaikeista asioista terapeutin lisäksi myös sen oman vanhempansa kanssa. Mikäli vanhempi on kypsä aikuinen, joka kykenee ottamaan asiat vastaan. Näin ei harmi kyllä yleensä ole.

Tässäpä vasta psykologian maisteri kertomassa faktoja :D. Kyllä, lapsuus korreloi mielenterveysongelmien kanssa vahvasti, mutta faktasi psykopatiasta oli hieman vääristyneet. Psykopaatti on geneettistä kun taas sosiopatiaan vaikuttaa enemmän ympäristö. Psykopatian syntymekanismi on monimutkainen, koska välttämättä kasvatuksella ei ole tähän osaa ei eikä arpaa, koska geeni voi hypätä vaikka isovanhemmilta tai geeni voi olla piilevänä vanhemmilla, mutta aktivoituu lapsella. Genetiikka on monimutkaista ja on sattumanvaraista millaiset kombinaatiot syntyy.

Murhaajista 90% ei todellakaan ole psykopaatteja :D. Päinvastoin psykopaatit ovat yleensä hyvin soluttautuneet normaaliin elämään ja saavat intonsa "mind gameista". Se on totta, että sarjamurhaajista suurin osa on sadistisia psykopaatteja, joilla on siihen seksuaalinen motiivi.

Suurin osa tapoista on ns. kännitappoja, murhien tekijät taas voivat olla mitä tahansa persoonallisuushäiriöisiä esim. narsistinen persoonallisuushäiriö ja epävakaa persoonallisuus, joilla on tunteidensäätelyssä ongelmia tai jopa psykoosisairaudesta kärsivä tai dissosiaatio häiriö. Yleisin murhan syy on esim. mustasukkaisuus.

Psykopatia ja narsismi ovat samalla janalla. Janan alkupäässä on vähäinen narsismi ja janan loppupäässä psykopatia. Suurimmalla osalla ihmisistä on tervettä narsismia. Suomessa on äärettömän paljon narsismia ja sekin voi kulkea suvuttain tai narsistin kasvatusmetodeilla.

Olen perehtynyt aiheeseen, koska tunnen pari narsistia ja yhden psykopaatin. Nämä on niin vakavia häiriöitä, että on aika kyseenalaista tehdä noin suoraviivaisia yleistyksiä.

Pakko vielä kirjoittaa tähän, että uskon sen olevan melko yleistä etteivät vanhemmat aina ymmärrä tai edes halua ymmärtää lapsensa vaikeuksia. Silloin, kun kaikki menee hyvin on helppo kehua ja olla ylpeä ( no kaikki eivät kehu koskaan) mutta sitten kun lapsi ei pystykään olemaan sellainen kuin toivotaan niin häntä saatetaan hävetä ja syyllistää. Omat vanhemmat ovat aina käyttäneet sitä lausetta, että he ovat ainakin yrittäneet ja samalla kuitenkin ovat jättäneet minut omilleni ja vaikeista jutuista ei olla puhuttu. Näitä juttuja peitellään ja keskusteluissa ei saa paljastaa kuinka asiat ovat. Tämän takia ehkä se kaikki lisää vaan omaa huomommuuden tunnetta, kun on oppinut piilottelemaan ja häpeämään omaa itseään. Helpompaa olisi jos asioista puhuttaisiin ja saisi edes joskus tukea ja saisi olla oma itsensä heikkouksineen.

Joku myös kirjoitti, että masentuneiden seura saattaa olla huono juttu ja ymmärrän sen. Toisaalta monet samassa tilanteessa olevat kuitenkin ymmärtävät paremmin ja ei tarvi kaunistella kokoajan omaa elämäänsä. Minullakin on yksi tuttu josta en edes tiennyt hänen voivan yläkoulussa niin huonosti ja kertoi vasta myöhemmin tilanteestaan. Hän voi niin huonosti tuolloin, että tavallaan kun sain tietää asiasta myöhemmin niin ihan liikutuin siitä kuinka ystävällinen hän minulle oli vaikka elämänsä oli silloin niin vaikeaa. Olen aina ajatellut, että hän on yksi ihanimmista ihmisistä. Oli oikeastaan ainoa silloin joka oli ystävällinen minulle. Tämän vuoksi monet vaikeuksia kokeneet ovat hyviä ihmisiä ja ymmärtävät muita. Hänelläkin vaikeaa lapsesta asti ja silti niin mukava ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ottaa päähän nämä isänsä nusssimisesta haaveilevat keittiöfreudit. Älkää lukeko iltalehtien psykologiaosastoja, koska ette näköjään millään osaa käsitellä tietojanne.

Mulla oli onnellinen lapsuus ja nuoruus, eikä aikuisenakaan yhden yhtä kunnon ongelmaa. Silti olen yrittänyt itsemurhaa ja ollut osastolla. Nyt syön lääkkeitä ja luultavasti toipumaan päin. Kenen syyksi minun hulluuteni saatte sysättyä?

Todennäköisesti se syyllinen paljastui jo tuossa ekassa lauseessa.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut saman kaltaisessa tilanteessa kuin tyttäresi ja häpesin jo itse itseäni paljon, olisi ollut ihan hirveää jo sen itseinhon ja häpeän lisäksi vielä omat vanhemmat olisivat hävenneet. Tyttärellesi voisi sopia jokin tuettu asuminen niin pääsisi vähitellen itsenäistymään ja saisi vertaistukea muilta nuorilta.

Tekisi itsenäistyminen molemmille hyvää. Tavallinenkin nuori aikuinen taantuu heti teiniksi kun tulee viikonlopuksi kotiin. Se lapsen ja äidin dynamiikka vaan tulee niin syvästä tottumuksesta, molemmille.

Voi myös olla että nuori tosiaan myös manipuloi, saadakseen hoitoa ja hyväksyntää. Se ei kuitenkaan edistä hänen toipumista, jos hän kaivautuu lapsuuden huolenpitoon, eikä selvitä itselleen mikä elämässä on niin pelottavaa.

Äitinä jos on paikalla on vaikea olla auttamatta ja tekemättä puolesta. Mutta sillä lailla ei ikinä opi tekemään itse, ei kävelemään sen enempää kuin pakkaamaan tavaransa tai asumaan itsenäisesti. Vähän eri asteisia, mutta kaikki asioita jotka on opittava tekemällä. Ei tarkoita että hänet hylkäisi, vähän kuin seuraa hoipertelevaa taaperoa pienen etäisyyden päässä valmiina koppaamaan. Mutta kantamalla ei tosiaan opi kävelemään.

19v on vasta nuori ja lyhyen aikaa vasta hengaillu peräkammarissa. Palaa kun ikää on 39 ja itselläsi joku 70 ja lapsi edelleenkään ei osaa olla omillaan. Eikä sitä itse elä ikuisesti niin mitenköhän tämän sitten käy? Joutuuko vaan kadulle kun menettää kuitenkin perityn omistusasunnon ja kaiken muunkin.

Toi on jo melkein yleistä. Varmaan joku 1/5 lapsista ei vaan pysty mihinkään ja piiloutuvat yhteiskunnalta ja ihmisiltä. Eivät edes osaa hakea tukia. Ja jos täyttää kaiken niiden puolesta ja tulee lisäselvityspyyntö niin mielummin ovat huomioimatta ja rahatta kuin että pyytäisivät edes kelavirkailijan täyttämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo vaan valitettavasti on vanhemman osa joskus. Itselläni sama lienee vielä edessä. Lapsi on äärimmäisen perfektionistinen ja jo nyt ysillä paloi loppuun. Viimeisistä kokeista sai yhdestä 9- ja se oli suunnilleen maailmanloppu. Nyt on kaksi päivää lähinnä nukkunut, kun on aivan uuvuksissa. Epäilen myös vahvasti, että on masentunut, mutta ei olla päästy vielä asian tiimoilta lääkärille. En jaksa uskoa, että lukiosta selvitään ilman, että tämä homma leviää kotiin aivan täysin.

Sinulla ei ilmeisesti ole mitään itsereflektointi kykyä, kun et tajua miksi lapsesi on itselleen noin ankara.

Tästä olen kyllä eri mieltä. Perfektionismi on myös synnynnäinen luonteenpiirre. Yksi lapsistani on äärimmäisen vaativa itselleen. Me vanhemmat ja sisaruksemme emme ole lainkaan perfektinisteja, minulle on aina riittänyt "keskinkertaisuus" sekä itseltäni että muilta. EI tarvitse olla paras ja on ihan ok mokata. Omassa työssäni olen myö seurannut monien kollegoiden loppuunpalamista ja heitä yhdistää kova vaativuus itseä kohtaan ja ääretön tunnollisuus. Lapselta ei ole vaadittu ja odotettu menestystä. Mutta silti yksi lapsista asettaa kohtuuttomia tavoitteita itselleenja se on huolestuttavaa.

Se että perfektionismi on synnynnäinen piirre eikä vanhemmilla ole siihen osaa ja arpaa, on täyttä skeidaa.

Kuulostat pinnalliselta ja epäempaattiselta, ap. Et vaikuta ymmärtävän tytärtäsi lainkaan tai osaavan asettua hänen asemaansa. Älä vertaile häntä muihin, terveisiin nuoriin, joiden vanhemmat todennäköisesti olleet parempia vanhempia kuin sinä ja miehesi - heillä on ollut paremmat eväät elämään kuin tyttärelläsi. Tyttäresi on vasta 19, hänellä on hyvät mahdollisuudet tervehtyä, mutta siihen hän tarvitsee sinun tukeasi, ei vertailua, arvostelua tai häpeän tunnetta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo vaan valitettavasti on vanhemman osa joskus. Itselläni sama lienee vielä edessä. Lapsi on äärimmäisen perfektionistinen ja jo nyt ysillä paloi loppuun. Viimeisistä kokeista sai yhdestä 9- ja se oli suunnilleen maailmanloppu. Nyt on kaksi päivää lähinnä nukkunut, kun on aivan uuvuksissa. Epäilen myös vahvasti, että on masentunut, mutta ei olla päästy vielä asian tiimoilta lääkärille. En jaksa uskoa, että lukiosta selvitään ilman, että tämä homma leviää kotiin aivan täysin.

Sinulla ei ilmeisesti ole mitään itsereflektointi kykyä, kun et tajua miksi lapsesi on itselleen noin ankara.

Tästä olen kyllä eri mieltä. Perfektionismi on myös synnynnäinen luonteenpiirre. Yksi lapsistani on äärimmäisen vaativa itselleen. Me vanhemmat ja sisaruksemme emme ole lainkaan perfektinisteja, minulle on aina riittänyt "keskinkertaisuus" sekä itseltäni että muilta. EI tarvitse olla paras ja on ihan ok mokata. Omassa työssäni olen myö seurannut monien kollegoiden loppuunpalamista ja heitä yhdistää kova vaativuus itseä kohtaan ja ääretön tunnollisuus. Lapselta ei ole vaadittu ja odotettu menestystä. Mutta silti yksi lapsista asettaa kohtuuttomia tavoitteita itselleenja se on huolestuttavaa.

Se että perfektionismi on synnynnäinen piirre eikä vanhemmilla ole siihen osaa ja arpaa, on täyttä skeidaa.

Ympäristöllä ja sosiaalisella paineella voi olla iso merkitys. Toki vanhempi korkeahko koulutus usein edistää kunnianhimoa hyvässä ja pahassa, samoin se mitä harrastaa. Mutta kyllä vanhempien asenne (kelpaat suorittamattakin) on merkityksellinen.

Tuo toisiin vertaileminen on tuttua. Minunkin äitini joskus ihmetteli, miksen ollut mennyt ulkomaille opiskelemaan kuten eräs ala-asteaikainen kaverini. "Olisit "Möttösen Maijan" kanssa yhdessä menneet" - siis minun olisi pitänyt hakea opiskelemaan ulkomaille samaan oppilaitokseen kuin tämä "Maija", vaikka en ollut täytä "Maijaa" edes tavannu 6. luokan jälkeen eli yli 20 vuoteen?! Kuinka absurdia! Olin kyllä joskus kiinnostunut ulkomailla opiskelusta ja kerroinkin toiveestani vanhemmilleni ja pyysin heidän apuaan lukukausimaksuihin - heidän reaktionsa oli jäätävä hiljaisuus, kumpikaan ei sanonut sanaakaan eikä asiasta enää koskaan puhuttu. Tässäää ristiriitaisuutta kerrakseen.

Vanhemmuus on elinikäinen tehtävä, eikä sitä voi irtisanoa, oli se miten raskas kannettava tahansa.

Usein ajattelen vanhempia, jotka hoitavat vuosikymmeniä kotona vaikeasti kehitysvammaista lastaan.

Myötätuntoni on kaikissa vanhemmissa, joiden voimia koetellaan, mutta silti lapsi niin rakas.

Ja nuorihan sinun lapsesi on ja monessa perheessä tuon ikäiset tarvitsevat vielä huolenpitoa, vaikka varsinaisia ongelmia ei olisi.

Ei kannata verrata muihin, sillä jokaisella on oma polku kuljettavana, niillä eväillä mitä elämältään on saanut.

Ja se hyvin menestyvän nuoren elämä voi romahtaa ja mennä korttipakka sekaisin.

Vierailija kirjoitti:

Niinhän se on. Olin itsekin masentunut nuori. Vanhemmilta sain vain haukkumista, että miksi en tee mitään, makaan vain päivät sängyssä, kun muiden lapset on normaaleja.

Ehkä jokin tuettu asuminen tyttärelle olisi hyväksi teille molemmille?

Vanhempasi eivät ymmärtäneet. Erilleen muutto parasta mutta vanhemmat voi tukea. Kaikkihan lähtee lapsuudesta. Tuliko tehtyä jotain väärin jopa laiminlyötyä. Peiliin katsomisen paikka vanhemmilla.

Ymmärrän, että voi tuntua raskaalta! Mun lähipiirissä asia tosin on niin, että kaikilla näistä ongelmista kärsivillä on vähint. toinen vanhempi ollut alkoholisti ja lisäksi mukana pers. häiriötä ja vakavaa mt-ongelmaa. Ovat siis vauvasta asti joutuneet elämään häiriintyneessä ilmapiirissä ja imeneet sitä itseensä.

Nämä nyt jo aikuiset kantavat siis ikäänkuin vanhempiensa taakkoja ja saattaneet sairastua itse jo lapsena. Tuskallista, mikäli vanhempi tähän päälle vielä alkaa syyttää lasta mt- ongelmistaan, näkemättä ollenkaan itse syy-seuraus-suhteita.

Oletko ap varma, ettei teidän perheessänne ole mitään, mihin nuori nyt reagoi noin?

Jää jotenkin epäselväksi, toivotko tuota pärjäämistä, lukion päättötodistuksen saamista, töihin menoa tyttärellesi, vai siksi ettei sun tarvitsisi tuntea huonommuutta kun muiden lapset.

Tyttösi varmaan tiedostaa itsekin, ettei ole kuin ne kaikki muut. Tytölle oikea terapia ja ehkä se oma asunto, voi olla että kun nämä kunnossa ei lääkkeitä tarvita. Syyllistäminen ja muihin vertaaminen on turhaa. Kymmenen vuotta eteenpäin tilanne voi olla niin, että tyttösi on kypsempi ja onnellisempi kuin ikätoverinsa. Sun kuuluu nyt rohkaista lastasi ja auttaa se omille jaloilleen, ei 19-vuotiaan kuulukaan olla kovin aikuinen. Omantunnonarvoa tytölle, ei syyllistämistä.