Tosi raskasta kannatella täysikäistä mielenterveysongelmaista tytärtä

Vierailija kirjoitti:

En lukenut koko ketjua, mutta jossain ehdotettiin tuettua asumista. Se "tuettu asuminen" voisi olla myös jokin kansanopisto, jossa kävisi lukukauden verran jotain linjaa ja asuisi siellä opistolla. Kansanopistoista löytyy erilaisia taidelinjoja (esim. teatteria tai valokuvausta) ja avoimen yo:n opintoja.

Kansanopistossa asumisessa tulisi tietty rutiini ja helppous päivittäin, kun ei esim. tarvitse itse kokata vaan ruoka syödään ruokalassa. Rutiinit (esim. siivouspäivä) tuovat sellaista henkistä helppoutta, kun ei jää vatvomaan, milloin tekisi ja pitäiskös nyt ja pitäis mutta jaksanko...

Olisi "tuettua asumista", mutta ilman mitään leimautumista ja muut asukkaat eivät kaikki olisi jotain yhtä tai enemmänkin ongelmaisia.

Siskoni lukio-opinnot jäivät kesken masennuksen vuoksi, mutta hän kävi ne sitten myöhemmin loppuun Karkun evankelisella opistolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, tämä on yksi niistä riskeistä, jos päättää tehdä lapsia. Ei tyttäresi pyytänyt syntyä tänne kärsimään ja sairastumaan. Se on sinun ja lapsen isän vika. Muistahan se, jos tuntuu välillä että tytär ei ole niin hieno kuin pitäisi olla.

Terveisin eräs masentunut tytär

Tuoko on äidille kiitos jonka sanot?

Mistä ihmeestä häntä kiittäisin? Siitä, että mun täytyy olla olemassa, koska hän itsekkäästi niin halusi, ja olla siitä vielä kiitollinen? Olen kyllä kertonut hänelle, että olisin mieluummin jäänyt syntymättä. Ei tarvitsisi ensin kärsiä tätä elämää ja sitten vielä joutua kuolemaan.

Ei elämästään ja tänne syntymisestään tarvitse ketään kiittääkään.

Mutta ei siitä pidä ketään myöskään syyttää.  

Me joka ikinen ihminen ollaan tultu tänne ilman syytöksiä ja kiitoksia.  Me vain synnymme.  Kukaan ei voi tietää, mitä edessä on.

Mitä äitisi voisi tehdä, korvatakseen sinulle sen, että synnyit?  Vanhemmat yleensä huolehtivat lapsistaan näiden täysi-ikäisyyteen asti.  Se on se, mitä he voivat tehdä ja tekevät.  Pitäisikö tehdä vielä jotain enemmän?

Mielenterveysongelmakaan ei ole kenenkään vika.  Lapsia syntyy mitä erilaisimmille ihmisille ja mitä erilaisimpiin ympyröihin.  Maailma ei ole paratiisi, missä vain täydellisille ihmisille syntyy lapsia, ja kaikki muut jäävät syntymättä.  

Miksi synnytit minut tänne kärsimään -syytös on varmaan pahimpia, mitä ihmiselle voidaan sanoa.  Siihen on täysin mahdotonta vastata mitään, koska ei kukaan ikinä synnytä maailmaan lasta sillä tarkoituksella, että tämä joutuu kärsimään.  Kukaan ei halua lapsensa joutuvan kärsimään.  Kaikki haluavat lapsilleen hyvää.  Kaikilla ei ole vain samoja valmiuksia, sehän on selvä, koska olemme kukin erilaisia.  Jotkut onnistuvat ihan ilman minkäänlaista omaa osuutta, huonoistakin lähtökohdista voi syntyä onnellisia tarinoita.  Ja toisinpäin.  

Ymmärrän äitiä, jonka pitää huolehtia lapsestaan, vaikka tämä on jo aikuinen ja periaatteessa tämän pitäisi jo itse ottaa vastuuta elämästään.  Tässä on myös eräänlainen loukku, jos huolenpito on aina ollut hyvää.  Lapsi haluaa sen kaiken jatkuvan, eihän hänen ennenkään ole tarvinnut itse mistään huolehtia.  Ei ole mitään haluakaan alkaa itse tehdä elämälleen mitään järkevää.  Jotkut ihan ns. normaalitkin lapset voivat ajatella näin.  Jotkut vain jatkavat lapsuuttaan vaikka kuinka pitkään.

Mutta sitten ollaan jo vaarallisilla vesillä, jos lapsi ei tunne edes uskaltavansa ottaa omia askeliaan.  Opiskelu on ylivoimaista, työelämä pelottaa, ei ole mitään tavoitteita.  Ei ole mitään, minkä vuoksi haluaisi tehdä mitään.  Voi myös olla, että kyseessä on vain pelkkä manipulointi.  Äidille voi helposti sanoa, että en minä voi, en minä uskalla, en minä pysty.  Ja äidin on sitten vain jaksettava ja pystyttävä.

Joku neuvoi, että laitokseen.  Jopa oli neuvo.  Missä sellainen laitos on ja miten sinne mennään?  

Yleensä vanhemmat haluaisi jo elää omaakin elämäänsä ilman lapsia, sitten kun nämä on jo aikuisia.  Onko siinä jotain väärää?  Eikös näin ole elämässä tarkoitus mennäkin?  19-vuotias on kuitenkin vielä hyvin nuori ja kaikki on vielä mahdollista.  Mutta sen ikäisen pitäisi periaatteessa jo elää omillaan, näinhän ainakin yhteiskunta edellyttää.  Kuinkahan moni sen ikäinen kuitenkin elää vielä aivan vanhempiensa varassa, uskoisin, että melkeinpä suurin osa.  

Ootteko tarvitsevat ottaneet selville tuestu asumisesta pois kotoa ja mahdiollisesta tukihenkilöstä. Se helpottaisi vanhempien taakkaa. Näissä toki kuntakohtaisia eroja, muttei kyllä ole oikein vanhempien oman elämän vuoksi. Siirtyminen muualle asumaan tuetusti helpottaa joskus myös vanhemman ja lapsen välejä.

Sosiaalitoimistot varmasti tietävät ja neuvovat.

Vierailija kirjoitti:

'Oletko ap varma, ettei teidän perheessänne ole mitään, mihin nuori nyt reagoi noin?'

Onpa mahtavaa syyllistämistä.

Itse tiedän täysin normaalin perheen, vanhemmat työssäkäyviä ja ihan hyvin elämässään menestyneitä. Vanhempina lapsistaan huolehtivia. Silti perheen aikuistunut tytär ei vain pärjää elämässään. Opinnot ei etene, käy terapiassa, ei hallitse arkeaan eikä esim rahankäyttöään.

On vanhempien ja erityisesti äitinsä ansiota, että ylipäänsä tyttären elämä sujuu edes jotenkin. Ilman vanhempia olisivat vielä huonommin. Kaikilla ei ole asiat niin hyvin, että aikuistuneen lapsensa elämässä pystyisivät tukea antamaan.

ap, voisitko koettaa etsiä vertaistukea ihmisistä, jotka ovat samassa tilanteessa kuin sinä?

Joo, hyvät ammatit ja korkeakoulutus on löytynyt myös usealta tuttuni vanhemmalta, harmi vaan että eivät suojaa perheen sisäisiltä ristiriidoilta tai päihteiden käytöltä. Omat vanhempani ovat absolutisteja ja käyneet oman alansa eliittikoulut, mutta arkielämä ollut muuta mitä kulissit antaa ymmärtää.

Vika ei tietenkään aina ole vanhemmissa, voihan syy olla vaikka koulukiusaamisessa tms, mutta eivät kaikki perheen sisäiset tekijät näy ulospäin.

19V on oikeutettu monenlaisiin tukiin. Sosiaalitoimi voi myös auttaa teitä omien asuntojen hankinnassa ym.  Voisit harkita sellaista, että teillä olisi omat asunnot, mutta asuisitte lähekkäin. Eli voisit huolehtia, että hänellä on kaikki hyvin, mutta olisi omaakin rauhaa, ja nuori oppisi siinä pikkuhiljaa itsenäistä elämää. Nykyään on melkoisen helppoa laittaa vuokrat, sähköt ja muut automaatisiksi laskuiksi, ja elämän saa melko pitkälle automatisoitua ja rutinoitua helpoksi muutenkin. OLETTAEN, että järjestelmä teidän kohdallanne toimii, se kun ei ole mitenkään yksiselitteinen. Mutta voisi sitä yrittää, kunhan pidät mielessä, että homma voi mennä myös metsään. Jos rakastat lastasi, olet valmis ottamaan takapakkia tarvittaessa, tai etenemään hitaasti.

Nythän noita asiaa sivuavia elämäkertoja ja lehtijuttuja on alkanut tulla melko lailla, kun julkkikset on kertoneet lapsuuksistaan.  Viimeisimpiä kai tämä entinen työministeri.  

Huonot lähtökohdat ei ole automaatti mihinkään pahuuteen tai rikollisuuteen eikä mielisairauteen.  Syitä on vaan niin kiva kaivella sieltä vanhemmista.  Ja ainahan jotain löytyy, sehän nyt on ihan selvää.

Mutta vaikka mitä voi olla taustalla, ja silti ihminen vain pärjää elämässään.  Miten ihmeessä se on näin, jos kerran vika ei AINA ole vanhemmissa?  Lohdullista, siis ei ihan aina, mutta melkein, vai kuinka? Eipä tuo omakaan lapsuuteni ollut häävi, isä alkoholisti ja äiti luulosairas.  Koko ajan piti olla kuin veitsenterällä.  Silti me kaikki käytiin koulumme ja meistä tuli normikansalaisia.  Olisiko meistä tullut jotain vielä hienompaa, jos kotielämä olisi ollut parempi?  

Kuinka monen lapsuuskaverini isä oli alkoholisti, ihan täysin.  Yhden isä oli iso johtaja, täys sika kännissä ja oli sitä usein.  Huuto kuului kilometrin päähän kun äijä riehui kotonaan ja pisti porukkaa järjestykseen.

Ei niistä lapsista kuitenkaan mitään mielisairaita tullut.  Ihan hyviä ihmisiä.

Minulla on sellainen olettamus, että mielisairauden juuret on jossain syvemmällä, kuin pelkästään kotioloissa.  Myös alkoholisteja tulee kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikista perheistä, oli niissä hyvät tai vähemmän hyvät oltavat.  Rikollisuuskaan ei täydellisesti noudata mitään kaavaa.  Osattomuuden sanotaan periytyvän, mutta ei kaikki osattomatkaan ole mitään hulluja tai sairaita.

Yleensä vielä aina se on se äiti, josta yritetään leipoa se syyllinen.  Naisen osa on aina olla se pahatar joka asiassa.

Vierailija kirjoitti:

19V on oikeutettu monenlaisiin tukiin. Sosiaalitoimi voi myös auttaa teitä omien asuntojen hankinnassa ym.  Voisit harkita sellaista, että teillä olisi omat asunnot, mutta asuisitte lähekkäin. Eli voisit huolehtia, että hänellä on kaikki hyvin, mutta olisi omaakin rauhaa, ja nuori oppisi siinä pikkuhiljaa itsenäistä elämää. Nykyään on melkoisen helppoa laittaa vuokrat, sähköt ja muut automaatisiksi laskuiksi, ja elämän saa melko pitkälle automatisoitua ja rutinoitua helpoksi muutenkin. OLETTAEN, että järjestelmä teidän kohdallanne toimii, se kun ei ole mitenkään yksiselitteinen. Mutta voisi sitä yrittää, kunhan pidät mielessä, että homma voi mennä myös metsään. Jos rakastat lastasi, olet valmis ottamaan takapakkia tarvittaessa, tai etenemään hitaasti.

Sosiaalitoimi ei auta asunnon hankinnassa. Ihan normaalisti joutuu hakemaan kaupungin asuntojonoon ja yksityisiltä. Tuettua asumista voi hakea myös.

Vierailija kirjoitti:

Älä ahdistu siitä, miten asiat voisivat olla tai muka ”pitäisi” olla. Elämä on hyvää ja ihmeellistä noinkin, luota pelotta siihen. Mitä enemmän vertaat muiden tahtiin ”edetä elämässä”, sitä ahdistuneemmaksi käyt(te). Luota hyvään. Päästä irti turhista pinnallisista(?) tavoitteista ja usko, että jokin elämässänne on ihan hyvin, jopa paremmin kuin jollain muulla. Ajattele päivittäin sitä. Kiitä elämästä ja luota sen hyvyyteen, asiat järjestyvät kyllä, omaa tahtiaan.

Näin voi kirjoittaa vain ihminen, jolla ei ole mitään käsitystä asiasta. "Asiat järjestyvät kyllä omaa tahtiaan". Minun tyttäreni on 40- vuotias, asiat eivät ole mitenkään "järjestyneet omaa tahtiaan". Hän kärsii edelleen masennuksesta, syö lääkkeitä, käy psykiatrilla mutta mikään ei ole auttanut. Makaa sängyssä kaiket päivät kun on niin masentunut. Ei ole koulutusta ei työtä, jättää kaikki laskut maksamatta.

Joo, elämä on niin "hyvää" ja "ihmeellistä".

Tämä aloitus herättää ristiriitaisia tunteita. Kerron nyt asioista itse psyykkisesti sairaan näkökulmasta. Nyt jo reilusti yli kolmekymppisenä itselläni on lähes kahdenkymmenen vuoden kokemus asiasta.

Ensinnäkin ymmärrän ap:tä siinä, että tilanne on raskas. Jokainen vanhempi toivoo, että oma lapsi olisi terve ja hänen ollessa aikuisuuden kynnyksellä saisi jo enemmän tilaa ja vapautta elää omaa elämäänsä. Elämää ei kuitenkaan voi käsikirjoittaa. Kenen tahansa lapsi voi sairastua. Korvaan särähtää se, että enemmän kuin tyttärensä hyvinvointia, ap tuntuu miettivän sitä, miltä tilanne ulos päin näyttää ja mitä se maksaa. 19-vuotias on laillisesta täysi-ikäisyydestään huolimatta vielä todella nuori ja tarvitsee vanhempiaan. Moni tervekin asuu vielä tuossa iässä kotona.

Hieman ihmettelen, kun moni ketjussa tuntuu ehdottavan, että tyttären tulisi muuttaa nyt omaan asuntoon. Mielestäni se on erittäin huono vaihtoehto, jos on noin vaikeita psyykkisiä ongelmia ja koulu kesken. Terveellekin nuorelle lukio (jos lukiosta on kyse) yo-kirjoituksineen ja omilleen muuttaminen on stressaavaa muutosten aikaa, joten psyykkisesti sairaalle tuo voi olla liikaa, jos kaikki tapahtuu yhtä aikaa. Itse sairastuin lukiossa masennukseen, ja jos minut olisi pakotettu muuttamaan masentuneena omilleni, kun pelkkä lukion loppuun saaminen neljässä vuodessa oli työn takana, koulu olisi jäänyt kesken.

Anna ap tytön käydä lukio ensin ja rohkaise sitten pienin askelin ottamaan itse vastuuta. Jos terapia ja lääkitys on aloitettu vasta nyt, toipuminen ottaa aikaa. Ihmettelen, miksei hoitoa haettu heti, kun oireet huomattiin. Varhainen puuttuminen korreloi paremman toipumisennusteen kanssa. Kyllä se tyttö siitä vielä itsenäistyy. Tahdin on kuitenkin oltava hänelle sopiva. Ei ihmistä voi heittää veteen, jos hän ei vielä osaa uida.

Tyttö tarvitsee sinua ap nyt. Älä vertaile, äläkä syyllistä. Jokaisen elämä kulkee erilaisia polkuja. Vertailu vaan pahentaa oireilua, kun masentunut tuntee itsensä huonoksi jo valmiiksi. Luo tyttärellesi toivoa. Kerro, että psyykkisistä ongelmista voi toipua. Anna hänelle omaa vastuuta jaksamisen mukaan. Jos kaikki tehdään puolesta, tunne omasta pystyvyydestä heikkenee. Toisaalta on myös ymmärrettävä se, että aina ei jaksa, joskus ei yhtään mitään.

Pakko-oireet ovat ahdistavia, ja olen kärsinyt niistä itsekin. Ohjaa tyttäresi kognitiiviseen terapiaan tai kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan, jossa niitä hoidetaan altistusharjoittelun kautta. Pakko-oireinen herkästi passivoituu, kun ei voi tehdä mitään ilman oireita, mutta se vaan pahentaa asiaa. On mentävä pelkoa päin. Oireet ovat yritys hallita päänsisäistä kaaosta. Hoito maksaa nyt, mutta se maksaa itsensä takaisin kuntoutumisen muodossa.

Lisäksi huolehdi ap myös omasta voinnistasi. Ota omaa tilaa ja aikaa. Hae itsellesi apua ja tukea. Oma äiti uupui auttamisessani pahasti, joten terapeutti sinun ei kannata olla. Riittää, kun olet ihan vaan äiti ja yrität hyväksyä tyttäresi sairaanakin. Uskon, että teillä on edessä toisenlainen, valoisampi tulevaisuus.

Onpa ilkeitä vastauksia joillain. Kyllä saat tuntea surua siitä, ettei tyttäresi kirjoittanut ikätoverien kanssa. Saat olla väsynyt tilanteeseen. Ihan typeriä nämä ”Mitäs synnytit” tai ”Lapsen masennus on äidin syytä”. En usko, että kirjoittaisivat näin, jos tyttärelläai olisi esim. syöpä.

Olipa sairaus somaattinen psykiatrinen, niin omaisena voi olla tosi väsynyt ja kyllästynytkin tilanteeseen. Se ei poista sitä, että rakastaa läheistään.

Ratkaisuehdotuksia minulla ei ole, mutta halauksia täältä ja paljon voimia.

Vierailija kirjoitti:

Monet pakko-oireiset voivat taantua tuolla tavalla, ikään kuin pieneksi lapseksi, jotka eivät selviä ilman ulkopuolista apua. Olisi varmaan parasta, että muuttaisi kohta kotoa. Tuo perhedynamiikka ja autettavana oleminen voi jopa estää itsenäistymisen.

Tuo ei ole totta. Pakko-oireinen häiriö ei saa ihmistä "taantuman lapsen tasolle". Googlaa ocd, niin saat tarkempaa tietoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä ahdistu siitä, miten asiat voisivat olla tai muka ”pitäisi” olla. Elämä on hyvää ja ihmeellistä noinkin, luota pelotta siihen. Mitä enemmän vertaat muiden tahtiin ”edetä elämässä”, sitä ahdistuneemmaksi käyt(te). Luota hyvään. Päästä irti turhista pinnallisista(?) tavoitteista ja usko, että jokin elämässänne on ihan hyvin, jopa paremmin kuin jollain muulla. Ajattele päivittäin sitä. Kiitä elämästä ja luota sen hyvyyteen, asiat järjestyvät kyllä, omaa tahtiaan.

Näin voi kirjoittaa vain ihminen, jolla ei ole mitään käsitystä asiasta. "Asiat järjestyvät kyllä omaa tahtiaan". Minun tyttäreni on 40- vuotias, asiat eivät ole mitenkään "järjestyneet omaa tahtiaan". Hän kärsii edelleen masennuksesta, syö lääkkeitä, käy psykiatrilla mutta mikään ei ole auttanut. Makaa sängyssä kaiket päivät kun on niin masentunut. Ei ole koulutusta ei työtä, jättää kaikki laskut maksamatta.

Joo, elämä on niin "hyvää" ja "ihmeellistä".

Kaikki sympatiat sinne. Valitettavasti totuus on se, että kaikki eivät kuntoudu psyykkisistä ongelmista. Valtaosa esimerkiksi masennuspotilaista kuitenkin toipuu. Tiedän kuitenkin, mitä on, kun näin ei tapahdu. Terapeuttini mukaan yleensä hoitoresistentin masennuksen takana on persoonallisuuden problematiikka. Enkä puhu nyt narsismista. Se voi olla estyneisyyttä tai vaativuuttakin esimerkiksi.

Kuitenkin toivoa on aina, että löytäisi psyykkisesti sairaanakin jonkinlaisen tasapainon. Itse olen siitä esimerkki. Aloin tuskallisten vuosien jälkeen 35-vuotiaana hiljalleen päästä parempaan kuntoon löydettyäni oikeanlaista apua persoonallisuuden ongelmiin.

Meillä vähän samantapainen tilanne, mutta ei niin paha, nuoren kanssa, joka selvisi kyllä ylioppilaaksi mutta ei masennukseltaan jaksa oikein jatko-opintoja. Hänelle on ehdotettu mahdollisuuksia jonkinlaiseen tuettuun asumiseen, sitten kun haluaa muuttaa pois kotoa. Nyt hänen vointinsa ei edes ole niin huono, mieliala ok, mutta elämänhallinta hakusessa eikä opinnot etene. Luulisi, että tyttärellesi voisi löytyä joku tuetun asumisen yksikkö. Niiden saatavuus toki riippuu paikkakunnasta ja tuuristakin varmaan.

Mikä ihmeen kiirepaniikki ihmisillä on? Tyttäresi valmistuu vuotta (?) myöhemmin. Ei ole vakavaa.

Vierailija kirjoitti:

Onpa ilkeitä vastauksia joillain. Kyllä saat tuntea surua siitä, ettei tyttäresi kirjoittanut ikätoverien kanssa. Saat olla väsynyt tilanteeseen. Ihan typeriä nämä ”Mitäs synnytit” tai ”Lapsen masennus on äidin syytä”. En usko, että kirjoittaisivat näin, jos tyttärelläai olisi esim. syöpä.

Olipa sairaus somaattinen psykiatrinen, niin omaisena voi olla tosi väsynyt ja kyllästynytkin tilanteeseen. Se ei poista sitä, että rakastaa läheistään.

Ratkaisuehdotuksia minulla ei ole, mutta halauksia täältä ja paljon voimia.

Yhtä lailla olisin surullinen ja hieman järkyttynyt, jos syöpää sairastavan nuoren äiti häpeäisi lastaan, vertailisi tätä terveisiin ikätovereihin ja miettisi kulisseja enemmän kuin lapsen vointia.

Hei AP! Varmasti puuduttaa ja on todella raskasta.

Oma äitini auttaa vieläkin välillä. Asuin 24-vuotiaaksi asti kotona yh-äidin luona. 19-vuotiaana muutin vuodeksi omilleni koska halusin olla "normaali" joka kaltaiselleni kaksisuuntaiselle mielialahäiriöiselle oli liikaa ja todella turhaa kiirehtimistä joten huonostihan siinä kävi. Muutin siis takaisin äitini luokse. Usein tuli vaan sanottua että ahdistaa ja masentaa yms, ei niitä olotiloja voi oikein muuten kuvailla ja toivoa että toinen ihminen ymmärtää. Töissä kävin pätkissä, jaksamisen mukaan ja sama koulujen suhteen. Yritystä oli, usein ne kusi. Äitini tukemana jaksoin kuitenkin pikkuhiljaa keskittyä paremmin ja paremmin kouluihin sekä töissäkäyntiin. 24-vuotiaana muutin omilleni ja samassa kodissa edelleen. Koulun sain käytyä aikuiskoulutuksessa ja nyt 30-vuotiaana työelämässä, ei hohdokkaissa tai hyväpalkkaisissa hommissa, mutta eiköhän tällä pärjää.

Tyttäresi tulee varmasti muistamaan kaiken tukesi ja pakko-oireisena niinkuin minä, muistamaan jopa niitä pienimpiäkin juttuja mitä olet hänen eteensä tehnyt. Itse en voisi omalle äidilleni hänen kärsivällisyytensä ja nähtävästi loppumattomasta rakkaudesta olla enempää onnellisempi ja kiitollisempi. Ainoa tapa millä yritän "maksaa takaisin", on näyttää hänelle että älä huoli, pärjään kyllä, sekä luonnollisesti auttaa häntä siinä kohtaa kun ikä alkaa painamaan yms.

En usko että tulet katumaan antamaasi tukea tyttärellesi, sillä ihminen jolla on oikeasti ollut hätä ja joka on ollut heikkoina aikoinaan täysin muiden armoilla ja saanut tukea, kasvattaa usein aikuistumisen myötä niin empaattisia ja rakastavia ihmisiä että oksat pois.

Raskasta, mutta pystyt siihen, se on sen arvoista, sinulle sekä tyttärellesi.

En ole uskovainen, mutta joku sanoi kerran mielestäni todella kivasti: "Enkelit eivät aina ehtineet joka paikkaan, joten jumala loi äidit".

Mistä ne mielenterveysongemat johtuvat?

Vierailija kirjoitti:

Mistä ne mielenterveysongemat johtuvat?

Täällä palstalla yllättävän moni on sitä mieltä, että ne tulevat tyhjiöstä tai sitten johtuvat geeneistä. Ainakaan lapsuudella ei voi missään nimessä olla mitään tekemistä mielenterveysongelmien kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä ne mielenterveysongemat johtuvat?

Täällä palstalla yllättävän moni on sitä mieltä, että ne tulevat tyhjiöstä tai sitten johtuvat geeneistä. Ainakaan lapsuudella ei voi missään nimessä olla mitään tekemistä mielenterveysongelmien kanssa. 

Lapsuudesta yleensä johtuvat, mutta silloinkin aiheuttajia voi olla monia. Usein vanhemmat, mutta tasapainoistenkin vanhempien lapset voi saada mielenterveysongelmia.

Vierailija kirjoitti:

En lukenut koko ketjua, mutta jossain ehdotettiin tuettua asumista. Se "tuettu asuminen" voisi olla myös jokin kansanopisto, jossa kävisi lukukauden verran jotain linjaa ja asuisi siellä opistolla. Kansanopistoista löytyy erilaisia taidelinjoja (esim. teatteria tai valokuvausta) ja avoimen yo:n opintoja.

Kansanopistossa asumisessa tulisi tietty rutiini ja helppous päivittäin, kun ei esim. tarvitse itse kokata vaan ruoka syödään ruokalassa. Rutiinit (esim. siivouspäivä) tuovat sellaista henkistä helppoutta, kun ei jää vatvomaan, milloin tekisi ja pitäiskös nyt ja pitäis mutta jaksanko...

Olisi "tuettua asumista", mutta ilman mitään leimautumista ja muut asukkaat eivät kaikki olisi jotain yhtä tai enemmänkin ongelmaisia.

En tiedä millaisia kansanopistojen asuntoloiden varustelutaso yleensä on, mutta jos siellä ei ole esim. omaa suihkua ja vessaa, pakko-oireiselle tuollainen yhteisasuminen jossain kansanopistossa voi olla aika rankkaa.