Tosi raskasta kannatella täysikäistä mielenterveysongelmaista tytärtä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, tämä on yksi niistä riskeistä, jos päättää tehdä lapsia. Ei tyttäresi pyytänyt syntyä tänne kärsimään ja sairastumaan. Se on sinun ja lapsen isän vika. Muistahan se, jos tuntuu välillä että tytär ei ole niin hieno kuin pitäisi olla.

Terveisin eräs masentunut tytär

Tuoko on äidille kiitos jonka sanot?

Mistä ihmeestä häntä kiittäisin? Siitä, että mun täytyy olla olemassa, koska hän itsekkäästi niin halusi, ja olla siitä vielä kiitollinen? Olen kyllä kertonut hänelle, että olisin mieluummin jäänyt syntymättä. Ei tarvitsisi ensin kärsiä tätä elämää ja sitten vielä joutua kuolemaan.

Ei elämästään ja tänne syntymisestään tarvitse ketään kiittääkään.

Mutta ei siitä pidä ketään myöskään syyttää.  

Me joka ikinen ihminen ollaan tultu tänne ilman syytöksiä ja kiitoksia.  Me vain synnymme.  Kukaan ei voi tietää, mitä edessä on.

Mitä äitisi voisi tehdä, korvatakseen sinulle sen, että synnyit?  Vanhemmat yleensä huolehtivat lapsistaan näiden täysi-ikäisyyteen asti.  Se on se, mitä he voivat tehdä ja tekevät.  Pitäisikö tehdä vielä jotain enemmän?

Mielenterveysongelmakaan ei ole kenenkään vika.  Lapsia syntyy mitä erilaisimmille ihmisille ja mitä erilaisimpiin ympyröihin.  Maailma ei ole paratiisi, missä vain täydellisille ihmisille syntyy lapsia, ja kaikki muut jäävät syntymättä.  

Miksi synnytit minut tänne kärsimään -syytös on varmaan pahimpia, mitä ihmiselle voidaan sanoa.  Siihen on täysin mahdotonta vastata mitään, koska ei kukaan ikinä synnytä maailmaan lasta sillä tarkoituksella, että tämä joutuu kärsimään.  Kukaan ei halua lapsensa joutuvan kärsimään.  Kaikki haluavat lapsilleen hyvää.  Kaikilla ei ole vain samoja valmiuksia, sehän on selvä, koska olemme kukin erilaisia.  Jotkut onnistuvat ihan ilman minkäänlaista omaa osuutta, huonoistakin lähtökohdista voi syntyä onnellisia tarinoita.  Ja toisinpäin.  

Ymmärrän äitiä, jonka pitää huolehtia lapsestaan, vaikka tämä on jo aikuinen ja periaatteessa tämän pitäisi jo itse ottaa vastuuta elämästään.  Tässä on myös eräänlainen loukku, jos huolenpito on aina ollut hyvää.  Lapsi haluaa sen kaiken jatkuvan, eihän hänen ennenkään ole tarvinnut itse mistään huolehtia.  Ei ole mitään haluakaan alkaa itse tehdä elämälleen mitään järkevää.  Jotkut ihan ns. normaalitkin lapset voivat ajatella näin.  Jotkut vain jatkavat lapsuuttaan vaikka kuinka pitkään.

Mutta sitten ollaan jo vaarallisilla vesillä, jos lapsi ei tunne edes uskaltavansa ottaa omia askeliaan.  Opiskelu on ylivoimaista, työelämä pelottaa, ei ole mitään tavoitteita.  Ei ole mitään, minkä vuoksi haluaisi tehdä mitään.  Voi myös olla, että kyseessä on vain pelkkä manipulointi.  Äidille voi helposti sanoa, että en minä voi, en minä uskalla, en minä pysty.  Ja äidin on sitten vain jaksettava ja pystyttävä.

Joku neuvoi, että laitokseen.  Jopa oli neuvo.  Missä sellainen laitos on ja miten sinne mennään?  

Yleensä vanhemmat haluaisi jo elää omaakin elämäänsä ilman lapsia, sitten kun nämä on jo aikuisia.  Onko siinä jotain väärää?  Eikös näin ole elämässä tarkoitus mennäkin?  19-vuotias on kuitenkin vielä hyvin nuori ja kaikki on vielä mahdollista.  Mutta sen ikäisen pitäisi periaatteessa jo elää omillaan, näinhän ainakin yhteiskunta edellyttää.  Kuinkahan moni sen ikäinen kuitenkin elää vielä aivan vanhempiensa varassa, uskoisin, että melkeinpä suurin osa.  

Onneksi tämän oksennusämpäri-ketjun pohjalta löytyi jotain lohduttavaakin. 

Miksi kommentoit itse itseäsi? Olet riehunut tässä ketjussa jo usean viestin verran. Sinut on helppo tunnistaa, mahtaa olla heikko itsetunto. Aivan kuten narsisteillakin.

Hei, sinä viestin 141 kirjoittaja. Kiitos että jaksoit kirjoittaa tänne ajatuksiasi ja kokemuksiasi. Toivon kaikkea hyvää elämääsi jatkossa - kuten ap:llekin.

T. ADHD- & assi-teinin äiti

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille harvinaisen tsemppaavista ja ymmärtävistä vastauksista! Johonkin oli nyt pakko avautua. Tänään on huono päivä, koska suurin osa ikäisistään (vm. -01) valmistui tai pääsi ylioppilaaksi ja lisäksi liuta ikäkavereitaan näkyi reippaasti töissä kun kävin kaupungilla. Tuo on kyllä totta, että ei kannattaisi vertailla. 

ap 

Reippaasti töissä on mielestäni oksettava termi. Itse vihasin tuon ikäisenä sitä, että pakotettiin töihin , työuraa on nyt tehty ja se nuoruus, sitä ei saa enää takaisin. Mielummin miettisi, mitä voisi opiskella, mille tulevaisuudessa olisi käyttöä. Opiskeluun panostaminen olisi parempaa tässä, kuin mennä kassalle töihin. Kai sitä nykyäänkin saa jotain tukia. Itse muutin lähiöstä Helsinkiin soluasuntoon sen jälkeen kun sain opiskelupaikan.

Ja ne mielenterveysongelmat tulivat opiskellessa yliopistossa. On tärkeää tukea tuon ikäistä eikä ainakaan sanoa, että sinusta ei ole mihinkään. Ne sanat muistetaan lopun ikää ja siinä on sitten mielenterveyspotilas hoidettavana lopun ikää- sen sijaan kannusta vähäisissäkin asioissa, ne ovat tärkeitä.

Älä lyö liinoja kiinni sanomalla, ettei onnistu, ei pysty. Äläkä ainakaan vertaa muihin. Mikään ei ole typerämpää.

Lisäksi monet psyykeongelmaiset saattavat olla lahjakkaita jollain alalla, mitä ei koskaan ehdoteta heille, esim. piirtäminen, maalaus, laulu. Ei ole pakko kaikkia tunkea samaan muottiin, työ jossain tietyssä paikassa ei tee ihmistä.

Otan osaa. Ei ole mitään ratkaisua tarjota, mutta kerron oman tarinani. Olen mielenterveysongelmaisen naisen veli.

Persoonallisuushäiriötä ja masennusta ja ties mitä.

Jo kuolleet isämme ja äitimme tukivat häntä rahallisesti ja henkisesti ja täytyy sanoa, että jossain määrin sairastuivat itsekin henkisesti.

Kaikki pieleen menneet asiat olivat aina huonon lapsuuden ja vanhempien vika.

Nyt elelee jonkin aikaa leveästi perintörahoilla. Ei kovin pitkään tuolla kulutuksella. Tulevaisuus ei huoleta. Olettanee ilmeisesti, että veli (minä) "vippaa" tarvittaessa.  Minulla hieman keskivertopalkkaa isompi palkka, mutta 3 lasta ja kuluja riittää. "Vippejä" jo kertynyt vuosien mittaa tonneja. Taidan olla vähän vässykkkä. Pitää opetella kovuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille harvinaisen tsemppaavista ja ymmärtävistä vastauksista! Johonkin oli nyt pakko avautua. Tänään on huono päivä, koska suurin osa ikäisistään (vm. -01) valmistui tai pääsi ylioppilaaksi ja lisäksi liuta ikäkavereitaan näkyi reippaasti töissä kun kävin kaupungilla. Tuo on kyllä totta, että ei kannattaisi vertailla. 

ap 

Reippaasti töissä on mielestäni oksettava termi. Itse vihasin tuon ikäisenä sitä, että pakotettiin töihin , työuraa on nyt tehty ja se nuoruus, sitä ei saa enää takaisin. Mielummin miettisi, mitä voisi opiskella, mille tulevaisuudessa olisi käyttöä. Opiskeluun panostaminen olisi parempaa tässä, kuin mennä kassalle töihin. Kai sitä nykyäänkin saa jotain tukia. Itse muutin lähiöstä Helsinkiin soluasuntoon sen jälkeen kun sain opiskelupaikan.

Ja ne mielenterveysongelmat tulivat opiskellessa yliopistossa. On tärkeää tukea tuon ikäistä eikä ainakaan sanoa, että sinusta ei ole mihinkään. Ne sanat muistetaan lopun ikää ja siinä on sitten mielenterveyspotilas hoidettavana lopun ikää- sen sijaan kannusta vähäisissäkin asioissa, ne ovat tärkeitä.

Älä lyö liinoja kiinni sanomalla, ettei onnistu, ei pysty. Äläkä ainakaan vertaa muihin. Mikään ei ole typerämpää.

Lisäksi monet psyykeongelmaiset saattavat olla lahjakkaita jollain alalla, mitä ei koskaan ehdoteta heille, esim. piirtäminen, maalaus, laulu. Ei ole pakko kaikkia tunkea samaan muottiin, työ jossain tietyssä paikassa ei tee ihmistä.

Omat vanhempani hankkivat minulle salaa työpaikan tutultaan ja yllättivät minut muutamaa päivää ennen töiden alkua iloisesti kertomalla tästä. Se, että itkin päivittäin oli "turhaa draamailua" ja "noh noh mikäs sinulla nyt on". Yllätys oli suuri kun tämä töihin pakottaminen pahensikin mielenterveysongelmiani.

Olen 65v äiti jonka 39 vuotias tytär on uuvuttanut minut loppuun. Vaihtelevia mielenterveys ongelmia. Välillä mennyt hyvin. Mutta tytär kikkailee lääkkeitten kanssa, milloin mistäkin syystä jättää pois ja sitten taas mennään. Raivareita, syytöksiä, ailahtelevaa käytöstä.

Oma jaksamiseni on lopussa. Hän keksii mahdollisimman loukkaavia asioita millä syyttää. Sitten saattaa jossain vaiheessa nauraa asialle.

Viimeisin oli että häneltä on kyllä siivottu susuelimet ja yritetty asiaa paikkailla. Olemme kantasuomalaisia eikä todellakaan ole tuollaista käynyt. 1 vuotiaana kuulema hänelle tehty näin, hän näkee unia tästä. Tytär käy terapiassa, puhuuko näitä sanoja asioita siellä, en tiedä. Saan vatsakramppeja stressistä. Pelkään hänen soittojaan, koskaan ei voi tietää mitä kauheaa sieltä tulee. Kyllä, huomaan olevani sylkykuppi.

Ei taida olla paras ratkaisu nyt muuttaa omilleen.

Kaverini on 55 v ja kävi 15 vuotta aikoinaan akateemisissa töissä (lääkäri) ja sitten sekosi.

On pakkohoidossa välillä, mutta pääsee sieltä aina pois. Jättää sivuvaikutusten takia lääkkeet ja hakeutuu äitinsä luo, jossa sekoilee. Syyttelee, raivoaa ja pitää öisin hereillä. Omassa asunnossaan ei viihdy. Sinne yritetään toki koko ajan työntää.

Itsemurhan rajoilla oireileva jälkikasvu on vanhemmilleen kuin tonninen kivipaasi killumassa pään päällä ilman mitään tietoa että putoaako vai ei. Mulla putos. 

Pohjanmaalla kirjoitti:

Olen 65v äiti jonka 39 vuotias tytär on uuvuttanut minut loppuun. Vaihtelevia mielenterveys ongelmia. Välillä mennyt hyvin. Mutta tytär kikkailee lääkkeitten kanssa, milloin mistäkin syystä jättää pois ja sitten taas mennään. Raivareita, syytöksiä, ailahtelevaa käytöstä.

Oma jaksamiseni on lopussa. Hän keksii mahdollisimman loukkaavia asioita millä syyttää. Sitten saattaa jossain vaiheessa nauraa asialle.

Viimeisin oli että häneltä on kyllä siivottu susuelimet ja yritetty asiaa paikkailla. Olemme kantasuomalaisia eikä todellakaan ole tuollaista käynyt. 1 vuotiaana kuulema hänelle tehty näin, hän näkee unia tästä. Tytär käy terapiassa, puhuuko näitä sanoja asioita siellä, en tiedä. Saan vatsakramppeja stressistä. Pelkään hänen soittojaan, koskaan ei voi tietää mitä kauheaa sieltä tulee. Kyllä, huomaan olevani sylkykuppi.

Ei sun ole pakko tuollaista sietää. Kun tyttärelläsi on hyvä vaihe, kerro hänelle selkeästi että jaksamisesi on nyt lopussa ja ettei saa ottaa yhteyttä silloin kun jättää lääkktitään ottamatta. Ja muulloinkin, jos ei osaa käyttäytyä. Hän on kuitenkin selkeästi aikuinen ihminen, ei mikään teini tai nuori aikuinen, kyllä hänellä on vastuu omista tekemisistään. Sano, että olet jo kaikki syytökset kuullut, riittää kiitos. Etkä kuuntele enempää.

En lukenut koko ketjua. Kommenteista huomaa että ihmisillä on vieläkin kummallisia asenteita mielenterveyttä kohtaan. Toisaalta ei haluta ymmärtää/hyväksyä että mieli voi sairastua, toisaalta sitten kaikki velttoilu laitetaan masennuksen ja ahdistuksen piikkiin. Aika monella on hetkittäin oireita, se kuuluu elämään. Joillakin oireet jatkuvat vuosia ja tällöin on vakava sairaus kyseessä. 

Omat vanhempani eivät ikinä hyväksyneet tai myöntäneet sairauttani vaikka ongelmia oli jo leikki-iässä. Olin luonteeltani vain lähestulkoon kaikki kielteiset ominaisuudet mitä suomen kielestä löytyy ja kaikki oli oma vika, ei äidin, isän tai siskon. Uhkailtiin kasvatusneuvolalla tyyliin "joko nyt tottelet tai sitten viedään paikkaan jossa on semmoiset tädit että ne kyllä laittavat järjestykseen". Koulua oli pakko suorittaa kiitettävästi, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Rangaistuksina kotiaresti, pienen viikkorahan kieltäminen tai ainoasta harrastuksesta poisjäänti. Syömään pakotettiin vielä yläkoulussa. Ja ulospäin tietty malliperhe jossa ei yhtään vikaa tai ongelmaa. 

Opintoja vaadittiin korkeakoulussa, useammat jäivät kesken. Oli fyysisiä ja psyykkisiä vaivoja, lääkärit puhuivat masennuksesta, syömishäiriöstä, paniikkihäiriöstä. Vanhemmat tiesivät paremmin, mitään ei ollut muuta kuin hankala, itsepäinen ja näköalaton luonne. Kaikki oli kannettu eteen "selkä vääränä" joten vähintä mitä voin tehdä on suorittaa tutkinto ja menestyä työelämässä. Rahallista apua en saanut, työssä ei olisi saanut käydä kun häiritsee koulua. Eikä hakea apua kun joku voi nähdä että menee psykiatrian poliklinikan ovesta sisään. 

Nyt sitten olen keski-ikäinen, vihdoinkin saamassa apua pahaan olooni. Diagnooseja on useita, kaikkia ei voida vahvistaa koska tiedot lapsuudesta ja nuoruudesta ovat oman muistin varassa. Viime vuosiin asti jaksoin pahan olon, syömishäiriön ja pakko-oireiden kanssa kunnes tuli se aamu että riitti. Apua pyysin kaksi vuotta ennen kuin joku kuunteli eikä ensimmäisenä antanut lääkereseptiä. Pistää vihaksi kun julkkis toisensa jälkeen mainostaa noin vain "menevänsä psykoterapiaan", kumman helposti. Ja some täynnä tsemppikommentteja. Osalla varmasti on ongelmia, osalla ei ehkä niin vakavia. Ja yhtäkkiä monella joku kirjo tai kirjainyhdistelmä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milloin mielenterveysongelmat alkoivat? Onko tilanne jo jatkunut pitkään? Mitä ajatuksia nuorella itsellä on tulevaisuudestaan?

Alkoi hiljaksiin sen jälkeen kun aloitti lukion, paheni reilusti lukion kolmannen vuoden aikana. Lääkkeet aloitti vuodenvaihteessa, terapia on vähän aikaa sitten alkanut. 

ap 

Lukio ei sovi kaikille

Ammattikouluun heti

Paineet ovat nuorilla nykyään kovat. Minulla on 20 v. ja 17 v. Molemmat asuvat kotona.

Nuoret tarvitsevat paljon rakkautta, kuuntelua, ymmärrystä, tukea ja neuvoja. He ovat etsikkovaiheessa.

Moni ahdistuu, kun ei elämä etene, kuten on nuorempana haaveillut. Osalla on valtavasti tavoitteita ja osa ei tiedä, mitä haluaa.

Onko harrastusta, ystäviä? Mikä kiinnostaa? Noista olisi hyvä lähteä eteenpäin. Ammattikoulutusta suosittelisin minäkin. Sieltä saa ystäviä. Positiivisen kautta.

Lääkitys on mielestäni viimeinen vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Ap tyttäreltä voisi mitata hemoglobiinin ja rautavarastot. Matala ferritiini voi aiheuttaa pakko-oireita, ahdistusta ja masennusta.

Tämä! Ferritiinin pitää olla yli 50. Mielellään yli 100. Ferritiini pitää hoitaa kuntoon ennen masennuslääkkeisiin turvautumista.

Ymmärrän tyttäresi tunteen. Olen itsekin täysi ikäinen loinen ja täynnä mielenterveys ongelmia, ja asun vieläkin vanhempieni kanssa vaivana. Mutta en kauan. Aion tappaa itseni kesän loputtua, niin vanhempani voivat taas olla onnellisia ja vapaita.

Puhelin pois (ei tiktokia, instaa, ym).