Tosi raskasta kannatella täysikäistä mielenterveysongelmaista tytärtä

19-vuotias on vasta lapsi, monissa maissa vanhemmat pitävät paljon kauemmin lapsistaan huolta ja se on ihan ok. Kyllä maailmalle ehtii. Monissa maissa myös täysi-ikäisyys on 21v. Kannattaa yrittää auttaa ja tukea aina kun voi - jos lasta verrataan muihin nuoriin, on se jo yksi vakava perussyy masennukselle. Toivottavasti tuota ei ole tapahtunut aikaisemmin. Voit tuellasi säästää lastasi pidemmältä terapialta.

Hohhoijaa, lapsi on sairas ja sinä valitat tilanteen kiusallisuutta omalta kannaltasi? Ajatteletko, että ihan kiusallaan aiheuttaa sinulle noloja tilanteita? Toivot ehkä salaa, että vieläkin voisi mielisairaat omaiset kätkeä vintille herättämästä ikävää huomiota talon väelle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, tämä on yksi niistä riskeistä, jos päättää tehdä lapsia. Ei tyttäresi pyytänyt syntyä tänne kärsimään ja sairastumaan. Se on sinun ja lapsen isän vika. Muistahan se, jos tuntuu välillä että tytär ei ole niin hieno kuin pitäisi olla.

Terveisin eräs masentunut tytär

Tuoko on äidille kiitos jonka sanot?

Juuri tuollaiset äidin vastaukset masentavat enemmän, jos masennusken osa syypää vanhemmassa niin oma vastuu hyvä tunnistaa. Auttaa lasta parantumaan kun uskaltaa käsitellä omaa syyllisyyttään, miten elämä ehkä sujunut tms. Ehkä kaikki ei ole ollut niin täydellistä? Elämänarvot ei hyvä olla rahassa tai maineessa, eikä KOSKAAN verrata lastaan muihin tai hävetä häntä. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä syystä näitä masentuneita nuoria on näin paljon? Onko tutkittu löytyykö joku yhteinen nimittäjä?

Varsinkin tytöillä Some vaikuttaa julmetusti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin pari sivua, en tiedä oliko sen jälkeen jotain tästä, mutta onko selvitelty onko jotain neurologista, eikä pelkästään psykologista ongelmaa? Olin pitkälle yli parikymppiseksi masentunut, en saanut elämästä otetta jne. Ei kiinnostanut koulut, työt, vaikka sellaisen olen itselleni toki sinnitellyt ennen kuin tilanne paheni.  Ripustauduin kaikkiin ihmisiin jotka vähänkään antoivat, koska halusin turvaa ja jonkun joka ehkä elää puolestani kun en vaan saanut mistään otetta. Viiltelin, join, söin masennuslääkkeitä. Sitten minulla todettiin Asperger, ja vain tuo pelkkä diagnoosi riitti siihen (kun masennus jo oli jo paremmassa tasapainossa), että en enää vaatinut itseltäni sellaista mihin "normaalit" pystyvät. On minulla vieläkin tietyt ongelmat, mutta olen yrittäjä, minulla on lapsi, mies jne. Työni perustuu ihmisten kohtaamiseen ja se pelottaa, mutta luotan siihen että asiakkaat tulevat luokseni uudestaan, koska olen hyvä työssäni.

Joka tapauksessa, osittain olen kiitollinen siitä että äitini asetti selvän aikarajan jolloin pitää muuttaa kotoa pois (20 v), vaikka sen jälkeen ne ongelmat alkoivat. Olen myös kiitollinen siitä että kukaan ei yrityksistäni huolimatta jäänyt hoitamaan ja elättämään minua, vaan laittoivat rajat. Silloin olin vihainen ja uhriuduin, mutta myöhemmin olen kiitollinen. Siinä vain oli ihan pakko itse selvitellä elämääni ja yrittää parhaani mukaan, vaikka välillä päivät kuluivat siinä että suunnittelin, miten tapan itseni. En tarkoita, että tyttärelläsi olisi edes sama diagnoosi kuin minulla, mutta jos jatkuvasti on masentunut ja mikään ei auta, kannattaisi selvitellä niitä neurologisia vaihtoehtoja.

Ihanaa, että sinulle on käynyt noin hyvin, mutta neurologisiin tutkimuksiin ei pääse kovin helpolla. Tai minulle asperger-kaverini on suoraan sanonut, että mua kannattaisi testata autismin varalta koska mun ongelmat kuulostaa hyvin samalta kuin hänellä, mutta lääkäri totesi vaan "ei hyppää papereista ensimmäisenä silmille" ja siinä se.

Menin ylsityiselle. Oli sen hetkisissä opinnoissa sen verran samoja ongelmia kuin aina ollut kouluissa. Olen neuroottinen säästäjä, joten sen verran olin säästellyt pienistä tuloista, ja silloinen mies pääasiassa elätti.

T: lainaamasi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin pari sivua, en tiedä oliko sen jälkeen jotain tästä, mutta onko selvitelty onko jotain neurologista, eikä pelkästään psykologista ongelmaa? Olin pitkälle yli parikymppiseksi masentunut, en saanut elämästä otetta jne. Ei kiinnostanut koulut, työt, vaikka sellaisen olen itselleni toki sinnitellyt ennen kuin tilanne paheni.  Ripustauduin kaikkiin ihmisiin jotka vähänkään antoivat, koska halusin turvaa ja jonkun joka ehkä elää puolestani kun en vaan saanut mistään otetta. Viiltelin, join, söin masennuslääkkeitä. Sitten minulla todettiin Asperger, ja vain tuo pelkkä diagnoosi riitti siihen (kun masennus jo oli jo paremmassa tasapainossa), että en enää vaatinut itseltäni sellaista mihin "normaalit" pystyvät. On minulla vieläkin tietyt ongelmat, mutta olen yrittäjä, minulla on lapsi, mies jne. Työni perustuu ihmisten kohtaamiseen ja se pelottaa, mutta luotan siihen että asiakkaat tulevat luokseni uudestaan, koska olen hyvä työssäni.

Joka tapauksessa, osittain olen kiitollinen siitä että äitini asetti selvän aikarajan jolloin pitää muuttaa kotoa pois (20 v), vaikka sen jälkeen ne ongelmat alkoivat. Olen myös kiitollinen siitä että kukaan ei yrityksistäni huolimatta jäänyt hoitamaan ja elättämään minua, vaan laittoivat rajat. Silloin olin vihainen ja uhriuduin, mutta myöhemmin olen kiitollinen. Siinä vain oli ihan pakko itse selvitellä elämääni ja yrittää parhaani mukaan, vaikka välillä päivät kuluivat siinä että suunnittelin, miten tapan itseni. En tarkoita, että tyttärelläsi olisi edes sama diagnoosi kuin minulla, mutta jos jatkuvasti on masentunut ja mikään ei auta, kannattaisi selvitellä niitä neurologisia vaihtoehtoja.

Ihanaa, että sinulle on käynyt noin hyvin, mutta neurologisiin tutkimuksiin ei pääse kovin helpolla. Tai minulle asperger-kaverini on suoraan sanonut, että mua kannattaisi testata autismin varalta koska mun ongelmat kuulostaa hyvin samalta kuin hänellä, mutta lääkäri totesi vaan "ei hyppää papereista ensimmäisenä silmille" ja siinä se.

Menin ylsityiselle. Oli sen hetkisissä opinnoissa sen verran samoja ongelmia kuin aina ollut kouluissa. Olen neuroottinen säästäjä, joten sen verran olin säästellyt pienistä tuloista, ja silloinen mies pääasiassa elätti.

T: lainaamasi

Voisi pistää harkintaan yksityisellä käymisen, kiitos vinkistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin pari sivua, en tiedä oliko sen jälkeen jotain tästä, mutta onko selvitelty onko jotain neurologista, eikä pelkästään psykologista ongelmaa? Olin pitkälle yli parikymppiseksi masentunut, en saanut elämästä otetta jne. Ei kiinnostanut koulut, työt, vaikka sellaisen olen itselleni toki sinnitellyt ennen kuin tilanne paheni.  Ripustauduin kaikkiin ihmisiin jotka vähänkään antoivat, koska halusin turvaa ja jonkun joka ehkä elää puolestani kun en vaan saanut mistään otetta. Viiltelin, join, söin masennuslääkkeitä. Sitten minulla todettiin Asperger, ja vain tuo pelkkä diagnoosi riitti siihen (kun masennus jo oli jo paremmassa tasapainossa), että en enää vaatinut itseltäni sellaista mihin "normaalit" pystyvät. On minulla vieläkin tietyt ongelmat, mutta olen yrittäjä, minulla on lapsi, mies jne. Työni perustuu ihmisten kohtaamiseen ja se pelottaa, mutta luotan siihen että asiakkaat tulevat luokseni uudestaan, koska olen hyvä työssäni.

Joka tapauksessa, osittain olen kiitollinen siitä että äitini asetti selvän aikarajan jolloin pitää muuttaa kotoa pois (20 v), vaikka sen jälkeen ne ongelmat alkoivat. Olen myös kiitollinen siitä että kukaan ei yrityksistäni huolimatta jäänyt hoitamaan ja elättämään minua, vaan laittoivat rajat. Silloin olin vihainen ja uhriuduin, mutta myöhemmin olen kiitollinen. Siinä vain oli ihan pakko itse selvitellä elämääni ja yrittää parhaani mukaan, vaikka välillä päivät kuluivat siinä että suunnittelin, miten tapan itseni. En tarkoita, että tyttärelläsi olisi edes sama diagnoosi kuin minulla, mutta jos jatkuvasti on masentunut ja mikään ei auta, kannattaisi selvitellä niitä neurologisia vaihtoehtoja.

Ihanaa, että sinulle on käynyt noin hyvin, mutta neurologisiin tutkimuksiin ei pääse kovin helpolla. Tai minulle asperger-kaverini on suoraan sanonut, että mua kannattaisi testata autismin varalta koska mun ongelmat kuulostaa hyvin samalta kuin hänellä, mutta lääkäri totesi vaan "ei hyppää papereista ensimmäisenä silmille" ja siinä se.

Menin ylsityiselle. Oli sen hetkisissä opinnoissa sen verran samoja ongelmia kuin aina ollut kouluissa. Olen neuroottinen säästäjä, joten sen verran olin säästellyt pienistä tuloista, ja silloinen mies pääasiassa elätti.

T: lainaamasi

Voisi pistää harkintaan yksityisellä käymisen, kiitos vinkistä.

Ole hyvä. Kiva jos jotain voi yrittää auttaa.

Hienoa, että olet tyttäresi tukena!

Kelasta voi kysyä mitä etuisuuksia kannattaa hakea tyttäresi diagnoosilla. Kunnan kautta voitte hakea tukiasuntoa, niitä on erityyppisiä.

Tehkää sukututkimusta niin saatte vastauksen.

Vierailija kirjoitti:

Mistä syystä näitä masentuneita nuoria on näin paljon? Onko tutkittu löytyykö joku yhteinen nimittäjä?

Pitkälti muotijuttu. Et ole ajan tasalla oleva nuori jos et tunne omien kokemustesi kautta kaikkia markkinoilla olevia mielialalääkkeitä ja niiden vaikutuksia.

Minä olen jo ikämies enkä häpeä ilmoittaa etten osaa nimetä ainuttakaan näistä onnellisuuspillereistä.

Lääkkeet ovat usein pahaksi mutta tyrkyttävät niin ei tarvitse antaa terapiaa, joka vertaisarviointi että oikeasti auttaa.

Hyvin tutkituista bentsoista voisi sen sijaan olla hyötyä yksityiseltä Voisi ehkä saada kun ei niitä kunnalliselta määrätä, pahimpaan ahdistukseen. Uni tärkeää. Ja metsässä olo.

Omega 3 isoja määriä, d vitamiinoanisoja määriä. Kilpirauhaskokeet jne

Vierailija kirjoitti:

Mistä syystä näitä masentuneita nuoria on näin paljon? Onko tutkittu löytyykö joku yhteinen nimittäjä?

Omalla kohdallani kyse lienee siitä, että olen vain niin herkkä ja liian kiltti. Toki vanhemmissanikin on jotain vikaa, mutta ei täydellisiä vanhempia olekaan. Sanoisin kaikesta huolimatta eläneeni ihan hyvän lapsuuden ja minusta huolehdittiin hyvin. En ollut varsinaisesti kiusattu, mutta ei minulla juuri kavereitakaan ole ollut, eli selkeitä sosiaalisia ongelmia minulla on.

Mutta vaikea sanoa miksi. Olen miettinyt kaikkea, että olenko joku Asperger tai jotain.

Ei se lääkäreillä juokseminenkaan ole oikein auttanut kun tuntuu että jokainen antaa eri diagnoosin. Ihan kuin niitä vedettäisi hatusta. Toki ymmärrän että näitä asioita on vaikeaa tutkia kun kaikki on oikeastaan sen varassa mitä itse kerron. Ja olen huono kertomaan asioita itsestäni todella tarkkaan. Varsinkin kun oloni on ollut todella huono, en ole osannut puhua juuri lainkaan.

Sitten kun hoitajatkin vaihtuu jatkuvasti, ei vain jaksa selittää alusta asti asioita aina uudelleen ja uudelleen.

Ap:n tavoin ollut vastaavassa tilanteessa. Lapsi oli täysi-ikäinen ja asui omillaan. Olisin halunnut auttaa, mutta se oli vaikeaa täysi-ikäisyyden ja lapsen ailahtelevan mielen vuoksi. Hänellä oli ystävä, jolle kertoi olostaan, minulle ei juurikaan. Soittelimme salaa ystävän kanssa ja pysyin tilanteen tasalla. Terapia kannatteli, johon onneksi pääsi. Pystyi myös käymään osin töissä, mistä oli apua. Hänellä oli myös oma auto, jolla saattoi ajella päämäärättömästi sekavassa mielentilassa. Oli kertonut lääkärille, että aikoo vielä tappaa autolla itsensä. Yritimme ystävän kanssa saada luopumaan autosta tai sen avaimista, mutta ei onnistunut. Lääkärit tai viranomaisetkaan eivät voineet tehdä asialle mitään (mitä edelleenkin ihmettelen). Oli parin kuukauden jakso, kun odotti peläten, milloin poliisi tulee ovelle. Ystävä oli kerran soittanut poliisit lapseni perään, kun oli lähtenyt sekavana liikkeelle. Poliisit saivat onneksi pysäytettyä ja vietyä päivystykseen, mutta sekään ei johtanut mihinkään, kun lapsi vakuutteli voivansa hyvin. Myöhemmin ystävä oli vienyt lapsen lääkäriin ja lääkäri oli heti kirjoittanut lähetteen psykiatriselle osastolle, jossa lapsi kuitenkin vaakuutteli, että voi hyvin.

Kaikki tämä päättyi lopulta onnellisesti. Lapseni voi nykyään hyvin ja elää normaalia elämää, mistä olen tavattoman kiitollinen ja onnellinen. Kun tuo ajanjakso tulee mieleen, (kuten nyt) tulee aina ensimmäiseksi mieleen turhautuminen. Sitä se oli, turhauttavaa. Kun puhe ei auttanut mitään, eikä mikään hyvä ja positiivinen kantanut päivää pidempään. Ei voinut tehdä mitään, eikä viranomaisetkaan voineet tehdä mitään. Mieleltään sairaan ihmisen kuvitelma painoi enemmän, kuin muiden näkemä todellisuus. Joskus teki mieli luovuttaa, vuosien kuluessa ajatukselle on myös antanut hyväksynnän. Kun mikään ei kertakaikkiaan tuntunut auttavan.

Toivon Ap:lle sekä tyttärelle voimia ja jaksamista.

Vierailija kirjoitti:

Onpa surullista.  Mitä jos ehdotat tyttärelle omaan kotiin muuttamista? Selvitätte yhdessä, mitä tukea tytär voi saada, haette niitä ja hankitte vuokra-asunnon. 

Luuletko pölvästi että mieleltään sairas nuori ihminen pärjää tai edes uskaltaa olla yksin.

Älä kommentoi asioita, joista et tiedä yhtään mitään.

Pysy kutimen varressa vaan.

Omasta tyttärestäni voin kertoa, että masennuksen, vuosikausien koulukiusaamisen jälkeen hän oli 1-2 v ikätovereitaan kehityksestä/ aikuistumisesta jäljessä. Vähän yli 20 v hän alkoi itsenäistyäja halusi muuttaa erilleen. Eli kyllä se itsenäistyminen sieltä tulee. Vaikeinta äidille on luottaa ja uskaltaa päästää irti. Itsekin koen kateutta, kun seuraan tuttavien lasten menestymistä opinnoissa ja työelämässä. Eikä tämä missään tapauksessa tarkoita ettenkö hyväksyisi ja rakastaisi tytärtäni. Toivoisin vain, että hänen elämänsä olisi helpompaa. Ja kyllä, koulukiusaajille olen ikuisesti katkera tyttäreni koulunkäynnin ja itsetunnon pilaamisesta .

Hei ap!  Oma lapseni sairastui vähän päälle parikymppisenä. Sairaalakierrettä kesti muutama vuosi. Sen jäleen tulivat kuntoutuskoti, tukiasunto ja lopulta itsenäinen asuminen. Toipuminen on ollut hidasta ja samalla olen itsekin toipunut siitä shokista ja masennuksesta, minkä psykoosisairaus aiheutti. Muistan alussa tunteneeni surua, vihaa, häpeää. Toivoin ettei kukaan kysyisi mitään lapsestani. Vieläkään en puhu kovin avoimesti hänen sairaudestaan, koska hänellä on itsellään oikeus päättää, kenelle kertoo itsestään ja mitä.

Suureksi avuksi oli alussa Omaiset mielenterveystyön tukena -yhdistys. Löytyy nykyään FinFami-nimellä netistä. Jos sinulla on mahdolisuus osallistua heidän vertaistuki- tai muuhun toimintaansa tai käydä juttelemassa heidän työntekijänsä kanssa, niin suosittelen lämpimästi. Sieltä löydät muita vanhempia, jotka kärsivät samoista murheista. Itselleni suurin oivallus tuli, kun tapasin yhdistyksen tapahtumassa 2 eläkeläisrouvaa, jotka nauroivat usein ja aidosti. Vaikeiden kausien jälkeen tulee helpompia kausia ja silloin voi iloita sydämensä kyllyydestä kaikesta siitä, mikä elämässä on hyvää.

Vierailija kirjoitti:

19-vuotias on vasta lapsi, monissa maissa vanhemmat pitävät paljon kauemmin lapsistaan huolta ja se on ihan ok. Kyllä maailmalle ehtii. Monissa maissa myös täysi-ikäisyys on 21v. Kannattaa yrittää auttaa ja tukea aina kun voi - jos lasta verrataan muihin nuoriin, on se jo yksi vakava perussyy masennukselle. Toivottavasti tuota ei ole tapahtunut aikaisemmin. Voit tuellasi säästää lastasi pidemmältä terapialta.

Tässä nykyisessä, kommunistisessa, Suomessa lapset pitkälti hylätään jo vauvoina - kommunismin tyyliin - yhteiskunnan hoiviin.

Ja yhteinen perhe loppuu siihen.

Ei ihme että lapset ja nuoret sekoavat päästään.

Ei nykyisin ole enää ”laitoksia” jos oli ennenkään, osuvan hoidon saaminen on vaikeata. Tietysti jokin olosuhteiden muutos voisi olla hyväksi: miten voisi tukea itsenäistymistä kodin sisällä. Ja sitä ennen: masentunut ei jaksa muuttaa yhtään mitään olosuhdetta. (Laitokseen huutelijat saavat kuitenkin vain miettimään, että eipä ihme jos mieli on maassa). Voimia äidille toivoo 18v sairastuneen ja lukionsa keskeyttäneen äiti.

Osta av sellanen varastoilla käytettävä pumppukärry trukinsarvilla.

Nostokyky helposti tonnin.

Ei tarvi kannatella.

Ensinnäkin joillekin kommentoijille, täysi-ikäinen lukiolainen ( joka käsittääkseni tässä on) joka asuu kotona, ei saa paljon mitään tukia jollei muuta pois kotoa. Ja silloin kun kunto on huono niin harva vanhempi ajaa sairaan nuoren pois tukien takia! Ap, täysi sympatiani sinulle, omakohtaisesti tiedän kuinka vaikea tilanne on ja oma jaksaminen tiukalla.

Meillä auttoi lääkitys ja terapia ja lähimmille ystäville kerroin miten asia on. Ulkopuolisista en välittänyt, opin sanomaan että ihan ok menee. Opettelin keskittymään vain perheeni hyvinvointiin. Lapselleni hoin lakkaamatta että me selvitään tästä, tärkein oppi minulle oli että mt-ongelmat eivät olleet keneenkään syytä, ne vaan ”tuli”.

Mielestäni tärkeintä lapsellesi on tietää ensiksi että hän saa asua kotona ja toiseksi hänen tehtävänään on keskittyä parantumiseen. Vaikka lapsesi on täysi-ikäinen niin pidä itsesi tietoisena sovitusta hoitopolusta. Kolmanneksi keksi itselleni juttu josta saat voimaa; sauna, kutominen, lenkkeily. Hetki jolloin sanot itsellesi että et mieti mitään. Voimia!