Lue keskustelun säännöt.
Muita yksinäisiä aikuisia jotka pohtivat että miksi eivät kelpaa ystävänä?
27.05.2020 |
Surullista myöntää mutta minulla ei juuri ole ystäviä, enkä käsitä miksi. Joitain kavereita ja hyvänpäiväntuttuja on, ehkä pari ystäväksi laskettavaakin, mutta jostain syystä silti en koskaan saa seuraa esim. illanviettoon, lenkille, yms.
Olen koittanut miettiä pääni puhki että miksi minun kanssani ei juuri ketään kiinnosta viettää aikaa. Olen mielestäni ystävällinen ja kiltti, haluan olla tukena jos minua tarvitaan tueksi, minulle voi aina soittaa jos on mieli maassa tai sitten ihan muuten vaan. En jauha pelkästään omista asioistani vaan olen kiinnostunut kuulemaan toisenkin kuulumisia. Olen se ihminen kuka lähtisi spontaanisti seuraksi mihin vaan. Silti en kelpaa hyväksi ystäväksi.
Onko täällä muita yksinäisiä? Miten olette oppineet pärjäämään asian kanssa? On minulla mies ja lapsi, läheiset sisarukset ja läheinen äiti, mutta joskus kaipaisi vaan ystävää. Nyt lauantainakin lapsi lähtee yökylään mummolaan eli periaatteessa voisin tehdä mitä vaan mutta kun sitä seuraa ei ole. Tuntuu suoraansanottuna helv*tin pahalta. Mies on silloin omilla menoillaan niin ei hänestäkään seuraa ole, ja vaikka olisi niin kyllä silti mielummin välillä viettäisin aikaa ystävän seurassa.
Ehkä käyn lauantaina kaupasta ostamassa pari siideriä ja menen itsekseni istuskelemaan johonkin rannalle. :)
Kommentit (27)
Itse haluaisin tavata ihmisen jonka kanssa natsaisi huumorintaju, vähän kiinnostuksen kohteetkin ja yleinen elämänasenne. Ja olisi kiltti ja luotettava. Muutimme uudelle paikkakunnalle ja kaikki neuvoo että puhu naapureille ja lasten kavereiden vanhemmille. No, olen yrittänyt mutta kumpikaan osapuoli ei ole ollut kauhean kiinnostunut toisesta. Kyllä siinä pitää olla vähän muutakin kuin hyvänpäivän tuttuna olemista että haluaa viettää aikaansa toisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia ettei ole paljon ystäviä. Monella ei ole sitä yhtäkään. En minäkään enää vuosiin ole jaksanut tyrkyttää itseäni, kun on tullut selväksi ettei mun seura koskaan kelpaa. Mielenkiintoista sinänsä, että jotkut ihmiset tutustuu muihin helposti, mutta joillekin ei anneta edes mahdollisuutta. Vaikka olisikin kiltti. Itse esimerkiksi en ole koskaan juoruillut kenestäkään enkä kiusannut ketään, joten katson olevani ihan kiltti.
Lemmikeistä on seuraa ja äitini onneksi elää vielä joten hänen kanssaan saan höpötellä. Mutta jonain päivänä äitiä ei enää ole, sitten on vain pärjättävä ilman ketään juttelukaveria. Kun ei nuo lemmikit voi jutella, vaikka muuten ihania ovatkin.
Minä kuulun näihin, mutta tutustumisesta ystävyyteen kestää vuosia ja se vaatii paljon paljon yhteydenpitoa ja tapaamisia ennenkuin ystävystymiseen on edes mahdollisuutta. Ei helposti tutustuminen ole sama asia kuin helposti ystävystyminen. Mulla on 3 hyvää ystävää, noin 10 mukavaa kaveria ja iso liuta tuttavia, mutta tosiaan ystäviä vain ne 3.
Mielellään itse pitäisin johonkuhun paljon yhteyttä mutta tunne ei ole ikinä vastavuoroinen..
Mulla taas juuri päinvastoin, koska yhteydenpito kolmeen ystävääni sekä perheeseeni ja muihin läheisiini vie aikaa. Ja välillä on löydyttävä kavereillekin aikaa. Tapaan paljon ihmisiä, jotka ovat todella mukavia ja joidenkin kanssa synkkaa niin hyvin, että jopa ystävyys saattaisi olla ajan mittaan mahdollista. Sitä aikaa vain ei ole riittävästi ilman, että dumppaisi jonkun ystävistään pois.
Mulla uudet ystävyydet ovat syntyneet niin, että uudelle ihmissuhteelle on tullut elämässä tilaa. Esim aikoinaan hyvä ystäväni muutti Yhdysvaltoihin, joten tapasimme enää kerran vuodessa. Aloimme viettää pitkäaikaisen kaverini kanssa aiempaa enemmän aikaa ja vähitellen kaveruus muuttui ystävyydeksi. Mulla on ollut muitakin elämäntilanteita, joissa ylimääräistä aikaa nyt vaan ei ole ollut. Olen opiskellut työn ohessa uuteen ammattiin ja silloin ei elämässäni ollut oikein muuta kuin työ, opinnot, koti ja lapset. Kun opinnot olivat ohi, vapautui taas aikaa ihmissuhteillekin. Ja kun ryhdyin yrittäjäksi, alkuvuosina olin kaiken mahdollisen ajan, mikä vaan perheeltä liikeni, töissä. Yhden ystäväni kanssa olin ollut 15 vuotta samassa työpaikassa ja vasta, kun lähdimme kahdestaan työreissulle ulkomaille, sen reissun aikana ystävystyimme. Ilman tuota reissua olisimme todennäköisesti edelleenkin vain työkavereita.
Toisessa ihmisessa ei tarvitse olla yhtään mitään vikaa, vaikka ihmissuhdetta ei synnykään. Kyse voi olla ihan vain siitä, että toisella ei ole juuri silloin sopiva elämäntilanne uusille ihmisille. Uskoisin, että sattumallakin on paljon tekemistä asian kanssa.
Ei kuulosta siltä että sinussa olisi mitään vikaa ap, aikuisena vain on huomattavasti vaikeampi ystävystyä kuin nuorempana, jos lapsetkin ovat jo isompia. Jäin myös miettimään tuota kahdestaan hengailun tarvetta, koska aika harvat tuntemani perheelliset sellaista harrastavat. Sellainen on jäänyt nuoruuteen, kun ei vielä ollut perhettä lukuunottamatta lenkkeilyä, johon sopii vaikka naapuri kaveriksi, sellaista kevyttä seuraa. Kerran luin tutkimuksesta, että ihmisillä on yleensä 1-3 läheistä ystävää, ja muut ovat sitten enemmän tuttavia. Jos sinulla on jo kaksi ystävää, niin ehkä kuvittelet, että muilla on valtavan paljon enemmän ja parempia suhteita keskenään? Ainakin ruuhkavuosina elämä kuitenkin on sen verran hektistä, ettei tuollaiseen vapaaseen hengailuun ole aikaa monillakaan.
Se kiinnitti huomiota, että kutsuit vain yhtä tai kahta ystävää johonkin, sitten lannistuit ja tulkitsit sen johtuvan itsestäsi. Mun kokemuksen mukaan aikatauluja joutuu usein kavereiden kanssa järjestelmään, harvemmin ensimmäinen ehdotus sopii saati lyhyellä varoitusajalla. Mielestäni on aika iso kynnys lähteä harrastuskaverin kanssa yhtäkkiä johonkin kahdestaan, jos sellaisesta oli kyse. Paremmin tutustuu ja luottamusta syntyy, kun vaikka järjestät juhlat, johon kutsut liudan puolituttuja perheineen, jolloin sosiaaliset piirit laajenevat itsekseen. Puolituttua en itse pyytäisi mihinkään kahdestaan viettämään aikaa, se tuntuisi jonkin verran oudolta.
Sitä jäin miettimään, että miksi ette miehesi kanssa kutsu ystäviä kylään? En juurikaan tapaile tuttavia muuten (lapsuudenystävää lukuunottamatta) kuin perheiden kanssa kyläillessä. Niistä on kehkeytynyt muutama läheisempikin tuttavuus välillä, mutta ei varsinaista ystävyyttä. Introverttina en kaipaakaan enemmän ystäviä, mutta sinä ilmeisesti kaipaisit vilkkaampaa seuraelämää. Jos nykyinen ei riitä, niin ehkä voisit tiivistää nykyisten ystäviesi tapaamisvälejä soittamalla yms.
Vierailija kirjoitti:
Minulle onneksi kerrotaan miksi joku ei halua olla kanssani. Olen kuulema liian positiivinen, optimistinen, iloinen ja pirreä mikä tuntuu ärsyttävän todella monia. Yritän kyllä parhaani mukaan hillitä ja olla enemmän tavallinen suomalainen mutta se ei tahdo onnistua tällaiselta joka on luonteeltaan liian epäsuomalainen.
Kato ulkkistrollikin on jo heräillyt kaupunkikolossaan taas spämmäämään suomalaisalentavaa rasistispämmiään Vauvalle. Huomenta.
Vierailija kirjoitti:
Ei ”vika” ole sinussa, vaan ajassa. Elämä on niin täynnä, ettei jaksa/ehdi tavata muita. Minulla on kaksi oikein läheistä ystävää, olen tuntenut molemmat 40 vuotta. Silti toisen olen tavannut viimeksi helmikuussa ja toisen viime kesänä. Ei jaksa, ei löydy yhteistä aikaa.
Tai sitten Välillä tapaa ihmisiä, jotka selkeästi ovat ystävää vailla. Ja he oikeasti ovat mukavia, ei heissä mitään vikaa ole. Vika on minussa. En jaksa puhua niitä näitä. Olen mieluummin yksin, introvertti kun olen.
Olisin voinut kirjoittaa samansisältöisen viestin. Tapaan ainoaa ystävääni noin kahdesti vuodessa, mutta soittelemme noin kerran kuussa. Se riittää, enempään ei olisi aikaakaan. Sitten on kevyempää tapailua ystäväperheiden kanssa kerran kahdessa kuussa noin. Aikaa ei vain ole, kun joskus pitää levätäkin ja viettää aikaa perheen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan normaalia ettei ole paljon ystäviä. Monella ei ole sitä yhtäkään. En minäkään enää vuosiin ole jaksanut tyrkyttää itseäni, kun on tullut selväksi ettei mun seura koskaan kelpaa. Mielenkiintoista sinänsä, että jotkut ihmiset tutustuu muihin helposti, mutta joillekin ei anneta edes mahdollisuutta. Vaikka olisikin kiltti. Itse esimerkiksi en ole koskaan juoruillut kenestäkään enkä kiusannut ketään, joten katson olevani ihan kiltti.
Lemmikeistä on seuraa ja äitini onneksi elää vielä joten hänen kanssaan saan höpötellä. Mutta jonain päivänä äitiä ei enää ole, sitten on vain pärjättävä ilman ketään juttelukaveria. Kun ei nuo lemmikit voi jutella, vaikka muuten ihania ovatkin.
Minä kuulun näihin, mutta tutustumisesta ystävyyteen kestää vuosia ja se vaatii paljon paljon yhteydenpitoa ja tapaamisia ennenkuin ystävystymiseen on edes mahdollisuutta. Ei helposti tutustuminen ole sama asia kuin helposti ystävystyminen. Mulla on 3 hyvää ystävää, noin 10 mukavaa kaveria ja iso liuta tuttavia, mutta tosiaan ystäviä vain ne 3.
Mielellään itse pitäisin johonkuhun paljon yhteyttä mutta tunne ei ole ikinä vastavuoroinen..
Mulla taas juuri päinvastoin, koska yhteydenpito kolmeen ystävääni sekä perheeseeni ja muihin läheisiini vie aikaa. Ja välillä on löydyttävä kavereillekin aikaa. Tapaan paljon ihmisiä, jotka ovat todella mukavia ja joidenkin kanssa synkkaa niin hyvin, että jopa ystävyys saattaisi olla ajan mittaan mahdollista. Sitä aikaa vain ei ole riittävästi ilman, että dumppaisi jonkun ystävistään pois.
Mulla uudet ystävyydet ovat syntyneet niin, että uudelle ihmissuhteelle on tullut elämässä tilaa. Esim aikoinaan hyvä ystäväni muutti Yhdysvaltoihin, joten tapasimme enää kerran vuodessa. Aloimme viettää pitkäaikaisen kaverini kanssa aiempaa enemmän aikaa ja vähitellen kaveruus muuttui ystävyydeksi. Mulla on ollut muitakin elämäntilanteita, joissa ylimääräistä aikaa nyt vaan ei ole ollut. Olen opiskellut työn ohessa uuteen ammattiin ja silloin ei elämässäni ollut oikein muuta kuin työ, opinnot, koti ja lapset. Kun opinnot olivat ohi, vapautui taas aikaa ihmissuhteillekin. Ja kun ryhdyin yrittäjäksi, alkuvuosina olin kaiken mahdollisen ajan, mikä vaan perheeltä liikeni, töissä. Yhden ystäväni kanssa olin ollut 15 vuotta samassa työpaikassa ja vasta, kun lähdimme kahdestaan työreissulle ulkomaille, sen reissun aikana ystävystyimme. Ilman tuota reissua olisimme todennäköisesti edelleenkin vain työkavereita.
Toisessa ihmisessa ei tarvitse olla yhtään mitään vikaa, vaikka ihmissuhdetta ei synnykään. Kyse voi olla ihan vain siitä, että toisella ei ole juuri silloin sopiva elämäntilanne uusille ihmisille. Uskoisin, että sattumallakin on paljon tekemistä asian kanssa.
Hienosti kirjoitettu ja olen ihan samaa mieltä. Ystävystyminen on sattumasta ja elämäntilanteesta paljolti kiinni. Mieleen tulee ainakin kymmenen tosi kivaa puolituttua, joista tuli hirveän hyvät vibat, mutta joihin ystävävystyminen vain jäi. Ei ollut aikaa kuin nykyisille ystäville.
Oletko ap töissä? Sieltä usein saa hyviä tuttavia ja kavereita, joihin tutustuu melko hyvinkin, jos kauan on tekemisissä. Jos on työtön tai kotiäiti, niin se mahdollisuus puuttuu, mutta aikaa ystävyyksillekin olisi ehkä enemmän.
Ärsyyntynyt on eri asia kuin kateellinen.