Kumppanin henkinen romahdus, minun järkytys. Ero vai ei?

Voi luoja. Täällä kutsutaan mua pinnalliseksi. Tiedoksi, en ole eroamassa siksi, että mies on pahoinpidelty. Pohdin eroa siksi, että mies on paljastunut hyvin ongelmalliseksi tapaukseksi ja pitkään olen sitä yrittänyt ymmärtää ja tukea. Ja itse asiassa kysyin jo aloituksessa, voiko erohalu johtua järkytyksestä.

Joku kysyi, mitä olen antanut anteeksi. Se ei kuulu teille, mutta sanotaan nyt esim. muiden naisten vokottelu ja huumenenneisyys josta oli myös valehdellut eli sanonut ettei ole käyttänyt ikinä. Ja koska tosiaan minulla on lapsi, joudun kyllä ihan tosissaan miettimään suhteen jatkoa. On sen verran raskaita asioita paljastunut. Oli kuitenkin ilmeisen väärä ratkaisu tulla täältä kysymään neuvoa. Muutamia asiallisia kommentoijia oli, kiitos teille!

Ap

Musta hälytysmerkki on se, että ap puhuu kumppanistaan ilman minkäänlaista kiinnostusta tai huolta tämän hyvinvoinnista.

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja. Täällä kutsutaan mua pinnalliseksi. Tiedoksi, en ole eroamassa siksi, että mies on pahoinpidelty. Pohdin eroa siksi, että mies on paljastunut hyvin ongelmalliseksi tapaukseksi ja pitkään olen sitä yrittänyt ymmärtää ja tukea. Ja itse asiassa kysyin jo aloituksessa, voiko erohalu johtua järkytyksestä.

Joku kysyi, mitä olen antanut anteeksi. Se ei kuulu teille, mutta sanotaan nyt esim. muiden naisten vokottelu ja huumenenneisyys josta oli myös valehdellut eli sanonut ettei ole käyttänyt ikinä. Ja koska tosiaan minulla on lapsi, joudun kyllä ihan tosissaan miettimään suhteen jatkoa. On sen verran raskaita asioita paljastunut. Oli kuitenkin ilmeisen väärä ratkaisu tulla täältä kysymään neuvoa. Muutamia asiallisia kommentoijia oli, kiitos teille!

Ap

Hei hei nyt hetkinen. Sanoit että halusit tasapainoisen ja turvallisen miehen, joten valitsit sitten muita naisia vokottelevan entisen narkkarin?😂 Ja vielä ihmettelet miten yllätyksenä mies ei olekaan täydellisen seesteinen ja rauhan perikuva? Ei juma taas mitä logiikkaa😂

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja. Täällä kutsutaan mua pinnalliseksi. Tiedoksi, en ole eroamassa siksi, että mies on pahoinpidelty. Pohdin eroa siksi, että mies on paljastunut hyvin ongelmalliseksi tapaukseksi ja pitkään olen sitä yrittänyt ymmärtää ja tukea. Ja itse asiassa kysyin jo aloituksessa, voiko erohalu johtua järkytyksestä.

Joku kysyi, mitä olen antanut anteeksi. Se ei kuulu teille, mutta sanotaan nyt esim. muiden naisten vokottelu ja huumenenneisyys josta oli myös valehdellut eli sanonut ettei ole käyttänyt ikinä. Ja koska tosiaan minulla on lapsi, joudun kyllä ihan tosissaan miettimään suhteen jatkoa. On sen verran raskaita asioita paljastunut. Oli kuitenkin ilmeisen väärä ratkaisu tulla täältä kysymään neuvoa. Muutamia asiallisia kommentoijia oli, kiitos teille!

Ap

No niin, siinä tuli kaksi ratkaisevaa sanaa: huumemenneisyys & lapsesi. Lähde vaan.

Kaikista APn kommenteista päätellen suhde ei ole hyvällä pohjalla, mutta jos AP tästä jotain opikseen ottaa niin toivottavasti sen, että mielenterveysongelmia voi olla ihan kenellä vain. Kutsut itseäsi "hyväksi ihmistuntijaksi" ja siksi kuvittelet, että näet heti kuka on "selväjärkinen" ja kuka "mt-tapaus". Tuo on kuitenkin pinnallinen käsitys mielenterveysongelmista. Todella tasapainoisen oloiset, iloiset ihmiset voivat kärsiä pinnan alla ties mistä, jota kukaan ulkopuolinen ei aluksi huomaa. Ei kannata olla ennakkoluuloinen asian suhteen, ennemmin kannattaa pyrkiä kuuntelemaan ja ymmärtämään kanssaihmisiä. :)

Ap tässä sulle vastaus. Mies antoi itsellensä luvan romahtaa, luvan olla heikko, kun oli oppinut luottamaan sinuun. Se, mitä hän ei tiennyt sinusta oli, että sinä et kestä heikkoutta, varsinkaan miehissä.

Ei tämä ole kummankaan syy, mies tarvitsee rinnalleen vahvan ihmisen ja se et ole sinä. Sinä tarvitset rinnallesi myös vahvan ihmisen, jolle sinä voit olla heikko ja romahtaa, jos tulee vaikeita aikoja. Kaikille tulee. Ero on teille ainoa oikea ratkaisu.

Ap, teet niin kuin sisäinen äänesi neuvoo tekemään. Lisätietojen perusteella ero ei kuulosta yhtään hullummalta vaihtoehdolta. 

Olen aikanaan ollut traumatisoituneen miehen kanssa viisi vuotta eikä hänen olossaan tapahtunut mitään edistystä, sen sijaan oma vointini romahti. Olin jatkuvasti sairas ja aloin saada mielenterveysongelmia. Kun lähdin, elämäni muuttui kevyemmäksi ja onnelliseksi taas. 

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja. Täällä kutsutaan mua pinnalliseksi. Tiedoksi, en ole eroamassa siksi, että mies on pahoinpidelty. Pohdin eroa siksi, että mies on paljastunut hyvin ongelmalliseksi tapaukseksi ja pitkään olen sitä yrittänyt ymmärtää ja tukea. Ja itse asiassa kysyin jo aloituksessa, voiko erohalu johtua järkytyksestä.

Joku kysyi, mitä olen antanut anteeksi. Se ei kuulu teille, mutta sanotaan nyt esim. muiden naisten vokottelu ja huumenenneisyys josta oli myös valehdellut eli sanonut ettei ole käyttänyt ikinä. Ja koska tosiaan minulla on lapsi, joudun kyllä ihan tosissaan miettimään suhteen jatkoa. On sen verran raskaita asioita paljastunut. Oli kuitenkin ilmeisen väärä ratkaisu tulla täältä kysymään neuvoa. Muutamia asiallisia kommentoijia oli, kiitos teille!

Ap

Sua ei voi onnitella kirjallisen ilmaisun taidoista.

Tulet tänne ruikuttamaan, mutta sulle kelpaa vain mieluiset mielipiteet.

Ei varmasti ole mikään uusi asia tämä miehelle. Ei vain ole viitsinyt aiemmin ottaa asiaa esille. Eroaisin. Toivottavasti ette vielä asu yhdessä?

Vierailija kirjoitti:

AP:n mies on pahoinpidelty ja hän haluaa jättää tämän sen takia. Meneekö nainen samalla tavalla pilalle vaikkapa perheväkivallan uhrina?

Tavallaan meistä suurin osa on "pilalla" jollain tasolla. Eli toisin sanoen tuodaan omat ongelmamme uusiin parisuhteisiin. Kyllä jokaisella on oikeus valita onko kumppanin mukana tulevat ongelmat liian suuria, eikä kenelläkään ole velvollisuutta jäädä parin vuoden suhteen jälkeen toiselle hoivaajaksi. Jos perheväkivallan uhrilla on edelleen vahvat pelkotilat/masennus/muita mt. ongelmia, niin ehkä parempi ratkaisu on työstää asioita terapiassa ja oppia tulemaan toimeen aluksi itsekseen kuin yrittää löytää heti joku hoivaaja joka on valmis kestämään ja ymmärtämään ja sietämään kaiken.

Tästä ilmenee jälleen kerran, miksi ei kannata sekaantua yh.hin. Heillä ei ole tilaa eikä kiinnostusta parisuhteeseen. He etsivät täydellistä apuhuoltajaa lapselleen.

Heitä ei kiinnosta muu kuin oma ja lapsensa saama hyöty.

Kumppanin hyvinvointi ei liikuta pätkän vertaa.

Vierailija kirjoitti:

Voi luoja. Täällä kutsutaan mua pinnalliseksi. Tiedoksi, en ole eroamassa siksi, että mies on pahoinpidelty. Pohdin eroa siksi, että mies on paljastunut hyvin ongelmalliseksi tapaukseksi ja pitkään olen sitä yrittänyt ymmärtää ja tukea. Ja itse asiassa kysyin jo aloituksessa, voiko erohalu johtua järkytyksestä.

Joku kysyi, mitä olen antanut anteeksi. Se ei kuulu teille, mutta sanotaan nyt esim. muiden naisten vokottelu ja huumenenneisyys josta oli myös valehdellut eli sanonut ettei ole käyttänyt ikinä. Ja koska tosiaan minulla on lapsi, joudun kyllä ihan tosissaan miettimään suhteen jatkoa. On sen verran raskaita asioita paljastunut. Oli kuitenkin ilmeisen väärä ratkaisu tulla täältä kysymään neuvoa. Muutamia asiallisia kommentoijia oli, kiitos teille!

Ap

Monet kommentoijat varmaankaan eivät oikein ymmärrä miten hankala ja pitkäkestoinen sairaus on kyseessä.

Jos kyseessä olisi ollut vaikka vain miehen ensimmäinen masennus tai psykoosi, olisin minäkin kannustanut ehkä jatkamaan suhdetta niin, että näkisit mihin suuntaan sairaus etenee. :)

Mutta dissosiaatio on kyllä sellainen vaiva, että vaatii pitkäkestoista terapiaa eikä mitään takeita silti voi antaa, siihen ei ole lääkitystä ja tilanne voi pahentua paljonkin ennen kuin se lähtee paranemaan.

Nyt kun olet kertonut muitakin yksityiskohtia teidän suhteesta niin haluan vielä todeta, että ilman mitään mt-ongelmiaankaan suhde ei kuulosta hyvältä eikä lainkaan siltä mitä olet hakenut.

En jaksa lukea kommentteja, mutta tämä vaikuttaa provolta. Vähän sama kuin joku olisi valinnut kumppaninsa painon perusteella ja tuntisi sitten itsensä huijatuksi kun toinen lihoo. Eihän henkinen tasapaino ole sinänsä mikään pysyvä ominaisuus, vaan se voi vaihdella paljonkin olosuhteiden ja terveydentilan mukaan.

Te, jotka dissaatte apta, oletteko itse eläneet mielenterveysongelmaisen rinnalla, käyneet sairaalassa vierailemassa, uhranneet elämästä vuosia toisen ihmisen tukemiseen? Minä olen, enkä voi suositella sitä kenellekään. En kadu omaa valintaani, tein sen nuorena ja rakastuneena. Lähtisinkö samaan uudelleen keski-ikäisenä, äitinä? En. 

Tuollaisen kokemuksen jälkeen on todella vaikea rakentaa tasa-arvoista parisuhdetta. Kun on monta vuotta eletty toisen ihmisen terveyden ehdoilla, minulle oli ainakin mahdotonta muuttua hoivaajasta puolisosi. Fyysisissä sairauksissa sairauden uusiminen todetaan lääkärissä, laboratoriossa tai tutkimuksissa. Mielen sairauden oireita huomaa vahtivansa ja pelkäävänsä arjessa vielä vuosia myöhemmin. Vielä erottuammekin huomaan, että huolehdin, tasoitan ihmissuhteita, ohjeistan ja murehdin. 

Ap ensisijainen velvollisuutesi on huolehtia itsestäsi ja lapsestasi. Kuuntele itseäsi, älä uhraudu. 

Nuo suhteet ovat jotenkin omituisia. Siinä menee sellaiseen maailmaan, ettei itsekään tajua mitä tapahtuu. 

Eksäni osoittautui erittäin erilaiseksi kuin kuvitelmani ja tavoitteeni, mutta silti jäin siihen rinnalle yrittämään, ymmärtämään ja toivomaan muutosta parempaan. Tiesin hänen traumojensa syntysyyn ja toivoin hänen pääsevän niistä irti. Suhteemme oli molempia vaurioittava, riitainen, vailla aitoa kohtaamista, hän oli sairaalloisen mustasukkainen ja henkisesti väkivaltainen. Silti se vaati ihan naurettavan syyn tuohon verrattuna, että lähdin. Mies alkoi tissutella ja onneksi sain siitä SYYN lähteä. Ikään kuin luvan itselleni, ettei minun tarvitse enää ymmärtää ja yrittää ja tajusin olevani vapaa. 

Kai se on tavallista, että tuollaiset asiat tulevat esiin juuri silloin kun elämäntilanne on hyvä (esim. on löytynyt vakaa ja turvallinen parisuhde) ja on tavallaan voimia käsitellä niitä.

Aloittaja on seurustellut reilu kaksi vuotta. Elänyt sen ajan miltei selibaatissa, mies on haluton.

Jo tämä on syy erota, ensimmäiset kaksi vuotta yleensä ovat juuri sitä intohimon ja haluamisen aikaa. Oli miehen haluttomuuden syy mikä tahansa aloittaja ei sitä voi parantaa. Et ole terapeutti. Miksi jäädä suhteeseen jossa jo heti on jotain häikkää läheisyydessä.

Käyttänyt huumeita, valehdellut, vokotellut muita naisia. Sama juttu, oli miehen motiivi sitten mikä tahansa niin et ole hänen parantajana, et niin valehteluun kuin muihinkin asioihin.

Tässä on nyt nostettu esiin miehen kokema väkivalta, se on varmaan osin syynä miehen nykyiseen tilanteeseen, mutta myös muita ongelmia. Tai seurauksia aiemmista kokemuksista.

Jos miltei koko ajan on ollut näitä asioita (ja uusia tulee esiin luulen) niin lopeta seurustelu.

Sinulla on lapsi, oma jaksamisesi ja oma elämä, et ole itsekäs jos pidät niistä huolta ensisijaisesti.

Totuus nyt vain on, että mies ei ole ehkä valmis tai kykenevä parisuhteeseen kenenkään kanssa tällä hetkellä.

Minäkin olen sen aiemmasta oppinut että on turha jäädä odottamaan ja toivomaan toisen muuttumista. Ainakin useimmiten se on turhaa. Mutta tämmöisen sairauden kohdalla tietysti toivoo että muutos, paraneminen tulisi. Ja sitten olisi kaikki hyvin taas. Mutta milloin on odottanut ja ymmärtänyt tarpeeksi, milloin on aika todeta että tein parhaani, se ei riittänyt? 2 v on mennyt rohkaistessa ja ymmärtäessä toista (hänellä on myös vaativa sairaus, se oli tiedossa alusta asti ja sen valitsin tietoisesti näistä ongelmista) ja ymmärtäessä tipoittain tulevia yhä pahempia asioita. Nyt tuli romahdus, jatkaako tästä yhä enemmän ymmärtäen vai onko aika luovuttaa mahdottoman edessä? Kiitos asiallisista kommenteista.

Ap

Siis mitä? Sinulla on huijattu olo kun entinen huumeidenkäyttäjä joka omien sanojesi mukaan on iskenyt suhteenne aikana muita naisia ja pakottanut sinut elämään selibaatissa kaksi vuotta ei olekaan tasapainoinen? Sinulla on erikoinen käsitys "hyvästä ja tasapainoisesta" miehestä jos oikeasti luulit löytäneesi sellaisen.

Minusta tuntuu että tarvitset itse terapiaa...

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa miettiä myös tältä kantilta; ethän edellytä puolisolta niin paljon vahvuutta ja ylimääräistä tasapainoisuutta, että vain vahvasti ylikompensoiva persoona (joka lopulta sairastuu vahvuuteensa) kelpaa?

Ihmiselle on normaalia olla joskus vähän heikko.

Olen samaa mieltä tästä. Ehkä tämä ketju saa taas paremmin tajuamaan sen, että jos ihminen ei olekaan niin vahva ja aina hyvässä kunnossa niin on parempi olla yksin kuin edes yrittää saada parisuhdetta. Jos en pystyisi takaamaan sitä etten koskaan romahda niin parempi olla lupaamatta mitään. Ihminen kun ei ole mikään kone kuitenkaan. Kaikilla meistä voi olla jonkin piste mikä on liikaa. Parempi myöskin minusta se, että mies on hakenut apua ja päässyt avun piiriin. Sekään ei ole aina niin helppoa. Nuo kommentit, että "etsi täysipäinen mies, älä ole hullun kanssa" ovat minusta aika julmia omalla tavallaan. Tietenkin jotkut ihmiset haluavat aina sitä parasta ja heille toisen heikkous on suuri synti, mutta en itse kannata niitä arvoja. Minusta sekin yksi asia, että luovuttaako heti vain yrittääkö edes. Minusta ei olisi sellaiseen, että hylkäisin kumppanini sillä hetkellä kun hänellä on vaikeaa. Tietenkin jos tämä jatkuisi pitkään tai tulisi monia muita ongelmia niin sitten voisi olla eri asia, mutta ainakin ensin yrittäisin kaikkeni. Olen itse nuori ehkä "tyhmä" nainen, mutta ajattelen silti näin. Minulla ei ole mitään diagnoosia, mutta aika vaikeaa elämää välillä. Tämä viesti ei ole tavallaan tarkoitettu ap:lle vaan niillä joiden mielestä ihminen jolla on vaikeuksia on auttamatta pilalla ja menetetty tapaus.