Puoliso raskaana ja hyväntuulinen 24/7?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla myös raskaus oli henkisesti elämän parasta aikaa, hormonien ansiosta isotkin huolet valuivat kuin vesi hanhen selästä. Ei tullut myöskään synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta aika itkuherkkä olin, kun tajusin, että kaikesta sovitusta huolimatta miehen ehdottaman ja toivoman vauvan hoito kaatui täysin mun niskaani, mies jakoi elämäänsä kuten ennenkin. Myös synnytyksessä tullut repeämä oirehti. Vauva oli ihana, itki kun oli aihetta.

Kävi melkolailla samoin, upea raskausaika jolloin mieheni huomioi minua paljon, fiilisteltiin yhdessä tulevaa vanhemmuutta...

Sain synnytyksessä hankalasti paranevat repeämät, lisäksi episiotomia jouduttiin leikkaamaan ja se parantui vieläkin hitaammin, vielä 5kk synnytyksestä arpi aristi.. :( Seksielämä oli tästä johtuen tauolla, ja vauvanhoito jäi vain minun vastuulle. Nämä ottivat koville, itse itkin joka päivä noita repeämiä, olin ennen se vaimo joka halusi seksiä joka päivä. Mies tuntui vierastavan vauvaa ja tuntui olevan katkera, kun sen synnytys aiheutti minulle nuo, ei osoittanut mitään empatiaa. Kärsin koko vauvavuoden masennuksesta.

Kamalaa!!!!! Toipuiko suhteenne ennalleen, näin ohiksena jos saa udella?

Suhteemme kyllä parani tuosta ennalleen, vauvan ollessa vuoden ikäinen menimme pariterapiaan, ja toista lastamme aloin odottaa lapsen ollessa parivuotias. Toinen lapsi syntyikin sitten sektiolla, itselläni kun tuo synnytys jätti niin pahat traumat, tai lähinnä kun en toipunut siitä kunnolla. Tuo välilihan leikkaus jätti minulle syvän arven emättimeen, joka paitsi aristi pitkään myös tuntuu seksissä yhä "tunnottomana", kovana kohtana... Liekö jotain hermoja poikki? Sektiosta toivuin myös hitaasti, ettei sekään ollut mikään "oikotie onneen", alapää säästyi tällä kertaa lisävahingoilta, mutta paljon enemmän se sektioarpi rajoitti elämää kokonaisvaltaisesti. Jos esikoisen synnytyksen jälkeen masennuin koska ei ollut seksiä, kuopuksen kanssa turhautti kun en moneen kuukauteen voinut liikkua ilman alavatsan vihlontaa ja arpisärkyä, en voinut touhuta esikon kanssa enkä alkuun nostella edes vauvaa.. Masennukseen en kuitenkaan sairastunut! Nyt kuopuksen kohdalla mies oli (terapiasta johtuen?) paljon osallistuvampi ja auttavaisempi, suhde lapseen kehittyi myös ihan eri tavalla. Oli rankkoja vuosia nuo, mutta selvisimme ja hiouduimme entistäkin paremmaksi tiimiksi! Avioelämä kukoistaa taas. Ilman terapiaa näin tuskin olisi käynyt.