Lue keskustelun säännöt.
Koettakaa kääntää mun mieltä lastenteon suhteen!
23.05.2020 |
Hellurei. Olen kolmekymmentävuotias nainen ja mulla on mies, toimiva arki ja koira sekä ne kuuluisat hyvät tukiverkot ympärillä. Mies on pari vuotta nuorempi mutta hän olisi kohta jo valmis lapsille ja tiedän että hän olisi ihan mahtava isä. Hän on isosta perheestä ja lapsirakas. Enivei. Mulla ei ole todellakaan vauvakuumetta tai edes mitään ajatusta omista biologisista jälkeläisistä. En koe yhtään että miksi niitä pitäisi olla sekoittamassa tätä arkea ja kaikki negat. lasten saantiin liittyvät asiat hiljentävät positiiviset mun päässä 10-0. Koettakaa pliis kiltit kertoa niitä positiivisia puolia äitiydessä ja omissa lapsissa. Ei varmasti enää monta vuotta ole aikaa tätäkään asiaa pohtia..Kiitoksia etukäteen! =)
Kommentit (75)
Täytyy sanoa että elämäni onnellisin ja mahtavin asia on kun sain lapsen.
Mahtavia hetkiä kaikki, sain pitää vauvaa sylissä, hoitaa, sitten tuli leikki-ikä ja ihana oli katsoa kehitystä ja lapsen iloa.
Kaikki ne hetket. Ja kun lähdettiin maalle lomilla, istuttiin junassa ja veljen perheen lasten kanssa vietettiin aikaa mökillä.
Samalla tietysti lapsi toi iloa sukulaisille. Nyt lapsi on jo aikuinen ja kaipaan tuota lapsuusaikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo raskaana bondailu vauvaan alkaa. Tunnet liikkeet mahan sisällä ja alat huomata millainen persoona lapsesi on: rauhallinen köllöttelijä vai vauhdikas paljon potkiva menopakkaus. Herää lämpimiä tunteita tulevaa vauvaa kohtaan, haluaisi vain päästä jo tutustumaan pieneen. Tekee mieli silitellä vatsaa ja jutella sille. Odotuksen loppua kohden alkaa vajota kuplaan, pestä ja viikata pieniä söpöjä vaatteita valmiiksi.. en ole mitenkään kovin tunteellinen ihminen, mutta hormonit tekee ihmeitä.
Syntymän tunne on jotain ihan älyttömän hienoa. Hormonit tuo mielettömän hyvän olon tunteen ja rakkauden lasta kohtaan, mitä on ihan mahdoton edes täysin kuvailla. Samaan aikaan oot kehossasi kasvattanut uuden ihmisen, joka on puolet sinua ja puolet rakasta miestäsi. Ponnistanut lapsen ulos pitkän odotuksen jälkeen.
Ensimmäiset päivät itsellä meni euforian vallassa, kaikki väsymys ja synnytys unohtui. Ei tehnyt edes mieli nukkua, vaan tuijottaa pientä - nukkuessaankin hän on jotain maailman ihaninta. Niin välitöntä rakkautta. Sellainen tunne kun ei haluaisi laskea vauvaa edes sänkyynsä vaan pitää sylissä ja lähellä.
On ihan mahtavaa katsoa kuinka rakas mieheni on ihana, lämmin rakastava isä vauvalle. Rakkauteni häntä kohtaan on vain kasvanut vauvan myötä.
Vauva tuijottaa syödessään silmiin, hakee kontaktia. On mahtavaa huomata ensimmäinen hymy ja muut reaktiot, esim kun vauva ensimmäistä kertaa tietoisesti silittää halutessaan. On ihanaa pitää vauvaa sylissä, syöttää, nähdä kuinka vauva nauttii kylpemisestä. Vauvan oppimisesta ja riemusta saa itsekin valtavasti riemua ja iloa. Tajuaa miten itse on ollut pieni ja näkee itseään vauvassa - ja ymmärtää miten rakkaus siirtyy sukupolvelta toiselle. On osa sukupolvien ketjua, äidiltä äidiltä äidille.
Myöhemmin on uskomatonta nähdä miten tarvitsevasta pienestä söpöstä tuhisijasta kasvaa itsenäinen, ajatteleva olento. Oppii istumaan, seisomaan, kävelemään, puhumaan, syömään itse, pyytämään mitä haluaa, potalle, kuivaksi, ajamaan pyörällä, piirtämään, aina vain vaativampia leikkejä, kirjoittamaan, lukemaan... yhtäkkiä lapsellasi on mielipiteitä ja älyttömästi kysymyksiä. Luonnon näkee yhtäkkiä lapsen silmin ja kaiken kauniin ja ihmeellisen huomaa uudella tapaa - ei aikuisen turtunein rutinoitunein silmin, vaan uteliaana ja pienistä asioista innostuen.
Lapsesta kasvaa koululainen ja teini, jonka kanssa voi viettää aikaa ja tehdä hauskoja asioita. Monesti lapsilla on yhteisiä kiinnostuksen kohteita vanhempien kanssa ja löytyy yhteistä tekemistä myöhemminkin. Perheenä olosta ja elämisestä jää ihania muistoja, joita myöhemmin muistella.
En vaihtaisi päivääkään pois!
Paljoa paremmin ei tätä asiaa voisi kuvailla. :)
On klisee sanoa että lapsen tuoman onnen ymmärtää vasta sitten kun on itse vanhempi - mutta se on niin totta. Sitä ei voi millään mittakaavalla edes yrittää kuvitella ennen kuin sen itse kokee. Itsekään en potenut varsinaista vauvakuumetta aikoinaan mutta ensimmäisen lapsen saatuani sain ihan todellisen vauvakuumeen sillä se vanhemmuuden tuoma onni löi minut ällikällä.
Älä siis anna av-palstalla lietsotun negatiivisuuden vallata sinua, tuntuu nimittäin siltä, että juuri velat on niitä jotka täällä eniten huutelevat lasten olevan "riesa" vaikka heillä ei ole vanhemmuudesta omakohtaista kokemusta. En tunne yhtäkään vanhempaa joka olisi katunut lastensaantia, normaali vanhempi rakastaa lastaan enemmän kuin mitään ja haluaa lapselleen kaikkea hyvää vaikka lapsiarki tietysti joskus hieman uuvuttavaa onkin. Mutta kuten todettu, lapset tuovat elämään niin paljon onnea ja ikimuistoisia hetkiä, sellaista onnea jota ei ilman lapsia voisi kokea.
Itselläni on kolme lasta ja jos on hyviäkin hetkiä niin kyllä ne murheetkin on potessiin kymmenen. Sen jälkeen kun saat ensimmäisen lapsesi ,et ole enää ikinä vapaa ja huoleton. Sinulla on taloudellinen vastuu, vastuu lapsen kasvatuksesta, koulutuksesta ja pärjäämisestä elämässään. Huoli ja murhe ei vähene iän myötä vaan huolenaiheet kasvaa koko ajan. Voi olla että kaikki menee hyvin niinkuin nämä kiiltokuvaäidit onneaan hehkuttaa. Nykymaailmassa helposti käy toisin vaikka itse kuinka ponnistelisit.
Äidin rakkaus omaa lastaan kohtaan voi olla niin voimakas ja syvä tunne, että sitä on vaikea selittää. Hoivaviettikin herää yleensä luonnostaan, kun lapsi syntyy, jos ei sitä aiemmin ole. On ihanaa seurata, miten ihminen kehittyy ja oppii. Siitä saa paljon ymmärrystä siihen, mitä ihmisyys on. Jos asiat ovat hyvin ja pystyt tarjoamaan lapselle rakkautta ja turvaa, silloin myös lapsi tuo yleensä paljon sisältöä ja riemua elämään. Ja vanhana on kiva, kun joku käy katsomassa sinua.
Vierailija kirjoitti:
Äidin rakkaus omaa lastaan kohtaan voi olla niin voimakas ja syvä tunne, että sitä on vaikea selittää. Hoivaviettikin herää yleensä luonnostaan, kun lapsi syntyy, jos ei sitä aiemmin ole. On ihanaa seurata, miten ihminen kehittyy ja oppii. Siitä saa paljon ymmärrystä siihen, mitä ihmisyys on. Jos asiat ovat hyvin ja pystyt tarjoamaan lapselle rakkautta ja turvaa, silloin myös lapsi tuo yleensä paljon sisältöä ja riemua elämään. Ja vanhana on kiva, kun joku käy katsomassa sinua.
Yleensä lapsi tuo huolta, murhetta ja rahanmenoa elämään, suoritipa äitiyttä miten täydellisesti tahansa. Vaikka antaisit kaikkesi, lopputulos voi olla narkkari, masentunut elämäntapasyrjäytyjä, joka pummii eläkkeesi huumeisiin ja uhkapeliin.
Tämä ketju sai taas velat barrikadeille. Voi kauheaa, oli kai teilläkin typerät vanhemmat, kun hankki lapset riesakseen... Vain aikuisuusko on ok elämänvaihe?
Täällä on myös naisia, joissa lapset oikeasti herättää helliä tunteita. Antakaa meidänkin elää. Ei näistä kaikista narkkareita tule, vaan kyllä näistä vielä jokunen persuksenpesijä kasvaa hoivakoteihin, joissa tekin sitten vanhoina olette "muiden riesana"...niin kuin nyt vanhat ja lapset tahtovat olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oman perseesi siinä revit. menisinkö baariin kertokaa minulle. laittaisinko stringit vai tangat apua auttakaa, laitanko irtoripset vai menenkö omillani, miksi minun elämäni on niin vaikeaa. ystävälliset vastaukset tämän lehden konttoriin. ps irvistelijät älkää vaivautuko.
Vierailija kirjoitti:
On ihanaa seurata, miten ihminen kehittyy ja oppii. Siitä saa paljon ymmärrystä siihen, mitä ihmisyys on.
Sinäkö et ymmärtänyt mitään ihmisyydestä ennenkuin sait lapsen? Oma vastaava matkasi siihen hetkeen saakka ei tarjonnut mitään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihme negatiivisuuden lähettejä tähän ketjuun on pesiytynyt? Itänaapurin trolleja?
Aloittaja taisi pyytää positiivisia kokemuksia. Ei kukaan kysynyt teiltä, tai pyytänyt vasta-argumentoimaan. Olkaa hiljaa ja antakaa aloittajan olla. Eri asia jos olisi pyytänyt puolin ja toisin kommentteja.
Alkaa jo kyllästyttää tämä av-palstan velojen negatiivinen tyyli "et ikinä tiedä tuleeko kersastasi vammainen, pyromaani, palkkamurhaaja vai muuten vain sekopää". Mistäkö tiedän että näiden kommenttien kirjoittajista about kaikki (ehkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) on veloja? No, yksikään normaali, lastaan rakastava vanhempi ei puhuisi lapsista edes yleisellä tasolla noin ilkeään ja pahansuopaan sävyyn.
En ymmärrä miten jollekulle voi olla niin vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä että valtaosalle vanhemmista lapset ovat kaikki kaikessa ja he eivät vaihtaisi lapsiarkea mistään hinnasta entiseen lapsettomaan elämään? Miksi aina tarvitsee inttää vastaan ja yrittää täällä uskotella ja pelotella (varsinkin ilman omakohtaista kokemusta) että elämä lasten kanssa olisi pelkkää murhetta ja huolta ja työtä? Ei todellakaan ole. Ei tarvitse olla "kiiltokuvaäiti" jotta voi hehkuttaa lapsien tuomaa onnea. Juu, työtäkin lapsissa on mutta se on pientä siihen verrattuna, mitä lapset vanhemmilleen antavat vastavuoroisesti takaisin.
On myös harhaanjohtavaa ajatella asiaa ainoastaan siltä kantilta että "mitä lapset antavat _minulle_?", tässäkin asiassa kolikolla on kaksi kääntöpuolta jolloin voi kysyä itseltään vanhempana "mitä minä voin antaa _lapselle_?" Itse ainakin rakastan sitä tunnetta kun tiedän voivani taata omalla panoksellani edes muutamalle lapselle tässä maailmassa tasapainoisen ja rakastavan kasvuympäristön. Mikä teillä valittajilla on tätä vastaan? Onko teistä huono asia, että vanhemmat rakastavat lapsiaan ja haluavat kasvattaa heidät empatiakykyisiksi aikusiksi?
Jos te, jotka täällä negatiivisuutta levitätte, ette itse pidä esim. vieraista lapsista, ei se ole mikään perustelu tulla julistamaan tänne sitä kuinka kaikki lapset ovat "rääkyviä räkänokkia". Suhtautuminen vieraisiin lapsiin ei ole millään tasolla verrattavissa siihen kiintymykseen ja rakkauteen jota omaa lastaan kohtaan kokee. Myöskään kukaan ei ole väittänyt että elämä säilyisi tismalleen entisellään, tietenkin lapsentuloon liittyy isoja muutoksia. Mitä sitten? Eikö elämään yleensä muutenkin liity erilaisia elämänvaiheita, muutoksia, onnea, surua, huolettomuutta, huolta? Miksi kaiken pitäisi olla tasapaksua "massaa" ja jättää siksi elämättä ja kokematta?
Ap sinulle ja miehellesi toivon kaikkea hyvää. Älä pelkää hypätä tuntemattomaan. Jo raskauden aikana äitiyteen ehtii "kasvaa" ja viimeistään vauvan synnyttyä ja ensimmäisten viikkojen ja kuukausien kuluessa kaikki äitiyteen liittyvä tulee ihan luonnostaan. Lapsensaanti on maailman luonnollisin asia. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Alkaa jo kyllästyttää tämä av-palstan velojen negatiivinen tyyli "et ikinä tiedä tuleeko kersastasi vammainen, pyromaani, palkkamurhaaja vai muuten vain sekopää". Mistäkö tiedän että näiden kommenttien kirjoittajista about kaikki (ehkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) on veloja? No, yksikään normaali, lastaan rakastava vanhempi ei puhuisi lapsista edes yleisellä tasolla noin ilkeään ja pahansuopaan sävyyn.
En ymmärrä miten jollekulle voi olla niin vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä että valtaosalle vanhemmista lapset ovat kaikki kaikessa ja he eivät vaihtaisi lapsiarkea mistään hinnasta entiseen lapsettomaan elämään? Miksi aina tarvitsee inttää vastaan ja yrittää täällä uskotella ja pelotella (varsinkin ilman omakohtaista kokemusta) että elämä lasten kanssa olisi pelkkää murhetta ja huolta ja työtä? Ei todellakaan ole. Ei tarvitse olla "kiiltokuvaäiti" jotta voi hehkuttaa lapsien tuomaa onnea. Juu, työtäkin lapsissa on mutta se on pientä siihen verrattuna, mitä lapset vanhemmilleen antavat vastavuoroisesti takaisin.
On myös harhaanjohtavaa ajatella asiaa ainoastaan siltä kantilta että "mitä lapset antavat _minulle_?", tässäkin asiassa kolikolla on kaksi kääntöpuolta jolloin voi kysyä itseltään vanhempana "mitä minä voin antaa _lapselle_?" Itse ainakin rakastan sitä tunnetta kun tiedän voivani taata omalla panoksellani edes muutamalle lapselle tässä maailmassa tasapainoisen ja rakastavan kasvuympäristön. Mikä teillä valittajilla on tätä vastaan? Onko teistä huono asia, että vanhemmat rakastavat lapsiaan ja haluavat kasvattaa heidät empatiakykyisiksi aikusiksi?
Jos te, jotka täällä negatiivisuutta levitätte, ette itse pidä esim. vieraista lapsista, ei se ole mikään perustelu tulla julistamaan tänne sitä kuinka kaikki lapset ovat "rääkyviä räkänokkia". Suhtautuminen vieraisiin lapsiin ei ole millään tasolla verrattavissa siihen kiintymykseen ja rakkauteen jota omaa lastaan kohtaan kokee. Myöskään kukaan ei ole väittänyt että elämä säilyisi tismalleen entisellään, tietenkin lapsentuloon liittyy isoja muutoksia. Mitä sitten? Eikö elämään yleensä muutenkin liity erilaisia elämänvaiheita, muutoksia, onnea, surua, huolettomuutta, huolta? Miksi kaiken pitäisi olla tasapaksua "massaa" ja jättää siksi elämättä ja kokematta?
Ap sinulle ja miehellesi toivon kaikkea hyvää. Älä pelkää hypätä tuntemattomaan. Jo raskauden aikana äitiyteen ehtii "kasvaa" ja viimeistään vauvan synnyttyä ja ensimmäisten viikkojen ja kuukausien kuluessa kaikki äitiyteen liittyvä tulee ihan luonnostaan. Lapsensaanti on maailman luonnollisin asia. :)
Osaatko kertoa miksi nuoret eivät näe tätä yhteistä taivalta lainkaan yhtä valoisana?
"Joka kolmas nuori on harkinnut itsemurhaa."
https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/e25bbe26-c397-4142-b1b1-4b8e…
1/3 on jo niin suuri määrä että näitä mahtuu aivan kaikkiin yhteiskuntaluokkiin.
Vierailija kirjoitti:
Alkaa jo kyllästyttää tämä av-palstan velojen negatiivinen tyyli "et ikinä tiedä tuleeko kersastasi vammainen, pyromaani, palkkamurhaaja vai muuten vain sekopää". Mistäkö tiedän että näiden kommenttien kirjoittajista about kaikki (ehkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) on veloja? No, yksikään normaali, lastaan rakastava vanhempi ei puhuisi lapsista edes yleisellä tasolla noin ilkeään ja pahansuopaan sävyyn.
En ymmärrä miten jollekulle voi olla niin vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä että valtaosalle vanhemmista lapset ovat kaikki kaikessa ja he eivät vaihtaisi lapsiarkea mistään hinnasta entiseen lapsettomaan elämään? Miksi aina tarvitsee inttää vastaan ja yrittää täällä uskotella ja pelotella (varsinkin ilman omakohtaista kokemusta) että elämä lasten kanssa olisi pelkkää murhetta ja huolta ja työtä? Ei todellakaan ole. Ei tarvitse olla "kiiltokuvaäiti" jotta voi hehkuttaa lapsien tuomaa onnea. Juu, työtäkin lapsissa on mutta se on pientä siihen verrattuna, mitä lapset vanhemmilleen antavat vastavuoroisesti takaisin.
On myös harhaanjohtavaa ajatella asiaa ainoastaan siltä kantilta että "mitä lapset antavat _minulle_?", tässäkin asiassa kolikolla on kaksi kääntöpuolta jolloin voi kysyä itseltään vanhempana "mitä minä voin antaa _lapselle_?" Itse ainakin rakastan sitä tunnetta kun tiedän voivani taata omalla panoksellani edes muutamalle lapselle tässä maailmassa tasapainoisen ja rakastavan kasvuympäristön. Mikä teillä valittajilla on tätä vastaan? Onko teistä huono asia, että vanhemmat rakastavat lapsiaan ja haluavat kasvattaa heidät empatiakykyisiksi aikusiksi?
Jos te, jotka täällä negatiivisuutta levitätte, ette itse pidä esim. vieraista lapsista, ei se ole mikään perustelu tulla julistamaan tänne sitä kuinka kaikki lapset ovat "rääkyviä räkänokkia". Suhtautuminen vieraisiin lapsiin ei ole millään tasolla verrattavissa siihen kiintymykseen ja rakkauteen jota omaa lastaan kohtaan kokee. Myöskään kukaan ei ole väittänyt että elämä säilyisi tismalleen entisellään, tietenkin lapsentuloon liittyy isoja muutoksia. Mitä sitten? Eikö elämään yleensä muutenkin liity erilaisia elämänvaiheita, muutoksia, onnea, surua, huolettomuutta, huolta? Miksi kaiken pitäisi olla tasapaksua "massaa" ja jättää siksi elämättä ja kokematta?
Ap sinulle ja miehellesi toivon kaikkea hyvää. Älä pelkää hypätä tuntemattomaan. Jo raskauden aikana äitiyteen ehtii "kasvaa" ja viimeistään vauvan synnyttyä ja ensimmäisten viikkojen ja kuukausien kuluessa kaikki äitiyteen liittyvä tulee ihan luonnostaan. Lapsensaanti on maailman luonnollisin asia. :)
Ennenkuin hyppää yhtään minnekkään, kannattaa tutkiskella sisintään. Mitä todella haluaa ja mihin on valmis. Lasten saaminen muuttaa elämässä kaiken myös sen parisuhteen. Miehestä voi kuoriutua se kotia välttelevä ylitöitä tekevä lusmu, kotityöt ja lapsenhoito ja kaikki vastuu voi kaatua sen naisen niskaan. Lapsi voi olla sairas tai vammainen. Kaikesta huolenpidostasi huolimatta lapsesta voi tulla se syrjäytynyt narkkari tai masentunut luuseri. Voi olla että elämä ei olekkaan pupuja ja happy happy love love. Miten sen kestät? Tehtyä kun et saa tekemättömäksi. Maailma on räynnä elämäänsä tyytymättömiä äitejä, jotka valitsisivat toisen tien mikäli se olisi mahdollista. Itselläni on kolme lasta, eikä elämä läheskään aina ole jätte-kivaa ja monista asioista ja haaveista on joutunut luopumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Positiivisena asiana hankkimalla lapset sain maksettua pitkän parisuhteen pääsymaksun ja sain sitoutettua naisen.
Nyttemmin en tosin enää halua häntä, enkä suunnittele oikein mitään samoja tulevaisuuden asioita hänen kanssaan, joten riemu oli hyvin väliaikainen. Nyt joudun makaamaan sotkussa minkä itse olen pedannut.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihme negatiivisuuden lähettejä tähän ketjuun on pesiytynyt? Itänaapurin trolleja?
Aloittaja taisi pyytää positiivisia kokemuksia. Ei kukaan kysynyt teiltä, tai pyytänyt vasta-argumentoimaan. Olkaa hiljaa ja antakaa aloittajan olla. Eri asia jos olisi pyytänyt puolin ja toisin kommentteja.
Realisteja, joiden mielestä kannattaa kuulostella ihan vaan omaa sisintään siitä onko valmis niihin elämänmuutoksiin ja vastuuseen minkä lapsi tuo elämään. On täysin väärin yllyttää ihmisiä lisääntymään harkitsematta tarkasti. Jos sinun suurin kokemuksesi on tunkea vesimeloni emättimestäsi niin kaikkien mielestä ei ole hienoa revetä ympäriinsä . Jos sinun pikkulapsiaikasi on ihanaa ja pakahdut rakkaudesta niin kaikilla ei ole näin onnellisesti. Ihmiset ovat erilaisia ja nämä asiat pitää miettiä kunkin omalta osaltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo ihme trollaajia täällä, jotka eivät selvästi ymmärtäneet mun kysymystä. Selkeästi tämä nyt herätti tunteita jengissä..
Ja vaikka en sitä itsestäänselvyyttä alussa tainnut erikseen mainita, niin tosiaan, kaipailin tässä lähinnä kommentteja äideiltä/iseiltä/niiltä jotka kasvattavat kotonaan lasta, koska en tässä tapauksessa luota kenenkään velan mutu-fiiliksiin siitä mitä vanhemmuus saattaisi olla. =D
Kiitos vastauksista, näistä saa hyvää pohdittavaa.
ap
Minulla on kolme lasta ja älä missään tapauksessa kuuntele mitään muuta kuin omaa sisintäsi tässä.
Varsinkin kaikkien "kyllä elämä kantaa"-höperöiden horinat kannattaa sivuuttaa saman tien. Ei kukaan tuota voi toisen ihmisen puolesta tietää kantaako vai eikö.
Tiedät kyllä syvällä sydämmessäsi kumpi on sinulle oikea vaihtoehto.
Ei voi tietää toisen puolesta, ei. Eikä tässä kukaan ole yllyttämässä ketään mihinkään, aloittaja kertoi hänellä olevan runsaasti tietoa perheellistymisen varjopuolista, ja pyysi kokemuksia niistä ilon aiheista, jotta saisi tietoa päätöksensä tueksi. Miten ihmeessä kysymykseen vastaaminen ja kokemusten jakaminen, sekä rohkaisu olisi yllyttämistä? Eiköhän jokainen osaa tehdä omat päätöksensä omista lähtökohdistaan eikä keskustelupalstan viestien perusteella.
Vielä vinkki ap:lle - Positiivisia kokemuksia lapsiperhearjesta voi myös kuunnella muuten Ruuhkavuosirakkautta -podcastista.
En yritä kääntää päätäsi. Minulla on kolme lasta joita rakastan yli kaiken. Maailmassa on kuitenkin liian monta lasta jotka jäävät ilman rakkautta. Älä hanki lapsia jos et halua äidiksi.
Mieti elämääsi reilusti eteenpäin. Jos tulisit pian raskaaksi (tämä ei ole itsestäänselvyys!!!) sinulla olisi nelikymppisenä 10-vuotias muksu, vajaa viisikymppisenä täysi-ikäinen lapsi, kuusikymppisenä voisit olla isovanhempi. Jos haluat nämä asiat elämääsi, älä aikaile.
Muista että elämä ei "katkea" lapsen saamiseen. Se rikastuu, jatkuu ja monimuotoistuu. Jokainen syntyy tänne omana persoonanaan, elämään omaa elämää. Et omista lapsuasi. Pikkulapsiajan hoiva ja vaiva on kokonaisuudessa lyhyt jakso, nykyaikana vaan ihan liian korostunut krääsineen. Et sinäkään katkaissut vanhempiesi elämää. Kysy vaikka.
Kannattaa miettiä todella tarkkaan ja miettiä sitä mitä todella haluaa ja mitkä riskit on valmis kantamaan. Ylitsevuotava, kaiken peittävä rakkaus, joka varmuudella valtaa sinutkin on silkka valhe. Kun tarkastelee ihan faktoja, sen näkee helposti: on lapsiaan surmaavia, masentuneita, lapsia huonosti kohtelevia ja etäisiä äitejä. Maailma ei siis välttämättä rähjähdäkään lapsen myötä ainakaan positiivisessa mielessä. Kukaan ei voi luvata, miten JUURI SINUN käy.
Näissä kommenteissa pistää myös silmiin se, miten huono äiteys on tabu. Monesti nousee esiin, että kyllä NORMAALI ihminen rakastaa lastaan yli kaiken. Juuri se hiljentää kaikki muut äänet. Jos siis koet mitään muuta kuin hehkuvaa onnea äitiydestä, ihmisarvosi viedään, olet roskaa, sun täytyy hävetä ja olla hiljaa. Kuinka moni vaikeneekaan? Kantaa negatiiviset tunteet itsellään ja ulospäin pitää kulissia. Kuka määrittelee mikä on normaalia ja mikä ei?
Vaikka ei olisi omia lapsia, niin monikin on ehkä kokenut sen äitiyden rakkaudettoman puolen omakohtaisesti. Ehkä oma äiti on huijattu uskomaan taianomaiseen rakkauteen, joka valtaa jokaisen. Ehkä juuri itse on saanut karvaasti kokea, ettei niin ole käynyt? Itselläni näin ja ihan sen takia omasta kokemuksesta en usko mihinkään maagiseen äidin rakkauteen, sillä sitä en itse ole kokenut lapsena. Ja tähdennän vielä että lapsuuteni oli ulkopuolisen silmiin "onnellinen" , oli vaatteita, oli ruokaa, oli kiva huone, ei lyöty, ei ryypätty, läksyissä autettiin jne. Vain lämpö ja rakkaus puuttui.
Lasten myötä saa elämään uudenlaista sisältöä, uuden projektin. Saa uusia ihmisiä, pysyvyyttä ja rakkautta ja huolta. Rakkautta monesti hehkutetaan, mutta muistuttaisin, että kolikolla on myös toinen puoli: suuri tuska. Kun lapsella menee huonosti tai lapsi sairastuu tai kuolee, ei sitä suurta rakkautta voi kytkeä off napista pois.
Joskus riskejä on ihan hyvä ottaa. Tosin se voi tarkoittaa niin lasten hankkimista kuin hankkimatta jättämistäkin. Itse todella pitkän pohdinnan jälkeen päätin yrittää lasta ja nyt on 3v poika. En koe, että olisin aiemmin elänyt jossakin toisessa todellisuudessa, mutta peloistani huolimatta olen onneksi erittäin rakastunut pieneen poikaani.
Toisen puolesta on kuitenkin mahdonta sanoa. Lastenhankinta on kaikenkaikkiaan melko järjetöntä puuhaa eikä perusteluja oikein ole mihinkään suuntaan vaan kaikki riippuu siitä mitä haluaa ja kuinka paljon. Tietenkin lapsi on suuri ilo niille, jotka haluavat vakautta elämäänsä, taakka niille jotka haluavat vapautta. Ei elämään ole yhtä reseptiä, joka tekisi jokaisen onnelliseksi. Ja sehän se vaikeinta onkin.
Toinen näkökulmasi on ihan totta, mutta tuohon toiseen näkökulmaan suhtaudut kyllä minusta vähän turhan kevyesti. Kyse ei ole mistään satunnaisista huolista, vaan ihan totaalisesta elämänmuutoksesta ja monesta asiasta luopumisesta. (Juu, tottakai tähän kiiruhtaa monet sanomaan, etteivät ole luopuneet yhtään mistään, mutta se ei vain mitenkään päin ole totta.)