Lue keskustelun säännöt.
Koettakaa kääntää mun mieltä lastenteon suhteen!
23.05.2020 |
Hellurei. Olen kolmekymmentävuotias nainen ja mulla on mies, toimiva arki ja koira sekä ne kuuluisat hyvät tukiverkot ympärillä. Mies on pari vuotta nuorempi mutta hän olisi kohta jo valmis lapsille ja tiedän että hän olisi ihan mahtava isä. Hän on isosta perheestä ja lapsirakas. Enivei. Mulla ei ole todellakaan vauvakuumetta tai edes mitään ajatusta omista biologisista jälkeläisistä. En koe yhtään että miksi niitä pitäisi olla sekoittamassa tätä arkea ja kaikki negat. lasten saantiin liittyvät asiat hiljentävät positiiviset mun päässä 10-0. Koettakaa pliis kiltit kertoa niitä positiivisia puolia äitiydessä ja omissa lapsissa. Ei varmasti enää monta vuotta ole aikaa tätäkään asiaa pohtia..Kiitoksia etukäteen! =)
Kommentit (75)
Miksi? Parempi kun kaikki idiootit eivät lisäänny. Mies voi ottaa sittenmyöhemmin muijan ,joka vääntää sille oari kakaraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jo raskaana bondailu vauvaan alkaa. Tunnet liikkeet mahan sisällä ja alat huomata millainen persoona lapsesi on: rauhallinen köllöttelijä vai vauhdikas paljon potkiva menopakkaus. Herää lämpimiä tunteita tulevaa vauvaa kohtaan, haluaisi vain päästä jo tutustumaan pieneen. Tekee mieli silitellä vatsaa ja jutella sille. Odotuksen loppua kohden alkaa vajota kuplaan, pestä ja viikata pieniä söpöjä vaatteita valmiiksi.. en ole mitenkään kovin tunteellinen ihminen, mutta hormonit tekee ihmeitä.
Syntymän tunne on jotain ihan älyttömän hienoa. Hormonit tuo mielettömän hyvän olon tunteen ja rakkauden lasta kohtaan, mitä on ihan mahdoton edes täysin kuvailla. Samaan aikaan oot kehossasi kasvattanut uuden ihmisen, joka on puolet sinua ja puolet rakasta miestäsi. Ponnistanut lapsen ulos pitkän odotuksen jälkeen.
Ensimmäiset päivät itsellä meni euforian vallassa, kaikki väsymys ja synnytys unohtui. Ei tehnyt edes mieli nukkua, vaan tuijottaa pientä - nukkuessaankin hän on jotain maailman ihaninta. Niin välitöntä rakkautta. Sellainen tunne kun ei haluaisi laskea vauvaa edes sänkyynsä vaan pitää sylissä ja lähellä.
On ihan mahtavaa katsoa kuinka rakas mieheni on ihana, lämmin rakastava isä vauvalle. Rakkauteni häntä kohtaan on vain kasvanut vauvan myötä.
Vauva tuijottaa syödessään silmiin, hakee kontaktia. On mahtavaa huomata ensimmäinen hymy ja muut reaktiot, esim kun vauva ensimmäistä kertaa tietoisesti silittää halutessaan. On ihanaa pitää vauvaa sylissä, syöttää, nähdä kuinka vauva nauttii kylpemisestä. Vauvan oppimisesta ja riemusta saa itsekin valtavasti riemua ja iloa. Tajuaa miten itse on ollut pieni ja näkee itseään vauvassa - ja ymmärtää miten rakkaus siirtyy sukupolvelta toiselle. On osa sukupolvien ketjua, äidiltä äidiltä äidille.
Myöhemmin on uskomatonta nähdä miten tarvitsevasta pienestä söpöstä tuhisijasta kasvaa itsenäinen, ajatteleva olento. Oppii istumaan, seisomaan, kävelemään, puhumaan, syömään itse, pyytämään mitä haluaa, potalle, kuivaksi, ajamaan pyörällä, piirtämään, aina vain vaativampia leikkejä, kirjoittamaan, lukemaan... yhtäkkiä lapsellasi on mielipiteitä ja älyttömästi kysymyksiä. Luonnon näkee yhtäkkiä lapsen silmin ja kaiken kauniin ja ihmeellisen huomaa uudella tapaa - ei aikuisen turtunein rutinoitunein silmin, vaan uteliaana ja pienistä asioista innostuen.
Lapsesta kasvaa koululainen ja teini, jonka kanssa voi viettää aikaa ja tehdä hauskoja asioita. Monesti lapsilla on yhteisiä kiinnostuksen kohteita vanhempien kanssa ja löytyy yhteistä tekemistä myöhemminkin. Perheenä olosta ja elämisestä jää ihania muistoja, joita myöhemmin muistella.
En vaihtaisi päivääkään pois!
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lapsista on enemmän iloa ollut kuin surua.
Nyt kun ovat jo teinejä ja esiteinejä niin heidän kanssaan on ihan erilaista tehdä kaikkea kivaa!
Me käydään teatterissa, elokuvissa, shoppaillaan, vietetään leffailtoja, pelataan lautapelejä ja korttia. Matkusteltu on myös paljon perheenä ja se on ihan parasta kun näkee että lapsi nauttii.
Myös se kun kietoo kädet ympärille, suukottaa ja kertoo rakastavansa sinua.
Ja toki on ollut ilo seurata lasten kasvua syntymästä asti!
Itse olen viihtynyt myös hyvin kotona. Meille syntyi iltatähti pari vuotta sitten ja voi kun tästä on nauttinut!
Huonoja puolia toki on mutta niitähän ei kysytty 😊
Ja tästä lystistä maksat 18 vuoden osamaksulla 150000 e per kakara. Mieti mitä muuta kivaa sillä rahalla saat itsellesi.
Kaipa sinäkin keksit samalla tavalla hyviä puolia kuin joku muukin. Kannattaisi varmaan itse tietää kerta sinulle lapsi tulisi. Itse en missään nimessä tekisi noin isoa päätöstä epäillen. 28 olen, ei lapsia
Vierailija kirjoitti:
Jo raskaana bondailu vauvaan alkaa. Tunnet liikkeet mahan sisällä ja alat huomata millainen persoona lapsesi on: rauhallinen köllöttelijä vai vauhdikas paljon potkiva menopakkaus. Herää lämpimiä tunteita tulevaa vauvaa kohtaan, haluaisi vain päästä jo tutustumaan pieneen. Tekee mieli silitellä vatsaa ja jutella sille. Odotuksen loppua kohden alkaa vajota kuplaan, pestä ja viikata pieniä söpöjä vaatteita valmiiksi.. en ole mitenkään kovin tunteellinen ihminen, mutta hormonit tekee ihmeitä.
Syntymän tunne on jotain ihan älyttömän hienoa. Hormonit tuo mielettömän hyvän olon tunteen ja rakkauden lasta kohtaan, mitä on ihan mahdoton edes täysin kuvailla. Samaan aikaan oot kehossasi kasvattanut uuden ihmisen, joka on puolet sinua ja puolet rakasta miestäsi. Ponnistanut lapsen ulos pitkän odotuksen jälkeen.
Ensimmäiset päivät itsellä meni euforian vallassa, kaikki väsymys ja synnytys unohtui. Ei tehnyt edes mieli nukkua, vaan tuijottaa pientä - nukkuessaankin hän on jotain maailman ihaninta. Niin välitöntä rakkautta. Sellainen tunne kun ei haluaisi laskea vauvaa edes sänkyynsä vaan pitää sylissä ja lähellä.
On ihan mahtavaa katsoa kuinka rakas mieheni on ihana, lämmin rakastava isä vauvalle. Rakkauteni häntä kohtaan on vain kasvanut vauvan myötä.
Vauva tuijottaa syödessään silmiin, hakee kontaktia. On mahtavaa huomata ensimmäinen hymy ja muut reaktiot, esim kun vauva ensimmäistä kertaa tietoisesti silittää halutessaan. On ihanaa pitää vauvaa sylissä, syöttää, nähdä kuinka vauva nauttii kylpemisestä. Vauvan oppimisesta ja riemusta saa itsekin valtavasti riemua ja iloa. Tajuaa miten itse on ollut pieni ja näkee itseään vauvassa - ja ymmärtää miten rakkaus siirtyy sukupolvelta toiselle. On osa sukupolvien ketjua, äidiltä äidiltä äidille.
Myöhemmin on uskomatonta nähdä miten tarvitsevasta pienestä söpöstä tuhisijasta kasvaa itsenäinen, ajatteleva olento. Oppii istumaan, seisomaan, kävelemään, puhumaan, syömään itse, pyytämään mitä haluaa, potalle, kuivaksi, ajamaan pyörällä, piirtämään, aina vain vaativampia leikkejä, kirjoittamaan, lukemaan... yhtäkkiä lapsellasi on mielipiteitä ja älyttömästi kysymyksiä. Luonnon näkee yhtäkkiä lapsen silmin ja kaiken kauniin ja ihmeellisen huomaa uudella tapaa - ei aikuisen turtunein rutinoitunein silmin, vaan uteliaana ja pienistä asioista innostuen.
Lapsesta kasvaa koululainen ja teini, jonka kanssa voi viettää aikaa ja tehdä hauskoja asioita. Monesti lapsilla on yhteisiä kiinnostuksen kohteita vanhempien kanssa ja löytyy yhteistä tekemistä myöhemminkin. Perheenä olosta ja elämisestä jää ihania muistoja, joita myöhemmin muistella.
En vaihtaisi päivääkään pois!
Jep. Näinhän sitä itsekukin yrittää kakaroiden aiheuttaman riesan ja ikuisen huolen selitellä itselleen ja muille parhain päin. Pallo jalassa lopun elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lapsista on enemmän iloa ollut kuin surua.
Nyt kun ovat jo teinejä ja esiteinejä niin heidän kanssaan on ihan erilaista tehdä kaikkea kivaa!
Me käydään teatterissa, elokuvissa, shoppaillaan, vietetään leffailtoja, pelataan lautapelejä ja korttia. Matkusteltu on myös paljon perheenä ja se on ihan parasta kun näkee että lapsi nauttii.
Myös se kun kietoo kädet ympärille, suukottaa ja kertoo rakastavansa sinua.
Ja toki on ollut ilo seurata lasten kasvua syntymästä asti!
Itse olen viihtynyt myös hyvin kotona. Meille syntyi iltatähti pari vuotta sitten ja voi kun tästä on nauttinut!
Huonoja puolia toki on mutta niitähän ei kysytty 😊
Tavallaan kuulostaa kivalle teidän homma, muttanmissä on ystävät, ystäväperheet, muut sosiaaliset kontaktit koko perheelle? Kait säännöllisesti tapaatte muita ihmisiä syömingin, kahvittelun ym merkeissä, jotta lapsi oppii toimimaan muidenkin ihmisten seurassa normaalisti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On helppoa saada onnistumisen kokemuksia: monien sikiäjien mielestä on hirveän upeaa seurata lapsen kasvamista ja sitä kun se oppii uusia taitoja (Niin kuin mikä tahansa apina) ja kuvittelee että siinä on jotakin hirveän ihmeellistä tai jopa että se on vanhemman omaa ansiota. "oo se oppi kävelemään" (öö, suurin osa ihmisistä oppii, mitä sitten? Kuvitteletko että kakarasi on joku maailman kahdeksas ihme? )
Joo, kyllä munkin mielestä on hirveää, että ihmiset kokevat ihan tavalliset asiat elämässään jotenkin merkityksellisiksi! Oot ehkä joskus kuullut niistä idiooteista, jotka ihailevat auringonnousua tai -laskua – mikä pointti, eihän se aurinko edes oikeasti nouse tai laske, kunhan nyt vain maapallo pyörii. Tai ylipäätään nämä luonnon"ihmeiden" ihastelijat – sitä samaa paskaa se on ollut aina. Kyllä elämään pitää saada merkitystä jostain ihan muusta, kuten shoppailusta tai suonensisäisten huumeiden käytöstä, se se vasta on elämää, eikä todellakaan mitään "oi, katso tuota lintua" tai "oo, oma rakas lapseni oppi kävelemään" -paskaa.
Sun on ehkä parasta soittaa omille vanhemmillesi ja haukkua heidät pystyyn ihan siltä varalta, että he ovat joskus ihastelleet sinun uusia taitojasi.
No, vanhempani olivat lisääntyjiä. En voikaan odottaa heiltä kovin ihmeellistä aivotoimintaa. Säälittäviä ihmisiä, jotka tuhlasivat elämänsä lapsiin, tuntui ettei juuri mitään omaa elämää heillä ollut meidän lapsuudessa. Mutta ehkä se oli heille jotenkin merkityksellistä puskea kakaroita maailmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo raskaana bondailu vauvaan alkaa. Tunnet liikkeet mahan sisällä ja alat huomata millainen persoona lapsesi on: rauhallinen köllöttelijä vai vauhdikas paljon potkiva menopakkaus. Herää lämpimiä tunteita tulevaa vauvaa kohtaan, haluaisi vain päästä jo tutustumaan pieneen. Tekee mieli silitellä vatsaa ja jutella sille. Odotuksen loppua kohden alkaa vajota kuplaan, pestä ja viikata pieniä söpöjä vaatteita valmiiksi.. en ole mitenkään kovin tunteellinen ihminen, mutta hormonit tekee ihmeitä.
Syntymän tunne on jotain ihan älyttömän hienoa. Hormonit tuo mielettömän hyvän olon tunteen ja rakkauden lasta kohtaan, mitä on ihan mahdoton edes täysin kuvailla. Samaan aikaan oot kehossasi kasvattanut uuden ihmisen, joka on puolet sinua ja puolet rakasta miestäsi. Ponnistanut lapsen ulos pitkän odotuksen jälkeen.
Ensimmäiset päivät itsellä meni euforian vallassa, kaikki väsymys ja synnytys unohtui. Ei tehnyt edes mieli nukkua, vaan tuijottaa pientä - nukkuessaankin hän on jotain maailman ihaninta. Niin välitöntä rakkautta. Sellainen tunne kun ei haluaisi laskea vauvaa edes sänkyynsä vaan pitää sylissä ja lähellä.
On ihan mahtavaa katsoa kuinka rakas mieheni on ihana, lämmin rakastava isä vauvalle. Rakkauteni häntä kohtaan on vain kasvanut vauvan myötä.
Vauva tuijottaa syödessään silmiin, hakee kontaktia. On mahtavaa huomata ensimmäinen hymy ja muut reaktiot, esim kun vauva ensimmäistä kertaa tietoisesti silittää halutessaan. On ihanaa pitää vauvaa sylissä, syöttää, nähdä kuinka vauva nauttii kylpemisestä. Vauvan oppimisesta ja riemusta saa itsekin valtavasti riemua ja iloa. Tajuaa miten itse on ollut pieni ja näkee itseään vauvassa - ja ymmärtää miten rakkaus siirtyy sukupolvelta toiselle. On osa sukupolvien ketjua, äidiltä äidiltä äidille.
Myöhemmin on uskomatonta nähdä miten tarvitsevasta pienestä söpöstä tuhisijasta kasvaa itsenäinen, ajatteleva olento. Oppii istumaan, seisomaan, kävelemään, puhumaan, syömään itse, pyytämään mitä haluaa, potalle, kuivaksi, ajamaan pyörällä, piirtämään, aina vain vaativampia leikkejä, kirjoittamaan, lukemaan... yhtäkkiä lapsellasi on mielipiteitä ja älyttömästi kysymyksiä. Luonnon näkee yhtäkkiä lapsen silmin ja kaiken kauniin ja ihmeellisen huomaa uudella tapaa - ei aikuisen turtunein rutinoitunein silmin, vaan uteliaana ja pienistä asioista innostuen.
Lapsesta kasvaa koululainen ja teini, jonka kanssa voi viettää aikaa ja tehdä hauskoja asioita. Monesti lapsilla on yhteisiä kiinnostuksen kohteita vanhempien kanssa ja löytyy yhteistä tekemistä myöhemminkin. Perheenä olosta ja elämisestä jää ihania muistoja, joita myöhemmin muistella.
En vaihtaisi päivääkään pois!
Jep. Näinhän sitä itsekukin yrittää kakaroiden aiheuttaman riesan ja ikuisen huolen selitellä itselleen ja muille parhain päin. Pallo jalassa lopun elämää.
Ei mun tarvi yrittää, olen vilpittömästi tosi onnellinen lapsestani :) ei oo ollu riesoja, helppo lapsi. Ei oo ollu huolia, terve ja hyväkäytöksinen lapsi. Toivoin uutta perheenjäsentä ja sellaisen sain, ei perhe ole mulle mikään pallo jalassa. Harmi että sulle on.
Lapsi antaa syvän merkityksen elämälle. On joku, jolle olet kaikki kaikessa. Kun olet vanha, lapsesi ehkä huolehtii vuorostaan sinusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikäli itselläsi ei ole ollut aina tarvetta tulla äidiksi ja sitoutua vanhemmaksi lopuksi ikääsi niin ei todellakaan kannata lisääntyä. Elämä on liian arvokas tuhlattavaksi tällä tavoin mikäli omaa sisäistä halua ja motivaatiota ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi antaa syvän merkityksen elämälle. On joku, jolle olet kaikki kaikessa. Kun olet vanha, lapsesi ehkä huolehtii vuorostaan sinusta.
Tai sitten lapsi onvammainen, adperger tai muuten elämässä pärjäämätön. Ryhtyy narkkariksi ja kuolee alaikäisenä. Siinä sinulle elämyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapsi antaa syvän merkityksen elämälle. On joku, jolle olet kaikki kaikessa. Kun olet vanha, lapsesi ehkä huolehtii vuorostaan sinusta.
Monet häiriintynet lapset myös tappaa äitinsä. Kiva kun on jännitystä elämässä kumpiko skenario toteutuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä lapsista on enemmän iloa ollut kuin surua.
Nyt kun ovat jo teinejä ja esiteinejä niin heidän kanssaan on ihan erilaista tehdä kaikkea kivaa!
Me käydään teatterissa, elokuvissa, shoppaillaan, vietetään leffailtoja, pelataan lautapelejä ja korttia. Matkusteltu on myös paljon perheenä ja se on ihan parasta kun näkee että lapsi nauttii.
Myös se kun kietoo kädet ympärille, suukottaa ja kertoo rakastavansa sinua.
Ja toki on ollut ilo seurata lasten kasvua syntymästä asti!
Itse olen viihtynyt myös hyvin kotona. Meille syntyi iltatähti pari vuotta sitten ja voi kun tästä on nauttinut!
Huonoja puolia toki on mutta niitähän ei kysytty 😊Tavallaan kuulostaa kivalle teidän homma, muttanmissä on ystävät, ystäväperheet, muut sosiaaliset kontaktit koko perheelle? Kait säännöllisesti tapaatte muita ihmisiä syömingin, kahvittelun ym merkeissä, jotta lapsi oppii toimimaan muidenkin ihmisten seurassa normaalisti?
No mitäs luulisit?
En nyt koko elämää tähän listannut ja ap:ta tuskin kiinnostaa kuulla meidän tai lasten ystävistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jo itse lapsen saaminen on hyvin hieno ja merkittävä elämänkokemus. Suhde omaan lapseen on jotenkin ainutlaatuinen, se ei ole samanlaista kuin suhde lapsiin yleisesti. Monesti lapset on tärkeimmät/ läheisimmät ihmiset elämässä ja myös elämässä mukana läpi elämän. Tietysti mitä isommasta lapsesta kysymys, niin on hienoa nähdä, jos lapsi pärjää elämässä ihan omana itsenään ja omalla persoonallaan.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi antaa syvän merkityksen elämälle. On joku, jolle olet kaikki kaikessa. Kun olet vanha, lapsesi ehkä huolehtii vuorostaan sinusta.
Tää on yksi säälittävimmistä perusteluista . Teen itsekkäästi uuden avuttoman ihmisen jotta olen tarvittu ja saan kokea siksi merkityksellisyyttä?
Sama olis työntää miehensä portaita alas jotta pääsee hoivaamaan ja olemaan avuttomalle miehelle kaikki kaikessa.
:D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo raskaana bondailu vauvaan alkaa. Tunnet liikkeet mahan sisällä ja alat huomata millainen persoona lapsesi on: rauhallinen köllöttelijä vai vauhdikas paljon potkiva menopakkaus. Herää lämpimiä tunteita tulevaa vauvaa kohtaan, haluaisi vain päästä jo tutustumaan pieneen. Tekee mieli silitellä vatsaa ja jutella sille. Odotuksen loppua kohden alkaa vajota kuplaan, pestä ja viikata pieniä söpöjä vaatteita valmiiksi.. en ole mitenkään kovin tunteellinen ihminen, mutta hormonit tekee ihmeitä.
Syntymän tunne on jotain ihan älyttömän hienoa. Hormonit tuo mielettömän hyvän olon tunteen ja rakkauden lasta kohtaan, mitä on ihan mahdoton edes täysin kuvailla. Samaan aikaan oot kehossasi kasvattanut uuden ihmisen, joka on puolet sinua ja puolet rakasta miestäsi. Ponnistanut lapsen ulos pitkän odotuksen jälkeen.
Ensimmäiset päivät itsellä meni euforian vallassa, kaikki väsymys ja synnytys unohtui. Ei tehnyt edes mieli nukkua, vaan tuijottaa pientä - nukkuessaankin hän on jotain maailman ihaninta. Niin välitöntä rakkautta. Sellainen tunne kun ei haluaisi laskea vauvaa edes sänkyynsä vaan pitää sylissä ja lähellä.
On ihan mahtavaa katsoa kuinka rakas mieheni on ihana, lämmin rakastava isä vauvalle. Rakkauteni häntä kohtaan on vain kasvanut vauvan myötä.
Vauva tuijottaa syödessään silmiin, hakee kontaktia. On mahtavaa huomata ensimmäinen hymy ja muut reaktiot, esim kun vauva ensimmäistä kertaa tietoisesti silittää halutessaan. On ihanaa pitää vauvaa sylissä, syöttää, nähdä kuinka vauva nauttii kylpemisestä. Vauvan oppimisesta ja riemusta saa itsekin valtavasti riemua ja iloa. Tajuaa miten itse on ollut pieni ja näkee itseään vauvassa - ja ymmärtää miten rakkaus siirtyy sukupolvelta toiselle. On osa sukupolvien ketjua, äidiltä äidiltä äidille.
Myöhemmin on uskomatonta nähdä miten tarvitsevasta pienestä söpöstä tuhisijasta kasvaa itsenäinen, ajatteleva olento. Oppii istumaan, seisomaan, kävelemään, puhumaan, syömään itse, pyytämään mitä haluaa, potalle, kuivaksi, ajamaan pyörällä, piirtämään, aina vain vaativampia leikkejä, kirjoittamaan, lukemaan... yhtäkkiä lapsellasi on mielipiteitä ja älyttömästi kysymyksiä. Luonnon näkee yhtäkkiä lapsen silmin ja kaiken kauniin ja ihmeellisen huomaa uudella tapaa - ei aikuisen turtunein rutinoitunein silmin, vaan uteliaana ja pienistä asioista innostuen.
Lapsesta kasvaa koululainen ja teini, jonka kanssa voi viettää aikaa ja tehdä hauskoja asioita. Monesti lapsilla on yhteisiä kiinnostuksen kohteita vanhempien kanssa ja löytyy yhteistä tekemistä myöhemminkin. Perheenä olosta ja elämisestä jää ihania muistoja, joita myöhemmin muistella.
En vaihtaisi päivääkään pois!
Jep. Näinhän sitä itsekukin yrittää kakaroiden aiheuttaman riesan ja ikuisen huolen selitellä itselleen ja muille parhain päin. Pallo jalassa lopun elämää.
Ei mun tarvi yrittää, olen vilpittömästi tosi onnellinen lapsestani :) ei oo ollu riesoja, helppo lapsi. Ei oo ollu huolia, terve ja hyväkäytöksinen lapsi. Toivoin uutta perheenjäsentä ja sellaisen sain, ei perhe ole mulle mikään pallo jalassa. Harmi että sulle on.
Kyllä asian tila voi sinullakin muuttua ja nuorestasi tulla ongelmajätettä.
Vierailija kirjoitti:
Jo raskaana bondailu vauvaan alkaa. Tunnet liikkeet mahan sisällä ja alat huomata millainen persoona lapsesi on: rauhallinen köllöttelijä vai vauhdikas paljon potkiva menopakkaus. Herää lämpimiä tunteita tulevaa vauvaa kohtaan, haluaisi vain päästä jo tutustumaan pieneen. Tekee mieli silitellä vatsaa ja jutella sille. Odotuksen loppua kohden alkaa vajota kuplaan, pestä ja viikata pieniä söpöjä vaatteita valmiiksi.. en ole mitenkään kovin tunteellinen ihminen, mutta hormonit tekee ihmeitä.
Syntymän tunne on jotain ihan älyttömän hienoa. Hormonit tuo mielettömän hyvän olon tunteen ja rakkauden lasta kohtaan, mitä on ihan mahdoton edes täysin kuvailla. Samaan aikaan oot kehossasi kasvattanut uuden ihmisen, joka on puolet sinua ja puolet rakasta miestäsi. Ponnistanut lapsen ulos pitkän odotuksen jälkeen.
Ensimmäiset päivät itsellä meni euforian vallassa, kaikki väsymys ja synnytys unohtui. Ei tehnyt edes mieli nukkua, vaan tuijottaa pientä - nukkuessaankin hän on jotain maailman ihaninta. Niin välitöntä rakkautta. Sellainen tunne kun ei haluaisi laskea vauvaa edes sänkyynsä vaan pitää sylissä ja lähellä.
On ihan mahtavaa katsoa kuinka rakas mieheni on ihana, lämmin rakastava isä vauvalle. Rakkauteni häntä kohtaan on vain kasvanut vauvan myötä.
Vauva tuijottaa syödessään silmiin, hakee kontaktia. On mahtavaa huomata ensimmäinen hymy ja muut reaktiot, esim kun vauva ensimmäistä kertaa tietoisesti silittää halutessaan. On ihanaa pitää vauvaa sylissä, syöttää, nähdä kuinka vauva nauttii kylpemisestä. Vauvan oppimisesta ja riemusta saa itsekin valtavasti riemua ja iloa. Tajuaa miten itse on ollut pieni ja näkee itseään vauvassa - ja ymmärtää miten rakkaus siirtyy sukupolvelta toiselle. On osa sukupolvien ketjua, äidiltä äidiltä äidille.
Myöhemmin on uskomatonta nähdä miten tarvitsevasta pienestä söpöstä tuhisijasta kasvaa itsenäinen, ajatteleva olento. Oppii istumaan, seisomaan, kävelemään, puhumaan, syömään itse, pyytämään mitä haluaa, potalle, kuivaksi, ajamaan pyörällä, piirtämään, aina vain vaativampia leikkejä, kirjoittamaan, lukemaan... yhtäkkiä lapsellasi on mielipiteitä ja älyttömästi kysymyksiä. Luonnon näkee yhtäkkiä lapsen silmin ja kaiken kauniin ja ihmeellisen huomaa uudella tapaa - ei aikuisen turtunein rutinoitunein silmin, vaan uteliaana ja pienistä asioista innostuen.
Lapsesta kasvaa koululainen ja teini, jonka kanssa voi viettää aikaa ja tehdä hauskoja asioita. Monesti lapsilla on yhteisiä kiinnostuksen kohteita vanhempien kanssa ja löytyy yhteistä tekemistä myöhemminkin. Perheenä olosta ja elämisestä jää ihania muistoja, joita myöhemmin muistella.
En vaihtaisi päivääkään pois!
Paljoa paremmin ei tätä asiaa voisi kuvailla. :)
On klisee sanoa että lapsen tuoman onnen ymmärtää vasta sitten kun on itse vanhempi - mutta se on niin totta. Sitä ei voi millään mittakaavalla edes yrittää kuvitella ennen kuin sen itse kokee. Itsekään en potenut varsinaista vauvakuumetta aikoinaan mutta ensimmäisen lapsen saatuani sain ihan todellisen vauvakuumeen sillä se vanhemmuuden tuoma onni löi minut ällikällä.
Älä siis anna av-palstalla lietsotun negatiivisuuden vallata sinua, tuntuu nimittäin siltä, että juuri velat on niitä jotka täällä eniten huutelevat lasten olevan "riesa" vaikka heillä ei ole vanhemmuudesta omakohtaista kokemusta. En tunne yhtäkään vanhempaa joka olisi katunut lastensaantia, normaali vanhempi rakastaa lastaan enemmän kuin mitään ja haluaa lapselleen kaikkea hyvää vaikka lapsiarki tietysti joskus hieman uuvuttavaa onkin. Mutta kuten todettu, lapset tuovat elämään niin paljon onnea ja ikimuistoisia hetkiä, sellaista onnea jota ei ilman lapsia voisi kokea.
Kiitoksia kommenteista! (Osalla tosiaan tuo luetun ymmärtäminen ei taida olla sitä vahvinta osaamisaluetta mutta ei se mitään, toisaalta vauva.fi on aina vauva.fi :D )
Puntarissa on siis toisessa päässä orastava toive siitä, että lapsen saaminen mullistaisi maailman ja hormonien ja toki sen uuden tyypin myötä saisi elämässä aivan uuden alueen josta ei ole aiemmin ollut tietoinen. Toisessa päässä onkin sitten pelko että alkaa kaduttaa ja huolet joita lapsi tuo tullessaan.
eipä siinä auta sitä asiaa selittää, jos olet aidosti tuota mieltä, eikä lapsiperhe-elämä kiinnosta pätkääkään. Itse olen tässä nyt katkeran karvaan eron partaalla, kun mies haluaa vielä yhden lapsen ja minä en. Muuten meillä on kaikki ihan hyvin, mutta mies ei vain pääse ajatuksesta yli. Kai tässä on pakko vain hyväksyä, että en pysty tarjoamaan sitä, mitä hän haluaa ja pitää päästää hänet menemään.
Sun elämä on liian hyvää ja helppo nyt, kaipaat jotain muuta , uutta ja jännittävää. Lapset ei ole se ratkaisu, tai olet katkera nelikymppinen jossain vaiheessa.
Matkalkaa, kokekaa, eläkää nyt. Lapset, voitte tehdä vaikka 5v päästä, lapset rajoittaa elämää hetkeksi mutta on parempi että olette kokeneet ennen heitä jotain minkä voitte näyttää myös heille.