Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ihmiset alkavat tuntua epätodellisilta, jollei heitä tapaa tosielämässä
23.05.2020 |
Onko muillakin tätä? Välillä tosin koen etten itsekään ole oikeasti olemassa. Järjellä tajuan että nämä ajatukset ovat erikoisia, mutta silti ne ajoittain toistuvat.
Kommentit (90)
Vierailija kirjoitti:
Autisteilla tilanne onkin täysin erilainen. Ap:lla on traumoja!!!!
Niin on. Toivon kovasti, että traumaterapia auttaisi näihin. Tähän asti saamani apu on ollut laadultaan todella vaihtelevaa ja tuntuu että ongelmien käsittely on jäänyt puolitiehen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta ap, tuohan on ihan odotettavisssa ja normaalia. Kun ihminen erakoituu, hän ei voi enää peilata itseään toisista ihmisistä ja oma olemassaolokin alkaa hämärtyä. Erakko elää omassa kuplassaan.
Silloin myös harvoista, pinnallisistakin kohtaamisista tulee merkittäviä.
Puhun omasta kokemuksesta. Minulla on muuten kotona paljon peilejä. On kiva nähdä, kun siellä vilahtaa elävä ihminen = minä itse. 😊Minulla on ollut vastaavaa jo ennen koronaa. Esimerkiksi kauemmas muuttaneiden ystävien kanssa yhteydenpito on yleensä minun osaltani vähitellen hiipunut sen takia, että olen lopulta kokenut etten tunne toista ihmistä oikeastaan enää lainkaan. Tuntuu kuin olisin vain tuntenut jonkun version hänestä kauan sitten, mutten enää tiedä hänestä enää nykyään mitään, kun tapaamisesta on niin pitkään ja niitä on ollut harvakseltaan. En enää muista mistä toisessa oikein pidin.
Tuntuu vain siltä, että kokemus tunneyhteydestä katoaa minulla helposti, jos ihmissuhde niin sanotusti haalenee ajan myötä.
Minulle on syntynyt sellainen mielikuva, että monille olisi helppoa vuosienkin taukojen jälkeen luontevasti jatkaa yhteydenpitoa. Minusta se taas tuntuu ajatuksena oudolta. Se olisi aivan kuin yhteydenpitoa ventovieraan kanssa.
Kyllä se ainakin minulle on aina luontevaa. Vaikka elämään on tullut uusia asioita ja uusia ihmisiä, niin eihän menneisyys silti mihinkään katoa. Kun ikää tulee lisää, niin sen tajuaa yhä selvemmin, että uudet ystävät eivät voi korvata vanhoja.
Minä koen ettei mikään enää yhdistä minua näihin ihmisiin, jos aktiivinen yhteydenpito on katkennut. En enää koe enää tuntevani kyseistä ihmistä enkä muista miksi hänestä joskus pidin. Periaatteessa minulle on aivan sama onko hän elossa vai kuollut, jos hän ei kanssani enää ole tekemisissä.
Ilmeisesti tämä ei ole kuitenkaan kovin tavanomainen ajattelutapa, vaan kertoo melko mustavalkoisesta ajattelutavasta ihmisten suhteen? Kuolleisiin ihmisiin olen kokenut suhteen olevan mukavan helppo, koska siinä ei tule enää mitään yllätyksiä heidän taholtaan.
Ei tuokaan ihan tavalliselta kuulostaa.
Mieheni katsoo mind hunter sarjaa ja itsekin välillä jään seurakseen katsomaan.
Siitä on jäänyt mieleen kohtaus, jossa mur haamiensa naisten päitä takapihalle haudannut mies sanoi niiden naisten olevan henkivaimojaan. Sanoo että he ovat vieläkin hänen kanssaan. Muistaakseni sanoi myös että heidän kanssaan on helpompaa nyt kun ovat kuol leita.Lainaamani kirjoitus nosti tuon kohtauksen muistiin niin hyvin että tuli kylmään olo 🥶
No ihan näin lujaa ei sentään mene. Olen vain onnellinen siitä, etten enää esimerkiksi joudu pelkäämään väkivaltaista arvaamatonta ihmistä, kun hän on kuollut.
Vierailija kirjoitti:
Ap tuo on normaalia jos on traumalapsuus. Osin varmaan diaso-häiriötä myös. Mulla hirveä lapsuus, väkivaltainen hakkaajavanhempi jolla paha persoonallisuushäiriö. Siis julma ja tahallaan ilkeä lapsilleen.
En ole saanut asiaan mitään apua koskaan koska mulla ei ole diagnoosia mistään (en ole masentunut, olen työkykyinen, vaikka menneisyys vaivaa ja kaihertaa). Siispä olen lempeästi hyväksynyt nämä piirteet itsessäni ja opetellut elämään niiden kanssa, ilman että pitäisi raivoisasti poistaa näitä itsestään.
Tuo on todella hienoa, että olet päässyt ilman terapiaakin noin pitkälle.
Millainen prosessi dissosiaatiohäiriön diagnoosin saaminen on ollut? Miten sitä on alettu selvittää? Tuntuu siltä, että kaikenlainen oireilu laitetaan helposti masennuksen ja ahdistuksen piikkiin ja silloin oireiden hoito myös on vähän sinnepäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta ap, tuohan on ihan odotettavisssa ja normaalia. Kun ihminen erakoituu, hän ei voi enää peilata itseään toisista ihmisistä ja oma olemassaolokin alkaa hämärtyä. Erakko elää omassa kuplassaan.
Silloin myös harvoista, pinnallisistakin kohtaamisista tulee merkittäviä.
Puhun omasta kokemuksesta. Minulla on muuten kotona paljon peilejä. On kiva nähdä, kun siellä vilahtaa elävä ihminen = minä itse. 😊Minulla on ollut vastaavaa jo ennen koronaa. Esimerkiksi kauemmas muuttaneiden ystävien kanssa yhteydenpito on yleensä minun osaltani vähitellen hiipunut sen takia, että olen lopulta kokenut etten tunne toista ihmistä oikeastaan enää lainkaan. Tuntuu kuin olisin vain tuntenut jonkun version hänestä kauan sitten, mutten enää tiedä hänestä enää nykyään mitään, kun tapaamisesta on niin pitkään ja niitä on ollut harvakseltaan. En enää muista mistä toisessa oikein pidin.
Tuntuu vain siltä, että kokemus tunneyhteydestä katoaa minulla helposti, jos ihmissuhde niin sanotusti haalenee ajan myötä.
Tiedät varmaan sanonnan: 'Poissa silmistä, poissa mielestä.'
Ei se tyhjästä ole tullut.
Ainoastaan, jos on rakkauden huumassa, yksinolo suorastaan puristaa sydämen rinnasta. Muuten ihmissuhteet vain haalenevat ja haalistuvatpikkuhiljaa buusterin puutteessa.Tämä on mielenkiintoinen ketju. Olen itse autistinen ja hahmotan ja koen ihmissuhteet (ja ilmeisesti koko maailman) jotenkin eri tavalla kuin ns. normaalit ihmiset.
En tarvitse buustausta jotta ihmissuhde ei haalistuisi. Pikemminkin ahdistun liiasta yhteydenpidosta ja tarvitsen paljon yksinäistä aikaa. Minulla on kavereita, joiden kanssa voin jatkaa juttelua kuin jatkona eiliselle tapaamiselle vaikka edellisestä tapaamisesta olisi useita vuosia. Emme tiedä mistä se johtuu ja olemme ihmetelleet sitä välillä itsekin.
Useimmin olen lähinnä vaivautunut ihmisten seurassa riippumatta siitä ovatko tuttuja vai eivät. Tämä on johtanut siihen että kadotan itseni "normaalissa" elämässä. En ole edes huomannut sitä ennenkuin nyt kun on ollut sosiaalisesti hyväksyttävää eristäytyä pitkiksi ajoiksi.
Olen huomannut voivani henkisesti paremmin, mikä osaltaan ehkä johtuu itsetunnon parantumisesta kun saan olla rauhassa oma itseni.
Joka tapauksessa on mielenkiintoista, että jotkut kokevat yksinäisyyden yhtä vaikeana kuin itse koen normaalin arjen.
Toivon, että tämän kokemuksen kautta oppisin ymmärtämään "normaaleita" ihmisiä paremmin.Sama.
Olen autismikirjolla ja rakastan olla yksin.
En voisi kuvitella helvetillisempää elämää kuin olla yhteydessä vanhoihin tuttuihin. Voin henkisesti paljon paremmin ilman kuormittavaa small talkia, joka on nimensä mukaisesti todellakin pientä puhetta.
En ymmärrä, miksi pitäisin yhteyttä ihmisiin, joilla ei ole kanssani muuta yhteistä kuin pieni pala menneisyyttä. Olisi tosi surullista ja tyhjää elämää joutua juttelemaan tyhjänpäiväisyyksiä itsestä, toisesta tai elämästä. Mieluummin olen yksin, enkä vaivaa muitakaan omilla erityisillä kiinnostuksenkohteillani.
Minulla ei ole koskaan diagnosoitu tai epäilty autismia mutta tunnistan paljon itseäni näistä teidän molempien viesteistä. En näe siinä mitään pointtia, että pitää yhteyttä ihmisiin vain sen takia, että ollaan joskus oltu tuttuja jotain kautta. Esimerkiksi sama opiskelupaikka tai vuosikurssi ei takaa sitä, että yhteyttä tuntuisi luontevalta pitää opintojen päättymisen jälkeenkin. On hyvä myös muistaa, että yhteydenpito on aina kaksisuuntainen tie. Minä olen häivyttänyt elämästäni joitain ihmisiä, joiden tiedän olevan kiinnostuneita kuulumisistani mutta jotka koen niin tungetteleviksi ja raskaiksi ihmisiksi, että katson parhaaksi pitää heidät poissa elämänpiiristäni. Vastaavasti itse haluaisin olla enemmän tekemisissä parin henkilön kanssa, jotka eivät kuitenkaan osoita samanlaista yhteydenpitohalua minun suuntaani. En ole alkanut tivata heiltä syytä asialle, koska emme kuitenkaan ole varsinaisesti läheisiä. Sitä paitsi heillä on täysi oikeus valita, kenen kanssa haluavat olla yhteydessä ja kenen eivät.
Minunkin parhaat ystävyyssuhteeni ovat niitä, joissa voi toisinaan tulla kuukausien tai vuosienkin mittainen tauko yhteydenpidossa mutta sitten juttu jatkuu taas omalla painollaan siitä, mihin se ennen paussia jäi. Nämä tauot eivät koskaan ole aiheuttaneet sitä efektiä, että ystäväni alkaisivat tuntua jotenkin epätodellisilta tai sellaisilta, ettei heitä olisi koskaan ollutkaan. Koen, että ystävyyssuhteessa on tärkeää antaa toiselle osapuolelle tilaa kasvaa ja joskus se voi vaatia tauon yhteydenpidossa. Kun kävin itse jonkinlaista elämänkriisiä läpi, niin minusta ei olisi ollut siinä vaiheessa tiiviiseen yhteydenpitoon, koska kaikki energia meni oman minuuden uudelleen muovautumiseen ja elämänarvojen uusiksi järjestämiseen. Vastaavanlaisia kriisejä läpikäyneet ystäväni ovat myös sanoneet, että joskus elämäntilanne on sellainen, että tiiviille ystävyydelle ei yksinkertaisesti jää tilaa. Ei se olisi tätä toista osapuoltakaan kohtaan reilua, että täysin omiin asioihinsa uppoutunut ystävä yrittäisi puolivillaisesti feikata kiinnostusta. Kyllä sellaisen vaistoaa nopeasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta ap, tuohan on ihan odotettavisssa ja normaalia. Kun ihminen erakoituu, hän ei voi enää peilata itseään toisista ihmisistä ja oma olemassaolokin alkaa hämärtyä. Erakko elää omassa kuplassaan.
Silloin myös harvoista, pinnallisistakin kohtaamisista tulee merkittäviä.
Puhun omasta kokemuksesta. Minulla on muuten kotona paljon peilejä. On kiva nähdä, kun siellä vilahtaa elävä ihminen = minä itse. 😊Minulla on ollut vastaavaa jo ennen koronaa. Esimerkiksi kauemmas muuttaneiden ystävien kanssa yhteydenpito on yleensä minun osaltani vähitellen hiipunut sen takia, että olen lopulta kokenut etten tunne toista ihmistä oikeastaan enää lainkaan. Tuntuu kuin olisin vain tuntenut jonkun version hänestä kauan sitten, mutten enää tiedä hänestä enää nykyään mitään, kun tapaamisesta on niin pitkään ja niitä on ollut harvakseltaan. En enää muista mistä toisessa oikein pidin.
Tuntuu vain siltä, että kokemus tunneyhteydestä katoaa minulla helposti, jos ihmissuhde niin sanotusti haalenee ajan myötä.
Tiedät varmaan sanonnan: 'Poissa silmistä, poissa mielestä.'
Ei se tyhjästä ole tullut.
Ainoastaan, jos on rakkauden huumassa, yksinolo suorastaan puristaa sydämen rinnasta. Muuten ihmissuhteet vain haalenevat ja haalistuvatpikkuhiljaa buusterin puutteessa.Tämä on mielenkiintoinen ketju. Olen itse autistinen ja hahmotan ja koen ihmissuhteet (ja ilmeisesti koko maailman) jotenkin eri tavalla kuin ns. normaalit ihmiset.
En tarvitse buustausta jotta ihmissuhde ei haalistuisi. Pikemminkin ahdistun liiasta yhteydenpidosta ja tarvitsen paljon yksinäistä aikaa. Minulla on kavereita, joiden kanssa voin jatkaa juttelua kuin jatkona eiliselle tapaamiselle vaikka edellisestä tapaamisesta olisi useita vuosia. Emme tiedä mistä se johtuu ja olemme ihmetelleet sitä välillä itsekin.
Useimmin olen lähinnä vaivautunut ihmisten seurassa riippumatta siitä ovatko tuttuja vai eivät. Tämä on johtanut siihen että kadotan itseni "normaalissa" elämässä. En ole edes huomannut sitä ennenkuin nyt kun on ollut sosiaalisesti hyväksyttävää eristäytyä pitkiksi ajoiksi.
Olen huomannut voivani henkisesti paremmin, mikä osaltaan ehkä johtuu itsetunnon parantumisesta kun saan olla rauhassa oma itseni.
Joka tapauksessa on mielenkiintoista, että jotkut kokevat yksinäisyyden yhtä vaikeana kuin itse koen normaalin arjen.
Toivon, että tämän kokemuksen kautta oppisin ymmärtämään "normaaleita" ihmisiä paremmin.Sama.
Olen autismikirjolla ja rakastan olla yksin.
En voisi kuvitella helvetillisempää elämää kuin olla yhteydessä vanhoihin tuttuihin. Voin henkisesti paljon paremmin ilman kuormittavaa small talkia, joka on nimensä mukaisesti todellakin pientä puhetta.
En ymmärrä, miksi pitäisin yhteyttä ihmisiin, joilla ei ole kanssani muuta yhteistä kuin pieni pala menneisyyttä. Olisi tosi surullista ja tyhjää elämää joutua juttelemaan tyhjänpäiväisyyksiä itsestä, toisesta tai elämästä. Mieluummin olen yksin, enkä vaivaa muitakaan omilla erityisillä kiinnostuksenkohteillani.
Minulla ei ole koskaan diagnosoitu tai epäilty autismia mutta tunnistan paljon itseäni näistä teidän molempien viesteistä. En näe siinä mitään pointtia, että pitää yhteyttä ihmisiin vain sen takia, että ollaan joskus oltu tuttuja jotain kautta. Esimerkiksi sama opiskelupaikka tai vuosikurssi ei takaa sitä, että yhteyttä tuntuisi luontevalta pitää opintojen päättymisen jälkeenkin. On hyvä myös muistaa, että yhteydenpito on aina kaksisuuntainen tie. Minä olen häivyttänyt elämästäni joitain ihmisiä, joiden tiedän olevan kiinnostuneita kuulumisistani mutta jotka koen niin tungetteleviksi ja raskaiksi ihmisiksi, että katson parhaaksi pitää heidät poissa elämänpiiristäni. Vastaavasti itse haluaisin olla enemmän tekemisissä parin henkilön kanssa, jotka eivät kuitenkaan osoita samanlaista yhteydenpitohalua minun suuntaani. En ole alkanut tivata heiltä syytä asialle, koska emme kuitenkaan ole varsinaisesti läheisiä. Sitä paitsi heillä on täysi oikeus valita, kenen kanssa haluavat olla yhteydessä ja kenen eivät.
Minunkin parhaat ystävyyssuhteeni ovat niitä, joissa voi toisinaan tulla kuukausien tai vuosienkin mittainen tauko yhteydenpidossa mutta sitten juttu jatkuu taas omalla painollaan siitä, mihin se ennen paussia jäi. Nämä tauot eivät koskaan ole aiheuttaneet sitä efektiä, että ystäväni alkaisivat tuntua jotenkin epätodellisilta tai sellaisilta, ettei heitä olisi koskaan ollutkaan. Koen, että ystävyyssuhteessa on tärkeää antaa toiselle osapuolelle tilaa kasvaa ja joskus se voi vaatia tauon yhteydenpidossa. Kun kävin itse jonkinlaista elämänkriisiä läpi, niin minusta ei olisi ollut siinä vaiheessa tiiviiseen yhteydenpitoon, koska kaikki energia meni oman minuuden uudelleen muovautumiseen ja elämänarvojen uusiksi järjestämiseen. Vastaavanlaisia kriisejä läpikäyneet ystäväni ovat myös sanoneet, että joskus elämäntilanne on sellainen, että tiiviille ystävyydelle ei yksinkertaisesti jää tilaa. Ei se olisi tätä toista osapuoltakaan kohtaan reilua, että täysin omiin asioihinsa uppoutunut ystävä yrittäisi puolivillaisesti feikata kiinnostusta. Kyllä sellaisen vaistoaa nopeasti.
Minä taas koen yhteydenpidon katkeamisen hylkäämiseksi. Ei ole mukavaa myöhemmin kuulla enää tästä ihmisestä, kun mieleen palautuu siinä vaiheessa heti kyseisen ihmissuhteen päättyminen (tai oma kokemus tästä yhteydenpidon päätyttyä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta ap, tuohan on ihan odotettavisssa ja normaalia. Kun ihminen erakoituu, hän ei voi enää peilata itseään toisista ihmisistä ja oma olemassaolokin alkaa hämärtyä. Erakko elää omassa kuplassaan.
Silloin myös harvoista, pinnallisistakin kohtaamisista tulee merkittäviä.
Puhun omasta kokemuksesta. Minulla on muuten kotona paljon peilejä. On kiva nähdä, kun siellä vilahtaa elävä ihminen = minä itse. 😊Minulla on ollut vastaavaa jo ennen koronaa. Esimerkiksi kauemmas muuttaneiden ystävien kanssa yhteydenpito on yleensä minun osaltani vähitellen hiipunut sen takia, että olen lopulta kokenut etten tunne toista ihmistä oikeastaan enää lainkaan. Tuntuu kuin olisin vain tuntenut jonkun version hänestä kauan sitten, mutten enää tiedä hänestä enää nykyään mitään, kun tapaamisesta on niin pitkään ja niitä on ollut harvakseltaan. En enää muista mistä toisessa oikein pidin.
Tuntuu vain siltä, että kokemus tunneyhteydestä katoaa minulla helposti, jos ihmissuhde niin sanotusti haalenee ajan myötä.
Tiedät varmaan sanonnan: 'Poissa silmistä, poissa mielestä.'
Ei se tyhjästä ole tullut.
Ainoastaan, jos on rakkauden huumassa, yksinolo suorastaan puristaa sydämen rinnasta. Muuten ihmissuhteet vain haalenevat ja haalistuvatpikkuhiljaa buusterin puutteessa.Tämä on mielenkiintoinen ketju. Olen itse autistinen ja hahmotan ja koen ihmissuhteet (ja ilmeisesti koko maailman) jotenkin eri tavalla kuin ns. normaalit ihmiset.
En tarvitse buustausta jotta ihmissuhde ei haalistuisi. Pikemminkin ahdistun liiasta yhteydenpidosta ja tarvitsen paljon yksinäistä aikaa. Minulla on kavereita, joiden kanssa voin jatkaa juttelua kuin jatkona eiliselle tapaamiselle vaikka edellisestä tapaamisesta olisi useita vuosia. Emme tiedä mistä se johtuu ja olemme ihmetelleet sitä välillä itsekin.
Useimmin olen lähinnä vaivautunut ihmisten seurassa riippumatta siitä ovatko tuttuja vai eivät. Tämä on johtanut siihen että kadotan itseni "normaalissa" elämässä. En ole edes huomannut sitä ennenkuin nyt kun on ollut sosiaalisesti hyväksyttävää eristäytyä pitkiksi ajoiksi.
Olen huomannut voivani henkisesti paremmin, mikä osaltaan ehkä johtuu itsetunnon parantumisesta kun saan olla rauhassa oma itseni.
Joka tapauksessa on mielenkiintoista, että jotkut kokevat yksinäisyyden yhtä vaikeana kuin itse koen normaalin arjen.
Toivon, että tämän kokemuksen kautta oppisin ymmärtämään "normaaleita" ihmisiä paremmin.Sama.
Olen autismikirjolla ja rakastan olla yksin.
En voisi kuvitella helvetillisempää elämää kuin olla yhteydessä vanhoihin tuttuihin. Voin henkisesti paljon paremmin ilman kuormittavaa small talkia, joka on nimensä mukaisesti todellakin pientä puhetta.
En ymmärrä, miksi pitäisin yhteyttä ihmisiin, joilla ei ole kanssani muuta yhteistä kuin pieni pala menneisyyttä. Olisi tosi surullista ja tyhjää elämää joutua juttelemaan tyhjänpäiväisyyksiä itsestä, toisesta tai elämästä. Mieluummin olen yksin, enkä vaivaa muitakaan omilla erityisillä kiinnostuksenkohteillani.
Minulla ei ole koskaan diagnosoitu tai epäilty autismia mutta tunnistan paljon itseäni näistä teidän molempien viesteistä. En näe siinä mitään pointtia, että pitää yhteyttä ihmisiin vain sen takia, että ollaan joskus oltu tuttuja jotain kautta. Esimerkiksi sama opiskelupaikka tai vuosikurssi ei takaa sitä, että yhteyttä tuntuisi luontevalta pitää opintojen päättymisen jälkeenkin. On hyvä myös muistaa, että yhteydenpito on aina kaksisuuntainen tie. Minä olen häivyttänyt elämästäni joitain ihmisiä, joiden tiedän olevan kiinnostuneita kuulumisistani mutta jotka koen niin tungetteleviksi ja raskaiksi ihmisiksi, että katson parhaaksi pitää heidät poissa elämänpiiristäni. Vastaavasti itse haluaisin olla enemmän tekemisissä parin henkilön kanssa, jotka eivät kuitenkaan osoita samanlaista yhteydenpitohalua minun suuntaani. En ole alkanut tivata heiltä syytä asialle, koska emme kuitenkaan ole varsinaisesti läheisiä. Sitä paitsi heillä on täysi oikeus valita, kenen kanssa haluavat olla yhteydessä ja kenen eivät.
Minunkin parhaat ystävyyssuhteeni ovat niitä, joissa voi toisinaan tulla kuukausien tai vuosienkin mittainen tauko yhteydenpidossa mutta sitten juttu jatkuu taas omalla painollaan siitä, mihin se ennen paussia jäi. Nämä tauot eivät koskaan ole aiheuttaneet sitä efektiä, että ystäväni alkaisivat tuntua jotenkin epätodellisilta tai sellaisilta, ettei heitä olisi koskaan ollutkaan. Koen, että ystävyyssuhteessa on tärkeää antaa toiselle osapuolelle tilaa kasvaa ja joskus se voi vaatia tauon yhteydenpidossa. Kun kävin itse jonkinlaista elämänkriisiä läpi, niin minusta ei olisi ollut siinä vaiheessa tiiviiseen yhteydenpitoon, koska kaikki energia meni oman minuuden uudelleen muovautumiseen ja elämänarvojen uusiksi järjestämiseen. Vastaavanlaisia kriisejä läpikäyneet ystäväni ovat myös sanoneet, että joskus elämäntilanne on sellainen, että tiiviille ystävyydelle ei yksinkertaisesti jää tilaa. Ei se olisi tätä toista osapuoltakaan kohtaan reilua, että täysin omiin asioihinsa uppoutunut ystävä yrittäisi puolivillaisesti feikata kiinnostusta. Kyllä sellaisen vaistoaa nopeasti.
Minä taas koen yhteydenpidon katkeamisen hylkäämiseksi. Ei ole mukavaa myöhemmin kuulla enää tästä ihmisestä, kun mieleen palautuu siinä vaiheessa heti kyseisen ihmissuhteen päättyminen (tai oma kokemus tästä yhteydenpidon päätyttyä).
Mieluummin ajattelisin itsekseni tuolloin kyseisen ihmisen mahdollisesti kokonaan kadonneen maan päältä kuin kuulisin joltakin muulta, että hänellä menee oikein hyvin ilman minun seuraani.
Alue: Aihe vapaa
Sama täällä. Olen assi ja ajatus vuosien terapiasta on todella kauhistuttava. Olisi superkuormittavaa istua joka viikko jossain terapiaistunnossa. Onneksi ei tarvi ja saa olla rauhassa. Huh!