Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ihmiset alkavat tuntua epätodellisilta, jollei heitä tapaa tosielämässä
23.05.2020 |
Onko muillakin tätä? Välillä tosin koen etten itsekään ole oikeasti olemassa. Järjellä tajuan että nämä ajatukset ovat erikoisia, mutta silti ne ajoittain toistuvat.
Kommentit (90)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, älkää menkö näihin muotiterapioihin!
Menetätte vaan rahanne ja saatte kymmenen uutta ”ongelmaa”, joita sitten pitää vuosikausia tutkia ja analysoida.
Tajuuttehan hyvät erakot, että sille terapeutille on hyvä, ettei teidän ongelmat häviä - ainakaan nopeasti!
Jos on pakko käydä terapiassa, suosittelen ratkaisukeskeistä LYHYT- terapiaa, jossa voi keskittyä parantamaan elämänsä laatua. Tai positiivista psykologiaa!
Nämä negatiiviset ja häiriintyneet trauma-analyytikot voitte unohtaa!
Onko lyhytterapeutilla nyt asiakaspula?
Terapeuteilla ei ole koskaan pulaa asiakkaista. Kiitos Kelan!
Positiivista psykologiaa suositellaan vain ihmisille, joilla ei ole mielenterveyden ongelmia. Sitä ei Kela silloin korvaa. Tietäisit sen, jos olisit yhtään perehtynyt aiheeseen.
Miten niin ”suositellaan vain ihmisille, joilla ei ole mielenterveydellisiä ongelmia”?
Kaikilla ihmisillä on jonkinasteisia mielenterveydellisiä ongelmia. Katso esim. somea!
Ilman alan koulutustakin huomaan sinun tosiaan vaikuttavan pakkomielteiseltä. Et ole postauksinesi kovin vakuuttava esimerkki positiivisen psykologian tai lyhytterapian myönteisistä vaikutuksista.
Olen käynyt traumaterapiassa jo melkein kaksi vuotta ilman mitään tuloksia! Se tässä vituttaa! Hukkaan heitettyä rahaa. Nyt yritän löytää oikeasti apua ja kunnon terapeuttia (ratkaisukeskeinen). En toivo sanaa muille!
Olet trolli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Trauma vai ratkaisu?
Siinäpä vasta kysymys.
Sinä olet pelkkä ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, älkää menkö näihin muotiterapioihin!
Menetätte vaan rahanne ja saatte kymmenen uutta ”ongelmaa”, joita sitten pitää vuosikausia tutkia ja analysoida.
Tajuuttehan hyvät erakot, että sille terapeutille on hyvä, ettei teidän ongelmat häviä - ainakaan nopeasti!
Jos on pakko käydä terapiassa, suosittelen ratkaisukeskeistä LYHYT- terapiaa, jossa voi keskittyä parantamaan elämänsä laatua. Tai positiivista psykologiaa!
Nämä negatiiviset ja häiriintyneet trauma-analyytikot voitte unohtaa!
Onko lyhytterapeutilla nyt asiakaspula?
Terapeuteilla ei ole koskaan pulaa asiakkaista. Kiitos Kelan!
Positiivista psykologiaa suositellaan vain ihmisille, joilla ei ole mielenterveyden ongelmia. Sitä ei Kela silloin korvaa. Tietäisit sen, jos olisit yhtään perehtynyt aiheeseen.
Miten niin ”suositellaan vain ihmisille, joilla ei ole mielenterveydellisiä ongelmia”?
Kaikilla ihmisillä on jonkinasteisia mielenterveydellisiä ongelmia. Katso esim. somea!
Ilman alan koulutustakin huomaan sinun tosiaan vaikuttavan pakkomielteiseltä. Et ole postauksinesi kovin vakuuttava esimerkki positiivisen psykologian tai lyhytterapian myönteisistä vaikutuksista.
Olen käynyt traumaterapiassa jo melkein kaksi vuotta ilman mitään tuloksia! Se tässä vituttaa! Hukkaan heitettyä rahaa. Nyt yritän löytää oikeasti apua ja kunnon terapeuttia (ratkaisukeskeinen). En toivo sanaa muille!
Olet trolli.
Häh? Olen psykologi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raju koulukiusaaminen aiheutti minulle sosiaalisten tilanteiden pelon jonka myötä erakoiduin kotiin. Välillä pelkkä kaupassa käynti oli vaikeaa ja lenkillä kävin vain iltaisin tai aikaisin aamulla jne.
Reilu kolme vuotta sitten huomasin tuon, etten enää oikein pidä muita ihmisiä ihmisinä vaan enemmänkin hahmoina joita nyt vaan tulee vastaan milloin missäkin. Siis tiedän niiden olevan todellisia, mutta käytännössä merkityksettömiä minulle. Huomasin myös, ettei ahdista liikkua ihmisten ilmoilla, koska ne ei merkitse mulle enää mitään. Ei haittaisi, vaikka joku kiusaisi, koska minun näkökulmasta se on niin merkityksetön otus jonka olemassaolon unohdan päivässä- tai kahdessa.
Kuulostaa hyvin surulliselta. Oletko saanut mitään apua itsellesi? Parhaimmillaan ihmissuhteet voivat olla todella antoisia.
En pystynyt hakemaan apua silloin kun oireet oli pahana. Pidin asiaa myös nolona, joten olin hakematta. Enää en koe sitä edes tarpeelliseksi, koska eihän mulla ole sosiaalista ahdistusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, älkää menkö näihin muotiterapioihin!
Menetätte vaan rahanne ja saatte kymmenen uutta ”ongelmaa”, joita sitten pitää vuosikausia tutkia ja analysoida.
Tajuuttehan hyvät erakot, että sille terapeutille on hyvä, ettei teidän ongelmat häviä - ainakaan nopeasti!
Jos on pakko käydä terapiassa, suosittelen ratkaisukeskeistä LYHYT- terapiaa, jossa voi keskittyä parantamaan elämänsä laatua. Tai positiivista psykologiaa!
Nämä negatiiviset ja häiriintyneet trauma-analyytikot voitte unohtaa!
Onko lyhytterapeutilla nyt asiakaspula?
Terapeuteilla ei ole koskaan pulaa asiakkaista. Kiitos Kelan!
Positiivista psykologiaa suositellaan vain ihmisille, joilla ei ole mielenterveyden ongelmia. Sitä ei Kela silloin korvaa. Tietäisit sen, jos olisit yhtään perehtynyt aiheeseen.
Miten niin ”suositellaan vain ihmisille, joilla ei ole mielenterveydellisiä ongelmia”?
Kaikilla ihmisillä on jonkinasteisia mielenterveydellisiä ongelmia. Katso esim. somea!
Ilman alan koulutustakin huomaan sinun tosiaan vaikuttavan pakkomielteiseltä. Et ole postauksinesi kovin vakuuttava esimerkki positiivisen psykologian tai lyhytterapian myönteisistä vaikutuksista.
Olen käynyt traumaterapiassa jo melkein kaksi vuotta ilman mitään tuloksia! Se tässä vituttaa! Hukkaan heitettyä rahaa. Nyt yritän löytää oikeasti apua ja kunnon terapeuttia (ratkaisukeskeinen). En toivo sanaa muille!
Olet trolli.
Häh? Olen psykologi.
Trollaava psykologi, helvetin hienoa. Keksihän nyt jotain kehittävää tekemistä itsellesi ja suksi täältä kuuseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu, älkää menkö näihin muotiterapioihin!
Menetätte vaan rahanne ja saatte kymmenen uutta ”ongelmaa”, joita sitten pitää vuosikausia tutkia ja analysoida.
Tajuuttehan hyvät erakot, että sille terapeutille on hyvä, ettei teidän ongelmat häviä - ainakaan nopeasti!
Jos on pakko käydä terapiassa, suosittelen ratkaisukeskeistä LYHYT- terapiaa, jossa voi keskittyä parantamaan elämänsä laatua. Tai positiivista psykologiaa!
Nämä negatiiviset ja häiriintyneet trauma-analyytikot voitte unohtaa!
Onko lyhytterapeutilla nyt asiakaspula?
Terapeuteilla ei ole koskaan pulaa asiakkaista. Kiitos Kelan!
Positiivista psykologiaa suositellaan vain ihmisille, joilla ei ole mielenterveyden ongelmia. Sitä ei Kela silloin korvaa. Tietäisit sen, jos olisit yhtään perehtynyt aiheeseen.
Miten niin ”suositellaan vain ihmisille, joilla ei ole mielenterveydellisiä ongelmia”?
Kaikilla ihmisillä on jonkinasteisia mielenterveydellisiä ongelmia. Katso esim. somea!
Ilman alan koulutustakin huomaan sinun tosiaan vaikuttavan pakkomielteiseltä. Et ole postauksinesi kovin vakuuttava esimerkki positiivisen psykologian tai lyhytterapian myönteisistä vaikutuksista.
Olen käynyt traumaterapiassa jo melkein kaksi vuotta ilman mitään tuloksia! Se tässä vituttaa! Hukkaan heitettyä rahaa. Nyt yritän löytää oikeasti apua ja kunnon terapeuttia (ratkaisukeskeinen). En toivo sanaa muille!
Olet trolli.
Häh? Olen psykologi.
Taitaa olla psykologilla oma terapia kesken tai tauolla... sokeat taluttaa sokeita...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raju koulukiusaaminen aiheutti minulle sosiaalisten tilanteiden pelon jonka myötä erakoiduin kotiin. Välillä pelkkä kaupassa käynti oli vaikeaa ja lenkillä kävin vain iltaisin tai aikaisin aamulla jne.
Reilu kolme vuotta sitten huomasin tuon, etten enää oikein pidä muita ihmisiä ihmisinä vaan enemmänkin hahmoina joita nyt vaan tulee vastaan milloin missäkin. Siis tiedän niiden olevan todellisia, mutta käytännössä merkityksettömiä minulle. Huomasin myös, ettei ahdista liikkua ihmisten ilmoilla, koska ne ei merkitse mulle enää mitään. Ei haittaisi, vaikka joku kiusaisi, koska minun näkökulmasta se on niin merkityksetön otus jonka olemassaolon unohdan päivässä- tai kahdessa.
Eikö kaupungissa kaikki ajattele näin? Suurin osa ei halua kohdata tai tulla kohdatuksi kadulla tuntemattomien toimesta.
Kyllä kai? Itselläni noin ajattelu on 'syvempää'. En osaa laittaa sanoiksi sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Trauma vai ratkaisu?
Siinäpä vasta kysymys.
Erehdyin ratkaisukeskeiseen psykoterapiaan, kun vapaana olevaa terapeuttia oli vaikea löytää. Mielestäni se ei ole hyvä hoitomuoto, kun traumoja on paljon. Se vahvisti persoonan jakoa toiminnalliseen ja traumatisoituneisiin osiin sen sijaan, että olisin oppinut toimimaan traumojen kanssa. Jouduin lopulta keskeyttämään terapian, kun aloin voida todella huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raju koulukiusaaminen aiheutti minulle sosiaalisten tilanteiden pelon jonka myötä erakoiduin kotiin. Välillä pelkkä kaupassa käynti oli vaikeaa ja lenkillä kävin vain iltaisin tai aikaisin aamulla jne.
Reilu kolme vuotta sitten huomasin tuon, etten enää oikein pidä muita ihmisiä ihmisinä vaan enemmänkin hahmoina joita nyt vaan tulee vastaan milloin missäkin. Siis tiedän niiden olevan todellisia, mutta käytännössä merkityksettömiä minulle. Huomasin myös, ettei ahdista liikkua ihmisten ilmoilla, koska ne ei merkitse mulle enää mitään. Ei haittaisi, vaikka joku kiusaisi, koska minun näkökulmasta se on niin merkityksetön otus jonka olemassaolon unohdan päivässä- tai kahdessa.
Eikö kaupungissa kaikki ajattele näin? Suurin osa ei halua kohdata tai tulla kohdatuksi kadulla tuntemattomien toimesta.
Kyllä kai? Itselläni noin ajattelu on 'syvempää'. En osaa laittaa sanoiksi sitä.
Ei kuulosta tutulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Trauma vai ratkaisu?
Siinäpä vasta kysymys.
Erehdyin ratkaisukeskeiseen psykoterapiaan, kun vapaana olevaa terapeuttia oli vaikea löytää. Mielestäni se ei ole hyvä hoitomuoto, kun traumoja on paljon. Se vahvisti persoonan jakoa toiminnalliseen ja traumatisoituneisiin osiin sen sijaan, että olisin oppinut toimimaan traumojen kanssa. Jouduin lopulta keskeyttämään terapian, kun aloin voida todella huonosti.
Sopivan terapeutin löytäminen tuntuu olevan täysin tuurista kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta ap, tuohan on ihan odotettavisssa ja normaalia. Kun ihminen erakoituu, hän ei voi enää peilata itseään toisista ihmisistä ja oma olemassaolokin alkaa hämärtyä. Erakko elää omassa kuplassaan.
Silloin myös harvoista, pinnallisistakin kohtaamisista tulee merkittäviä.
Puhun omasta kokemuksesta. Minulla on muuten kotona paljon peilejä. On kiva nähdä, kun siellä vilahtaa elävä ihminen = minä itse. 😊Minulla on ollut vastaavaa jo ennen koronaa. Esimerkiksi kauemmas muuttaneiden ystävien kanssa yhteydenpito on yleensä minun osaltani vähitellen hiipunut sen takia, että olen lopulta kokenut etten tunne toista ihmistä oikeastaan enää lainkaan. Tuntuu kuin olisin vain tuntenut jonkun version hänestä kauan sitten, mutten enää tiedä hänestä enää nykyään mitään, kun tapaamisesta on niin pitkään ja niitä on ollut harvakseltaan. En enää muista mistä toisessa oikein pidin.
Tuntuu vain siltä, että kokemus tunneyhteydestä katoaa minulla helposti, jos ihmissuhde niin sanotusti haalenee ajan myötä.
Tiedät varmaan sanonnan: 'Poissa silmistä, poissa mielestä.'
Ei se tyhjästä ole tullut.
Ainoastaan, jos on rakkauden huumassa, yksinolo suorastaan puristaa sydämen rinnasta. Muuten ihmissuhteet vain haalenevat ja haalistuvatpikkuhiljaa buusterin puutteessa.
Tämä on mielenkiintoinen ketju. Olen itse autistinen ja hahmotan ja koen ihmissuhteet (ja ilmeisesti koko maailman) jotenkin eri tavalla kuin ns. normaalit ihmiset.
En tarvitse buustausta jotta ihmissuhde ei haalistuisi. Pikemminkin ahdistun liiasta yhteydenpidosta ja tarvitsen paljon yksinäistä aikaa. Minulla on kavereita, joiden kanssa voin jatkaa juttelua kuin jatkona eiliselle tapaamiselle vaikka edellisestä tapaamisesta olisi useita vuosia. Emme tiedä mistä se johtuu ja olemme ihmetelleet sitä välillä itsekin.
Useimmin olen lähinnä vaivautunut ihmisten seurassa riippumatta siitä ovatko tuttuja vai eivät. Tämä on johtanut siihen että kadotan itseni "normaalissa" elämässä. En ole edes huomannut sitä ennenkuin nyt kun on ollut sosiaalisesti hyväksyttävää eristäytyä pitkiksi ajoiksi.
Olen huomannut voivani henkisesti paremmin, mikä osaltaan ehkä johtuu itsetunnon parantumisesta kun saan olla rauhassa oma itseni.
Joka tapauksessa on mielenkiintoista, että jotkut kokevat yksinäisyyden yhtä vaikeana kuin itse koen normaalin arjen.
Toivon, että tämän kokemuksen kautta oppisin ymmärtämään "normaaleita" ihmisiä paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta ap, tuohan on ihan odotettavisssa ja normaalia. Kun ihminen erakoituu, hän ei voi enää peilata itseään toisista ihmisistä ja oma olemassaolokin alkaa hämärtyä. Erakko elää omassa kuplassaan.
Silloin myös harvoista, pinnallisistakin kohtaamisista tulee merkittäviä.
Puhun omasta kokemuksesta. Minulla on muuten kotona paljon peilejä. On kiva nähdä, kun siellä vilahtaa elävä ihminen = minä itse. 😊Minulla on ollut vastaavaa jo ennen koronaa. Esimerkiksi kauemmas muuttaneiden ystävien kanssa yhteydenpito on yleensä minun osaltani vähitellen hiipunut sen takia, että olen lopulta kokenut etten tunne toista ihmistä oikeastaan enää lainkaan. Tuntuu kuin olisin vain tuntenut jonkun version hänestä kauan sitten, mutten enää tiedä hänestä enää nykyään mitään, kun tapaamisesta on niin pitkään ja niitä on ollut harvakseltaan. En enää muista mistä toisessa oikein pidin.
Tuntuu vain siltä, että kokemus tunneyhteydestä katoaa minulla helposti, jos ihmissuhde niin sanotusti haalenee ajan myötä.
Minulle on syntynyt sellainen mielikuva, että monille olisi helppoa vuosienkin taukojen jälkeen luontevasti jatkaa yhteydenpitoa. Minusta se taas tuntuu ajatuksena oudolta. Se olisi aivan kuin yhteydenpitoa ventovieraan kanssa.
Kyllä se ainakin minulle on aina luontevaa. Vaikka elämään on tullut uusia asioita ja uusia ihmisiä, niin eihän menneisyys silti mihinkään katoa. Kun ikää tulee lisää, niin sen tajuaa yhä selvemmin, että uudet ystävät eivät voi korvata vanhoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta ap, tuohan on ihan odotettavisssa ja normaalia. Kun ihminen erakoituu, hän ei voi enää peilata itseään toisista ihmisistä ja oma olemassaolokin alkaa hämärtyä. Erakko elää omassa kuplassaan.
Silloin myös harvoista, pinnallisistakin kohtaamisista tulee merkittäviä.
Puhun omasta kokemuksesta. Minulla on muuten kotona paljon peilejä. On kiva nähdä, kun siellä vilahtaa elävä ihminen = minä itse. 😊Minulla on ollut vastaavaa jo ennen koronaa. Esimerkiksi kauemmas muuttaneiden ystävien kanssa yhteydenpito on yleensä minun osaltani vähitellen hiipunut sen takia, että olen lopulta kokenut etten tunne toista ihmistä oikeastaan enää lainkaan. Tuntuu kuin olisin vain tuntenut jonkun version hänestä kauan sitten, mutten enää tiedä hänestä enää nykyään mitään, kun tapaamisesta on niin pitkään ja niitä on ollut harvakseltaan. En enää muista mistä toisessa oikein pidin.
Tuntuu vain siltä, että kokemus tunneyhteydestä katoaa minulla helposti, jos ihmissuhde niin sanotusti haalenee ajan myötä.
Minulle on syntynyt sellainen mielikuva, että monille olisi helppoa vuosienkin taukojen jälkeen luontevasti jatkaa yhteydenpitoa. Minusta se taas tuntuu ajatuksena oudolta. Se olisi aivan kuin yhteydenpitoa ventovieraan kanssa.
Kyllä se ainakin minulle on aina luontevaa. Vaikka elämään on tullut uusia asioita ja uusia ihmisiä, niin eihän menneisyys silti mihinkään katoa. Kun ikää tulee lisää, niin sen tajuaa yhä selvemmin, että uudet ystävät eivät voi korvata vanhoja.
Minä koen ettei mikään enää yhdistä minua näihin ihmisiin, jos aktiivinen yhteydenpito on katkennut. En enää koe enää tuntevani kyseistä ihmistä enkä muista miksi hänestä joskus pidin. Periaatteessa minulle on aivan sama onko hän elossa vai kuollut, jos hän ei kanssani enää ole tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta ap, tuohan on ihan odotettavisssa ja normaalia. Kun ihminen erakoituu, hän ei voi enää peilata itseään toisista ihmisistä ja oma olemassaolokin alkaa hämärtyä. Erakko elää omassa kuplassaan.
Silloin myös harvoista, pinnallisistakin kohtaamisista tulee merkittäviä.
Puhun omasta kokemuksesta. Minulla on muuten kotona paljon peilejä. On kiva nähdä, kun siellä vilahtaa elävä ihminen = minä itse. 😊Minulla on ollut vastaavaa jo ennen koronaa. Esimerkiksi kauemmas muuttaneiden ystävien kanssa yhteydenpito on yleensä minun osaltani vähitellen hiipunut sen takia, että olen lopulta kokenut etten tunne toista ihmistä oikeastaan enää lainkaan. Tuntuu kuin olisin vain tuntenut jonkun version hänestä kauan sitten, mutten enää tiedä hänestä enää nykyään mitään, kun tapaamisesta on niin pitkään ja niitä on ollut harvakseltaan. En enää muista mistä toisessa oikein pidin.
Tuntuu vain siltä, että kokemus tunneyhteydestä katoaa minulla helposti, jos ihmissuhde niin sanotusti haalenee ajan myötä.
Minulle on syntynyt sellainen mielikuva, että monille olisi helppoa vuosienkin taukojen jälkeen luontevasti jatkaa yhteydenpitoa. Minusta se taas tuntuu ajatuksena oudolta. Se olisi aivan kuin yhteydenpitoa ventovieraan kanssa.
Kyllä se ainakin minulle on aina luontevaa. Vaikka elämään on tullut uusia asioita ja uusia ihmisiä, niin eihän menneisyys silti mihinkään katoa. Kun ikää tulee lisää, niin sen tajuaa yhä selvemmin, että uudet ystävät eivät voi korvata vanhoja.
Minä koen ettei mikään enää yhdistä minua näihin ihmisiin, jos aktiivinen yhteydenpito on katkennut. En enää koe enää tuntevani kyseistä ihmistä enkä muista miksi hänestä joskus pidin. Periaatteessa minulle on aivan sama onko hän elossa vai kuollut, jos hän ei kanssani enää ole tekemisissä.
Ilmeisesti tämä ei ole kuitenkaan kovin tavanomainen ajattelutapa, vaan kertoo melko mustavalkoisesta ajattelutavasta ihmisten suhteen? Kuolleisiin ihmisiin olen kokenut suhteen olevan mukavan helppo, koska siinä ei tule enää mitään yllätyksiä heidän taholtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta ap, tuohan on ihan odotettavisssa ja normaalia. Kun ihminen erakoituu, hän ei voi enää peilata itseään toisista ihmisistä ja oma olemassaolokin alkaa hämärtyä. Erakko elää omassa kuplassaan.
Silloin myös harvoista, pinnallisistakin kohtaamisista tulee merkittäviä.
Puhun omasta kokemuksesta. Minulla on muuten kotona paljon peilejä. On kiva nähdä, kun siellä vilahtaa elävä ihminen = minä itse. 😊Minulla on ollut vastaavaa jo ennen koronaa. Esimerkiksi kauemmas muuttaneiden ystävien kanssa yhteydenpito on yleensä minun osaltani vähitellen hiipunut sen takia, että olen lopulta kokenut etten tunne toista ihmistä oikeastaan enää lainkaan. Tuntuu kuin olisin vain tuntenut jonkun version hänestä kauan sitten, mutten enää tiedä hänestä enää nykyään mitään, kun tapaamisesta on niin pitkään ja niitä on ollut harvakseltaan. En enää muista mistä toisessa oikein pidin.
Tuntuu vain siltä, että kokemus tunneyhteydestä katoaa minulla helposti, jos ihmissuhde niin sanotusti haalenee ajan myötä.
Minulle on syntynyt sellainen mielikuva, että monille olisi helppoa vuosienkin taukojen jälkeen luontevasti jatkaa yhteydenpitoa. Minusta se taas tuntuu ajatuksena oudolta. Se olisi aivan kuin yhteydenpitoa ventovieraan kanssa.
Kyllä se ainakin minulle on aina luontevaa. Vaikka elämään on tullut uusia asioita ja uusia ihmisiä, niin eihän menneisyys silti mihinkään katoa. Kun ikää tulee lisää, niin sen tajuaa yhä selvemmin, että uudet ystävät eivät voi korvata vanhoja.
Minä koen ettei mikään enää yhdistä minua näihin ihmisiin, jos aktiivinen yhteydenpito on katkennut. En enää koe enää tuntevani kyseistä ihmistä enkä muista miksi hänestä joskus pidin. Periaatteessa minulle on aivan sama onko hän elossa vai kuollut, jos hän ei kanssani enää ole tekemisissä.
Ilmeisesti tämä ei ole kuitenkaan kovin tavanomainen ajattelutapa, vaan kertoo melko mustavalkoisesta ajattelutavasta ihmisten suhteen? Kuolleisiin ihmisiin olen kokenut suhteen olevan mukavan helppo, koska siinä ei tule enää mitään yllätyksiä heidän taholtaan.
Minulla ei ole todettu persoonallisuushäiriötä, mutta ahdistuneisuushäiriö on. Mietin liittyykö tämä jotenkin siihen, että ihmissuhteet hahmottaa mekko mustavalkoisesti. Joko ihmisiin on jonkinlainen aktiivinen suhde tai sitten he ovat melko yhdentekeviä.
Ap tuo on normaalia jos on traumalapsuus. Osin varmaan diaso-häiriötä myös. Mulla hirveä lapsuus, väkivaltainen hakkaajavanhempi jolla paha persoonallisuushäiriö. Siis julma ja tahallaan ilkeä lapsilleen.
En ole saanut asiaan mitään apua koskaan koska mulla ei ole diagnoosia mistään (en ole masentunut, olen työkykyinen, vaikka menneisyys vaivaa ja kaihertaa). Siispä olen lempeästi hyväksynyt nämä piirteet itsessäni ja opetellut elämään niiden kanssa, ilman että pitäisi raivoisasti poistaa näitä itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta ap, tuohan on ihan odotettavisssa ja normaalia. Kun ihminen erakoituu, hän ei voi enää peilata itseään toisista ihmisistä ja oma olemassaolokin alkaa hämärtyä. Erakko elää omassa kuplassaan.
Silloin myös harvoista, pinnallisistakin kohtaamisista tulee merkittäviä.
Puhun omasta kokemuksesta. Minulla on muuten kotona paljon peilejä. On kiva nähdä, kun siellä vilahtaa elävä ihminen = minä itse. 😊Minulla on ollut vastaavaa jo ennen koronaa. Esimerkiksi kauemmas muuttaneiden ystävien kanssa yhteydenpito on yleensä minun osaltani vähitellen hiipunut sen takia, että olen lopulta kokenut etten tunne toista ihmistä oikeastaan enää lainkaan. Tuntuu kuin olisin vain tuntenut jonkun version hänestä kauan sitten, mutten enää tiedä hänestä enää nykyään mitään, kun tapaamisesta on niin pitkään ja niitä on ollut harvakseltaan. En enää muista mistä toisessa oikein pidin.
Tuntuu vain siltä, että kokemus tunneyhteydestä katoaa minulla helposti, jos ihmissuhde niin sanotusti haalenee ajan myötä.
Minulle on syntynyt sellainen mielikuva, että monille olisi helppoa vuosienkin taukojen jälkeen luontevasti jatkaa yhteydenpitoa. Minusta se taas tuntuu ajatuksena oudolta. Se olisi aivan kuin yhteydenpitoa ventovieraan kanssa.
Kyllä se ainakin minulle on aina luontevaa. Vaikka elämään on tullut uusia asioita ja uusia ihmisiä, niin eihän menneisyys silti mihinkään katoa. Kun ikää tulee lisää, niin sen tajuaa yhä selvemmin, että uudet ystävät eivät voi korvata vanhoja.
Minä koen ettei mikään enää yhdistä minua näihin ihmisiin, jos aktiivinen yhteydenpito on katkennut. En enää koe enää tuntevani kyseistä ihmistä enkä muista miksi hänestä joskus pidin. Periaatteessa minulle on aivan sama onko hän elossa vai kuollut, jos hän ei kanssani enää ole tekemisissä.
Ilmeisesti tämä ei ole kuitenkaan kovin tavanomainen ajattelutapa, vaan kertoo melko mustavalkoisesta ajattelutavasta ihmisten suhteen? Kuolleisiin ihmisiin olen kokenut suhteen olevan mukavan helppo, koska siinä ei tule enää mitään yllätyksiä heidän taholtaan.
Ei tuokaan ihan tavalliselta kuulostaa.
Mieheni katsoo mind hunter sarjaa ja itsekin välillä jään seurakseen katsomaan.
Siitä on jäänyt mieleen kohtaus, jossa mur haamiensa naisten päitä takapihalle haudannut mies sanoi niiden naisten olevan henkivaimojaan. Sanoo että he ovat vieläkin hänen kanssaan. Muistaakseni sanoi myös että heidän kanssaan on helpompaa nyt kun ovat kuol leita.
Lainaamani kirjoitus nosti tuon kohtauksen muistiin niin hyvin että tuli kylmään olo 🥶
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mutta ap, tuohan on ihan odotettavisssa ja normaalia. Kun ihminen erakoituu, hän ei voi enää peilata itseään toisista ihmisistä ja oma olemassaolokin alkaa hämärtyä. Erakko elää omassa kuplassaan.
Silloin myös harvoista, pinnallisistakin kohtaamisista tulee merkittäviä.
Puhun omasta kokemuksesta. Minulla on muuten kotona paljon peilejä. On kiva nähdä, kun siellä vilahtaa elävä ihminen = minä itse. 😊Minulla on ollut vastaavaa jo ennen koronaa. Esimerkiksi kauemmas muuttaneiden ystävien kanssa yhteydenpito on yleensä minun osaltani vähitellen hiipunut sen takia, että olen lopulta kokenut etten tunne toista ihmistä oikeastaan enää lainkaan. Tuntuu kuin olisin vain tuntenut jonkun version hänestä kauan sitten, mutten enää tiedä hänestä enää nykyään mitään, kun tapaamisesta on niin pitkään ja niitä on ollut harvakseltaan. En enää muista mistä toisessa oikein pidin.
Tuntuu vain siltä, että kokemus tunneyhteydestä katoaa minulla helposti, jos ihmissuhde niin sanotusti haalenee ajan myötä.
Tiedät varmaan sanonnan: 'Poissa silmistä, poissa mielestä.'
Ei se tyhjästä ole tullut.
Ainoastaan, jos on rakkauden huumassa, yksinolo suorastaan puristaa sydämen rinnasta. Muuten ihmissuhteet vain haalenevat ja haalistuvatpikkuhiljaa buusterin puutteessa.Tämä on mielenkiintoinen ketju. Olen itse autistinen ja hahmotan ja koen ihmissuhteet (ja ilmeisesti koko maailman) jotenkin eri tavalla kuin ns. normaalit ihmiset.
En tarvitse buustausta jotta ihmissuhde ei haalistuisi. Pikemminkin ahdistun liiasta yhteydenpidosta ja tarvitsen paljon yksinäistä aikaa. Minulla on kavereita, joiden kanssa voin jatkaa juttelua kuin jatkona eiliselle tapaamiselle vaikka edellisestä tapaamisesta olisi useita vuosia. Emme tiedä mistä se johtuu ja olemme ihmetelleet sitä välillä itsekin.
Useimmin olen lähinnä vaivautunut ihmisten seurassa riippumatta siitä ovatko tuttuja vai eivät. Tämä on johtanut siihen että kadotan itseni "normaalissa" elämässä. En ole edes huomannut sitä ennenkuin nyt kun on ollut sosiaalisesti hyväksyttävää eristäytyä pitkiksi ajoiksi.
Olen huomannut voivani henkisesti paremmin, mikä osaltaan ehkä johtuu itsetunnon parantumisesta kun saan olla rauhassa oma itseni.
Joka tapauksessa on mielenkiintoista, että jotkut kokevat yksinäisyyden yhtä vaikeana kuin itse koen normaalin arjen.
Toivon, että tämän kokemuksen kautta oppisin ymmärtämään "normaaleita" ihmisiä paremmin.
Sama.
Olen autismikirjolla ja rakastan olla yksin.
En voisi kuvitella helvetillisempää elämää kuin olla yhteydessä vanhoihin tuttuihin. Voin henkisesti paljon paremmin ilman kuormittavaa small talkia, joka on nimensä mukaisesti todellakin pientä puhetta.
En ymmärrä, miksi pitäisin yhteyttä ihmisiin, joilla ei ole kanssani muuta yhteistä kuin pieni pala menneisyyttä. Olisi tosi surullista ja tyhjää elämää joutua juttelemaan tyhjänpäiväisyyksiä itsestä, toisesta tai elämästä. Mieluummin olen yksin, enkä vaivaa muitakaan omilla erityisillä kiinnostuksenkohteillani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomessa näkee niin harvoin ihmisiä. Corona ja digitalisaatio olivat viimeiset iskut.
Kaikki ihmisuhteet on korvattu whatsappilla. Mikä järkeä?! Ennen tätä askaa ihmisillä oli arkenakin aina aikaa nähdä. Nyt pitää aikatauluttaa.
10v aikana olen katkeroitunut ja olen alkanut pitää itseäni sekä muut täysin turhina. Kun ei ole enää aitoa elämää eikä kohtaamisia niin ei kiinnosta.
Oletko käynyt missään kuntoutusryhmissä?
wtf?? Tää on just tätä, ei voi mistään tunteista ja ilmiöistä puhuu ilman että leimataan masentuneeksi tai ahdistuneeksi. Mitä ittoa?! Suomessa yhteiskunta on vaa tällainen eikä sille mitään voi.
Alue: Aihe vapaa
Trauma vai ratkaisu?
Siinäpä vasta kysymys.