Lue keskustelun säännöt.
Erityisherkkyys pilaa elämäni
21.05.2020 |
Minulla on traumatausta, jonka takia mm. syön lääkkeitä eri mielisairauksiin. Mutta sen lisäksi minua on vaivannut lapsuudesta asti erityisherkkyys, joka ei ole karissut tippaakaan, mitä vanhemmaksi tulen. Koen sen pilaavan elämäni.
Lapsena minua ei ymmärtänyt kukaan, juurikin tästä herkkyydestä johtuen. Koin aina asiat muita voimakkaammin ja erotin kaikessa sellaisia nyansseja, joita voisi arvostaa korkeintaan joku, joka tekee itse rahaa samalla ominaisuudella. Jouduin kiusatuksi erilaisuuteni takia, enkä siihenkään osannut suhtautua järkevästi koska herkkyyteni takia reagoin niin voimakkaasti.
Aikuisiällä olen käynyt kahdessa eri terapiassa, kokeillut yli kymmentä eri lääkityskomboa jne. mutta vaikka mielialaoireilu vähän tasoittuisikin, herkkyys ei muutu miksikään. Jään tuijottamaan kuin noiduttuna paikallisen hampurilaispaikan mainosta, koska siinä on niin syvä, oikeanlainen vihreä väri, että en pääse liikkumaan. Itken öisin kun näin miten ihmiset ympäri maailman ovat iloinneet jonkun itselleni tuntemattoman pelin julkaisusta. Koen muiden tunteet voimalla ja ne paiskovat minua suuntaan sekä toiseen, ihan sama paljonko ikää on lasissa.
En ole autistinen, sekin on tutkittu. :) Tunne-elämäni on erittäin voimakasta, kuten myös epävakaatakin. Vihaan sitä että reagoin voimakkaasti kaikkeen! Tutussa hammaslääkärissä, jossa olen aina saanut erittäin hyvää kohtelua, tärisen kerta toisensa perään pelosta koska pelkään JOTAIN. Hammaslääkäri ihmettelee asiaa, ja varmistaa ettei minulla ole ikäviä kokemuksia. Itkun partaalla kerron että ei, ja pahoitan mieleni hänen puolestaan: miksi minun pitää olla näin vaikea? Jos näen jonkun lapsen kärsivän epäoikeudenmukaisuudesta, menen siitä ihan sekaisin loppupäiväksi. Tuntemattomien kohtalot koskettavat voimakkaasti, tuttujen niin paljon että olen helposti rauhoittavan pillerin tarpeessa.
Voisin kuvitella että ehkä jossain Japanissa, jossa on markkinoita kaikenlaiselle huomaavaisuudelle, voisin pärjätä herkkyyteni kanssa, mutta nykytilanne on toivoton. Tavallinen elämä vie mehut, päivästä toiseen. Edes öisin en saa rauhaa, uneni ovat vilkkaita ja niissäKIN koen vahvoja aistimuksia, joiden ei teoriassa edes pitäisi olla mahdollista (mm. maistan ja haistan, vaikkakin heikosti). Join lapsuudesta tuttua limua ja muistelin menneitä, aamulla sitten heräsin itku kurkussa. Perkele.
Onko olemassa jonkinlaista emotionaalista lobotomiaa kaltaisilleni idiooteille? Lääkkeet, etenkin antipsykootit, menevät jo maksimiannostuksella.
Kommentit (77)
Vau. Oikein traumatausta. Minulla ja monella tutulla on tausta, joka kelpaisi tuohon nimitykseen, mutta kukaan meistä ei heittäydy selälleen ja uikuta apua. Ajattele jos sodan aikaan joku olisi jauhanut jostain traumataustasta. Huh huh. Suomi on surullinen koko maailman päiväkoti nykyään. Taidan muuttaa pois, jotta ei tarvitse osallistua aikuisvauvojen hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vau. Oikein traumatausta. Minulla ja monella tutulla on tausta, joka kelpaisi tuohon nimitykseen, mutta kukaan meistä ei heittäydy selälleen ja uikuta apua. Ajattele jos sodan aikaan joku olisi jauhanut jostain traumataustasta. Huh huh. Suomi on surullinen koko maailman päiväkoti nykyään. Taidan muuttaa pois, jotta ei tarvitse osallistua aikuisvauvojen hoitoon.
Sinä se olet oikea päivänsäde. Kirjoitustyylistä päätellen taisit minuakin haukkua yhdessä ketjussa, jossa kerroin syömishäiriöstäni. Jos ei ole mitään asiallista sanottavaa, voisi pysyä poissa.
Vierailija kirjoitti:
Vau. Oikein traumatausta. Minulla ja monella tutulla on tausta, joka kelpaisi tuohon nimitykseen, mutta kukaan meistä ei heittäydy selälleen ja uikuta apua. Ajattele jos sodan aikaan joku olisi jauhanut jostain traumataustasta. Huh huh. Suomi on surullinen koko maailman päiväkoti nykyään. Taidan muuttaa pois, jotta ei tarvitse osallistua aikuisvauvojen hoitoon.
Miksi otat esiin sota-ajan? Tiedät varmaan, että siihen aikaan kaikki mielet eivät kestäneet. Rintamakarkuruus saattoi johtua siitä, että sai niin voimakkaan pakokauhureaktion. Ja huume- ja alkoholiriippuvuus sodan jälkeen sotatraumoista.
Oletko HSP Suomen jäsen? Heillä on keskustelupalsta, paikallisryhmiä ja muuta toimintaa. Sieltä löydät varmasti vinkkejä ja vertaistukea. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Vau. Oikein traumatausta. Minulla ja monella tutulla on tausta, joka kelpaisi tuohon nimitykseen, mutta kukaan meistä ei heittäydy selälleen ja uikuta apua. Ajattele jos sodan aikaan joku olisi jauhanut jostain traumataustasta. Huh huh. Suomi on surullinen koko maailman päiväkoti nykyään. Taidan muuttaa pois, jotta ei tarvitse osallistua aikuisvauvojen hoitoon.
Sotatraumoista ei puhuttu ja lopputulos on tuhoisa. Päihde- ja mielenterveysongelmia. Jos kuitenkin muutat pois, älä muuta ainakaan USA:han (esim. ptsd in military veterans).
Ap:lle tsemppiä. Traumataustaisena ja erityisherkkänä ei ole helppo olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulehan!
Erityisherkkyys on synnynnäinen pysyvä hermostollinen ominaisuus.
On hienoa tietää, että on erityisherkkä. Silloin osaa pitää itsestään ja hyvinvoinnistaan huolta.
Eikä se ole kovin harvinaistakaan: meitä on 20% ihmisistä.
Aiheesta on hyviä kirjoja.
Herkkyys ei ole sairaus vaan joukko ominaisuuksia. Monet niistä ovat vahvuuksia.
Kaikkea hyvää sinulle!
Kuulehan!
En ole Ap, mutta antaisin vaikka oikean käteni ollakseni muuta kuin erityisherkkä.
Pelkkää pa*skaa lapsuudesta lähtien, eikä helpotusta näy.
Tämä maailma on raskasta kahlata läpi erityisherkkänä, ei ole tehty meitä varten.
Kaikilla ei ole mahdollisuutta rakentaa omaa elämäänsä sopivaksi, on vain kärsittävä itselle epämieluisissa oloissa.
Onhan niitä erityisherkkyyden mukanaan tuomia vahvuuksiakin, mutta roppakaupalla myös rajoitteita joita ilman elämä olisi huomattavasti helpompaa.
Minäkin olen erityisherkkä. Ja vihaan joka sekuntia.
Olen tällä hetkellä poissa työelämästä, joten joudun asumaan halvimmassa mahdollisessa kerrostaloläävässä. Samaa taloa asuttavat kaikenmaailman päihdeongelmaiset jne., joten esimerkiksi meteli ja huono käytös naapureita kohtaan on jokapäiväistä. Niinpä siinä missä he rellestävät, minä en nuku tai jotain vastaavaa. On hauskaa, on. Olen itkenyt väsymyksestä kun en ole halunnut päivälläkään kuunnella naapurin mölinöitä tai paskamusaa, mutta pakko on. Erityisherkkyys vaatii paljon hiljaisuutta ja omaa rauhaa, mutta jos sitä ei saa edes omassa kodissaan, missä sitten? Jos olisi varaa asua korvessa okt:ssa, olisin varmasti paljon rauhallisempi.
Suomessa puhutaan liian positiiviseen (ylipäätään yksipuoliseen) sävyyn näistä jutuista, jotka oikeasti vain vaikeuttavat normaalia arkea. Kehitysvammaiset nähdään hymyilevinä aurinkoina, autismi on vain ominaisuus- ja erityisherkkyys on hienoa. Paitsi ettei ole. Perseestä se on. Aistit ja hermosto käyvät ylikierroksilla jatkuvasti. Ei mikään normitila aivoillekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä mikä auttaisi. Itsellä vastaava elämä. Jo ala-asteen ekoilla luokilla tiesin, että olen ihan liian herkkä tähän maailman eikä mun kuuluisi elää täällä. Mutta tässä sitä vielä ollaan.. jotenkin on vaan asioiden kanssa pakko elää.
Hei, aloittaja tässä! Suurkiitos teille vastanneille (paitsi tuolle yhdelle...), helpottaa oloa edes vähäsen että teitä on muitakin! <3
Olen miettinyt itsemurhaa nuoresta saakka, ja vaikka nykyään se ei pyörikään päässä, enemmänkin toivon kuolevani pian. Tuntuu kuin sieluni vuotaisi verta jatkuvasti, haluan tämän vain lakkaavan. En opi muiden ihmisten tavoille, enkä osaa ajatella kuten he. Mitä annettavaa minulla muka olisi tässä maailmassa kellekään, kun en edes itseni kanssa pärjää?
Kun olin nuorena työharjoittelussa liikkeen kassalla, minulta meni kokonaan ohi mm. ihmisten yritykset kusettaa minulta alennuksia (valehtelivat olevansa saman kauppakeskuksen kauppiaita, ja että heillä oli oikeus tiettyyn alennukseen), en tajunnut sitäkään kun omiin silmiini asiallisesti käyttäytynyt nainen pyysi lisätietoa tuotteesta, jonka takia jouduin jättämään kassan hetkeksi- siivooja ehti väliin, käski minut istumaan alas ja sanoi että tuollaisilla tavoilla varkaat koittavat hämätä kassaa. En minä ymmärtänyt, en oppinut tajuamaan toisten järjenjuoksua. Työharjoittelu päättyi aika heikosti tästä syystä.
(Täysin idioottina en voi itseäni kuitenkaan pitää, koska selviydyin opinnoista normaalisti ja vieläpä hyvillä arvosanoilla. Tosin olen kyllä ollut älykkyys ym. testeissäkin omituisuuksieni takia.)
Miten elää maailmassa, jota ei koe olevansa osa?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen erityisherkkä. Ja vihaan joka sekuntia.
Olen tällä hetkellä poissa työelämästä, joten joudun asumaan halvimmassa mahdollisessa kerrostaloläävässä. Samaa taloa asuttavat kaikenmaailman päihdeongelmaiset jne., joten esimerkiksi meteli ja huono käytös naapureita kohtaan on jokapäiväistä. Niinpä siinä missä he rellestävät, minä en nuku tai jotain vastaavaa. On hauskaa, on. Olen itkenyt väsymyksestä kun en ole halunnut päivälläkään kuunnella naapurin mölinöitä tai paskamusaa, mutta pakko on. Erityisherkkyys vaatii paljon hiljaisuutta ja omaa rauhaa, mutta jos sitä ei saa edes omassa kodissaan, missä sitten? Jos olisi varaa asua korvessa okt:ssa, olisin varmasti paljon rauhallisempi.
Suomessa puhutaan liian positiiviseen (ylipäätään yksipuoliseen) sävyyn näistä jutuista, jotka oikeasti vain vaikeuttavat normaalia arkea. Kehitysvammaiset nähdään hymyilevinä aurinkoina, autismi on vain ominaisuus- ja erityisherkkyys on hienoa. Paitsi ettei ole. Perseestä se on. Aistit ja hermosto käyvät ylikierroksilla jatkuvasti. Ei mikään normitila aivoillekaan.
Ihan kuin minun elämäni! Pää ei kestä työelämää kuin pienissä jaksoissa. Uni ei tuo mitään lepoa tai palautusta, koska aivot käy ylikierroksilla nukkuessakin. Kotona on yhtä helvettiä, sillä reagoin joka ikiseen töminään ja kolahdukseen joita ympäriltä kerrostalossa kuuluu. Nämä äänet piinaa kellon ympäri, vaikka toiset "normaalit" ei niitä edes huomaa. Asunnon vaihto ei auta mitään, sama edessä joka paikassa. En saa meteliltä nukuttua. Jatkuva korvasuojien/tulppien käyttö on aiheuttanut korvatulehduskierteen. Odotan sitä päivää kun kuolen vit*tukseen.
Edelleenkään jokaisella erityisherkällä ei ole mahdollisuutta olla koodari punaisessa pikkumökissä lintujenlaulun ympäröimänä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen erityisherkkä. Ja vihaan joka sekuntia.
Olen tällä hetkellä poissa työelämästä, joten joudun asumaan halvimmassa mahdollisessa kerrostaloläävässä. Samaa taloa asuttavat kaikenmaailman päihdeongelmaiset jne., joten esimerkiksi meteli ja huono käytös naapureita kohtaan on jokapäiväistä. Niinpä siinä missä he rellestävät, minä en nuku tai jotain vastaavaa. On hauskaa, on. Olen itkenyt väsymyksestä kun en ole halunnut päivälläkään kuunnella naapurin mölinöitä tai paskamusaa, mutta pakko on. Erityisherkkyys vaatii paljon hiljaisuutta ja omaa rauhaa, mutta jos sitä ei saa edes omassa kodissaan, missä sitten? Jos olisi varaa asua korvessa okt:ssa, olisin varmasti paljon rauhallisempi.
Suomessa puhutaan liian positiiviseen (ylipäätään yksipuoliseen) sävyyn näistä jutuista, jotka oikeasti vain vaikeuttavat normaalia arkea. Kehitysvammaiset nähdään hymyilevinä aurinkoina, autismi on vain ominaisuus- ja erityisherkkyys on hienoa. Paitsi ettei ole. Perseestä se on. Aistit ja hermosto käyvät ylikierroksilla jatkuvasti. Ei mikään normitila aivoillekaan.
Ihan kuin minun elämäni! Pää ei kestä työelämää kuin pienissä jaksoissa. Uni ei tuo mitään lepoa tai palautusta, koska aivot käy ylikierroksilla nukkuessakin. Kotona on yhtä helvettiä, sillä reagoin joka ikiseen töminään ja kolahdukseen joita ympäriltä kerrostalossa kuuluu. Nämä äänet piinaa kellon ympäri, vaikka toiset "normaalit" ei niitä edes huomaa. Asunnon vaihto ei auta mitään, sama edessä joka paikassa. En saa meteliltä nukuttua. Jatkuva korvasuojien/tulppien käyttö on aiheuttanut korvatulehduskierteen. Odotan sitä päivää kun kuolen vit*tukseen.
Edelleenkään jokaisella erityisherkällä ei ole mahdollisuutta olla koodari punaisessa pikkumökissä lintujenlaulun ympäröimänä.
Tämä.
Mies ja lapsi kuorsaavat kilpaa tai hakevat unta ongelmitta, minulla sydän hakkaa kurkussa asti naapurin "pum-pum-pum"-bassonjytinän tahdissa, jonka tunnen luissani kun makaan sängyssä. Nuorempana luulin että vika on vain paskoissa naapureissa, mutta ei, kaikkialla on AIVAN SAMA ONGELMA. Olen nyt kolmekymppinen, ja asunut yli kymmenessä eri kodissa. KAIKISSA on ollut sietämätöntä meteliä!! Aikani taivuttelin miehen muuttamaan, kunnes saimme lapsen ja sitten oli pakko miettiä muitakin kuin omaa herkkyyttä.
Ja ei, edes tämä yöllinen möykkääminen ei häiritse (ainakaan liikaa) ketään muuta kuin minua. Siinä missä mutu perheenjäsenet eivät edes kommentoi sitä, minä hikoilen paniikin takia ja mietin, saako kukaan muka unta tässä helvetissä. Joka_vitun_kerta.
t. toinen, joka kuolee aikanaan vitutukseen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etsi vertaistukea, on hyvä olla sellaisia ihmisiä ympärillä, jotka ymmärtävät miltä sinusta tuntuu. Älä ota itseesi ikävistä kommenteista, ihmiset ovat hyviä arvostelemaan toisiaan tai eivät halua uskoa että jokin sellainen asia on olemassa mikä ei heitä kosketa.
Voisin allekirjoittaa lähes kaiken, jota edelliset ovat kirjoittaneet. Kaiken lisäksi mielenterveyttä kuormittavat edelleen (vaikka näitä olen yli 15 vuotta puinut erinäisien tahojen kanssa) lapsuuden perheongelmat. Ei todellakaan ymmärretty herkkää lasta, vaan aina olisi pitänyt olla reipas, eikä saanut itkeä, vaan sitä vähäteltiin ja siitä naljailtiin. Kyllä äitini tiesi, että olen herkkä mm. koville äänille. Mielestäni on omituista, että äitini kasvatusalan ammattilaisena ei huomioinut ollenkaan herkkää persoonallisuuttani.
Vanhempien avioero, sitä edeltäneet ja siitä seuranneet ongelmat kuormittivat vain lisää ja lapset jäätiin aivan yksin tunteiden kanssa. Olen aika ihmeissäni siitä, mikä olen, mistä oloni johtuvat. Minulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö ja ahdistuneisuushäiriö, jotka johtuvat selvästi tuosta traumaattisesta lapsuudesta, mutta tuo erityisherkkyys on kulkenut mukana niin kauan kuin muistan. Olisi ihanaa sanoa, että se on vahvuus, mutta itse näen sen lähinnä taakkana.
Mitään lobotomiaa en ole keksinyt tähän oloon. Valitettavasti alkoholi auttaa hetkellisesti, mutta kaikkihan tietävät, että se ei ole mikään hyvä lääke.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi surku. Olen todella pahoillani puolestasi. Itse olen myös erityisherkkä ja tunteeni ovat hirmuisen voimakkaat ja nopeasti vaihtuvat. Elän sellaisella nollasta sataan kiihtyvällä tyylillä. Tänään, vaikka aikuinen olenkin, katsoin tai yritin katsoa, minisankareita, mutta hetken päästä itkin jo niin, että päätin jättää sen myöhemmäksi. (Herran tähden, sankari oli pieni leppäkerttu) Olen koko ikäni saanut kuulla ja tuntea olevani jotenkin outo ja vääränlainen. Olen myös temperamenttinen, ja pidän kyllä puoleni, joka taas aiheuttaa omia ongelmia. Kärsin valtavasti epäoikeudenmukaisuuksista, enkä oikein meinaa niiden aiheuttamista tunteista päästä eroon. En kuitenkaan vaihtaisi tätä pois mistään hinnasta, koska menettäisin kykyni haltioitua pienistäkin asioista ja nähdä kauneutta sielläkin missä monet eivät sitä näe. Toivon ap, että löytäisit tasapainon tämän herkkyyden aiheuttamien taivaan ja helvetin välissä.
Minulle pahinta on se, etten kestä oikein minkäänlaisia ääniä. Joitakin ääniä vihaan niin paljon, että voin fyysisesti pahoin. Alkaa oksennuttaa. Välillä sisälläkin pidän metsurinkuulokkeita korvillani. Elämä alkaa olla sietämätöntä. En vain voi tälle mitään. Myös vaatteitten niskalaput on heti leikattava irti, minulle erityisherkkyys aiheuttaa todellakin pahoinvointia. Mieheni on aivan erilainen, siis normaali!
Joskus toivon, että hänkin vihaisi ääniä, voisimme asua kaukana muista ihmisistä.
Tässä taas kommentoja 14. Olen alkanut valmistautua eristäytymiseen, mutta tiellä on monia mutkia ja haasteita vielä. Opiskelen siis nyt vihdoinkin aikuisena alaa, jota pitäisi ainakin osittain pystyä tekemään etänä. Haaveilen omasta talosta metsän keskellä, ettei tarvitsisi mennä ihmisten ja melun, pölyn ja asfaltin keskelle joka päivä. Tai ainakin pääsisi siitä melusta välillä omaan rauhaan. Kaupunkielämä on älyttömän kuormittavaa, vaikken aktiivisesti osallistu mihinkään, mikä edellyttäisi kaupungilla liikkumista. Ja kuten moni muukin täällä on sanonut, inhoan minäkin kerrostalometeliä.
Olen myös ikäni puolesta punninnut viime aikoina lapsien tekemistä tähän maailmaan. Alan kallistua siihen, etten lapsia halua. Se itku ja huuto, se että joku vaatii hoitamista ja huolenpitoa, ja vie kaiken huomion. En halua olla sellainen äiti kuin omani oli: etäinen ja äkäinen. Ja vähättelevä. Pelkään, että minusta tulisi samanlainen, vaikka tiedostan tämän asian. En välttämättä kestäisi sitä kuormitusta, kun tarvitsen niin paljon omaa aikaa ihan normaalipäivän opiskeluista yms. palautumiseen.
Ja tästä taas tullaankin siihen, että huolestuttaa tietty sekin, kuinka tulen pärjäämään työelämässä tällaisella yliherkällä hermostolla.
Koronan tuoma etätyöaika on ihanaa, en haluis ikinä enää takaisin toimistolle! Voin paljon paremmin kun on hiljaista päivisin.
Itse oon kyl miettinyt et pysynpä ainakin terveenä, kun en voi ohittaa huonojen elintapojen tuottamaa huonoa oloa, ja elämä on halpaakin, kun vaikkapa uusi kotiruoka käy isostakin elämyksestä sen sijaan että kaipaisi jatkuvasti matkustamaan tms.
Ei se tosiaan muuksi muutu niin parasta vaan jatkuvasti etsiä niitä hyviä puolia.
Tässä 15. Aaaah, tämä etätyö. Voi mikä onni ja autuus. Vaikka minulla on töissä oma huone ja pidän melkein koko ajan kuulokkeita, häiriinnyn silti. Kotona pystyn keskittymään niin paljon paremmin. Työkavereita toki on vähän ikävä.
Näin minä selviän erityisherkkyyteni kanssa:
Käytän mielummin alkoholia ja pilveä kuin lääkkeitä oireiluun. Vältän kaikkea ylimääräistä aistikuormitusta ja ihmiskontakteja. Meditaatio ja jooga auttavat. En enää edes yritä mukaan yhteiskuntaan. Odotan, että perin sukulaiselta metsämökin, jonne pääsen pian erakoitumaan.
Kuulehan!
Erityisherkkyys on synnynnäinen pysyvä hermostollinen ominaisuus.
On hienoa tietää, että on erityisherkkä. Silloin osaa pitää itsestään ja hyvinvoinnistaan huolta.
Eikä se ole kovin harvinaistakaan: meitä on 20% ihmisistä.
Aiheesta on hyviä kirjoja.
Herkkyys ei ole sairaus vaan joukko ominaisuuksia. Monet niistä ovat vahvuuksia.
Kaikkea hyvää sinulle!