Miten kiusaaminen pilasi elämäsi?

Ok.

Mua kiusattu paljon koulussa sanallisesti ja jätetty ulkopuolelle. Aina kun joku nauraa ja menee ohi luulen että nauraa mulle. Ja luulen että kaikki tuijottaa sekä hiki virtaa julkisilla paikoilla.

Vierailija kirjoitti:

Mulla jäi levy päälle. Tiedotan kiusaamiskokemuksistani jokaiselle vastaantulijalle ja keväisin kiljun kilpaa lokkien kanssa. Menneet vääryydet kymmenien vuosien takaa pyörivät yhä päivittäin mielessä ja murehdin alati menneitä. Sen sijaan että menisin elämässä eteenpäin keskitän energiani kaunaan ja katkeruuteen. Kun kynsikin katkeaa pistän sen kiusaamisen piikkiin. Otsaani tatuoin sanan "uhri" ja siihen pedonmerkkiin turvaudun.

Tämä oli niille joita on oikeasti kiusattu.

Vei rohkeuden, joka minussa on muuten sata kertaa isompana, kuin tuollaisessa pienessä ja vinkuvassa riipputississä, kuten nro 1.

Rohkeuden puute taas on vaikuttanut ammatinvalintaani, ystävyyssuhteiden hankkimattomuuteeni, kumppanin saamattomuuteeni ja omiin tekemisiini. Eli AIVAN kaikkeen. Kiusaaja oli oma vanhempani. Kun halusin olla oma itseni ja hyväksynnän siihen, hän oikein kertoi, miten nimenomaan EN SAA olla sellainen kuin olen.

Vierailija kirjoitti:

Mua kiusattu paljon koulussa sanallisesti ja jätetty ulkopuolelle. Aina kun joku nauraa ja menee ohi luulen että nauraa mulle. Ja luulen että kaikki tuijottaa sekä hiki virtaa julkisilla paikoilla.

Mulla tätä samaa. Luulen ihmisten tuijottavan pahalla tai oudoksuen. Jos joku jossain vaikka kuiskuttelee ja naureskelee oletan automaattisesti olevani naurunalaisena. Nämä ajatukset tulevat niin automaattisesti jistain syvältä.

Ap

Ei ole naurun asia. Kiusaaminen jättää elinikäiset jäljet.

Olin ihan iloinen ja normaali. Vähän ujo. Jouduin työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Masennuin, yritin itsemurhaa. Nyt olen työtön.

Jouduin kiusaamisen kohteeksi vasta keski-iässä. Menetin siinä rytäkässä kotini. Joten kyllä se yhä vaikuttaa. Haen juristin paikalle ihan heti, jos joku sanoo pöö. Suutun hillittömästi, jos koen että joku kävelee ylitseni. Tunteet purkautuvat niin voimakkaasti. Toivon, että joku päivä luottaisin edes itseeni. Ihmisten suhteen olen toivoni jo menettänyt. Olen yksin ja yksinäinen, mutta en myöskään halua ihmisiä lähelleni. Karkoitan heti, jos joku käy liikaa iholle. Kivakin ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Oma vikanne jos annatte kiusata itseänne.

Jaahas. Ja miten siihen, miten muut käyttäytyvät, voi vaikuttaa?

Tähän ketjuun ei nyt kaivata jotain jälkeenjäänyttä entistä koulukiusaajaa ulisemaan.

Sairaseläkkeellä 31 vuotiaana. En kyennyt enää kouluun tai työhön. En uskalla ulos. Mutta olen sopeutunut, tämä on mun elämä. Se ehkä tekeekin siitä vähän surullista.

"Kiusaaminen jättää elinikäiset jäljet."

Kiusaajatki tämän hyvin tietävät. Ja nauttivat tästä. Omalla kipeällä tavallaan.

Kenelläkään normaalilla ihmisellä ei ole tarvetta painaa toisia tuolla tavalla alaspäin.

kärsin huonosta itsetunnosta ja sosiaalisesta fobiasta myöskin. En kylläkään koe että elämäni olisi pilalla. Minua kiusattiin yläasteella niin että koulu meni huonosti ja se vaikutti jatko-opintoihin. Aikuisena olen kulkenut mutkikkaan tien johon kuulunut päihdeongelmia ja syrjäytymistä. Silti... en haluaisi sanoa että elämäni olisi pilalla.

Nettikiusaaminen sai minut irtisanoutumaan.  Minulla oli muutenkin haastavaa töissä, ja se oli viimeinen niitti. Työelämässä oleminen oli viimeinen normaali asia, jossa koitin pysyä kiinni. Sen jälkeen olen hyväksynyt, että tulen olemaan syrjäytynyt lopun elämääni. En usko, että tulen koskaan enää sopeutumaan tavalliseen työelämään. 

Sairastaminen ja toipuminen vei vuosia. Minun on vaikea luottaa ihmisiin ja uskoa, että mikään oikeasti olisi kestävää. 

Joskus mietin kaikkia vuosia, menetettyjä tuloja ja mahdollisuuksia. Jos olisin jatkanut töissäni, olisin alallani menestynyt ja minulla oli pitkä ja hyvä työura takana. Nyt cv on tyhjää täynnä.

Olen ihan onnellinen kuitenkin, elän nyt vain vähän erillaista elämää.

Voi olla mahdollista, että olisin päätynyt tekemään samaa kuin nyt teen, eri reittiä vain. Tehnyt sen hiukan eritavalla vain.

Toisille naureskelu ja pilkkaaminen ei kannata. Lopulta siinä ampuu vain itseään nilkkaan.

Mua ei kiusattu varsinaisesti samalla tavalla kuten monia ihmisiä kiusataan esim päivittäin koulussa vaan enemmänkin annettiin ymmärtää, että koska olen puoliksi ulkomaalainen niin en ole tarpeeksi hyvä ja en kuulu joukkoon. On myös levitetty valheita, nolattu ja huudeltu. Myös serkut kiusasivat minua (suomalaisia) ja jonkun näköistä halveksintaa myös olen kokenut aikuisilta suomalaisilta sukulaisilta. Ei ole pilannut elämääni, mutta on vaikuttanut siten että tapahtumat ja minulle sanotut sanat tulevat päivittäin mieleen ja se aiheuttaa agressiivisen olon. Vain pelatessa ja painojanostaessa saa olla rauhassa niiltä ajatuksilta. Muiden ihmisten seurassa olen varautunut. En luota keneenkään. Olo on aina vähän on the edge eli reunalla mutta olen oppinut tykkäämään siitä.

Vierailija kirjoitti:

Nettikiusaaminen sai minut irtisanoutumaan.  Minulla oli muutenkin haastavaa töissä, ja se oli viimeinen niitti. Työelämässä oleminen oli viimeinen normaali asia, jossa koitin pysyä kiinni. Sen jälkeen olen hyväksynyt, että tulen olemaan syrjäytynyt lopun elämääni. En usko, että tulen koskaan enää sopeutumaan tavalliseen työelämään. 

Sairastaminen ja toipuminen vei vuosia. Minun on vaikea luottaa ihmisiin ja uskoa, että mikään oikeasti olisi kestävää. 

Joskus mietin kaikkia vuosia, menetettyjä tuloja ja mahdollisuuksia. Jos olisin jatkanut töissäni, olisin alallani menestynyt ja minulla oli pitkä ja hyvä työura takana. Nyt cv on tyhjää täynnä.

Olen ihan onnellinen kuitenkin, elän nyt vain vähän erillaista elämää.

Voi olla mahdollista, että olisin päätynyt tekemään samaa kuin nyt teen, eri reittiä vain. Tehnyt sen hiukan eritavalla vain.

Toisille naureskelu ja pilkkaaminen ei kannata. Lopulta siinä ampuu vain itseään nilkkaan.

Kerran rikkoutunut astia on aina hauraampi. Vaikka sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Se ei kyllä pidä paikkaansa minun kohdallani. Kiusaaminen tosiaan jättää jäljet.

Vierailija kirjoitti:

"Kiusaaminen jättää elinikäiset jäljet."

Kiusaajatki tämän hyvin tietävät. Ja nauttivat tästä. Omalla kipeällä tavallaan.

Kenelläkään normaalilla ihmisellä ei ole tarvetta painaa toisia tuolla tavalla alaspäin.

Ei 10-vuotias lapsi sitä ymmärrä. Hänelle ikuisuus on seuraava vuosi, ei siinä mietitä mitään aikuisuutta. Tiedän tämän omasta kokemuksesta kun olen ollut sekä kiusattu että yksi kiusaajista. Olen vasta aikuisiällä tajunnut kuinka syvät jäljet kiusaaminen on minuun oikeasti jättänyt, se on aikamoinen painolasti joka vaikuttaa kaikkeen. Enkä ollut edes kiusattu pahimmasta päästä, se ei ollut päivittäistä eikä välttämättä edes viikottaista mutta kyllä sitä oli ihan riittävästi ja niin monen eri henkilön toimesta, että se oli todella rampauttavaa henkisesti. Aina piti miettiä että mitä jos kiusaajat sattuvat paikkaan johon olin menossa, tai jos vaikka matkalla näkee kiusaajaporukan, pitääkö kääntyä takaisin ja jättää menemättä, vai ottaa vain se paska vastaan? Se ei rajoittunut esim. oman luokkalaisiin vaan siihen yhtyivät myös vanhemmat lapset, myös sellaiset joita en edes mitenkään tuntenut. Pikkukaupungissa tämäkin on mahdollista. 

En itsekään koe että elämäni olisi totaalisen pilalla. Olen sentään töissä enkä syrjäytynyt. Mutta jotenkin häpeän sitä, että en onnistunut hankkimaan kunnollista ammattia jo nuorena. Ja yhä edelleen oppiskelu tuntuu kauhulta. Ehkä vahvasti lääkittynä? Etenkin kun en usko monen edes tajuavan tällaisia ongelmia, pahoja sosiaalisia pelkoja ym. Pitävät ehkä laiskana tai tyhmänä?

Ap

Olen arka ihmisten kanssa enkä ole edes seurustellut ikinä. Haluaisin perheen mutta en uskalla lähestyä vastakkaista sukupuolta.

Kyllä itsekin olen todella varovainen ja mahdollisuuksien mukaan välttelen tilanteita, joissa joku voi nauraa minulle. En halua olla missään huomion keskipisteenä. Tämä kaikki lähti peruskoulusta.